Part 13

Nuori valtiopäivämies, Isokyrön Joonas Perttilä oli noussut vuoteeltaan ja istui juuri lukemassa Raamatusta aamulukuansa, kun joku koputti hänen köyhänpuoleisen, kaupungin eteläosassa olevan asuntonsa ovelle, ja sisään astui päässään sievästi käherretty tekotukka muuan nuori varatuomari, hattujen päällikön, parooni Höpkenin yksityiskirjuri.

-- Oletteko valtiopäivämies Perttilä? -- kysyi käherretty mies mielistelevällä äänellä.

-- Olen. Millä voin teitä palvella?

-- Tahdoin vain kysyä, kuinka on terveyden laita, kun valtiopäivämies ei ollutkaan eilen illalla Punaisen Kukon ravintolassa. Kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn useimmat jäsenet olivat siellä saapuvilla ja pakinoivat valtakunnan menestyksestä parhaalla rostockinoluella täytetyn haarikan ääressä, mitä milloinkaan on hyvän asian onneksi tyhjennetty. Arvelen valtiopäivämiehen tuntevan asian. Äänestetään Eerikki Anderssonia, ja rahallinen kiitollisuudenosoitus on sata plootua, jotka pyydän tässä saada suorittaa.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi nuori, vielä kokematon valtiopäivämies, kun käherretty vieras pitemmittä mutkitta alkoi lukea seteleitä pöytään.

Hieno herra ymmärsi kysymyksen väärin. -- Summa ei kyllä ole niin iso kuin minkä päämieheni haluaisi maksaa ja mitä niin vaikuttava mies kuin valtiopäivämies olisi oikeutettu odottamaan, -- jatkoi hän vähintäkään hämmästymättä, -- mutta ajat ovat ahtaat, ja valtiopäivämies voi olla vakuutettu siitä, että häntä ensi tilassa erityisesti muistetaan. Meidän kesken sanoen meillä on kuningas ja vapaus puolellamme! Siis äänestätte Eerikki Anderssonia, sehän on päätetty?

-- Niin kyllähän minä olen ajatellut äänestää Eerikki Anderssonia, mutta ei herran eikä kenenkään muun tarvitse sitä korvaani soittaa,-- vastasi rehellinen Joonas, jonka hidas suomalainen veri nyt vihdoinkin rupesi kiehumaan. -- Mitä herra tarkoittaa noilla viheliäisillä setelilipuilla? Aikooko herra ostaa minun ääneni?

-- Arvasin heti, että se on liian vähän! Suomalaiskonna tulee kalliimmaksi kuin luulinkaan, mutta täytyy pitää häntä hyvällä tuulella, hän voi vaikuttaa toisiin! -- mietti hattujen asiamies harmitellen, ja veti esille, nyt toki hiukan enemmän kursaillen, toisen setelitukon. -- Olen varma, että kaikki kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn suomalaiset jäsenet äänestävät niinkuin valtiopäivämies Perttilä hyvän asian puolesta, -- lisäsi mies, merkitsevästi paukauttaen setelit pöytään.

Tämä oli jotenkin selvää. Perttilä oli kyllä harvinaisen viattomana tullut tähän huutokauppakamariin, jota sanottiin valtiopäiviksi, mutta hän olisi ollut suorastaan pölkkypää, jollei olisi käsittänyt näin kaunopuheista merkkikieltä. Hän oli myös vähitellen ehtinyt tehdä päätöksensä, ja seuraus siitä oli, että hän tarttui hienoa herraa käsivarteen, talutti hänet ovelle ja nakkasi setelitukot hänen jälkeensä portaille.

-- Tuossa on herralle repaleensa! huusi vihastunut talonpoika hänen peräänsä. -- Toisella kertaa herra tietäköön huutia, kun puhuu vapaille talonpojille.

-- Lempo soikoon, ettei minulla ollut kultarahoja, murisi hattujen lähettiläs pahoilla mielin, portaita alas mennessään. Ajat huononevat huononemistaan, ja nuo talonpoikaislurjukset käyvät päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Ennen sai heidät tanssimaan pillinsä mukaan oluthaarikasta, nyt ei edes riitä, että tukkii heidät setelirahoilla täyteen kuin makkarat; pitää, mukamas, olla hopeakannu tai rannerengas emännälle tai kukkaro täynnä oikeita tukaatteja! Olen varma, että myssyt ovat ehtineet ennen meitä ja antaneet tyhmän suomalaistolvanan kuulla kullan helinää. Hän äänestää vastustajaamme, se on päivänselvää, ja sen saa kuningas siitä, että kitsastelee.

-- Jos hattujen rehellisyyden laita on tuollainen, niin heitän heidät helkkariin, -- ajatteli puolestaan Joonas Perttilä, istuutuen päivän kunniaksi kaapimaan pois partaansa omassa pajassaan taotulla partaveitsellä. -- Myssyt ovat varmaankin rehellisiä ihmisiä, jotka eivät salateitä konttaile päämaaliinsa. Siirryn myssyjen puolelle; saammehan me köyhät suomalaiset talonpojat silloin edes elää rauhassa venäläiseltä.

Tuskin hän oli tullut tähän mielestään viisaaseen päätökseen, kun taas koputettiin ovelle, mutta tällä kertaa melkoista jykevämmällä nyrkillä. Ovi aukeni, ja sisään saapasteli eräs entinen talonpoikaissäädyssä toiminut valtiopäivämies, joka, sitten kun hänen talonsa oli joutunut myytäväksi, oli perustanut viinapolttimon kenraali Pechlinin tilalle ja jota käytettiin juoksemaan myssyjen johtajain asioita vanhojen ystävien luona talonpoikaissäädyssä. Mies oli röyhkeä ja raaka ja omansa vaikuttamaan talonpoikiin tungettelevalla käytöksellään, joka oli olevinaan suoruutta, ja verrattomalla hävyttömyydellään, joka oli olevinaan perehtymistä asioihin.

-- No, mitäs kuuluu, äijäseni, -- sanoi tämä arvoisa asiamies istuutuen toiselle noista kahdesta maalatusta tuolista, sillä useampia ei huoneessa ollut. -- Terveys hyvä ja runsaasti rahaa? Mitä hittoja, Perttilä, aiotteko laittautua keikariksi? Antakaa parran kasvaa, ukkoseni, ja antakaa kuninkaan lellikkien nuolla leukojaan. Me olemme vapaita talonpoikia, jotka emme osaa sanojamme sieviksi sommitella, ja naamamme saa kelvata semmoisenaan. Onko tapanne ottaa ryyppyä aamutuimaan? Minä puolestani juon mieluummin ruotsalaista olutta.

-- Kuka te olette? kysyi Perttilä, joka ei ollut miestä ikinä nähnyt ja jota tämän tungettelevaisuus harmitti.

-- Kukako olen? Sepä oli kysymys. Kuuluupa, että olette vielä nahkapoika valtiopäivillä. Muuten tuntee koko Ruotsi rehellisen vanhan Hallbergin, joka ei ilmoisna ikänään ole kumarrellut ylhäisiä eikä alhaisia. Mutta sama se; jos tahdotte ystävän, johon voitte luottaa ja joka on talonpoika sekä sielun että ruumiin puolesta, niin sanokaa vain sana. Miksette tullut eilen Auringon ravintolaan? Me talonpojat neuvottelimme siellä valtakunnan parhaasta, niin että nurkissa natisi. Tässä on tuleva toinen ääni kelloon, saattepa nähdä, ja nyt me aiomme pistää kuninkaan oikeaan saappaaseemme ja herrat vasempaan. Aiomme äänestää Elfsborgin läänistä kotoisin olevaa Jooseppi Hanssonia; se on miesten mies, ja senpätähden hänet äänestettiin pois säädystä kaksi vuotta sitten, kun hatut syöttivät meille ranskalaisia makeisia. Lyönpä vetoa tulevaksi jouluksi aiotusta juottoporsaasta, että ajattelette samoin kuin minäkin. Köyhiä he ovat kuin heinäsirkat ja lumihuttua he meille tarjoilevat; mutta rehellinen mies ansaitsee päivärahansa, se on minun katkismukseni, ja te olette saava, mitä teille on tuleva, Perttilä. Mitä sanotte viidestäkymmenestä plootusta? Sillä saatte kyllä aika härän ja sitäpaitsi silkkihuivin tervetuliaisiksi emännälle.

-- Viisikymmentä plootua? -- vastasi Joonas, joka nyt rupesi oivaltamaan, mihin päin puhe kääntyi. -- Täällä oli äskettäin herra, joka tarjosi sataa.

-- Vääriä seteleitä, pelkkää peijattua varkaan tavaraa, uskokaa se, Perttilä, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani. No, olitte kai niin viisas, että annoitte hänelle matkapassin alas portaita.

-- Niin tein.

-- Sanoihan minä sen! Te olette valtiopäiväimme kaunistus, ja senpätähden saatte seitsemänkymmentä plootua oikeata käypää rahaa, josta ette joudu hirteen.

-- Mistä hyvästä?

-- Mistä? Rehellisyydestänne, kunnollisuudestanne ja siitä, että puollatte valtakunnan etua.

-- Mutta jos nyt en myykään ääntäni?

-- Jos? Niin, te olette hauska veitikka, Perttilä. Kuulkaapa, sanon teille sanasen tässä meidän kesken. Saatte sata plootua sillä ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään mitään. Mitä sanotte siitä, häh?

-- Tietäkää huutia! Minä en ole mikään varas.

-- Vai niin. Jos sitä nuottia vedätte, on se oma vahinkonne. Minun puolestani voitte kernaasti antaa varkaiden ja roistojen valtakuntaa hallita. Minä sanon suoraan ajatukseni ja neuvon teitä ystävänä. Ette suinkaan voi sataa viittäkymmentä vaatia? Täällä on kyllä muitakin, jotka katsovat isänmaan parasta. Ja sitten kuiskaisen teille jotakin korvaan; kuningas on meidän puolellamme! Niin, mitä arvelette, eikö se ole saakelia? No, menköön sadasta viidestäkymmenestä te itsepäinen suomalainen!

-- Onko huutokauppa jo loppunut? -- kysyi Perttilä pannen pois partaveitsensä ja nousten uhkaavasti seisoalleen.

-- Tepä vasta turkkilainen olette! -- vastasi kaupanhieroja, joka taas ymmärsi tarkoituksen väärin ja kopeloi irvistellen povitaskuaan. -- Tosiaankin, äijäseni, olette hiukan koiramainen. Mutta jos ei vähemmästä apua ja jos lupaatte tehdä totta puolestanne, niin -- olkoon menneeksi kaksisataa! Se on viimeinen sanani, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.

-- Ja niin totta kuin minä olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani, opetan minä teille, kuinka rehellinen mies vastaa tuommoisiin konnankujeihin! -- vastasi Perttilä, tarttui miestä kaulukseen ja heitti hänet ulos ovesta.

-- Kirottu suomalaistolvana! -- mutisi asiamies, hieroen selkäänsä. -- Hatut ovat tarjonneet hänelle kaksisataa viisikymmentä.

-- Myssyt ja hatut näkyvät olevan yhtä hyviä! -- sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. -- Voi onnetonta isänmaata!

9. SUURIN TARJOUS.

Mieli harmia kuohuen meni Joonas Perttilä sukulaisensa, porvariskuninkaan pojanpojan Tuomas Larssonin luo, joka edusti Vaasan kaupunkia Grönbergin kieltäydyttyä siitä toimesta. Vielä oli aikaa tunti tai pari, ennenkuin oli mentävä säätyihin äänestämään, ja nuori talonpoika tahtoi kuulustella porvarin mielipidettä.

Tuomas Larsson oli jäykkä, harvapuheinen mies, iältään noin 40-vuotias ja, niinkuin isä ja isoisä, kauppias kiireestä kantapäähän. Hän oli toimellinen, ahkera, ymmärtäväinen, niinkuin koko sukunsa, eikä siitä syystä lainkaan taipuvainen tuhlailemaan isänsä omaisuutta, mutta se rautasuoni, joka tähän saakka oli tämän suvun selkää tukenut ja isoisässä kovennut teräväksi teräkseksi, oli alkanut pehmetä kahdessa viimeisessä polvessa. Tuomas Larssonista ei tiedetty sen pahempaa kuin muistakaan rikkaista pikkukaupunkien ylimyksistä, joita kateus mielellään hämmästelee; arveltiin kuitenkin, ettei hän ollut niin vaikeasti ostettava kuin olisi voinut hänen varallisuuteensa nähden luulla, ja sentähden menikin Joonas hiukan epäillen tämän pikkuserkkunsa luo, häneltä neuvoa pyytämään.

-- Tee tahtosi, -- sanoi varovainen kauppias, -- minä äänestän myssyjen puolella. Sukumme on ollut myssyjä viisikymmentä vuotta, ja sentähden minut valittiin.

-- Oletko saanut maksun siitä? -- kysyi Joonas synkein mielin.

-- Maksusta taikka maksutta, minä äänestän sitä, minkä katson parhaaksi.

-- Ja omatuntosi sallii sinun ottaa venäläistä rahaa!

-- Taikka englantilaista, -- naurahti Tuomas jurosti hymähtäen. -- Sitä ei niin tarkoin tiedä; eivät ne haiskahda anturanahalle eivätkä kivihiilellekään. Ei haittaisi sinunkaan asioitasi, jos olisit vähemmän ulkokullattu. Jos et sinä ota, niin ottaa joku toinen. Rahat tulevat maahan, ja se on pääasia.

-- Onko se pääasia? Mihinkäs sitten joutuu kansan kunnia ja menestys? Mihinkä joutuu omatuntosi?

Kauppias pudisti kärsimättömästi päätänsä. -- Semmoista se on, kun lähetetään poikia valtiopäiville! -- murahteli hän. -- Korupuheita ja taaskin korupuheita, eikä mitään muuta kuin korupuheita! Kansan kunnia? Maan menestys? Se kuuluu kaikki kauniilta, mutta semmoista saamme kuulla aamusta iltaan jokaiselta veijarilta, sanoipa hän itseänsä hatuksi tai myssyksi. Omatuntoni on kymmentä vuotta vanhempi kuin sinun, ja kun sinun omatuntosi tulee kymmentä vuotta vanhemmaksi, opit valvomaan maan etua samalla kertaa kuin omaa talouttasikin.

Sen pituinen se. Ja sen vastauksen saatuaan meni nuori talonpoika säädyn kokoushuoneeseen, ja katso, siellä pidettiin todellakin mitä kauneimpia puheita valtakunnan menestyksestä, isänmaan todellisesta hyödystä ja kansalaisten velvollisuuksista, jotka puheet paikoittain olivat aina tarpeen mukaan höystetyt kauneilla lupauksilla laajennettuja oikeuksien saamisesta kunnianarvoiselle talonpoikaissäädylle. Kaikki puhujat käyttivät samoja lauseita, ainoastaan sillä erotuksella, että hattujen ystävät kuvasivat myssyjä mitä ilkeimmiksi maankavaltajiksi; myssyt taas vuorostaan vakuuttivat, että kaikki valtakunnan onnettomuudet johtuivat noista pahasisuisista hatuista, sekä ettei maa milloinkaan pääsisi rauhaan ennenkuin nämä hirviöt oli perinpohjin hävitetty. Häpeä ja inho täyttivät rehellisen Joonas Perttilän mielen: tiesihän hän, että kaikki nämä puheet oli kirjoitettu näkymättömissä pysyttelevien puoluejohtajain kanslioissa. Hän tiesi nyt, että kaikki tai melkein kaikki noista isoäänisistä isänmaanystävistä olivat myyneet isänmaallisuutensa puhtaasta rahasta, yksinkertaisemmat viidestäkymmenestä plootusta, viekkaammat sadasta, sadasta viidestäkymmenestä tai kahdesta sadasta, aina sen mukaan, miten taitavia olivat olleet peijaamaan asiamiehiä, jotka summakaupalla olivat ottaneet toimittaakseen niin tai niin monta ääntä, ja jotka saivat niinkuin oikein olikin -- oman osansa siitä, mitä voivat tinkiä.

Toisilleen vihamieliset puolueet näyttivät alussa melkein tasaväkisiltä, s.o. yhtä hyvin lahjotuilta. Mutta kohta tuli ilmi, että myssyt olivat maksaneet runsaammin, ja he voittivat siis äänestyksessä 84 äänellä 41 vastaan. Joonas Perttilä oli kuulunut vähemmistöön. Hän ei pitänyt hatuista, mutta vielä vähemmän hän piti myssyistä.

Samalla tavalla kävi porvarissäädyssä. Myssyt voittivat 72 äänellä 55 vastaan. Eivät milloinkaan olleet puolueet olleet hävyttömämpiä, eivät ikinä rohkeammin käyttäneet kaikkia mahdollisia keinoja temmataksensa voiton itsellensä. Englannin ja Venäjän ministerit ammentelivat kultaa täysin kahmaloin, turvataksensa myssyjen voittoa, ja Ranskan ministeri, hattujen suojelija, käänsi turhaan koko kukkaronsa nurin. Samaan aikaan, kun kreivitär Du Barryn sylikoiralla oli kalleista kivistä tehty kaularengas, ei hänen herransa ministerillä, parooni Vergennes'llä ollut enempää kuin 200 000 frangia syötettävänä noille ahnaille valtiopäivämiehille, ja kuningas Kustaa oli pakotettu lainaamaan Vergennes'ltä.

Nyt tuli pappien valita puhemies. Heitä oli vähän ja siitä syystä he olivat kalleimmat ostaa. Mutta heillä oli neljäs osa vallasta: miksikäs he myisivät maansa polkuhinnasta? Nuo kunnon hengenmiehet, joiden valtakunnan ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tästä maailmasta, myivät itsensä semmoisella taidolla, että heidän pöytänsä pitkät ajat sen jälkeen oli raukeamaisillaan hopeiden painosta, samoin kuin he itse vatsansa painosta.

Omituinen sallimus oli sovittanut niin, että Larssonin suvun jäseniä näillä valtiopäivillä istui kaikissa kolmessa aatelittomassa säädyssä: talonpoikaissäädyssä Perttilä, porvarissäädyssä Tuomas Larsson ja pappissäädyssä hänen setänsä, rovasti Bertel Larsson, porvariskuninkaan nuorempi poika. Tämän papin luo meni Joonas Perttilä päivää ennen puhemiehen vaalia. Joonaan oli käynyt niinkuin monen muunkin miehen myrskyisinä aikoina: hän oli päättänyt olla mihinkään puolueeseen kuulumatta, mutta tuli kuitenkin vähitellen pakotetuksi liittymään jompaankumpaan taistelevista puolueista. Hän oli koetteeksi ruvennut hatuksi, hän niinkuin muutkin, ja meni nyt rovastin luo, joka oli hänen äitinsä serkku, pyytääkseen neuvoa tältä arvossa pidetyltä mieheltä, jota Joonas hamasta lapsuudestaan oli kuullut mainittavan säätynsä etevimpänä.

Rovasti Larsson oli kuitenkin niin täydellinen vastakohta hurskaalle tyttärellensä Cecilialle kuin maan tomusta muodostunut vatsa voipi olla taivaan kirkkaalle silmälle. Hän oli jättiläiskokoinen vanhus, kahden seitsemättä vanha, leppeä ja muhoileva, hyvin harrasmielinen, kun niin tarvittiin, mutta ei milloinkaan ajatellut muuta kuin omaa etuaan. Hän oli nyt kolmatta kertaa valtiopäivämiehenä, ja siitä hän oli saanut maksaa kauniit rahat säätyveljilleen kotiseudullaan, mutta se olikin tuottava toimi, jota hän osasi hoitaa erinomaisella taidolla. Kun hattujen asiamies tarjosi 500 plootua, kohautti hän vain olkapäitään ja selitti, ettei hän halunnut mitään ajallista voittoa, vaan aikoi äänestää myssyjen kanssa, jolloin tarjousta nostettiin vähitellen aina 3.500 plootuun, jotka paikalla puhtaassa rahassa luettiin hänen pöydälleen ja mitä kainoimmin katsein pyyhkäistiin sen suureen laatikkoon. Silloin tuli rovasti vihdoin vakuutetuksi siitä, että hatut olivatkin oikeassa. Ja kun myssyjen lähettiläs seuraavana päivänä tuli tarjoamaan hänelle yhtä suurta rahallista palkkiota, selitti rovasti Larsson, uusien periaatteidensa mukaisesti, ettei hän suinkaan tahtonut vastaanottaa mitään syntirahoja, koska hänen omatuntonsa käski häntä äänestämään hattujen puolella. Seuraus siitä oli se, että tarjousta koroitettiin aina 500 plootua kerrallaan, ja kun sillä tavoin oli päästy tuohon sievoiseen summaan, 5.000 plootuun, ja kun alkoi näyttää siltä, että mitta oli täysi, rupesi rovasti suureksi kummastuksekseen huomaamaan, että myssyt eivät olleetkaan aivan väärässä. Pitäisi vain ajatella sitä surullista mahdollisuutta, että vanha, puolisokea Turun tuomiorovasti Pryss jonakin kauniina päivänä menisi kaiken maailman tietä, ja niin surkuteltavan tapauksen varalta olisi tärkeätä, että hänen paikkansa joutuisi isänmaallismieliselle miehelle, joka ymmärtää valvoa säädyn etua, jonkatähden hän, Larsson, olisi valmis uhrautumaan tähän raskaaseen ja edesvastuulliseen virkaan, jos hän sen saamisesta saisi kirjallisen vakuutuksen. Sitoumus annettiin -- sillä myssyt voivat antaa mitä tahansa -- ja nyt vihdoinkin huomasi tuo kunnianarvoisa mies, että hatut olivat ihan väärässä ja myssyt sitävastoin isänmaan ainoat todelliset pylväät. Kauppa ei ollut huonoimpia. Mikä verraton aarre onkaan moinen vakaumus, joka ensin toisella, sitten toisella taholla tuottaa yhteensä 8.500 plootua ja tuomiorovastin arvon!

Joonas Perttilä tapasi sukulaisensa mitä mainioimmalla tuulella ja rohkeni viattomuudessaan lausua paheksumisensa tuosta hävyttömästä, valtiopäivillä vallitsevasta lahjomisjärjestelmästä.

Rovastin leveät huulet vetäytyivät mitä suloisimpaan hymyyn. -- Älähän muuta sano! -- huokasi hän luoden hartaasti katseensa kattoon. -- Maailma on täynnä pahuutta, eivätkä mammonan orjat ajattele muuta kuin lihallisia himojaan. Meidän täytyy varustautua kovaan sotaan emmekä myöskään saa halveksia maallisia aseita. Meidän tulee katsoa, että edes vähäinen osa tämän maailman hyvyyksistä joutuu hyviin käsiin, hyvän asian hyödyksi. Me emme saa lykätä luotamme niitä ajallisia lahjoja, joita taivas meille voi lähettää, edistääkseen kirkon ja maamme menestystä.

-- Se on tietty, mutta ei suinkaan arvoisa isä ottane lahjuksia? -- kysyi talonpoika viattomasti.

-- Taivas varjelkoon! -- vastasi rovasti hiukan hämillään, vaikkei hänen tapansa suinkaan ollut hävetä. Kuka nyt toki lahjuksia ottaisi? Tarkoitan vain, ettei pidä halveksia pientä ropoa, joka voi tulla köyhän seurakunnan hyväksi, olletikin, kun tietää siten maataan hyödyttävänsä.

-- Arvoisa isä ottaa siis lahjuksia? -- kysyi Joonas vielä kerran, sillä hän luuli tuntevansa pahan omantunnon katkua noissa kiertelemisissä.

-- Ei pidä olla ylen ankara, poikaseni, -- varoitti rovasti isällisellä äänellä. -- Me olemme kaikki heikkoja kuolevaisia; meidän tulee ajatella köyhiä lapsiamme eikä hylkiä sitä, mitä taivas näistä maallisista hyvyyksistä meille suo.

-- Ja arvoisalla isällä on kuitenkin suuret tulot ja suuri perintö! -- huudahti Joonas närkästyneenä.

-- Minä olen köyhä Herran palvelija, joka vaivoin ansaitsen jokapäiväisen leipäni, tiedäthän sen vallan hyvin, rakas poikani!

-- Perkeleen palvelija sinä olet, kirottu pappi, joka myyt isänmaasi! -- huudahti Joonas Perttilä raivoissaan, paiskasi oven lukkoon ja syöksyi ulos.

10. KUSTAA III:N PUHEILLA.

Kaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta frangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä yhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän puhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa ruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta. Viimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava maamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion toisella täydelliseksi.

Ruotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli siis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai kuolemaan -- isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa puolesta.

Rehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä asiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä arvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät saadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia itsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli toistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki salaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä. Vanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana ei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä iljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja hän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle hallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan kunniata.

-- Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti Joonas mielessään. -- Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että kaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän saakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja sanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani porvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni pappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.

Sanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että kuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin ylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle valituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko kello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa linnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä majesteetin luo.

Kun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren, majesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen, silloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista kiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta palata takaisin?... Mutta ei -- näkihän hän pääskysten lentävän sisään tuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden lentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän toki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän rehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.