Part 16

-- Suo anteeksi! -- rukoili tyttö. -- En enää toiste sitä tee. Nyt kuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt, säikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän tulee takaisin.

Paul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa menettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen hankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana _kreivitärvainaja_ alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.

Kreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä ollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka säpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.

-- Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? -- kysyi paroonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä hellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi tuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.

-- Missä on äitini? -- kysyi Paul.

-- Madame? -- vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. -- Miksi kysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?

Tämä sana _madame_, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä lapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.

-- En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini? huudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.

-- Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä olet sairas; olet vilustunut matkalla.

-- Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin saattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen kuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki on niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en revi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla varustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan: missä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja isäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon tietää, mihin olette äitini panneet?

-- Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; -- valitti paroonitar melkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.

Samassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi ei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.

-- Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! -- vaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.

Paul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä puoleen:

-- Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei ole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun vuorosi!

16. MYRSKY PUHKEAA RAIVOAMAAN.

Bernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä taitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän kylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa valkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää vastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa aseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi, että Paul tiesi _jotakin_, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota, siinä toivossa, että tämä _jotakin_ ei olisi _kaikki_.

-- Rakas Paul -- sanoi hän, -- jos olet oppinut Suomessa tuommoisia rajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun oppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään... Kas tässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni, vaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin ... istu! Paul odottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.

-- Älä ole levoton, se on jo ohi, -- sopersi paroonitar, tointuen taidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. -- Läsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden kesken.

Kreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. -- Ole varoillasi, -- kuiskasi sisar, -- hän on hirveän raju.

-- Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, -- vastasi diplomaatti.

Paul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen rinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka sisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.

-- Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, -- sanoi hän synkän päättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan tyynesti veljeensä.

-- Vai niin, -- vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota _vai niin_ sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen tai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se lausutaan. -- Ja mitä sisaremme vastasi?

-- Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.

-- On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, -- vastasi kreivi Bernhard välinpitämättömästi. -- Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita mielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.

-- Missä?

-- Norrköpingissä tietysti, jollei hän, niinkuin arvelen, jo ole mennyt laivaan.

-- Valehtelet.

-- Mitä? Taas näyte suomalaisesta kasvatuksestasi. Pyydän sinua, nuori herra, vähän paremmin punnitsemaan sukkeluuksiasi. En aio mennä tainnoksiin niinkuin Louise, mutta minä en pidä kohteliaisuuksista, jotka haiskahtavat hollituvalle.

-- Minäkin tahdon pyytää sinulta jotakin, -- sanoi Paul. -- Jätä pois tuo mahtavan huoleton ääni, jota voit käyttää puhutellessasi lapsia tai naisia tanssiaisissa. Minuun se ei tehoa yhtään mitään. Et tunne minua. Minä en ole enää sama kuin viimeksi erotessamme. Minussa on jotakin, joka sanoo, että meistä täytyy tulla viholliset, ja se olisi ikävää, Bernhard; olemmehan veljekset! Rukoilen sinua, puhu rehellisesti, puhu suoraan, puhu minulle kuin veljelle, ja vastaa minulle: missä on äitini?

-- Vallan mielelläni. _Soyons amis, Cinna_, en halua parempaa. Mutta täytyykö minun välttämättä olla yhtä tunteellinen ja haaveksivainen kuin sinä itse, saavuttaakseni armollisen hyväksymisesi? Mitä huudahduksia tulee minun käyttää, puhuakseni mielesi mukaan? Mitkä valat tulee minun vannoa, että minua uskoisit? Vannon Jupiterin nimeen, että olet erehtynyt! Vakuutan Odinin, Thorin ja Frejan nimessä, että olet saanut päähäsi joukon hullunkurisia houreita. Tyydytkö siihen, vai täytyykö minun vielä etsiä toisia jumal'olennoita? Pelkään, että lukuunottamatta Olympoa, jossa olen kuin kotonani, jumalani joutuvat tappiolle sinun jumaliesi rinnalla.

-- Eikö sinulla ole minulle mitään muuta vastaamista? Asettaudu minun asemaani. Ajattele, että sinulla on, niinkuin minullakin, äiti, jota rakastat enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa, ja että hän äkkiä katoaa, kenenkään tietämättä minne. Etkö pakottaisi vaikka kiviäkin puhumaan kysyessäsi heiltä: missä on äitini?

-- Mene kysymään maantien kiviltä ja ne vastaavat sinulle, kivikirjaimilla tietysti: hän matkusti Norrköpingiin.

-- Äitini ei ole matkustanut Norrköpingiin.

-- Hyvä, sinä vastaat itse kysymykseesi. Mitä tahdot siis minulta?

-- Tahdon tietää totuuden. Tahdon tietää, _missä_ äitini nyt on. Minulla on oikeus sitä vaatia, eivätkä mitkään liukastelevat verukkeet voi minua enää pettää.

-- Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä ihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule nyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta vastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan siellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä, tietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä hetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on naurettavaa.

Paul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi naurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista, joihin perusti epäluulonsa.

Mutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi asemansa. -- Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet ansainnutkaan, -- sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin hankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen päivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?

-- José? -- huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät eloon. -- José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis kuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä tahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi ja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi, Bernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa pinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, -- en kurjien jumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on omasi vertainen -- että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta, niin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja voi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään sanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea, niin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole suojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se maksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko nyt vastata minulle?

Palava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät säkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen -- hän oli kaunis ja kauhistava sillä hetkellä.

Mutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn, väistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi häntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten hälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José, verissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja laihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen pitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen otsallaan.

-- Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, pelastakaa minut, sennor! -- änkytti hän ja syleili suurimmassa tuskassa herransa polvia.

Syy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi kiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan molemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua sisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären katoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin alustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan liioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli saanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein vimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon. Suusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta kuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti kohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti ja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi näkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki olisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José, noita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa kiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin pidellä.

17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.

-- Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? -- kysyi kreivi Bernhard, koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.

-- Siinä ovat _maantien kivet_, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, -- kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. -- He eivät voi käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että Josélla on ollut osansa siinä.

-- Siis sinun liittolaisiasi! -- virkkoi Bernhard kylmästi. -- Mene tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin, että tuntuu. Söderlund, -- ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan uskollisen palvelijan saapuville, -- sulje ovet ja sano tallirengeille, että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!

-- Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, -- keskeytti Paul hänet uhkaavasti.

-- Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi. Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.

Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri tunkeutui esille kynsien alta. -- Olen sanonut, että sinun tulee vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! -- sanoi nuorukainen hammasta purren.

Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa, oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.

-- Mieletön poika! -- huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen kipunsa. -- Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi, että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun rangaistuksesi.

-- Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden valheellisilta huuliltasi, -- vastasi Paul yhtä ylpeästi, -- ja sinä olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta. Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.

-- Arvostele itse, -- sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä kohauttaen lähimpään nojatuoliin. -- Suvaitsetko istua, sillä sinun hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.

Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.

-- Niin, -- alkoi kreivi Bernhard, -- olkaamme nyt, vaihteen vuoksi, suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei maksa vaivaa kertoa.

-- Sinä unohdat sopimuksemme! -- huudahti Paul uhkaavasti. -- Aloitat valheella ja jatkat solvauksilla.

-- Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen halpasäätyiseen tyttöön -- en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä -- ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa, joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla tytöllä -- on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on oikeastaan yhdentekevää--- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta, voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa, oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle, isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.

-- Kurja herjaaja!...

-- Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan, että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen, koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta -- mielilapsia niinkuin mekin -- ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme, joka on erittäin myöntyväinen mies...

-- Sinä parjaat isäämmekin!

-- Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle kreivittärelle...

-- Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.

-- Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, _nykyinen kreivitär_ piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa, että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.

-- Mitä? Äitinikö? -- huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.

-- Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua hallituksesta.

-- Äitini?

-- Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.

-- Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä väännellen.

-- Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun, joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus -- ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet tahtonut.

-- Kiitän sinua, -- vastasi Paul murtuneella äänellä. -- Solvaustesi välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen toimiva sen mukaan.

18. "SVENSKA BOTTEN".

Sortuvat vallat, sortuvat kruunut, aina on kohtalonne samanlainen! Siteet irtautuvat, voimat murtuvat, tahdot riitaantuvat, itsekkäät renkaat murenevat ketjuista ja lyömistään lyö ajan vasara vasten lain kuolleita muureja, jotka aitana ympäröivät kokonaisuutta. Puu on laho, nesteet ovat kuivuneet, myrsky tulee, oksat ryskivät -- tuulenpuuska! Ja jymisten sortuu vanha tammi, ja sen lankeemus on suuri.

Vanha tammi oli Ruotsin valtakunta keväällä 1772. Vielä seisoi se pystyssä, vielä näytti se tietämättömien mielestä majesteetilliselta ja kunnioitustaherättävältä kohotessaan sillä kunnaalla pohjolan lumessa, jota se vielä kutsui omakseen ja jossa sen syvimmät juuret levisivät maanpinnan alle. Mutta kuinka kalvoivatkaan madot sen lakastuvia lehtiä, kuinka ravistelikaan tuuli sen kuivia oksia! Valtakunta oli kuin keuhkotautinen, jonka verten tähteet virtailevat poskiin, luodakseen niihin terveyden varastettuja ruusuja, sill'aikaa kun sydän sykkii epätasaisesti, ja kädet ja jalat kylmenevät.

Valtiopäiviä jatkettiin. Nyt oltiin jo kappaleen matkaa huhtikuussa, eivätkä nuo loppumattomat riidat näyttäneet vielä lainkaan laimenevan. Päinvastoin ne kävivät yhä uhkaavammiksi, sitten kun kansanvalta oli päässyt voitolle ja uhkasi niellä aatelin, niinkuin aateli ennen oli niellyt kuninkaanvallan. Nyt oli puolet vanhan porvariskuninkaan aatteesta -- yksi kuningas, yksi kansa -- toteutunut, eikä ollut kysymys vähemmästä kuin koko aatelisen neuvoston viraltapanemisesta.

Ylhäisaateliset myssyt seisoivat epäröivinä ja pelosta kalpeina sen peikon edessä, jonka he itse olivat avukseen loihtineet. Vielä ylhäisempi-aateliset hatut vapisivat kauhistuksesta ja käpristäytyivät hädissään suonenvedon tapaisella innolla valtiolaivan mastoon, jota he sitä ennen olivat olleet niin valmiit kumoon hakkaamaan ja mereen syöksemään. He eivät huomanneet enää pelastusta muualla kuin pilkatun, sidotun ja pahoinpidellyn kuninkaanvallan turvissa.

Tähän aikaan kokoontui eräänä iltana erääseen Tukholman ravintolaan se nuorten aatelismiesten perustama kerho, joka oli tunnettu nimellä _Svenska Botten_ ja joka suurimmaksi osaksi eli ranskalaisilla apurahoilla. Kerhoon kuului kirjava kokoelma kaikenlaisia aineksia. Siellä oli kaikenasteisia täysverisiä ylimyksiä, nuorempia poikia, joilla ei ollut perintöä eikä tulevaisuudentoiveita ja joista useimmat olivat virkaatekeviä alempia upseereja, rehellisiä, mutta helposti kiivastuvia miehiä ja nuorukaisia;[15] ja näiden rinnalla taas rappiolle joutuneita kortinlyöjiä ja maatilanomistajia, virkanimityksissä syrjäytettyjä virkamiehiä, tyytymättömiä vehkeilijöitä -- sanalla sanoen: kummallinen kokoelma hyviä ja huonoja aineksia, joita kaikkia yhdisti tyytymättömyys vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja joiden tarkoituksena oli kuninkaan avulla kumota vallitsevat olosuhteet, kuitenkaan sen selvemmin ajattelematta, mitä sijaan asetettaisiin. On nimittäin lisättävä, että kaikki kerhon jäsenet alkujaan olivat hattuja, jotka ennen kaikkea olivat halukkaat lopettamaan myssyjen vallan -- siis jotakin sellaista, mitä Puolassa oli sanottu konfederatioksi. Kerhon johtaja oli sittemmin niin kuuluisa Jaakko Maunu Sprengtporten.