Part 14

Etuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari saattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat ilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin sodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä, köyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita kauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka harjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin sokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat kappaleita _Don Ranudo di Colibradosta_, nälkäisiä runoilijoita, joilla oli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin oppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista, nuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen, siinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta viheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa pitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun lyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle tai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa, jollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä, ja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat puhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna kello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin nähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin ilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa ihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella silmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin muulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa sydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään. Hän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän kuin he häntä.

Joonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen korkea-arvoisuutensa Hallberg. -- Maltahan mies! -- ajatteli rehellinen talonpoika.

Vihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut valmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle valtiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin, Suomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.

Kuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa vähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi vartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset vastaan.

Odottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää jonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan pikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis; minuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä ajasta.

-- Kuinka on laitasi, ystäväni? -- kysyi kuningas, osoittamatta vähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä talonpoikain suosiossa.

Vaikka asuikin Isokyrössä, puhui Joonas Perttilä, joka oli Munasalossa syntynyt, yhtä sujuvasti ruotsia kuin suomeakin, ja tämä kielitaito oli ollut hänelle hyvänä apuna valtiopäivillä, joilla ne talonpojat, jotka taisivat ainoastaan suomea, olivat pahemmassa kuin pulassa ollessaan tavallisesti yksi kahdeksaa tahi kymmentä vastaan yhdistetyssä Ruotsin ja Suomen talonpoikaissäädyssä. Joonas raapaisi siis jalallaan lattiaa ja vastasi:

-- Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Huonosti on laita.

-- Mitä sinulla on valittamista? Joutuuko talosi ryöstettäväksi kruununrästeistä, vai onko sinua rasitettu pitkillä maantieosuuksilla? -- kysyi kuningas.

-- Kiitän kysymästä, -- vastasi Joonas, joka nyt pääsi puheen alkuun. -- Minä tulen välttävästi toimeen, vaikka manttaali rasittaakin, mutta pahempi on valtakunnan laita. Sen asiat menevät päin mäntyyn, sanon armolliselle majesteetille.

Kuningas hymyili ja viittasi kamarijunkkarille, joka kello kädessä jo oli katkaisemaisillaan tämän uhkaavan alun. -- Missä suhteessa ovat nyt asiat niin huonosti? -- kysyi hän.

-- Niin, -- sanoi Joonas, -- seikka on semmoinen, että ne lypsävät toisten lehmiä oikealta ja vasemmalta täällä valtiopäivillä. Armollinen majesteetti tietäköön, että ne elävät pahemmin kuin katsastuskirjurit. Täällä hiiviskelee ihmisiä, jotka supisevat talonpojille ja supisevat porvareille ja supisevat papeille ja joilla on taskut täynnä seteleitä ja hopeatalareita, liirum laarum vain, kaikille, jotka tahtovat. Ja talonpojat kumartavat ja porvarit kumartavat ja papit kumartavat ja sanovat: kiitoksia paljon, ketä minun tulee äänestää? Äänestä Hanssonia! Äänestä Sebaldtia! Äänestä Forsseniusta! vastataan, ja hullu tekee niinkuin hupsu käskee. Kas, sillä tavoin täällä menetellään. Mutta se ei käy päinsä, armollinen majesteetti, ja vaikka tappaisivat minut tähän paikkaan, niin sanon kumminkin: se on sulaa koiruutta. Sillä siinä vyyhdessä on vielä muuan solmu, josta ne eivät hevillä juttele, ja senpätähden ei armollinen majesteetti ilmoisna ikänä voi saada vihiä kaikista koiruuksista.

-- Mikähän se solmu olisi? Puhu vapaasti, rehellinen talonpoika! -- sanoi kuningas huvitettuna talonpojan ujostelemattomasta puheesta ja oivaltaen hänen rehellisen tarkoituksensa.

-- Pyydän armoa, jos haastelen pääni poikki, sillä voi sattua, että puhun pään poikki muiltakin, -- vastasi Joonas varovaisesti, -- mutta näettehän, asia on sellainen, että kyllä se on ollut säkissä ennen kuin se tuli pussiin. Armollinen majesteetti ei voi uskoa, miten asia on!

-- No, kuinka se sitten on?

-- Niin, että ranskalainen on ostanut osan valtakuntaa, englantilainen kaksi, ja ryssä kaksi ja puoli. On ihmisiä, jotka ovat myyneet valtakunnan kaikille kolmelle. Sillä näettehän, ne ovat heidän rahojansa!

-- Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, -- vastasi kuningas hyvin vakavana.

-- Arvasinhan sen, -- sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. -- Ja parasta on, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne peijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.

-- Niin minustakin, -- vastasi kuningas. -- Mutta mitä pitää minun mielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko valtiopäiviä.

-- Ei, -- arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. -- Armollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.

-- Millä tavoin?

-- Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi kuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain niinkuin entinen pelimanni.

-- Miten entinen pelimanni sanoi?

-- Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.

Pikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä silmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa, että tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä vailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi entisellä armollisella äänellään: -- Minä olen kuullut toisen sananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin hyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?

-- Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti ajaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä hän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo kumartelemalla päästä sisään.

-- Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!

Puheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi kummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi kuninkaan puheille oli juuri -- Hallberg.

11. PAUL BERTELSKÖLDIN KOTIINTULO.

Vallan samaan aikaan, kuin puolueet Tukholmassa kiivaimmin ampuivat toisiaan kultaisilla luodeilla, oli se kerrassaan odottamaton tapaus, josta puhutaan tämän kertomuksen alussa, synnyttänyt sanomatonta häiriötä Bertelsköldin kreivillisessä perheessä sen omistamalla Falkbyn tilalla Itä-Göötanmaalla. Muistamme, että perheen päämies sai kauhean tiedon puolisonsa paosta samalla hetkellä kuin hänen nuorin poikansa Eerikki Ljungin seurassa saapui kotiin.

Jaloon, mutta heikkoluontoiseen mieheen teki tämä uutinen sellaisen vaikutuksen kuin olisi maa vaipunut hänen jalkainsa alla ja kuin hänet olisi perheonnen kodista äkkiä heitetty autioon erämaahan. Hänen ensimmäinen epätoivonsa ilmaus kääntyi vanhinta poikaa Bernhardia vastaan, joka tietämättä, mitä oli tapahtunut, lisäsi hänen suruansa puhuen kylmän ivallisesti hänelle Paulin erottamisesta yliopistosta.

-- Kelvoton poika, -- sanoi onneton kreivi, -- sinä olet särkenyt isäsi sydämen; olet karkoittanut hänen talostaan maailman jaloimman naisen!

Tässä syytöksessä oli jotakin, joka sai -- vastoin tavallisuutta -- kopean nuoren miehenkin posket kalpenemaan. Hän otti äänetönnä kirjeen, jonka hänen isänsä hänelle antoi ja joka sisälsi selityksen hänen äitipuolensa päätökseen.

Kreivi Bernhard luki, ja hänen poskensa kävivät yhä kalpeammiksi. _Tätä_ hän ei ollut odottanut. Hän oli arvostellut äitipuoltansa tavallisten ihmisten kannalta älykkääksi, mutta kunnianhimoiseksi naiseksi, jonka julkean vaatimuksen yhdenvertaisuudesta hänen kanssaan hän tahtoi tehdä tyhjäksi ja rangaista häntä ei ainoastaan itsensä, vaan myös isänsä ja sisarensa vuoksi, jotka saivat maailman silmissä kärsiä tästä epäsäätyisestä avioliitosta. Jos hänen isänsä heikkoudessaan oli joutunut tämän kunnianhimoisen porvaristytön pauloihin, niin oli hänen, vanhimman pojan ja perillisen, velvollisuus ylläpitää perheen kunniaa. Ja vaikkei hän enää voinutkaan saada tehtyä tekemättömäksi, niin tahtoi hän ainakin tehdä sen vaarattomaksi antamalla äitipuolen tuntea oman riippuvaisuutensa ja hänen etevämmyytensä -- pakottamalla hänet _suvaitun_ henkilön nöyrään asemaan, jota korkeammalle kreivittären ei huolinut pyrkiäkään. Että hänen äitipuolensa niin kauan kuin mahdollista koettaisi säilyttää vertaisen asemaansa, siitä oli kreivi Bernhard ollut varma; mutta että hän vaatisi kaikki tai ei mitään, ja että hän mieluummin kuin nöyrtymällä ostaisi itselleen arvonimen, noin rohkean päätöksen tehden katkaisisi sen solmun, jota ei muuten voinut avata, se ei ikinä ollut hänen mieleensä johtunut. Liian myöhään hän nyt huomasi erehtyneensä tämän jalon naisen suhteen, joka oli yhtä ylpeä kuin hän, mutta häntä ylevämpi, ja katumuksen tai oikeastaan hämmästyksen tunne valtasi hetkeksi hänen mielensä. -- Minun olisi pitänyt toimia varovammin, -- ajatteli hän itsekseen. -- Jos tämä tapaus tulee tunnetuksi, seuraa siitä häväistys; karanneesta tehdään kohta hurskas marttyyri, perheemme kunnia joutuu vaaraan, itse voin sen johdosta joutua ikävyyksiin, eikä ole hauskaa tällaisen riidan jälkeen tavata tuota rajupäätä Paulia. Sanalla sanoen, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen; pitää käyttää kaikki keinot tämän tyhmyyden salaamiseksi.

Pian oli kreivi Bernhard tehnyt päätöksensä. -- Rauhoittukaa, isäni! -- sanoi hän kunnioittavalla, melkein hellällä, äänellä. -- Tämä kaikki on tapahtunut valitettavasta väärinkäsityksestä, jonka kohta toivon saavamme korjatuksi. Tämä rikkouma ei ole parantumaton, kunhan vain voimme antaa sille lempeämmän sävyn. Sallitteko minun toimia sijastanne?

-- Tee niinkuin tahdot, -- sanoi sortunut isä. -- Älä vain ryhdy mihinkään, joka voi häväistä äitiäsi, sillä hänen kunniansa on meidän!

-- Se on minunkin ajatukseni. Jättäkää vain asia minun huostaani, ja minä lupaan, että kaikki on taas korjautuva.

Nämä sanat sanottuaan kiiruhti kreivi Bernhard alas yläkerrasta ja lausui tiuskaisevalla äänellä isänsä kamaripalvelijalle, joka tuli häntä vastaan portailla:

-- Mikset ollut toimessasi yöllä, kun kreivitär lähti matkalle?

-- Kun kreivitär lähti matkalle? -- kysyi palvelija hyvin hämmästyen.

-- Onko tapanasi nukkua, nahjus, kun herrasi sinua tarvitsee? Tännehän tuli sana yöllä, että kreivittären tuota pikaa piti matkustaa Norrköpingiin; laiva, jonka tuli viedä hänet terveyslähteille Pyrmontiin, oli lähtöön valmiina.

-- Vakuutan armolliselle herra kreiville, etten minä eikä kukaan muukaan palvelijoista ole tiennyt siitä mitään, -- vakuutti kamaripalvelija vielä enemmän hämmästyneenä.

-- Ja semmoisille lurjusmaisille unikeoille tässä vielä palkkaa maksetaan, -- jatkoi kreivi Bernhard yhä vihaisemmaksi tekeytyen. -- Hänen armollansa ja minulla ei ollut muita kuin espanjalainen Joséni auttamassa kreivitärtä vaunujen tullessa häntä noutamaan. Mutta jos hänen armonsa on ollut liian leväperäinen teitä kohtaan, olen minä paneva toimeen täällä toisen järjestyksen. Muista se toistaiseksi, hyvä Söderlund, jos haluat pysyä paikassasi, ja sano samat sanat tovereillesi. Missä kreivi Paul on?

-- Hän meni ruokasaliin ja kysyi kreivitärtä. Mutta tuoltahan nuori kreivi tuleekin!

Paul tuli samassa juosten portaita ylös, syleili innokkaasti veljeänsä ja huudahti niin ihastuneena kuin voi olla vain kahdeksantoistavuotias, joka juuri on palannut syntymäkotiinsa:

-- Tässä olen nyt, Bernhard! Oi, kuinka iloinen olen ollessani taas luonanne! Missä on äitini? Ja kuinka isämme voi, Bernhard?

-- Onpa hauska nähdä sinut taas; olethan pitkä kuin krenatööri! Isämme ei voi oikein hyvin, mutta ei pahoinkaan, ja hän on ihastuva saadessaan sinua syleillä, -- vastasi kreivi Bernhard taitavasti kiertäen sitä kysymystä, johon oli vaikea vastata.

-- Entä äitini, Bernhard, äitini? Toivon hänen voivan hyvin? Missä hän on, sano? Miksi en ole häntä vielä saanut syleillä? Minä kysyin heiltä tuolla alhaalla, mutta sain epäselviä vastauksia.

-- Toivon, että äitimme voi hyvin, -- vastasi veli tekeytyen hyvin osanottavaksi.

-- Sinä toivot? Mitä se merkitsee? Onko hän kipeä, vai minkätähden sinä _toivot_, sano? Mutta missä hän sitten on?

-- Et siis tiedäkään, että kreivitär on matkustanut pois! Olet kulkenut kirjeen ohitse! Mutta miksi et kirjoittanut tänne tulostasi? Jos äidillämme olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, niin hän varmaan olisi siirtänyt matkansa tuonnemmaksi, sillä niin kiire ei hänellä suinkaan ollut; olisihan hän voinut lähteä toisessa laivassa.

-- Lähtenyt matkalle? Äitini lähtenyt matkalle! -- huudahti Paul hämmästyneenä, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. -- Ja minä kun olin niin sydämestäni iloinnut saadakseni nyt nähdä hänet! Voi, Bernhard, mikä onnettomuus juuri nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut saada suudella hänen kättänsä ja avata hänelle koko sydämeni!

-- Minä tiedän sen, kuulin sen vast'ikään Ljungilta, että olet erotettu yliopistosta. Et tehnyt oikein käyttäytyessäsi niin ajattelemattomasti; mutta me neuvottelemme yhdessä jostakin keinosta ja siitä, mihin sinun nyt on ryhtyminen. Neuvottelemme isämme kanssa tulevaisuudestasi.

-- Tulevaisuudestani! Se on minulle yhdentekevä, se kyllä selviää. Mutta äitini, Bernhard, taivaan tähden, miksi on äitini matkustanut pois? Ja mihin hän on matkustanut? Viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut siitä sanaakaan.

-- Se on luonnollista, hän ei tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Kenties et tiedä, että hänellä jo muutamia vuosia on ollut heikko rinta.

-- _Hänelläkö_ heikko rinta? Se on mahdotonta. Olen tutkinut anatomiaa ja vakuutan sinulle, Bernhard, että äitini on niin lujarakenteinen kuin niin soreavartaloinen nainen voi olla. Potipa hän mitä hyvänsä, mutta rinnan heikkous häntä ei voi vaivata.

-- Et ole nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hänestä on tullut hyvin heikkohermoinen.

-- _Hänestäkö_ heikkohermoinen? Mutta sehän on hullutusta. Luuletko, että _häntä on_ hemmoiteltu niinkuin meidän aikamme muotinukkeja. Ei kellään ole niin voimakkaita ja terveitä hermoja kuin äidilläni.

-- En tiedä. Ratkaiskoon sen lääkäri. Tohtori Winge puhui myös jostakin maksataudista. Lyhyesti sanoen, hän sanoi, että matka Pyrmontiin olisi välttämätön hänen terveydelleen. Me tiedustelimme hänelle laivan, ja viime yönä tuli arvaamatta sana, että laiva on lähtövalmiina, ja tuuli myötäinen. Sentähden täytyi kreivittären lähteä semmoisella kiireellä, että tuskin palvelijatkaan siitä tiesivät, ja siinä syy, minkätähden sinä sait epäselviä vastauksia.

12. VAARALLINEN KYSYMYS.

-- Eikö mitään kirjettä minulle? -- kysyi Paul mietteisiinsä mennen.

-- Luultavaa on, että kreivitär on kirjoittanut postissa; hänen lähtönsä tuli niin odottamatta... Mutta isämme odottaa sinua.

-- Ei riviäkään minulle! -- valitti helläsydäminen poika. -- Kuinka kauan hän viipyy Pyrmontissa?

-- Se riippuu siitä, miten parannuskeino häneen vaikuttaa. Lääkärin mielestä voimme toivoa parasta, ja luultavasti hän tulee takaisin jo syys- tai lokakuussa. Pyydän sinua, Paul, älä ruikuttele noin lapsellisesti vähäpätöisestä asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä. Isämme täytyy saada nähdä iloisia kasvoja; voithan arvata, että hän on piintynyt tapoihinsa ja kaipaa nyt tavallista seuraansa. Huvittakaamme häntä, saattakaamme hänet toisiin ajatuksiin. Louise on siinä suhteessa apunamme; hän on ihastuva nähdessään sinut jälleen.

-- Suo anteeksi, Bernhard, vielä yksi kysymys! Mikä oli syynä siihen, että äitini matkusti niin yksinään ... ettei yksikään hänen läheisimmistään, ettei kukaan ystävä häntä saattanut, vaikka hän, kuten sanot, oli sairas?

-- Sekä isämme että Louise tarjoutuivat seuraamaan häntä Pyrmontiin, -- vastasi kreivi Bernhard rohkeasti, -- mutta hän epäsi tarjouksen niin päättävästi, että meidän viimein täytyi myöntyä. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että minun aivan ensi tilassa on matkustettava valtiopäiville edustamaan sukuamme ritarihuoneessa. Sanotaan, että siellä tulee esille hyvin tärkeitä asioita, ja minä olen, niinkuin muistat, jyrkkä hattu. Meidän tulee, maksoi mitä maksoi, estää myssyjä pääsemästä valtaan, ja uuteen kuninkaaseen ei ole luottamista. Hän halunnee lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

-- Ymmärrän, -- sanoi Paul surullisesti. -- Mutta ei mikään olisi estänyt minua seuraamasta äitiäni. Miksi en tullut jo eilen? ... niin, niin se on. Nyt tiedän. Tule, menkäämme isämme luo.

Hetken kuluttua lepäsi Paul isänsä sylissä. Vilpitön rakkaus oli aina yhdistänyt kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen nuoremman poikansa. Jälleennäkemisen riemu oli nyt kumminkin varsin sekava. Kreivi katseli sydämellisen mielihyvän tuntein kaunista nuorukaista, jonka kaikki piirteet, olletikin nuo mustat, loistavat silmät, muistuttivat hänen äitiänsä; mutta juuri tämä muisto täytti hänet kaiholla ja hämmästyksellä, jota hän turhaan koki salata. Paul puolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen vanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin tarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he odottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka niin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.

-- Paul tietää jo kaikki, -- virkkoi kreivi Bernhard, luoden pikaisen silmäyksen isäänsä. -- Olen puhunut hänelle tohtori Wingen määräyksestä, joka pakotti äitimme niin kiireesti jättämään meidät, hakeakseen parannusta maksataudilleen Pyrmontista, ja minä olen hänelle sanonut, kuinka kernaasti isäni olisi halunnut seurata madamea, jollei tämä niin päättävästi olisi sanonut toivovansa matkustaa yksin. Paul ei enää ole mikään lapsi, isäni; älkää siis pelätkö hänen joutuvan epätoivoon. Hän osaa malttaa mielensä näin tavallisessa asiassa, ja me olemme päättäneet toivoa parasta. Onnettomuutensa, joka häntä Turussa kohtasi, hän aikoo korvata sitä suuremmalla edistymisellä Upsalassa tai Lundissa.

-- Kerro minulle pelkäämättä hairahduksestasi, sanoi isä iloissaan, kun voi johtaa puheen pois tuosta vaarallisesta kysymyksestä. -- Mitä hyvänsä joku Bertelsköld lieneekin rikkonut siitä olen varma, ettei hän ole voinut menetellä kunnian vaatimuksia vastaan.

-- Kiitän teitä, isäni. Olette arvannut ihan oikein: -- vastasi Paul ja kertoi lyhyesti Turun tapahtumista salaamatta sitä malttamatonta tekoaan, johon oli antanut hurmata itsensä. -- Mutta, -- lisäsi hän, -- pyydän saada korvata erehdykseni toisella tavalla kuin veljeni on ehdottanut. Tukholmasta lähtee pian luonnontieteellinen retkikunta Espanjaan ja Afrikkaan. Ystäväni Ljung on jo ennen tarjoutunut arkkiaatteri Linnén välityksellä hankkimaan minulle tilaisuuden ottamaan siihen osaa. Hylkäsin silloin tämän tarjouksen, koska en odottanut niitä tapauksia, jotka sitten sattuivat; mutta nyt matkustaisin mielelläni, varsinkin kun siten saisin käydä äitini luona Pyrmontissa.

Kreivi Bernhard vilkaisi taas merkitsevästi isäänsä ja riensi vastaamaan:

-- Mutta, hyvä Paul, mahdotonta on, että heti paikalla taas tahdot jättää isämme, joka niin hyvin tarvitsee sinun seuraasi, ja jos välttämättömästi tahdot matkustaa, niin jätä matkasi ainakin tulevaan syksyyn.

-- Suostun isäni tahtoon, -- vastasi Paul. -- Mutta jos voin olla äidilleni joksikin hyödyksi, jos voin valmistaa hänelle pienintäkään iloa hänen nyt ollessaan yksinään ja kenties sairaana vieraalla maalla, niin olen varma siitä, ettei isäni hylkää pyyntöäni.

-- Sinä olet hyvä poika, Paul, ja voimmehan me tarkemmin miettiä ehdotustasi, -- sanoi kreivi kovasti hämillään tästä vaarallisesta puheenaiheesta. -- Mutta huomannethan kohtuulliseksi, etten heti paikalla tahdo päästää sinua luotani, saatuani sinut takaisin. Unohtakaamme täksi päiväksi kaikki huolemme ja ajatelkaamme vain hetken iloa. Missä on Eerikki Ljung? Ei ole vieraanvaraista näin unohtaa hänen täällä oloansa.

Huolet, jotka kreivi sanoi tahtovansa unohtaa, kuvastuivat liiankin selvästi hänen otsallaan, kun hän meni tervehtimään puolisonsa sukulaista, joka vaatimatonna ja tottumatonna olemaan näin suuren komeuden keskellä odotti salissa, kunnes joku näkisi hyväksi muistaa hänen olemassa olonsa.

Kreivi Bertelsköld puristi sydämellisesti rehellisen ystävän kättä ja kiitti häntä lämpimin sanoin niistä kahdesta vuodesta, jotka Paul oli hänen talossaan viettänyt kuin kotonaan. Kohta he olivat innostuneet puhumaan tästä asiasta, ja Paul lähti hakemaan pientä Vera-sisartaan, joka yöllisten tapausten häiritsemättä ja aavistamatta, että ne olivat vieneet häneltä äidin, oli nukkunut viattomuuden unta veljensä saapuessa.

Kello oli vasta kahdeksan aamulla, ja Paul aikoi hiipiä Veran makuuhuoneeseen, kun hän ovella tapasi paroonitar Louisen, joka oli vasta puoleksi pukeutunut ja jonka kamarineiti juuri oli herättänyt kertomalla hänelle oudon huhun kreivittären katoamisesta.

-- Mitä näen? Paul? -- huudahti hän. -- Ja missä on äitisi?

-- Ah, Louise, -- sanoi Paul. -- Miksi kysyt sitä minulta?

-- Luulin sinun tietävän ... vastasi hän hämmästyneenä. Eikö kreivitär ole lähtenyt sinua vastaan?

-- Minua vastaan? Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Onhan äitini lähtenyt matkalle; pitäisi kai sinun tietää se paremmin kuin minun.

-- Matkalleko? Niin, sinä olet oikeassa; niin tuota, kai hän on matkustanut Tukholmaan, -- vastasi paroonitar, joka kyllä huomasi, että tässä kaikessa oli jotakin salaperäistä, mutta ei tietänyt, mitä ajattelisi tai sanoisi siitä. Onneksi tuli samassa kreivi Bernhard, jolla oli syynsä olla päästämättä veljeänsä hetkeksikään näkyvistään.

-- Mutta Louise, en ymmärrä, mitä tarkoitat! -- huudahti Paul säikähtyneenä tästä tietämättömyydestä.

-- Erehdyt, ystäväni, -- kiiruhti kreivi Bernhard keskeyttämään. -- Madame ei viime yönä lähtenyt Tukholmaan, vaan Norrköpingin kautta Pyrmontiin. Ja kun hän nimenomaan kielsi herättämästä sinua, niin voi Paul ymmärtää hämmästyksesi tuosta odottamattomasta lähdöstä, -- lisäsi hän vilkaisten sisareensa ja tietämättä, missä määrin tämä jo oli tässä vaarallisessa asiassa sotkeutunut sanoihinsa.

13. SELITTÄMÄTTÖMIÄ ARVOITUKSIA.

Paul ei vastannut mitään, mutta jotakin selittämätöntä jäi hänen mieleensä. Hän meni sisarensa Veran luo ja tapasi pienokaisen juuri heränneenä, mutta vielä makaamassa ja katselemassa pientä sievää jalkaansa, jonka hän itsekseen veikistellen oli pistänyt esille peitteen alta.