Part 18

Oli siinä nyt ajattelemista! Mahtava puhemiehen rouva oli hyvin innostunut siihen loistavaan aatteeseen, että saisi istahtaa neuvoksettarien penkkiin eikä katsonut ollenkaan tarvitsevansa siinä asiassa kysyä herransa ja miehensä suostumusta. -- Sebaldtini, -- virkkoi hän hyvin suurella arvokkuudella, joka oli olevinaan ranskalaista, mutta joka sentään sattui olemaan smoolantilaista, -- mieheni tosin on henkilö, joka nykyjään voi _embrasseerata_ yhden neuvoskunnan jäsenen kumpaankin saappaansa kaulukseen, ja koko maailma tietää, että hänestä pian tulee oikeusosaston kansleri, mutta sillä ei ole sanottu, että hänen tulee olla talossaan mikään Kristoffer Tyranni ja kieltää puolisoltaan pientä viatonta _amusementiä_. Aikovatko rouvat _persvadeerata_ miestensä _protectionia promeneeratakseen_ kirkkoon ja _placeeratakseen_ itsensä sille paikalle, mille heitä _conventioneeraa_?

-- Olisin tahtonut kysyä, mitä Tuomas sanoo, mutta hän ei ollut kotona, -- virkkoi rouva Larsson sävyisästi.

-- Mieheni on aina samaa mieltä kuin minäkin -- virkkoi rouva Sundblad nakaten tulipunaisella nauharuusulla koristettua niskaansa.

-- Ja minun mieheni, -- virkkoi pormestari Haeggströmin rouva, -- kysyy minulta aina neuvoa valtion asioissa. Eilen juuri neuvottelimme kuninkaanvakuutuksen sanamuodosta.

-- Koska niin on, -- lausui taas puhemiehen rouva niin juhlallisesti kuin olisi sanellut sanojaan pöytäkirjaan pantavaksi, -- niin ei kukaan meidän miehistämme tahtone _konstrueerata_ meidän vapauksiamme ja oikeuksiamme. Mutta ettei _dependeerattaisi_ heidän _consentementistään_ (sanat lausuttiin hyvin ranskalaisittain) olisi ehkä _execrabelia_ olla _invenieeraamatta_ miehiämme asiaan, joka ei heihin koske; vai mitä rouvat ajattelevat?

Rouva Larsson lausui muutamia epäilyksiä, mutta enemmistö yhtyi puhemiehen rouvan mielipiteeseen.

-- On siis _instrueerattu_, että me huomenna kello 9 _precideeraamme_ itsemme Suurkirkkoon ja _confundeeraamme_ tulevan _situationimme_? -- kysyi edelleen puhemiehen rouva.

-- Olkoon menneeksi, -- vastattiin.

-- Haluavatko rouvat _abstraheerata_ itsensä tänne luokseni matkalla kirkkoon? Koska satun _logeeraamaan_ Kauppatorin luona aivan lähellä kirkkoa, niin voimme _accompagneerata_ toistemme _conduitiä_.

-- Kiitämme nöyrimmästi, jos saamme luvan, -- vastasivat rouvat ja poistuivat syvään niiaillen.

21. VALTIOROUVAIN PENKKI.

-- Menetkö tänään kirkkoon, rakas ystäväni? -- kysyi rouva Larsson mitä viattomimmin katsein ukoltaan pyhäaamuna, sittenkun hän koko yönä ei ollut saanut unta silmiinsä ajatellessaan uutta salaperäistä valtioneuvoksettaren arvoaan.

-- Ei ole aikaa, -- vastasi ukko jurosti.

-- Aion Suurkirkkoon, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, -- lisäsi hänen uskollinen, hyvin kasvatettu puolisonsa.

-- Vai niin.

-- Rovasti Wijkman saarnaa taivaan valtakunnan suurimmasta. Hän on hyvä saarnamies ja niin isänmaallinen!

-- Vai niin.

-- Kaikkien meidän tulisi muistaa olla nöyriä, kun meille on suotu niin korkeita arvoja. Etkö haluaisi kuulla Wijkmanin saarnaavan?

-- En.

-- Mikset, rakas Tuomas?

-- Hän saarnaa joka päivä säädyssä.

-- Onko totta, että kaikki aatelittomat valtiopäivämiehet tästälähtien tulevat valtakunnanneuvosten vertaisiksi?

-- Tyhmyyksiä.

-- Mutta olen kuullut sanottavan, että kaikki valtiopäivämiesten rouvat tästälähtien saavat istua kirkossa paremmilla paikoilla.

-- Tyhmää lörpötystä.

-- Mutta, rakas --

-- Anna minun olla rauhassa.

Hyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää sanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään, vaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti vieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan päällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.

Täällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa puhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän kuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta salaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän vastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat kerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme odottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta huulilta.

-- Minä puolestani, -- virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin tärkeänä, -- minä puolestani olen päättänyt _obstrueerata_ miestäni _agreablilla surprisilla_. Hän on niin _modifieerattu_, että hän mahdollisesti pelkästä _modestiasta_ on _cedeeraava_ sen _estiméen_, jonka säädyt suvaitsevat _pretendeerata hänelle ja meille_. Minä _proponeeraan_, että me _possideeraamme situationimme_, niinkuin jo on sanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan _sauvreerataksemme_ vapauden ja isänmaan.

-- Tietysti, -- yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. -- Sen teemme _sauvreerataksemme_ vapautta.

Larssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli ehtinyt sen avatakaan.

Ja niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan komeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä olevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan valtakunnan suurimmasta.

Ennenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan valtiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka Suurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota hän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä kirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin vahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat häpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua valtioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi. Saadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus todellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi auki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat rikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.

Enempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen ammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta kamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel Fersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu kiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin mahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän kuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana sanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.

Aavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat Suurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen alitse.

Jumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo täynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla valtiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin jumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä hetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa töllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai siitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai toisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain puolillaan.

Tätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on ennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun saarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät ajoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä varattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä valtiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa oikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä penkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin säädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.

Yhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen rouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät kaikkien -- myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin -- suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen pitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.

Pari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi huomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt rivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut seurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta järkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki "vapauden puolesta".

Kuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin kirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen kuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin ainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin silmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kirkkorauhan häiriötä.

-- Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, -- rukoili siivo rouva Larsson, peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.

-- Me istumme, missä istumme, -- vastasi puhemiehen rouva häikäilemättä.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui synkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.

-- Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkki, -- sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla äänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.

Matamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus. Mutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.

-- Matamit astuvat ulos! -- uudisti vahtimestari uhkaavasti.

Puhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana voidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua oikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.

-- Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, -- vastasi hän siinä varmassa vakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen, _hän_ ainakin saisi istua koskemattomana.

-- Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! -- toisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky näyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän kursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät toisen toisensa jälkeen ulos penkistä.

Muut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen rouva pani vastaan. -- Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on porvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen _inventeeraama_ ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin! -- huusi hän vimmoissaan.

-- Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa häiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!

Rouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta. Rouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut tietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi, minkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen sinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen syvimpään laaksoon!

22. MARKIISITAR EGMONT.

Porvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli _soirée en famille_ markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun varrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut taivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären, mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla esitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee ollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain -- sillä kukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä syytä aivan riittävänä! -- oli miten oli, markiisitar oli edellisenä kesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot kestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen loistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä rikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja ylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta nerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki valtiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat, taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon etelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan hänelle kunnioitustaan -- kaikki muut paitsi yksi ainoa -- ja tämä oli kuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo puoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta hurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina valmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin, että kuningatar oli mustasukkainen -- eikä sanottu suotta.

Ja miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden naisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä mieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin kaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena -- ellei hänellä olisi ollut pahana tapana räpyttää silmiään -- jos eivät samat silmät olisi olleet liian epämääräiset -- jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian iso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen ihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen käyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa liian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi puhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään kuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi, puheli liian paljon ja -- sanalla sanoen; hänellä olisi naisten silmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut kaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni ihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.

Mitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta, iloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut, seisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin kaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä lemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta niitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain hymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle kateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen kirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena kuin ennen.

Nyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin sata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä; puolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan meluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen. Näissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan tenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua ympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka kohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas viihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa; mutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka askelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja sovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan -- he eivät viihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät joko uteliaisuudesta tai "pelastaakseen vapauden".

Yksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld, joka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen kehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme ovat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa, olisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat nähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli. Hän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren miehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela, ja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi, mutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa kohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa mielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan näyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella sitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin omia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.

Mutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen ranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon sivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin oli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että markiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa ulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui -- hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja lahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin kaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren maailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta sisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän löysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja mitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se oli naisen sydän.

Olisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä merkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut semmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä kummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä näytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut saavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin turhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja tunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan. Hän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä voimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä, joka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin pian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain pilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.

Kreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna taistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi omistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin ainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut hänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti mielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi markiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä Parisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle varsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta kreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.

-- _Nous verrons_, -- ajatteli kreivi. -- Saammepa nähdä.

Sinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa, ettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua puolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä laulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä kohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan "Thetis ja Peleen" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja sivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat _Svenska Bottenin_ herroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa, parooni Sprengtportenin kanssa.

-- Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, -- sanoivat he hänelle -- ja asema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?

-- Odottakaa, -- oli vastaus.

-- Fredrik Aminoff on äsken tavannut henkilöitä, jotka ovat tulleet myssyjen kerhoista. Kansan yllyttäjät käyttävät mitä hävyttömintä kieltä sanoen julkisesti, että aateli on hävitettävä. Talonpojat murisevat, porvarit puivat nyrkkiä ja papit soittavat kuin hullut hätäkelloa. Johonkin meidän on kai ryhtyminen. Mutta mihin?

-- Odottakaamme.

-- Odottakaamme? Se on mahdotonta. Roistoväki raivoaa. Neuvoskunta joutuu varmaankin tappiolle huomispäivän äänestyksissä ja ylihuomenna saamme nähdä rovasteja, pormestareita ja lautamiehiä heidän entisillä istuimillaan. Uskooko parooni tosiaankin, että me voimme kädet ristissä katsella kaikkea tuota hullutusta? Mitä herran nimessä meidän tulee tehdä?

-- Odottaa!

Tavallista meluavampi nauru vähän tuonnempana olevan seuran piiristä keskeytti heidän puheensa. Kreivi Bertelsköld kertoi juuri neljän porvarinrouvan vastoinkäymisestä Suurkirkossa.

23. RYNNÄKÖLLÄ SYDÄNTÄ VALLOITTAMASSA.

Kasku neljästä rouvasta otettiin vastaan suurella suosiolla. Kaikista oli erinomaisen hauskaa, että porvarisylpeys vihdoinkin oli mennyt niin pitkälle, että se oli herättänyt yleistä kirkkohäiriötä, ja kaikki koettivat kilvan ivata rouvaparkoja.

-- La Fontainen sadun sammakko ei olisi paremmin suorittanut tehtäväänsä, -- arveli joku.

-- Naisilla on aina etuoikeus lausua herrojen ajatuksia, -- virkkoi toinen.

-- Ja kärsiä siitä, -- lisäsi kolmas.

-- Seurakunnan olisi pitänyt nousta ylös ja laulaa _Te Deum_, -- ilvehtivät muutamat.

-- Siihen olisi ollut kyllä syytä, kun rovasti Wijkman samassa tilaisuudessa kuuluu pitäneen hyvin mieltäylentävän saarnan taivaan valtakunnan suurimmasta, -- säesti siihen kreivi Bertelsköld. -- Porvarinrouvain jäljestä ovat kieltämättä rovastit taivaan valtakunnan suurimmat.

-- Mutta mikseivät porvarinrouvat saaneet istua paikoillaan? -- kysäisi nuori emäntä vähän malttamattomasti nakaten kaunista päätään,

-- Miksi? -- jatkoi Bertelsköld. -- Siksi, etteivät kaikki naiset tyydy hallitsemaan ainoastaan suloudellaan. Porvarinrouvat saivat kirkonpalvelijasta kavaljeerin, joka täydelleen oli heidän arvoisensa ja joka osoitti heille kaikkea sitä kohteliaisuutta, jota he voivat käsittää. Myöntäkää, että hän osoitti heille todellisen ritarin kohteliaisuutta. Ellei hän tänään olisi pakottanut heitä poistumaan neuvosten rouvien penkistä, olisivat he tulevana pyhänä kunnioittaneet läsnäolollaan kuninkaan lehteriä.

-- Entä sitten?

-- Kuninkaallista lehteriä?

-- Niin. Miksi ei? Eivätkö kaikki ole yhtäläisiä kuningasten kuninkaan edessä? Eikö kaikilla kirkon paikoilla pidä oleman sama arvo?

-- Sen voitte sanoa te, joka olette yläpuolella kaikkia arvoluokkia, -- vastasi kreivi, -- mutta meillä muilla kuolevaisilla on ennakkoluulomme. Me esimerkiksi uskomme, ettei kyynärkeppi oikein sovellu valtikaksi.

-- Oletteko siitä varma? Luulen muistavani, että Medicien kauppahuone ei niinkään huonosti esiintynyt valtaistuimella. Ja joskin porvaristo tekee meille kumarruksen kadulla tai eteisessämme sen vuoksi, että meillä on arvonimi, niin missä laissa on määrätty, että meidän tulee kantaa turhamielisyytemme Kaikkivaltiaankin valtaistuimen eteen? Luuletteko todellakin, hyvä kreivi, että jälkimaailma yhtä juhlallisen vakavasti kuin me arvostelee arvopaikkojamme kirkossa? Ja kun me menemme niin kauas nöyrässä vallan kunnioittamisessa, että sanomme kuolleita ruhtinaitamme ja kuninkaitamme _korkeimmasti autuaiksi_, eikö ole koskaan johtunut mieleenne, että tulevaisuudessa vielä hymyillään kuolematon hymyily semmoisille hullutuksille?

-- Olettehan Rousseaun kansalainen, armollinen rouva. Teillä on oikeus olla kapinoitsija.

-- Ei, suokaa anteeksi, Rousseau on syntynyt Genévessä, pienessä maassa, jolla on kunnia olla Ruotsin tavalla tasavalta. Ero on vain siinä, että Genévessä kunnioitetaan neroa kuninkaallisin kunnianosoituksin, kun taas Ruotsissa valitetaan sitä, että nero istuu valtaistuimella... Suvaitsetteko?

Ja markiisitar tarttui kreivin käteen sillä ujostelemattomalla vapaudella, jota ruotsalaiset vanhan ajan naiset pitivät niin sopimattomana.