Part 12

-- Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani -- sillä vasten tahtoasi täytyy minun sinua siksi sanoa -- on siis todella tultu niin pitkälle, ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?

-- Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, -- vastasi kreivi Bernhard, -- mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole kysymys _arvostanne_, vaan _vallastanne_. Mielellänihän myönnän teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi. Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa, jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen. Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä, madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita -- ne pudistetaan pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.

Kreivitär hymyili surullisesti.

-- Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.

-- Eläköön Carolus! -- kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen ääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä isännän syntymäpäivän kunniaksi.

6. ERO.

Aurinko oli jo laskenut, pieni ilotulitus oli poltettu pihalla, vieraat olivat iloisen illan vietettyään hajaantuneet eikä kellään ollut aavistustakaan niistä tummista pilvistä, jotka olivat keräytyneet perheen onnen taivaalle, ei kellään paitsi niillä kahdella, joita asia lähinnä koski, ja heistäkin käsitti ainoastaan toinen seikan koko merkityksen.

Heidän jouduttuaan kahden kesken tarttui kreivitär Ester puolisonsa käteen sanoen: -- Minulla on sinulle pyyntö tehtävänä!

-- Mitä voit pyytää, jota en heti paikalla olisi valmis iloiten täyttämään? -- kysyi kreivi.

-- Että luovut jostakin, -- vastasi hän.

-- Minä suostun ehdottomasti. Sinun tähtesi voin luopua kaikesta paitsi sinusta itsestäsi.

-- Mutta jos minä nyt juuri sitä ainoata sinulta pyytäisin?

Kreivi katseli häntä nuhdellen.

-- Sitä et voi koskaan pyytää, -- vastasi hän.

Ester oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.

-- Kaipaisitko minua paljon, jos minä ... esimerkiksi lähtisin pitkälle matkalle? -- kysyi hän hetken kuluttua.

-- Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?

-- Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän kaikkien onnea.

-- Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan taikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua sinne.

-- Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun kuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa... Lupaatko minulle, että tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!

-- Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! -- huudahti kreivi pahoilla mielin.

-- Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, -- jatkoi kreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen puolisonsa otsan. -- En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun. Louise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme maailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään vakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon. Sentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen opettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta hyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö; tarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta vaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli muistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?

-- Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi, armas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut hyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden, selitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä kysymyksilläsi!

-- Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni lemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?

-- Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata -- en!

-- Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän joskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä sata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani... Hyvää yötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme, sillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa muistossa!

Ja voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan puolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja kasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna syliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.

-- Ei, -- sanoi hän, -- en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet minulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!

-- Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja olenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, -- vastasi kreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä rauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei milloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän ollut kauniimpi kuin nyt.

-- Hyvää yötä! -- kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin olisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.

Hän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta pienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja punaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja painoi sen huulille tulisen suutelon. -- Mitä aionkaan tehdä? -- huokasi hän käsiänsä väännellen. -- Miten on mahdollista, miten on mahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on antanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja kuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta anna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee väärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!

Hän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan nukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu hiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera sanoi, surren vielä unessaankin: -- Bijou! Bijou!

Äidin kasvot selkenivät. -- Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, -- sanoi hän hiljaa; -- nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu äitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta riemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot sinua, rakas lapseni!

Lausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui huoneeseensa, siellä vielä "neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa kanssa", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä hurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut nimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.

Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän ei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä ja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean taidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta tasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan keksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan, kiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan hänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö ... hänen vaimonsa nukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen kärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta luottamuksestaan...

Tuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa liikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi vuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät kreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli koskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä. Kreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen pelko valtasi hänen mielensä. -- Hän on ehkä mennyt puistoon, -- ajatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen vaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt palvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan virkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen tavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai köyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo selittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut hänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat hänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää pelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.

Vaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen, jota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu hänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:

"Rakastettuni!

Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies, rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee, on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.

Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin sydämeni sykkii -- sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi. Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa, kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä, ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia. Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin, jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi, armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista, jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta halveksia äitiänsä.

Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi, rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella, mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan, ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte. Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani, Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen surun, minkä olen teille tuottanut.

_Ester Larsson_, entinen kreivitär Bertelsköld."

-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, -- suvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa, erään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään Eerikki Ljungiksi.

-- Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?

-- Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. -- Hän saa poikansa yliopistosta karkoitettuna.

7. PAIMENTYTÖN LAULU.

Yksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin viisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin kaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat kummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.

Vapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista tuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein lopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon paisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa, jossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän täynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.

Ne olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä kuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan semmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja ohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen käsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei toinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva kuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva kääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki lihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki pahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen. Pohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi lohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.

Mitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että paremmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus -- todellinen vapaus! -- on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen tarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään pysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa. Mutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se sellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä perustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä. Vapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät tasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky. Vapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli kadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta mennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui siitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle perustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.

Myöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien ja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.

Vanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen, puettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan hovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän kuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet näyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi muutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti ikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet kokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä että järkähtämätöntä mielenmalttia.

Nuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin senaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden, mustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen, keltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän huolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta valmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet, tekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi hän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän teki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan, väliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen, toisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän tarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen köyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui alinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja erittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään ihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa vivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa auringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä sanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä selittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen koko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon, mutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin vehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten ympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon hän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty näennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.

Oli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen luonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden sallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan entiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä paljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä siitä.

Asema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla kuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain piirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan, kenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän tässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja ainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten valmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin liikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.

Ollessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien piirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme kuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta raskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut hankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli arvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin neuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt mainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa, ja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen leppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion jälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja Englanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset valtakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.

Tästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja asema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan odotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle. Oli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa puolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla heistä muutamia neuvoskuntaan.

Hallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä katkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia kanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. -- Voi, -- huudahti hän lyöden otsaansa, -- onko maailmassa onnettomampaa kuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai jättää valtakuntansa alttiiksi?

-- On, sir, -- vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, -- on onnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.

-- Se on totta, -- virkkoi kuningas tyynemmin. -- Valtakuntani on voimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain kruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.

-- Sitä uskallan epäillä, -- sanoi kreivi.

-- Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle käyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?

-- Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin kohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.

-- Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.

-- Ei mikään kunnia voi teidän majesteetillenne olla suurempi kuin se, että olette valtakunnan pelastanut.

-- Niinkö luulette? -- kysyi kuningas miettiväisenä. -- Voi, hyvä kreivi, pahanpäiväinen myssy on tällä hetkellä enemmän arvoinen kuin koko minun kruununi!

Puhellessaan he olivat tulleet lähelle puiston aitausta, ja ennenkuin Scheffer ennätti vastata, kaikui sen toiselta puolelta paimentytön raikas laulu, kun hän polkua pitkin ajoi lehmiään laitumelta. Kävelijät kuulostivat. Se oli muuan noita sulosointuisia lauluja, jotka Ruotsissa niin usein ikäänkuin leikittelevät lehdissä ja puunlatvoissa:

Ja kun morsian oon, kun kruunun saan, -- mä kukissa loistan -- niin sorjana tanssin mä, valio maan, -- pois huoleni poistan.

On kruununi vihanta, kaunoinen, -- mä kukissa loistan. -- Ei kruunua toist' ole vertaa sen, -- pois huoleni poistan.

Mua kumohon tanssi ei poikaset nuo, -- mä kukissa loistan. -- En kruunuain kultaista peikolle suo, -- pois huoleni poistan.

-- Kas siinä ennustus! -- naurahti kreivi Scheffer.

-- Niinpä todellakin, -- vastasi kuningas Kustaa hymyillen. Minäkin olen pitävä huolta siitä, ettei kukaan minua kumohon tanssi, ja toivonpa silloin, etteivät peikot saa kruunuani.

8. ISÄNMAA HUUTOKAUPALLA MYYTÄVÄNÄ.

Tukholman valtiopäivät puhallettiin alettaviksi kesäkuun 13. p. 1771, ja jokainen valtiopäivämies valmistautui, jollei juuri hyödyttämään isänmaatansa, niin kuitenkin siitä hyötymään.

Samana päivänä tuli myös porvarien ja talonpoikien valita puhemiehensä.