Part 2

-- Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään käskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te opetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte te! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi... Hyvä, ajattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin ohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän kullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota uutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa suhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla muassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun jättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna viimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen taitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja punaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja kun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin vihdoin taskuni tyhjiksi.

-- Narri!

-- Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa, että kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello tuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja linnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin vankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on hirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on rikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin luonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia teille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen kiittävä teitä niin kauan kuin elän.

Tohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta antamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen luo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja sanoi:

-- Pane kätesi tislaimelle!

Nuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys sai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.

-- Näetkö tuota auringonsädettä? -- sanoi tuo eriskummainen mies. Kuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan työskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on jäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia. Jollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön elämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa viimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on kovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen ainoaan asiaan.

Nuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia tuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken lämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt mihin eikä kenen hyväksi.

Hän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa, tomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän enemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa väriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi yhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa kirkastui.

-- Se onnistuu, -- kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista sekuntia ... katso, kuinka elinvoimat nousevat! ... kahdeksantoista, yhdeksäntoista! ... nyt ne ehtivät reunoille saakka ... kaksikymmentä! ... vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan seurauksia vastaan ... kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi ... nyt riittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!

Nuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui hän vieressään olevalle kolmijalalle.

-- Kiitän sinua, -- sanoi mestari, -- olet täyttänyt, mitä sinulta odotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava kultaa.

-- En jaksa enää! -- änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja pyörtymäisillään.

-- Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi on sellainen helppo korvata. Kas tässä ... juo! -- Ja hän ojensi voipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla nesteellä täytetyn pullon.

Nuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan. Puna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat jälleen.

-- Sepä oli hyvä juoma, tohtori! -- sanoi hän, mielihyvästä huoaten. -- Voitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?

-- Kenties! -- hymyili tuo eriskummainen mies. -- Älä unhota, huomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!

-- Minä tulen.

3. SURUTON.

Eteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan suurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja miksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla aikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin useimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan vastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin meidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja ahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla tähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne vielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden etelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu (tosiaankin hyvin "myrkylliseltä" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo vuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja naurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla puolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli siihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni, hauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä niihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni maatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen pölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen parempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja maaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan, viattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset pohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten yli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi tuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui siltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet pois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet niin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei viihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat hyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja sentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli saanut nimekseen _Suruton_.

Mutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin ahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi hoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin kauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja omenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin hyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti kasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli harvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja kasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita silkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi imivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia, jotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä taitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa sammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin reheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten kuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä, jotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä myrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli syntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista koteloista.

Jos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta, sattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi kuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin hän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan vähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä -- kukkaiskuninkaan suuren, yleisvaltakunnan kaukainen alusmaa -- eikä hän ole väärin arvannut.

Neljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat hyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat juoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän mieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista kouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia ryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle mehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin vauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa nurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa taidossa.

Silloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes surutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden pilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan loistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on istahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista pienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten ylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat itsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko lapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän kotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen, rupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen sukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö karkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei millään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin, kunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja lyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.

Toiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet paljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa säilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika asestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat maasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat, yleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.

Silloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis, voimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen aikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan, ilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut kasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa kasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee mehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.

Hänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei ota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee asuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin tavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana, vähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan rumakaan -- miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot, älykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen, lihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin hoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet, pyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin onnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois pahimmat rauhanhäiritsijät.

-- Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! -- sanoo hän. -- Kaikki tulee hyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin saat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.

Nämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa itkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä tulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja isä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin reipasta ja kukoistavaa äitiä.

-- Niin käy aina -- sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla on aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi, Eriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi oikein hennonut myydä pesiä.

-- Olet sinäkin luonnontutkija! -- nauraa hänen vaimonsa. -- Milloin olet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun muurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa _carduus acanthoidesin_ tänne puutarhaan päästäksesi _tussilago farfarasta_. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä minulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!

Ja samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.

-- Se on suurelta mestariltani Kaarle von Linnéltä -- huudahtaa Eerikki Ljung iloisen hämmästyksen tuntein.

-- Niinpä kyllä, siltäpä melkein näyttää kuin se olisi enolta! -- vastaa hänen vaimonsa, Eriika Lindelia leikillisen ylpeästi.

4. VANHOJA YSTÄVIÄ.

Pieni Suruton, jossa niin odottamatta olemme tavanneet kaksi vanhaa ystävää, oli hyödyn aikakauden tuote ja yksi niitä kuvastimia, joista ajan henki mielihyvikseen katseli ja ihaili itseänsä. Kun Ruotsin valtakunta ja Suomi sen helmassa viisikymmentä vuotta ennen kertomustamme oli pudonnut valtiollisen suuruutensa korkeuksista ja menettänyt kolmannen osan alaansa, täytyi ruveta miettimään, miten saataisiin nuo syvät haavat parannetuiksi ja sisällisessä varallisuudessa voitettaisiin takaisin, mitä valtakunta ulkonaisessa vallassaan oli kadottanut. Silloin alkoi täällä pohjolassa viljelyksen, rauhallisen maanvalloituksen aikakausi, ja yksi sen mielisanoja oli _talous_. Mutta taloudenhoitoon ei kuulunut ainoastaan varsinainen valtio- ja maatalous, vaan myöskin kaikki ne tieteet, joista on käytöllistä hyötyä maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle, siis etusijassa luonnontieteet. Kaikkea, mikä niitä koski, edisti hallitus kehoituksilla, ja yleinen mielipidekin kannatti sitä, sitten kun Celsius ja suuri Linné olivat astuneet tämän ajansuunnan etunenään. Kaikkialla tehtiin fyysillisiä kokeita ja kokeiltiin kemiallisilla laboratorioilla, kasvitieteellisillä puutarhoilla, eläin- ja kasvikokoelmilla, anatomiasaleilla, observatorioilla, ilmapuntareilla, lämpömittareilla, vesimerkeillä, salpietariaitoilla, potaskalla, kaivoksilla, pajoilla, talousseuroilla, kauppayhtiöillä, työhuoneilla ja muilla semmoisilla. Ei ollut kysymys ainoastaan hyödystä, se oli samalla muotiasia. Luonnontieteet saivat voimakasta tuulta siipiensä alle ja alkoivat lentää ennen aavistamattomia korkeuksia kohti, samalla kun ne mikroskooppeinensa ryömivät pitkin maata tai räjähdysporalla raivasivat itsellensä tien maan sisuksiin. Yhdeksästätoista kevätlukukaudella vuonna 1771 Turussa julkaistusta akateemisesta väitöskirjasta käsitteli kymmenen luonnontieteellisiä tai taloustieteellisiä asioita, joista mainittakoon Lebellin kirjoittama rahan puutteesta ja Souranderin muurauskalkista, Sundelinin kirjoittama siitä, miten voitaisiin edistää kauppaa Uudessakaupungissa ja Gjersin, kuinka voitaisiin parantaa lohenkalastusta Kokemäenjoessa j.n.e. Muiden yhdeksän väitöskirjan joukossa tavataan Gaddin "Erinäisiä kemiallisia muistutuksia valaistukseksi Ruotsin lakitieteeseen" ja samoin "kemiallisia" muistutuksia _juris prudentia optificarian_ johdosta.

Tästä näkyy, mitä ajan kello osoitti.

Kasvitieteen, joka varsinkin oli muodissa, tuli olla käytöllinen, kuten kaikkien muidenkin. Harrastettiin varsinkin hyödyllisten talouskasvien tuottamista Amerikasta, ja kaikkina aikoina on Suomi kiitollisena muisteleva perunain maahantuontia. Tällaisten ruuaksi kelpaavien tahi lääkkeeksi käytettävien kasvien viljelemistä varten olikin nuo monet senaikaiset kasvitieteelliset puutarhat oikeastaan perustettu.

Ystävämme Eerikki Ljung, entinen Strengnäsin lukiolainen, joka sittemmin Turun ylioppilaana oli saanut kuninkaallisen stipendin, oli tuottanut suurelle opettajallensa kunniaa. Hän oli kasvikirja kainalossa, reppu selässä ja joitakuita plootuja enemmän tai vähemmän taskussaan kulkenut Suomet, Ruotsit ja suurimman osan Eurooppaa sekä sitten eräässä Vaasan laivassa, joka käytti hyväkseen uutta tapulikaupungin oikeutta, kyntänyt valtameren aaltoja Rio Janeiroon. Sitten hän oli tunkeutunut Etelä-Amerikan aarniometsien läpi valkeiden, mustien ja punaisten ihmisten seurassa, kaikkialla kooten siemeniä ja kasveja, rupikonnia ja torakoita, käärmeitä ja vampyyrejä, sähköankeriaita, monivärisiä papukaijoja, kolibreja ja muita samanlaatuisia harvinaisuuksia, kunnes hän oppi-isäänsä ja itseään varten oli lähettänyt kotiinsa useita tuhansia kaikenlaisia harvinaisuuksia ja satamäärin Euroopassa ennen tuntemattomia sekä kasvi- että eläinlajeja. Kaikesta tästä hänen oli onnistunut saavuttaa monta kadehdittavaa kunnioituksen osoitusta: ruohoja ja kuoriaisia oli hänen mukaansa nimitetty _Ljungii_; hänet oli kutsuttu kahden maanosan useitten oppineitten seurojen kirjeenvaihtajajäseneksi, ja, mikä oli sitäkin parempi, hänellä oli se kunnia, että hänen oppi-isänsä kunnioitti häntä isällisellä ystävyydellään ja että hänet luettiin tämän suuren miehen parhaimpien oppilaiden joukkoon. Korkeammalle ei Eerikki Ljungin kunnianhimo ulottunutkaan. Hän oli tyytyväinen, hän oli onnellinen, hän käpristäytyi kiinni kasvikuntaansa niinkuin kimalainen orjantappuran kukkaan, eikä hän huolinut huomisesta enemmän kuin nuori kuusi huolii syksyn myrskyistä -- aina siihen saakka, kunnes hän eräänä päivänä taas näki Eriika Lindelian tämän enon luona Hammarbyssä.

Eerikki oli silloin 26 ja Eriika 23 vuoden ikäinen, molemmat olivat innokkaita kasvientutkijoita, molemmat vapaita ja huolettomia niinkuin puna-apilat aamukasteessa. Vanha ystävyys syttyi ilmituleen ja ennenkuin he ennättivät aavistaakaan, olivat he jo kihloissa. Se tapahtui empimättä ja arvelematta; enon suostumus pyydettiin ja saatiin; siitä päivästä alkoi hän, tavallisella herttaisella tavallaan, nimittää heitä _dicotyledoneiksensa_. Eriika Lindelia iti nyt kaksin sirkkalehdin, ja kun hän hamasta lapsuudestaan oli vihannut _polygamia superfluata_, tutki hän nyt sitä innokkaammin halveksittua _hippurista_, jolla yksinään meidän tavallisimpain kasvien joukossa on kunnia yhdistää _monandria_-luokka _monogynia_-lahkoon.

Ainoastaan yksi "jos" ja yksi "mutta" oli heidän onnensa tiellä, ja se oli se, ettei kummallakaan ollut muuta omaisuutta kuin iloinen mieli, uskollinen sydän ja merkilliset kasvikokoelmansa. Ensikerran pahoitteli Eerikki Ljung sitä, ettei ollut saanut mitään perinnöksi porvariskuninkaalta; ensikerran keksi Eriika Lindelia, että kasvien ruuaksikelpaavaisuus on tärkeä osa kasvitieteessä. Kunnon eno keksi toki keinoja kaikkeen. Tarvittiin ainoastaan hänen kuningatar Loviisa Ulriikalle antamansa viittaus, sekä sen tueksi kohtelias kirje kaikkivaltiaille neuvoskunnan hatuille, ja hänen oppilaansa nimitettiin kasvitarhantirehtööriksi, saaden samalla toimekseen hallituksen kustannuksella perustaa Turun seuduille puutarhan sekä ylläpitää sitä hyödyllisten kasvien totuttamiseksi meidän ilmanalaamme kestämään.

Ei ollut onnellisempia ihmisiä kuin meidän dicotyledonimme -- _thalamiflorae_, niinkuin arkkiaatteri heitä sittemmin Eriikan suureksi harmiksi nimitti! Pitemmittä mutkitta tuli heistä mies ja vaimo, häät pidettiin eräänä kauniina toukokuun päivänä Hammarbyn kartanossa, ja useiden muiden ylhäisten vieraiden joukossa nähtiin tässä tilaisuudessa kreivi Bertelsköldin tanssivan menuettia arkkiaatteri Linnén rouvan kanssa ja suuren arkkiaatterin yhtä kohteliaasti ojentavan kätensä kreivitär Bertelsköldille. Eräs toinenkin läheinen sukulainen oli tullut häihin, ja se oli Eerikin äiti, tuo tätä nykyä kuusikymmenvuotias entinen kaunotar Maria Larsson -- joksi yhä edelleen tahdomme häntä nimittää -- mutta hän katsoi jo tanssineensa tanssittavansa, hän oli jo tanssinut liiaksikin neljäkymmentä vuotta sitten Tukholmassa ja oli nyt onnellinen voidessaan muiden huomaamatta äidillisen ylpeyden tuntein katsella lemmittyänsä.

Tämän iloisen päivän jälkeen oli sitten kasvitarhantirehtööri Ljung nuoren vaimonsa kanssa muuttanut Turkuun ja siellä perustanut kauniin Suruttoman huolella ja aistilla semmoisella, joka täydellisesti osoitti hallituksen luottamuksen oikeaksi. Sen muistutuksen olisi kuitenkin voinut tehdä, jos olisi tahtonut, että kasvitarhassa oli kukkasia silmän, nenän ja tieteen iloksi enemmän kuin ruokakasveja keittiön ja teollisuuden tarpeeksi. Tämän maailman hyvyyttä oli nuorella pariskunnalla juuri niin paljon kuin he vaatimatonta kotiansa varten tarvitsivat, ja kun kahden tytön ja kahden pojan tultua lisäksi alettiin tarvita ruokaa viljemmälti, ymmärsi kasvitarhantirehtööri kasvattaa sitä useampia kaalinpäitä, sitä enemmän pinaattia, porkkanaa, omenapuita ja karviaismarjapensaita, joista tulot (hallituksen suostumuksella) riittivät säntilleen niin moneen kenkäpariin, niin paljoihin puuroryyneihin ja muuhun semmoiseen kuin perheen enentyminen välttämättömästi vaati. Hammarbyn kanssa oli Suruton alinomaisessa kirjeenvaihdossa, ja silloin kun ei kirjoitettu, vaihdettiin kaikenlaisia harvinaisia kasveja ja kukkia, ja niin kului kymmenen onnellista vuotta, kummallista kyllä ilman vähintäkään murhetta, ellei siksi tahdo lukea semmoisia pieniä vastuksia kuin mikä tänään pikku Roosa Maijalle tapahtui.

-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on? -- kysyi Eriika mieheltään, sitten kun kaikki Roosa Maijan muurahaiset oli hukutettu kylpyammeeseen, ja pieni nykerönenä paistaen kuin täysi kuu yhä edelleen pulikoi vedessä, niin että pärskyi äidin ympärillä.

-- Nyt on toukokuun 8. päivä, saamme panna salkoja papulavoihin, -- vastasi kasvitarhantirehtööri.

-- Papulavoihin? Rakas herra mieheni, minun mielestäni voi panna salkoja papulavoihin, olematta itse mokoma papusalko. Hyi häpeää, oletpa nyt oikea pölkkypää, ja olisipa kuningasvainaja saanut sinusta sopivaa puuainetta sorvataksensa rasioitaan. Koko päivän olen pitänyt erästä muistoa mielessäni, ainoastaan nähdäkseni, kuinka pitkälle puutumisesi ulottuisi, etkä sinä ole sanonut minulle edes sen vertaa kuin: anna minulle muisku!

-- Tänäkö päivänä, maltapas hiukan ... mutta missä ajatukseni ovatkaan olleet? Nythän on kymmenes hääpäivämme! Kas niin ... nyt olen ottanut sen, mihin olin oikeutettu. Jumala olkoon kiitetty näistä kymmenestä vuodesta ja siitä, että hän tänä päivänä ummelleen kymmenen vuotta sitten antoi minulle dicotyledonin, jonka vertaista ei ole Amerikan aarniometsissäkään. Tiedätkö, kerran näin unta. Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun löysin tuon sormuksen, tiedäthän, ja minä olin juuri saanut stipendin täällä Turussa. Mutta minun ei pitäisi puhua sellaisista asioista tänä päivänä, jolloin meillä on niin paljon syytä iloitaksemme.

-- Kerro sinä vain, minä en ole heikkohermoinen, -- laski vaimo leikkiään.

-- Se olikin vain mielikuvitusta. Unet utuina haihtuvat. Uneksin, että Bertelsköldien kanta-äiti tuli luokseni, sellaisena kuin lapsuudessani usein olen kuullut häntä kuvailtavan, ja sanoi minulle: anna minulle takaisin sormukseni, niin olen antava sinulle kymmenen onnellista vuotta. Minä en tahtonut siihen suostua, ja kun hän ei luopunut vaatimuksestaan, vannoin ja vakuutin minä, ettei minulla sormusta ollutkaan. Silloin lausui hän edelleen: nyt olet vannonut väärin ja sinun täytyy menettää sormus, mutta koska teit sen tietämättäsi unissasi, tahdon kuitenkin antaa sinulle ne kymmenen vuotta. Seuraavana aamuna johtui mieleeni etsiä sormusta, jonka olin pannut peililaatikkooni, mutta se oli poissa, eikä kukaan tiennyt, mihin se oli joutunut. Eikö se ollut ihmeellinen uni?