Part 15

Kun Vera ovella huomasi tuon pitkän, vieraan nuorukaisen, veti hän peitteen korvilleen eikä häntä saatu millään muotoa tulemaan näkyviin tästä rauhoitetusta satamastaan. Mutta kun veli lempein väkivalloin veti esiin hänen ruskeakutrisen päänsä piilosta ja hän vihdoinkin tunsi tuon rakkaan äänen, jota ei pitkään aikaan ollut kuullut, silloin säteilivät Veran silmät niinkuin hänen äitinsä silmät olivat säteilleet hänen nuorena ollessaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän lensi ylös vuoteesta ja kavahti, väliin nauraen, väliin itkien, rakkaan veljensä kaulaan. Olihan Bertelsköldin perhe aina nuorempain lasten syntymästä saakka ollut kuin kaksi saman omenan halaistua puoliskoa, ja nämä molemmat olivat aina liittäytyneet yhteen vanhempain sisarusten kylmäkiskoisuutta vastaan. Nyt oli Veralla jälleen Paulinsa, nyt oli taas kaikki hyvin, nyt leikittelisivät he taas niinkuin ennenkin vihannassa puistossa, ja nyt -- siitä hän oli varma -- ei tuo häijy Bernhard enää tohtisi ampua hänen pieniä vuoniansa. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kertonut ja kysellyt tuhansia asioita, vastausta odottamatta, ja lopuksi tuli aina ilonhuudahdus -- äidin ilosta.

-- Mutta olethan pitempi kuin äiti, -- keskeytti hän äkkiä pakinansa, punastuen ja häpeissään hiipien takaisin suojelevan peitteen alle. Nyt saat siivosti mennä matkoihisi, kunnes olen pukeutunut, eikä siihen mene viittäkään minuuttia. Tahdon nähdä, miltä äiti näyttää katsellessaan sinua. Miksei hän tullut kanssasi, sano? Miksei hän ole tullut lukemaan rukousta kanssani, niinkuin hän joka aamu tekee? Eräänä aamuna viime talvena se unohtui häneltä, kun isä oli kipeä, ja sinä aamuna jäi rukous lukematta, mutta sinä päivänä kävi pahoin. Minä löin rikki Bergflyktin kauneimman kukkaruukun, nyrjäytin jalkani, olin hammastaudissa, riitelin pitkän Kaisan kanssa keittiössä ja sain ankaria toria. Ei ole milloinkaan hyvä, kun unohtaa aamurukouksensa.

-- Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? -- kysyi Paul, joka tunsi itsensä kummallisen levottomaksi.

Vera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.

-- Matkustanut pois? -- sanoi hän. -- Sitä ei kukaan saa minua uskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin ennen?

-- Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä täytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.

-- Niinkö luulet? Kuinka saatat olla niin yksinkertainen? Äitinikö matkustaisi pois sanomatta minulle hyvästiä? Ei, sitä he ovat uskotelleet sinulle, tehdäksensä sinulle jonkin kepposen. Saatpahan nähdä, että ulos mennessäsi äiti on oven takana piilossa ja panee molemmat kätensä silmiesi eteen ja sanoo: arvaapas, kuka olen! Kas, silloinpa he nauravat sinulle, kun annoit narrata itseäsi.

Kuinka ihmeellisen voimakas onkaan lapsen usko! Pikku Veran lujassa luottamuksessa oli jotakin niin tartuttavaa, että Paul nopeasti aukaisi oven katsoakseen, eikö tämä kaikki ollutkin ainoastaan häijyä pilaa ja eikö hänen äitinsä seisonut hymysuin oven takana valmiina molemmilla käsillään peittämään hänen silmiänsä ja sanomaan nuo rakkaat sanat, joita hänen oli tapana sanoa Paulin lapsena ollessa: arvaapas, kuka olen!

Mutta oven takana ei seisonut ketään, ja hän istahti taas alakuloisena Veran vuoteen laidalle.

-- Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa pois terveytensä tähden? kysäisi hän.

-- Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista, jota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, -- vastasi tyttö vakavasti.

-- Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen, että sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet saisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa olisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.

-- Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin pahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi. Äidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on kohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja kuningattaria puhuteltaessa.

-- Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?

-- Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.

-- Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?

-- Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni. Nuku makeasti, sanoi hän.

-- Eikö mitään muuta?

-- Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa kynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita, ja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän ovessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!

-- Mutta ei mitään matkasta?

-- Sinä siinä matkoinesi! Mene tiehesi, että pääsen vuoteelta, niin saatpa nähdä, että kyllä löydän äitini!

Paul lähti hänen luotansa mennen puistoon, etsiäkseen luonnosta sitä selvyyttä, jota ei löytynyt omasta itsestään. -- Niin se kuitenkin on, -- sanoi hän itsekseen. -- Hän on matkustanut jäähyväisiä heittämättä, säästääksensä sekä itseltään että Veralta ensi eron kaihon.

Sill'aikaa sai kreivi Bernhard kutsun isänsä luo.

-- Tämä teeskentely käy sietämättömäksi ja inhoittavaksi, -- sanoi vanha kreivi, jonka avonainen, ritarillinen luonne ei voinut suostua näihin salaisiin vehkeisiin, joihin hän vastoin tahtoansa näki kietoutuneensa. -- En voi kauemmin teeskennellä levollisuutta Paulin edessä, kun epäilys ja rauhattomuus mieltäni kalvavat. Meidän täytyy tehdä tästä loppu, ja minä olen valmis sanomaan hänelle kaiken.

-- Rukoilen teitä, isäni, malttamaan mielenne, -- pyysi kreivi Bernhard. -- Ennenkuin tiedämme mitään varmaa kreivittären katoamisesta ja millä keinoin hänen tekonsa on parannettava, panisimme kaiken alttiiksi, jos uskoisimme tämän perhesalaisuuden tuolle tuittupäiselle pojalle, tuommoiselle Gil Blasille ja Don Quixotelle, joka panee taivaat ja maat liikkeelle löytääkseen äitinsä. Vielä hiukan kärsivällisyyttä, isäni; Louise tuntee nyt jutun juonen, ja me kolme koetamme kaikin keinoin löytää pakolaisen ja palauttaa hänet. Jos se onnistuu, niinkuin minulla on syytä luulla, niin on meidän sitten helppo sanoa, että madame esim. oli tullut liian myöhään Norrköpingiin. Laiva oli jo lähtenyt ennen hänen sinne tuloansa, ja hän palaa takaisin, koska joku kuuluisa lääkäri on määrännyt hänelle toisenlaisen parannuskeinon, esim. Ramlösassa, jos se nyt on niin välttämätöntä. Taivaan tähden, ei mitään levottomuutta, ei mitään kysymyksiä, jotka voivat ilmaista asian oikean laidan, sillä palkolliset ovat vielä epäilevällä kannalla! Mutta nähdessään meidät aivan tyyninä ja rauhallisina he uskovat vihdoin sepittämäni selityksen; me voitamme aikaa, ja siitä riippuu kaikki.

-- Mikä häpeä, kun täytyy kuin pahantekijä karttaa ja kavaltaa omia palvelijoitaan, omia lapsiaan!

-- Ja kenen tähden sen teemme? Eikö se kaikki tapahdu hänen tähtensä, joka meidät on tähän pulaan saattanut.

-- Unohdat oman osuutesi siinä, sinä, joka olet ajanut toisen äitisi kurjuuteen ja maanpakoon! -- huudahti isä närkästyneenä.

-- Voisin minäkin, isäni, vastata teille tähän jotakin, mutta meillä ei ole nyt aikaa moitteihin siitä, mitä on tapahtunut; meidän täytyy yksissä neuvoin koettaa korjata sen seurauksia. Vielä kerran, sallikaa minun toimia, ja kaikki on muuttuva hyväksi; mutta jos te ennen aikojanne turmelette minun toimeni, niin on rikkouma auttamaton ja häväistystä mahdoton välttää.

-- Tee sitten, mitä voit, -- sanoi kreivi vastahakoisesti. -- Mutta kolmen päivän kuluessa olkoon kaikki selvillä. Kauemmin en voi näytellä petturin osaa.

Ilkkuva, tuskin huomattava hymy väreili kreivi Bernhardin huulilla, kun hän lähti isänsä luota ja meni antamaan espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, jolla yksin oli hänen luottamuksensa, tarpeellisia ohjeita. Itse kävi hän mitä suurinta varovaisuutta ja viekkautta noudattaen tiedustelemaan jälkiä, mitkä voisivat johtaa kreivittären paon ja nykyisen olinpaikan perille.

Hänen pakonsa oli nähtävästi tapahtunut klo 1 jälkeen, jolloin hän lähti puolisonsa huoneesta, ja ennen neljää aamulla, jolloin palvelusväki rupesi liikkumaan. Hän oli ottanut mukaansa osan vaatteistaan, tosin ainoastaan vähän liina- ja pitovaatteita, mutta kuitenkin enemmän kuin hän itse on kyennyt kantamaan. Hänellä on siis täytynyt olla auttaja; mutta kuka?

Kreivi Bertelsköld tuli vakuutetuksi siitä, ettei yhtään verestä rattaanjälkeä johtanut Falkbyn kartanosta maantielle, lukuunottamatta niiden kärryjen jälkiä, joilla Paul ja hänen opettajansa olivat tulleet. Kreivittären oli siis täytynyt joko kävellä maantielle tai paeta järven poikki, ja viimeksimainittua arvelua näkyi vahvistavan se seikka, että yksi niistä veneistä, jotka eilen oli laituriin kiinnitetty, oli tietymättömissä. Mutta ei ollut mahdollista, että hän yksinään olisi uskaltanut järven poikki. Joku oli arvatenkin soutanut hänet yli eikä kenties vieläkään tullut takaisin. Kuka oli tämä soutaja?

Kreivi Bernhard kuulusteli salaa, oliko kukaan talon palvelijoista sattumalta poissa. Ei kukaan ollut poissa. Hänen epäluulonsa kääntyivät Bergflyktiin: vanha puutarhuri tavattiin äreänä, mutta levollisena askaroimassa kukkainsa kanssa, niinkuin ennenkin.

14. LÄHENEVIÄ MYRSKYJÄ.

Iltapäivällä tuli espanjalainen José takaisin tiedusteluretkiltään ja kertoi havaintonsa. Hän oli kuljeksinut halki koko seudun, ollen muka hevosia ostelemassa, mutta kaikki turhaan. Hän oli lupaillut suuria palkintoja sille, joka pääsisi erään luulotellun varkaan jäljille, joka viime yönä oli varastanut hänen isäntänsä pyssyn, ja hänelle oli osoitettu muuatta kuljeksivaa länsigöötalaista, joka samana yönä oli ollut niillä seuduin.

-- Sinä olet taitamaton pöllö, -- sanoi hänen herransa suuttuneena. -- Minä olen nähnyt enemmän kuin sinä: yksi laiturin luona olevista veneistä on poissa.

-- _Per dio, sennor_, -- sanoi espanjalainen, tahdon mennä hirsipuuhun, jos kukaan muu on venettä käyttänyt kuin minä itse soutaessani järven poikki teidän armonne käskystä.

Kreivi Bernhard puri huultansa. -- Tässä, -- sanoi hän, -- on kymmenen talaria siitä, ettet ole mitään toimittanut. Saat neljäkymmentä, jos jotakin toimitat ja sata, kun hankit minulle täyden varmuuden etsittävästämme.

-- _Gratias, sennor_, tulette olemaan minuun tyytyväinen, -- vastasi kamaripalvelija viekkaasti silmää iskien.

Falkbyssä oli vielä toinenkin, joka kulutti koko päivän tiedusteluihin, ja se oli Vera. Häntä ei millään tavalla voitu saada uskomaan, että hänen äitinsä oli matkustanut hänen luotaan jäähyväisiä sanomatta. Hän aloitti tutkimalla tarkkaan koko talon, ullakolta kellariin, suuresta saksanpähkinäpuisesta vaatekaapista aina oman nukkekaappinsa laatikoihin asti. Kun hän ei mitään löytänyt, toimitti hän tarkastuksen puutarhassa ja kasvihuoneissa siinä salaisessa toivossa, että tapaisi äitinsä jonkin pensaan tai kukka-astian taakse kätkeytyneenä. Puutarhasta hän meni puistoon, sieltä Bergflyktin luo, sieltä työmiesten majoille ja hovin alustalaisten luo, alinomaa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt hänen äitiänsä, joka oli häneltä varastettu. Ja kun ei kukaan kyennyt vastaamaan tähän eriskummaiseen kysymykseen, selitti Vera, että hän aikoi kulkea "niin kauas kuin tietä riitti", kunnes viimein nälkä paremmin kuin hänen hoitajattarensa Beata sai hänet palaamaan kotiin.

Ellei kreivi Bernhard niin suuresti olisi halveksinut niitä kuolevaisia, jotka eivät vapaasukuisina maailmaan synny, olisi hänellä ollut syytä kuulostaa kaikkia niitä kuiskeita, jotka Veran lapsellisista tiedusteluista vain yltyivät. Falkbyn palvelusväki uskoi, niinkuin hän itse aivan oikein oli huomauttanut, vain puoleksi tuota kummallista Pyrmontin ja Norrköpingin matkaa, josta näihin saakka ei kukaan ollut sanaakaan tietänyt; ja mitä heidän oli ajatteleminen, kun nuorin neiti, kreivittären hellikko ja lempilapsi, tiesi siitä vielä vähemmän kuin he? Ennenkuin päivä oli lopussa, oli huhu kreivittären äkillisestä katoamisesta, liioiteltuna ja senkin seitsemällä tavalla selitettynä levinnyt Falkbystä koko ympärillä olevalle laajalle hovintilalle.

Mutta nyt olivat mielipiteet kreivittärestä hyvin erilaiset. Hänen suuri, kaikkia kohtaan osoittamansa hyväntekeväisyys ja hänen arvokas käytöksensä oli hankkinut hänelle monta harrasta ystävää, jotavastoin toiset eivät olleet unohtaneet niitä huhuja, jotka olivat liikkeessä hänen suomalaisesta noituudestansa. -- Hän oli taivaan enkeli, ja sentähden hän ei saanut elää! -- huudahtivat muutamat. -- Hän oli noita-akka, hornasta kotoisin, ja hänen aikansa oli loppunut, -- arvelivat toiset.

Sillä se huhu tuli kohta yleiseksi, ettei kreivitär enää ollut elävien ilmoilla ja että hän viime yönä äkkiä oli kadonnut, ei tiedetty minne; ja kun jotkut otaksuivat hänen heittäytyneen järveen, uskalsivat toiset lausua arveluita väkivaltaisesta kuolemasta -- kenen käden kautta, sitä varoi jokainen ääneensä sanomasta, mutta kullakin oli omat ajatuksensa. Sanalla sanoen, koko tienoo joutui yleisen hämmästyksen valtaan. Sillä olihan kreivitär kuitenkin ollut hyvä äiti kaikille alustalaisilleen, eikä edes noitakaan, joka oli niin hyvä ja herttainen, voinut kadota maailmasta niin pian ja niin salamyhkäisesti, kaipuuta ja katkeruutta herättämättä.

Kaikesta tästä mitään aavistamatta lähti Paul illalla käyskentelemään ystävänsä Eerikki Ljungin seurassa, näyttääksensä tälle linnan ihania ympäristöjä ja nähdäksensä itse taas ne paikat, jotka olivat olleet hänelle rakkaita aina lapsuuden ajoilta. He kulkivat puiston kautta järvelle ja sieltä niittyjen poikki pienelle kirkolle ja kirkonkylään, jotka olivat ihanassa laaksossa sen kukkulan juurella, jonka huipulla kreivin linna loisti kaikessa komeudessaan. Ilta oli lauhkea ja kirkas, maisema lepäsi vaalean vihantana kesän ensi kukoistuksessa. Molemmat vaeltajat olivat ihastuksissaan; Paul unohti surunsa iloiten nähdessänsä niitä kauniita viljelyksiä ja uudisrakennuksia, joilla hänen sukutilaansa oli kaunistettu näinä viimeisinä vuosina, ja hänen kasvitieteeseen innostuneessa ystävässään herätti seudun runsasaarteinen kasvisto iloa, joka voitti kaikki sen muut ihanuudet.

-- Tule, -- sanoi Paul, -- lähtien kirkolle päin, -- nyt on lauantai-ilta, ja silloin on kylän poikien tapana olla pallosilla kirkonmäellä.

Kohta seisoivat he kirkon läheisyydessä laakson rinteellä, jossa oli nuorison tavallinen leikkipaikka; mutta leikkivien sijasta olikin siellä nyt kahteen- tai kolmeenkymmeneen nouseva parvi kylän asukkaita, jotka tavallista aikaisemmin olivat jättäneet työnsä. He näyttivät haastelevan jostakin tärkeästä asiasta; huolten pilvi varjosti useimpain kasvoja, ja jotkut naisista vuodattivat kyyneleitä.

-- Nuo hyvät ihmiset, -- sanoi Paul ystävällensä, -- heillä on varmaankin mielessään jotakin, joka saattaa heidät levottomiksi. Tule, kysykäämme heiltä syytä heidän huoliinsa; ehkä voimme antaa heille hyvän neuvon.

Paul Bertelsköld oli, samoin kuin hänen sisarensa Vera, ollut hovin alustalaisten erityisessä suosiossa. He olivat jo äitinsä takia rahvasta lähempänä kuin heidän ylhäisaateliset sisaruksensa, ja olivat pienestä pitäen oppineet antamaan ihmisarvon matalain majojenkin asukkaille. Paul oli usein ottanut osaa kylän poikien leikkeihin; kaikki hänet tunsivat, kaikilla oli tapana sydämellisesti vastata hänen ystävälliseen tervehdykseensä, ja nyt, kun hän palasi niin pitkän poissaolon jälkeen -- nyt vaikenivat yht'äkkiä kaikki hänet nähdessään; ei kukaan tervehtinyt häntä, ei kukaan toivottanut häntä tervetulleeksi, kaikki olivat hämillään, ja jokainen, joka vain voi, hiipi hiljaisuudessa tiehensä.

-- Mitä nyt, Pekka, -- sanoi Paul nuorelle rengille, joka oli hänen entisiä leikkitovereitaan, ja joka vastahakoisesti tarttui siniseen lakkiinsa, -- oletko tullut sokeaksi tyttöjä töllistellessäsi, kun et enää tunne minua, vaikka viimeksi tavatessamme löimme kiekkoa tienristeyksessä?

Renki kyhni tukkaansa ja pyörähti selin, mitään vastaamatta.

-- Ja sinä, Martinpoika, -- jatkoi Paul, kääntyen päin rotevaan talonpoikaan, joka muinoin oli ollut hovissa työvoutina, -- kuinka on laitasi, ukkoseni? Vieläkö vanha ruunasi elää, se, joka heitti minut mäkeen, kun tahdoin taitoani näyttää, ja joka aina potkaisi, kun kutkutteli sitä kaulaan.

-- Kiitän kysymästä, -- vastasi talonpoika silmät selällään, -- _meille_ ei ole mitään pahaa tapahtunut.

Sanassa _meille_ oli äänenpaino, joka vaikutti, että Paul taas kysyi:

-- Mistä syystä seisotte täällä jurottaen, ikäänkuin vihollinen olisi maassa. Mistä tärkeästä asiasta te nyt tänä iltana neuvottelette?

-- Mistäpä me neuvoteltaisiin? -- oli vastaus. -- Kun suuret herrat ratsastavat, väistyy talonpoika tiepuoleen.

-- Jos minä olisin talonpoika, ratsastaisin minäkin, -- laski nuorukainen leikkiään. -- Ja te Risa-muori, joka valmistatte koko kylän parhaat juustot, oletteko unohtanut, että minä olin parhaita ostajianne?

-- Jumala varjelkoon nuorta armollista herraa kaikesta pahasta näinä pahoina aikoina! -- vastasi ämmä ja niiasi aina maahan asti, kyynelten vieriessä pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.

-- Oletteko niin pahoilla mielin siitä, että näette minut jälleen vai onko Martinpojan koira hoklinut kaiken viilipiimänne?

-- Katso, kun on nuori, niin voi olla iloinen, vaikka on tapahtunut, mitä ei ikinä olisi pitänyt tapahtua, -- huokasi akka ja itki vielä katkerammin.

-- No, mitä sitten on tapahtunut?

-- Jumala varjelkoon sen koskaan tulemasta minun suustani. Hän oli niin sydämellisen lempeä ja kaunis katsella; hänenlaistaan emme enää ikinä saa. Mutta me olemme kaikki viheliäisiä ihmisiä. Ei kenkään tiedä aikaansa eikä hetkeänsä, milloin Herra meidät kutsuu.

-- Eukkoparka! Onko tyttärenne kuollut? Muistaakseni hän meni manalle jo neljä vuotta sitten.

Vanhus ei virkkanut mitään. Paul huomasi kummastuksekseen kaikkien muiden pujahtaneen pois, ja olevansa kahden kesken eukon kanssa; hänen toverinsakin oli käyttänyt tilaisuutta tutkiakseen muutamia kivien kyljessä kasvavia sammallajeja.

-- Mitä tarkoitatte? Ja minkätähden hiipivät kaikki pois, ikäänkuin heillä olisi paha omatunto?

Eukko katseli varovaisesti ympärilleen, ja kun luuli olevansa varma siitä, ettei kukaan häntä kuulisi, nojautui hän nuorukaisen olkapäähän ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Kavahtakaa tuota Espanjan mustalaista!

-- Josétako? Mitä se merkitsee'

-- Se on hän!

-- En ymmärrä teitä.

-- Jumala suokoon teille avoimet silmät ja korvat, armollinen herra, sillä me elämme pahassa maailmassa, eikä kenkään ole turvassa pimeyden nuolilta. Olkaa varuillanne ja muistakaa minun niin sanoneen. Sama kirves, mikä on kaatanut täysikasvuisen puun sen voiman vuosina, voi kaataa taimenkin kaikessa sen ihanuudessa. Katso, miten vihollinen on käynyt tuleentuneiden tähkäpäiden ylitse; miksi ei hänen jalkansa tallaisi hentoa orastakin?

-- Mutta, Risa-muori, en ymmärrä sanaakaan tuosta!

-- Niin, suokoon Jumala, ettette ikinä ymmärtäisi siitä sanaakaan, -- jupisi akka ja lähti niiattuaan tallustelemaan takaisin kylään.

15. JÄÄNHALKEAMA.

Elämää on toisinaan verrattu jäätyneeseen järveen, jota pitkin huoleton ihminen astelee kevein jaloin ja jota myöten reet liukuvat kenenkään ajattelematta sillan heikkoutta tai veden syvyyttä, kunnes jää joko hitaasti sulaa tai äkkiä murtuu, ja tuo huoleton joukko hukkuu.

Toisinaan myöskin, luistelijan kiidellessä välkkyvää rataansa, kuuluu kumea jyminä, ja kun hän kääntyy katsomaan, on jäähän ilmaantunut halkeama. Ehkäpä se on varoitus, ehkäpä se ei merkitse mitään. Ajattelematon jatkaa huoletonna matkaansa; viisas pyrkii rantaan.

Paul Bertelsköld oli nyt tuommoisella jäällä, ja ne selittämättömät viittaukset, ne salaperäiset varoitukset, joita hän oli kylässä saanut, olivat hänen alakuloiseen mieleensä tehneet syvemmän vaikutuksen kuin mitä hän itsekään tahtoi myöntää. Mietteissään ja sanatonna käveli hän Eerikki Ljungin rinnalla takaisin linnaan, kun hän sillä kapealla tiellä joka vei rantaan ja jota tallirengit tavallisesti ajoivat hevosia juottamaan mennessään, näki skoonelaisen Rasmuksen tulevan oudolla tavalla hevosen selässä roikkuen.

Poika ei ollut juomariksi tunnettu, ja Paul kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vastausta antamatta rupesi Rasmus nyyhkimään hullummin kuin silppukone -- jos sellaisia siihen aikaan olisi käytetty.

Hänen nuori isäntänsä ei ollut hyvällä tuulella ja kohotti uhkaavasti ratsuruoskaansa.

-- Pidä hevosesi paikallaan, äläkä riuhdo päitsistä! Vastaa minulle: oletko kipeä?

-- Minä olen riivattu! -- nyyhki poika.

-- Mitä se merkitsee?

-- Olen noiduttu.

-- Kuka on sinut noitunut?

-- Lempo vie, sitä en uskalla sanoa. Armollinen nuori herra on niin kiivas.

-- Aiotko vastata? -- Ja ratsuruoska kohosi.

-- Lupaako nuori herra olla vihastumatta, niin totta kies'avita sanon sen, -- jatkoi poika tehden hurjan yrityksen saadakseen silppukoneen vaikenemaan.

-- Lupaan sinulle selkäsaunan, jos olet vaiti, ja plootun, jos puhut totta, -- vastasi Paul, joka aavisti, että pojan hurja nyyhkiminen oli jossakin yhteydessä kyläläisten eriskummaisen käytöksen kanssa.

-- Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, -- sanoi Rasmus, -- sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole minun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin. Sillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita kuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu olleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa siunatkoon!

-- Kuka armollinen kreivitär?

-- Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun pikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja, äitinne?

-- Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa kapakkaan?

-- Kas, nyt kiivastui herra taas, -- sanoi poika ja siirtyi varovaisesti syrjään.

-- Näethän, että olen levollinen! -- sanoi Paul, vaikka hänen verensä kuohui.

-- Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä valmiina hädän tullen pakenemaan. -- Sillä, näet sen, minä jaarittelin eilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani mestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti lääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani oli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän yksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun koetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat pidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani sulkea.

-- Mene makaamaan, sinä olet sairas! -- sanoi Paul, joka nyt alkoi ymmärtää, että poika puhui houreissaan.

-- En minä ole häntä tuhonnut, -- jatkoi Rasmus yhä sekavammin. -- Sen on Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja oli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon poikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen seurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he menivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset hokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut, ja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet pohjaan.

-- Laittau kotiisi, -- huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja talutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja vietiin vuoteeseensa.

Hänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se sana oli _kreivitärvainaja_.

Vera odotti veljeänsä portaiden luona. -- Minulla on sinulle jotakin sanomista, -- kuiskasi hän. -- Minä seisoin kenenkään huomaamatta keittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä ole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt matkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan koko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta hän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.

-- Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen loruja? -- torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.