Part 19

He kulkivat läpi salongin ja istuivat erään komean, heikosti valaistun kabinetin hämärään. -- Nyt tai ei koskaan! -- ajatteli kreivi Bernhard. Hän oli turhaan koettanut valloittaa tuota oikullista olentoa kaikenlaisilla korupuheilla. Hänen täytyi keksiä jotakin uutta.

-- Madame, -- sanoi hän, -- te olette todellakin pahin kapinoitsija, minkä olen nähnyt. -- Ei siinä kyllin, ettette vähääkään välitä sen miehen ihailusta, joka teitä jumaloi; te asetutte sen lisäksi vastustamaan kokonaista valtakuntaa.

-- Todellakin? Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus?

-- Käsittäkää se miksi tahdotte. Te sanotte olevanne kansanvaltainen ja vehkeilette salaisesti kuningasvallan eduksi.

-- Minäkö?

-- Te juuri. Olette kunnioittanut Ruotsia käynnillänne, vain kumotaksenne sen tasavaltaisen valtiomuodon, joksi te sitä sanotte asettaaksenne valtaistuimelle jälleen itsevaltaisen kuninkaan.

-- Oh, hyvä herra, te osoitatte minulle liian suurta kunniaa.

-- Puhun täyttä totta. Koko maailma tietää, että olette yhtä vaarallinen kuin rakastettava. Mutta sitä ei koko maailma tiedä, että olette poliittinen henkilö. Suokaa anteeksi, että uskallan olla ensimmäinen sanomaan sitä teille.

-- Mutta mitäs te sanottekaan? Minä poliittinen henkilö! Oh, sepäs oivallista! Minä ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, mutta olisin teille suuresti kiitollinen, jos haluaisitte kertoa minulle hiukan enemmän tästä tärkeästä keksinnöstänne.

-- Ensiksikin on teillä kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan poliittisen juonen sepittämiseen. Te olette yhtä nerokas kuin kaunis, yhtä rohkea kuin nerokas ja yhtä viisas kuin rohkea. Niin uskomattomalta kuin näyttääkin on teillä kyky säilyttää salaisuuksiakin. Ei kukaan epäile teitä, ja te saatte vapaasti ylläpitää yhteyttä kaikkien puolueiden kanssa, samalla kun te kokoatte ympärillenne kaikista leireistä henkivartijoita, jotka kaikki ovat valmiit sokeasti tottelemaan teidän pienintäkin viittaustanne. Olenko arvannut oikein?

-- Jatkakaa! Olen hyvin utelias kuulemaan luettelon kaikista ansioistani.

-- Te valmistatte valtiokaappausta, madame. Ja miksette uskaltaisi sitä, jonka niin monet kauniit naiset ennen teitä ovat uskaltaneet ja toteuttaneet! "Kaitselmushan vaikuttaisi liian välittömästi maailman menoon, jos sallisi vallankumouksen tapahtua ilman naisia ja pappeja." En kuitenkaan tahdo ruveta rippi-isäksenne. Olettehan kreivitär Dashkovin persoonallinen ystävä, hänen, jolle Katariina II on kiitollisuuden velassa valtaistuimestaan. Olen varma siitä, että hän on antanut teille hyviä neuvoja, kuinka esimerkiksi voitte saada puolellenne kuninkaallisen kaartin tai _Svenska Bottenin_. Mutta kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä, madame, sillä olette hyvällä alulla joutuaksenne -- joko luostariin tai mestauslavalle.

Markiisitar loi puhujaan pienet, veitikkamaiset, ruskeat silmänsä, ja ivallinen hymy väreili hänen viehättävillä huulillaan. Kreivi Bernhard luuli kuitenkin huomanneensa, että ruusut hänen poskillaan menettivät punansa, kun hän nyökäytti päätään:

-- Jatkakaa! Kertomuksenne käy yhä romanttisemmaksi.

-- Olette kaiken tarkoin laskenut ja ottanut lukuun, madame, -- paitsi niitä silmiä, jotka näkevät lävitsenne, Yksi ainoa vika on riittävä hävittämään kaikkien teidän erinomaisten ominaisuuksienne vaikutuksen, ettekä tekään ole aivan virheetön. Suokaa minun sanoa, että olette hyvin varomaton.

-- Ah! Siis vihdoinkin yksi heikkous tässä poliittisessa henkilössä!

-- Niin. Olette varomaton. Teidän ei olisi pitänyt toissapäivänä ratsastaa Haagaan muka vain huvitellaksenne. On saatu ilmi, että teillä on salaisia kohtauksia kuninkaan kanssa. Ja paluumatkalla ei teidän olisi pitänyt antaa hevosenne pillastua sulkeutuaksenne huoneeseenne koko päiväksi siitä syystä muka, että olitte säikähtänyt tai ehkä loukannut itsenne putoamalla maahan.

-- Näen, että olette hankkinut tarkkoja tietoja. Saladin, nuori arapialaiseni, säikähti akkaa, joka toi hakoja kaupunkiin, niin että todellakin olin vähällä pudota satulasta. Miksi en pudonnut, se ei voine teitä huvittaa. Siinä on syy, minkä vuoksi en eilen voinut ottaa ketään vastaan. Mutta, niinkuin näette, olen tänään siksi tointunut, että vaaratta voin jatkaa tietäni luostariin tai mestauslavalle.

-- Sanon vielä kerran, madame, etten ole teidän rippi-isänne. Enkä ole koskaan epäillyt teidän rohkeuttanne, mutta minä epäilen teidän onnistumistanne. Älkää luottako kuninkaaseen; koko hänen ritarillisuutensa ei estä häntä hylkäämästä teitä, kun hänen kruununsa tarvitsee uhrin. Yhtykää ennemmin mieheen, joka ei koskaan ole teitä hylkäävä, ja joka on pitävä onnenaan palvella teitä, kun hän siten voi tehdä isänmaansakin onnelliseksi.

-- Kuinka? Olisitteko niin jalomielinen, että rupeaisitte valtiolliseen kauppayhtiöön henkilön kanssa, jota ehkä huomenna syytetään maankavalluksesta.

-- Kuulkaa minua, madame! Minä kuulun puolueeseen, jonka kohtalo nykyjään on läheisessä yhteydessä kuninkaan kohtalon kanssa ja joka sentähden on kaikin mokomin koettava saada onnistumaan sen hankkeen, josta juuri olemme puhuneet. Hattupuolue pysyy tai kaatuu nykyisen kuninkaanvallan kanssa. _Ilman_ meitä ette te eikä kuningas voi aikaansaada valtiokeikausta. Meidän _avullamme_ taas on kaikki mahdollista. Ei myöskään liene teille tuntematonta, että minulla on vaikutusvaltaa, joka voi olla hyödyksi tai vahingoksi aina sen mukaan, kuinka sitä käytetään. Siis -- en tahdo rasittaa teitä puhumalla rakkaudestani, vaikkapa vallassanne onkin tehdä minut onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista, mutta suokaa, että osoitan ansaitsevani ystävyytenne!

-- Ja jos pistäisi päähäni olla tekemättä teitä siitä osalliseksi, niin tulee teistä luonnollisesti katkerin viholliseni.

-- Miksi niin? Olkaamme aivan vilpittömiä toisillemme. Te olette nuori ja viehättävä, mutta samalla kunnianhimoinen, enkä minä moiti teitä viasta, joka on kaikille yleville sieluille yhteinen. Kuulkaa siis, madame, minä tarjoan teille kaikkea, mitä oikeutettu kunnianhimo voi katsoa toivottavaksi elämässä. Te tulette kumoamaan huonon valtiomuodon ja sen sijaan asettamaan mallin kaikkien aikakausien noudatettavaksi. Tulette pelastamaan nuoren kuninkaan, jolla on yksi ainoa virhe, se, ettei hän voi olla teidän omanne, yhtä vähän kuin tekään voitte olla hänen omansa, ja teitä tullaan ihmettelemään ei ainoastaan Ruotsissa, vaan koko Euroopassakin. Kaiken tämän tarjoan teille, jos te...

-- Heittäydytte maahan ja palvotte minua?

-- En luullut teidän kirjastossanne olevan sitä kirjaa, josta nuo sanat lainasitte. -- Minunhan tulee teitä palvoa, madame! Kaiken tämän tarjoan teille, jos lahjoitatte minulle tuon ihastuttavan käden, jota koko maailma on minulta kadehtiva.

Markiisitar oli hetken aikaa vaiti, hypähti sitten kevyesti kuin lintu kukkien luo ikkunaan ja palasi sieltä hymyillen kreivin luo, kädessä pieni kori[16] täynnä viinirypäleitä.

-- Saanko luvan tarjota, _monsieur le comte_? Olette kiihoittunut, tarvitsette vähän virvoitusta.

-- Markiisitar! -- kuiskasi kreivi Bernhard, vihan puna levisi hänen poskilleen ja koko hänen diplomaattinen mielenmalttinsa oli vähällä pettää hänet, -- minun kanssani ei rankaisematta leikkiä lasketa!

-- Leikkiäkö teidän kanssanne laskisin! Mitä minusta luulette? Istukaa, minä pyydän. Olen valmistava teille pienen, mieluisan ilon, jota varten otin vapauden tuoda teidät tänne. Muistelen kertoneeni teille että toissapäivänä olin vähällä lentää satulasta, kun muuan nuori mies äkkiä riensi esiin ja oman henkensä uhalla pidätti pillastuneen hevoseni. Voitteko ehkä arvata, kuka pelastajani oli?

-- En koskaan arvaa arvoituksia, madame.

-- Se voi kuitenkin huvittaa teitä, niinkuin se huvittaa minua, sillä nuori mies suvaitsi pitää minulle seuraa eilen, kun olin yksin, ja hän oli minulle ystävällinen ja suora. No, _monsieur le comte_, ettekö vieläkään arvaa? Ette edes ole mustasukkainen? Älkää olko noin nurpalla nenin, sillä se ei teitä ollenkaan kaunista. Saatte tutustua tuohon nuoreen mieheen. Minä vakuutan, että hän on rakastettava nuorukainen. Päättäkää itse!

Näin sanoen markiisitar avasi pienoisen sivuoven ja virkkoi: -- Olkaa hyvä ja tulkaa ulos, _monsieur_; täällä on eräs, joka haluaa tutustua teihin!

Mustiinpuettu nuorukainen astui hämärään huoneeseen.

-- Paul! -- huudahti kreivi Bernhard kalveten.

Se oli Paul.

24. VIHA JA RAKKAUS.

Samassa silmänräpäyksessä, kun kreivi Bernhard tunsi veljensä, selvisi hänelle, että markiisitar tiesi heidän perhesalaisuutensa. Hän luuli ymmärtävänsä, miksi markiisitar oli hylännyt hänen tarjouksensa. Ehkä hän oli jo lahjoittanut Paulille sydämensä palkinnoksi siitä ritaripalveluksesta, jota nuorella miehellä oli ollut onni hänelle osoittaa, Olkoon niin, markiisitar on hänkin saava osansa siitä vihasta, jota kreivi Bernhard tunsi sydämessään ja joka äkkiä kasvoi niinkuin ohdakkeet kasvavat ruusujen yli, nousten paljon korkeammalle kuin se haihtuva tunne, jota hän äsken oli nimittänyt rakkaudeksi.

Hän kumarsi kylmästi ja ylpeästi ja poistui sanaakaan sanomatta.

Markiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli pysähtynyt oven luo.

-- Olen nyt maksanut osan velastani teille, -- virkkoi hän lämpimästi Pauliin katsahtaen, -- veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä ojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti kuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä oikeuden pitää teitä ystävänäni.

-- Kuinka voi teitä vihata? -- virkkoi Paul matalalla äänellä.

-- Voisin vastata teille, -- jatkoi markiisitar, -- että hylätty rakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin, osoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu itserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä vain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin riemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman onnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta _meidän_ onnemme tai onnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä, koettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä hajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää lemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä kuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja joiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori, _monsieur_, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin olla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään naissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole posliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen avulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan lankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan niinkuin ajattelevia olentoja.

Markiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun ajatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei voinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut puhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt -- nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.

Miksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän eräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen kadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi hän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän suostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti melkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä minuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle, saati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi markiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä itseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle kaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin kysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti kuin sääski tuleen.

-- Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät luokseni, -- jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. -- Toinen puoli velastani on vielä maksamatta. _Monsieur_ de Bertelsköld, pyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!

-- Minut? -- kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.

-- Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän odottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate syntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on ollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan tänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en voinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta, joka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen läsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä olemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun täytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen joutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat seurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät tervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä sisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että taas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä minun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että nuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin minun sisähuoneistani...

Ja kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla ei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.

-- _Au revoir_ siis! -- kuiskasi markisitar ja katosi.

Sill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä palaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua, kun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni Sprengtporten seisoi hänen vieressään.

-- Sananen vain, herra kreivi!

-- Palvelijanne, herra parooni!

-- Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat suunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään aamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan olisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä kaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä kirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on saanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta jotakin semmoisista vehkeistä?

-- Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen kirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha tapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta. He ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!

-- Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt kerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin _coup de main_. Tahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?

-- Se minua suuresti huvittaisi.

-- Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.

-- _Charmant!_ Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?

-- Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti kaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.

-- Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini vuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan muuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.

-- Olette luopio, herra kreivi!

-- Pyydän päästä...

-- Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.

-- Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa, olisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen valmis.

-- Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi; sen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton lohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä luulottelette.

-- Oh, -- virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä olisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, -- luulen tosiaankin, että parooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin syyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin _niin vähällä_ olla mieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani suloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät koskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini _Svenska Bottenin_ päällikölle.

-- Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?

-- Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä tässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?

-- Hyvä. Määrätkää aika ja paikka, missä tavataan!

-- Solnan metsässä. Aikani on jotensakin täpärällä, mutta huomenna klo 10, kun olen syönyt eineeni, luulen saavani puolen tuntia aikaa toimittaakseni hullun paroonin toiseen maailmaan.

-- Huomenna? Se ei sovi. Meidän täytyy kummankin elää ottaaksemme osaa äänestykseen. Mutta ylihuomenna?

-- Niinkuin haluatte.

-- Ase?

-- Pistoolit.

-- _Au revoir_, herra kreivi.

-- _Au revoir_, herra parooni!

-- Hänen majesteettinsa kuningas! -- ilmoitti samassa kamaripalvelija, ja puheen solina salissa vaikeni kuin taikaiskusta. Kaikkien huomio kääntyi isoon oveen päin.

25. KUNINGAS KUSTAA III.

Ovet avattiin, ja kuningas astui sisään emännän seuraamana, joka oli ollut häntä vastaanottamassa suuren sisäänkäytävän yläpäässä.

Kustaa III oli tähän aikaan 26 vuoden vanha, ja hänen olemuksensa oli vielä kaiken sen nuoruudensulouden kirkastama, joka ei milloinkaan hänessä kokonaan sammunut, ei edes silloinkaan, kun vuodet ja huolet olivat verhonneet sumuunsa hänen elämänsä. Korkea, avoin otsa, jota vaaleat, taapäin pyyhkäistyt, hienosti puuteroidut suortuvat ympäröivät päättyen erittäin huolelliseen taideteokseen -- suuret, erinomaisen loistavat siniset silmät -- hienopiirteiset kasvot, joiden kuuluisaksi tullutta vinoutta huomasivat tuskin muut kuin ne, jotka puutteita hakivat -- hienosti hymyilevät, hyvyyttä osoittavat huulet -- valkoinen, miltei naisellinen hipiä, pysty ja kuitenkin aina liikkuva pää -- tuo omituinen niskan nakkaus, joka oli niin luonteenomainen -- kauniiden, sormusten koristamien, pitsikalvosinten ympäröimien kätten liikkeet -- elävät, aina arvokkaat, aina miellyttävät, aina ilmeikkäät kasvoneleet, jotka säestivät joka sanaa, joka liikettä -- vapaa, teeskentelemätön ryhti, joka kuitenkin aina pysyi arvokkaana -- kaikki tämä muodosti kokonaiskuvan, jota ei koskaan se, joka sen oli nähnyt, voinut unohtaa. Hänessä oli kuin olikin neron omituinen viehätys, jota eivät koskaan pienet tahrat voi himmentää ja joka vastustamattomasti vallitsee ihmisiä vastoin heidän tahtoansakin.

Mitä kaikkea onkaan sanottu tästä kuninkaasta ja hänen ulkonaisesta esiintymisestään! Kuinka halukkaasti onkaan etsitty pienintäkin varjoa, joka voisi himmentää hänen kuvaansa jälkimaailman silmissä! Kuinka onkaan hänen vartaloaan, hänen liikkeitään, hänen sanojaan vääristelty, samoinkuin on vääristelty hänen historiallista persoonaansa, hänen luonnettaan ja hänen ihmisarvoaan, lähtien hänen kasvojensa kaksinaisuudesta ja hänen pukunsa nauharuusukkeista aina hänen omantuntonsa kaksinaisuuteen ja hänen hallituksensa kevytmielisyyteen saakka! Sillä mitä merkitsee kaikki hänen korealle silkkitakilleen heitetty loka verrattuna siihen alennuksen pohjattomuuteen, jonne häntä siveellisenä ihmisenä on koetettu syöstä! Elämässä tuskin on niin mustaa rikosta, niin mieltäliikuttavaa ilkeyttä, jota ei olisi juljettu sanoa tämän kuninkaan tekemäksi. Kaikki, mitä mielikuvitus mustaa ja kamalaa keksii, kaikki, mitä siveellinen tunto syvimmin inhoaa, kaikkea kurjinta, jota on voitu hirmuvaltiaan tai kerjäläisen ajatella himoinneen, kaikkea sitä on uskottu Kustaa III:sta, ja jos ei ole voitu ajatella mitään vielä kauheampaa tai vastenmielisempää, niin ei vika ole ollut niissä, jotka ovat häntä semmoiseksi kuvailleet, vaan syynä on ollut vain ihmisen mielikuvitusvoiman puutteellisuus, se kun ei ole enää voinut keksiä voimakkaampia värejä tai häpeällisempiä vaikuttimia.

Ja nyt hän kuitenkin astui tähän kauniiseen salonkiin aavistamatta vähääkään sitä, että häntä kerran tultaisiin sanomaan maansa Neroksi, Caligulaksi tai Heliogabalukseksi. Ei näkynyt vähintäkään veren tahraa hänen lumivalkeilla käsillään. Ei mitään myrkkyä tippunut hänen kiharaisista, kiemurtelevista kutreistaan. Hänen sinisen silkkitakkinsa taskusta ei pistänyt esiin minkään piiloitetun tikarin kahvaa. Hänen sinisistä silmistään ei singonnut mitään julkeita katseita, jotka olisivat ilmaisseet tyrannia, joka kylmäkiskoisesti tappaa miesten kunnian ja naisten viattomuuden. Ei mikään salaovi auennut hänen viittauksestaan hautaamaan vihollisen ikuiseen vankilaan. Kuinka hyvästi hän osasikaan teeskennellä, tuo vilpillinen "_komediantti_". Koko hänen olennossaan oli tuollaista valoisaa arvokkaisuutta, että heti hänen sisään astuessaan vahakynttilät näyttivät palavan kirkkaammin, suuret peilit loistavan, kukat ikkunoissa tuoksuvan voimakkaammin ja selittämätön valo leviävän yli koko salongin. Ja samoinkuin kaikki kasvit kallistuvat kohti päivää, niin kaikkien läsnäolevien silmät seurasivat hänen keveätä, miellyttävää astuntaansa heidän alamaisesti peräytyvien riviensä keskitse.

Hän tervehti kaikille puolille päätään nyökäyttäen. Riennettiin saamaan osaa hänen pienimmästäkin silmäyksestään; kuunneltiin jokaista sanaa hänen huuliltaan, ikäänkuin jotakin sulosointua. Kaikki tunsivat olevansa ikäänkuin lumottuja ja kuitenkin vapaita, huolettomia ja iloisia.

Oliko tämä se hirmuhallitsija, josta luetaan niin monessa puoluekirjoituksessa? Ei, vastaavat ajan kaiut, _ei vielä_. Hän oli vain kohta siksi tuleva. -- Tuliko hän siksi? Siihen ei kukaan osannut vastata huhtikuussa 1772.

Tervehdys kummallakin puolen tehtiin hovitapain ja tanssikoulun ankarien sääntöjen mukaan. Tuttavuuskin oli täynnä monenlaisia temppuja. Kuninkaan _arvon_ piti vapauden aikana korvata kaikki se, mitä hänen _vallastaan_ puuttui. Hänen vartiovuorossa oleva kamaripalvelijansa seurasi häntä tähän tuttavalliseen iltamaankin, ja kaksi kamaripalvelijaa odotti ovella kuninkaallisen herransa käskyjä.

-- Tulen myöhään, mutta älkää antako häiritä itseänne hallitustoimissanne, hyvä markiisittareni, -- virkkoi kuningas tuolla kohteliaalla ja leikkiä laskevalla äänellä, jolla hän tavallisesti puhutteli ylhäisiä naisia. -- Näen teillä olevan koko hovinne ympärillänne. Olette tosiaankin kadehdittava. Hallitsette yksinvaltiaasti eikä teillä kuitenkaan ole yhtään kapinoitsijaa valtakunnassanne. Mutta mitä uutta Parisista? Toivon rakastettavan tätinne voivan hyvin?

-- Niin hyvin kuin saattaa voida sadan penikulman päässä teidän majesteetistanne, -- vastasi markiisitar samaan tapaan. -- Tätini ei vielä ole niin vanha, että olisi menettänyt muistinsa ja hän muistelee kaipauksella viime talvea, jolloin hänellä oli armo kiistellä teidän majesteettinne kanssa.

-- En minäkään koskaan voi unohtaa kahakoitamme, -- jatkoi kuningas, ilostuen noista hauskoista muistoista. -- Kreivitär de la Marckin jälkeen ei minulla Parisissa ollut pelättävämpää vihollista kuin kreivitär Egmont, ja voinpa lisätä, ei myöskään luotettavampaa ystävää. Uskotteko, että nuo viehättävät naiset ahdistivat minua ankarasti, niinkuin sanoivat, yksinvaltaisten mielipiteitteni vuoksi. Tiedätte, ettei missään olla niin vapaamielisiä kuin Parisissa. Aina haaveksitaan siitä, jota ilman itse ollaan. En koskaan ole nähnyt innokkaampaa tasavaltalaista kuin tätinne on. Hänen loosissaan vastaanotin surusanoman Tukholmasta ja kuinka luulette hänen minua lohduttaneen? Hän varoitti minua yksinvaltaisesta kuninkaanvallasta.

-- Suokaa anteeksi hänelle, teidän majesteettinne! Hänen olisi pitänyt viettää tämä talvi Tukholmassa tarkistaakseen mielipiteitään.