Part 11

Nyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa luvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa rakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan riviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka siunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa läsnäollessa -- se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli yhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä kallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi kyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään. Hän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli valmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän ei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja elävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä uhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain onni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa, ei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.

-- Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän vuodenaikaan, -- kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi pikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta hänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia rypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli koko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.

Isä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan. Tyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta yksi oli tulossa -- vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.

-- Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? -- kysyi äiti, -- Vera meni paroonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja virkkoi: -- Suvaitseeko madame? -- Kreivitär punastui, mutta paroonitar ei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän onnesta, ja hän vastasi: -- Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo, joka kasvattaa tuollaisia karpaloita.

-- Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera, nakaten niskaansa.

Louise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen metsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa. Näytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien sisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera tahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar poimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta sitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.

Niin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä puistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai kiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise sai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä puku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren maailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar leyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.

Tyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita muuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken, ollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan. Laskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä palveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain vielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin...

Päivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä puistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo, sotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli ottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon -- hän, jonka luona Ester-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena kerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan. Senpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä kulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana oli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären hametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia alentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse hänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan: -- Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin nälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te lämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua? Sallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.

Kyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua, mutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: -- "Autuaita ovat laupiaat, sillä heille tapahtuu laupeus."

Paroonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista ennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla koristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin vateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen pöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas luomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.

Kreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun maantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä karkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat neljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno herra vanhan sotilaan rinnalla.

Kaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse vastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen näkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Tämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.

Keveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja heittäytyi isänsä syliin -- myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli Espanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä espanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen vaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen poissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja seuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan paashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina useissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen käytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin sujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa tilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen puutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen isänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta katsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen nimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse kerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.

Nuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea maailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa nuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi. Hän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas, ritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin hänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin itsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.

4. ÄITIPUOLI JA POJINTIMA.

On vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin luonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy työntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen olento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki tarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä voimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.

Kreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat suuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä. Siinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin väleihinsä -- sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo arvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa, ja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.

Mutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän jalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon vieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat kohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän voimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli kätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja ilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.

Metalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin hopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja kieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa ja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä, rakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa edessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen vihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi uhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla nöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän _täytyi_ siis olla vihamiehiä.

Vaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli vapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi otti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta eikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra loistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo "suomalainen noita", oli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan väliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla vieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata äitipuoltansa. Eikä mikään -- ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys hänen ystävyytensä saavuttamiseksi -- ollut voinut haihduttaa tätä vihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen oli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen jalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.

Nyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti olevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli äitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin sanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus oli saanut entiset tunteet hälvenemään.

Keskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi Bernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista maista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana käynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise oli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili veljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa hyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse kreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa osoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle pojalle.

Seuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se upseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja joka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka kolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin todistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman ulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle käsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.

-- Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, -- sanoi Lejonram. -- Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla Falkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen kunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä onni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina ajanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät! Linnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on rakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa. Hiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita vanhoja metsämiehiä varten.

-- Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka seistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei liene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, -- sanoi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään sisartaan taluttaen. -- José, -- virkkoi hän espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, -- nouda pyssyni!

José juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu lähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli laitumella.

-- Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! -- laski isä leikkiään. -- Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me muut emme voi havaita muita kuin lampaita.

-- Tehkää hyvin, majuri hyvä! -- sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle pyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa puiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!

-- Ei kiitos, -- vastasi Lejonram, -- se sopii paremmin poikasille. Voit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva äitisi sallii.

-- Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä meiltä viatonta huvitusta, -- virkkoi kreivi Bertelsköld, joka luultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan ja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa hän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.

Kreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin säikähdyksestä huudahtaen. -- Se on minun Bijouni! -- kiljaisi hän, ja tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.

Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli, nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman ihailunsa esine.

-- Anna olla! -- huudahti isä; -- mutta se oli jo myöhistä. Pyssy pamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti korkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.

-- _Fi donc!_ -- sanoi Lejonram, -- tuon olisit voinut jättää teurastajan tehtäväksi.

-- Pyh, -- vastasi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä, mutta itsekin jo häveten pikaisuuttaan; -- näkisipä setä vain härkätaisteluja!

Vera oli aivan raivoissaan. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen keppi; hän löi sillä veljeänsä käsivarteen.

-- Tyttärenne, madame, ei ole hyvin kasvatettu, -- lausui Bernhard kylmästi ja irroittihe hurjistuneesta lapsesta.

Kreivittären mustat silmät säihkyivät. Hän ymmärsi hyvin kyllä, kenelle nuoren kreivin luoti oikeastaan oli aiottu. Mutta hän hillitsi mielensä ja sanaakaan vastaamatta lähetti pois itkevän tytön.

Myös kreivi Kaarle Viktor oli tuosta vallattomuudesta pahoillaan ja koetti selittää kaikki leikinteoksi. Se ei tahtonut häneltä onnistua, ja kävelijät saapuivat nyreillä mielin huvimajalle. Täällä seisoi Bergflykt lakki kourassa salaisesti toivoen saavansa uusia kiitoksia onnistuneista laitoksistaan.

-- Vai niin, -- sanoi kreivi Bernhard halveksivasti, -- tekö olette Bergflykt? Mitä rojua te olette tänne kasannut. Tiedättekö, hyvä ystävä, tekisitte hyvin, jos pitäisitte huolta vain nauriista ja porkkanoista, sillä puiston olette, senjälkeen kun täältä lähdin, kokonaan pilannut, ja näyttäähän tämä pieni kyhäys tässä ihan kanakopilta. Mistä taivaan nimessä olette saanut päähänne ruveta ripustelemaan kukkasia seinille. Sehän on naurettavaa! Sehän näyttää ihan nimipäivä onnentoivotukselta jossakin kestikievarituvassa.

-- Se on kaikki tehty armollisen kreivittären käskystä, -- vastasi puutarhuri, sisimpään sydämeensä loukkautuneena tästä odottamattomasta moitteesta.

-- Armollinen kreivitär on tosin tavattoman nerokas ja ansaitsee, että hänellä on noin uuttera palvelija, -- vastasi kreivi samaan tapaan, -- mutta se ei estä, että teidän huomenna täytyy korjata pois kaikki nämä korut. Te olette sitä paitsi vanha ja höperö; saatte pian seuraajan, ymmärrättehän?

-- Ymmärrän, -- sanoi syvästi loukattu mies, -- enkä aio virkaeroani odottaa, minä pyydän sitä. Olen uskollisesti palvellut heidän kreivillisiä armojansa viisineljättä vuotta, eikä kukaan ole vielä milloinkaan sanonut minua hutilukseksi ammatissani.

-- Todellako? No, koska sen kerran täytyy tapahtua, niin sallikaa minun kunnioittaa teitä sillä ansaitsemallanne arvonimellä.

-- Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa arvossa, -- virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.

-- Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle hupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut kihloissa teidän kanssanne, madame?

Viimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne kuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.

5. SALAMA LEIMAHTAA.

Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen. Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin useimmat naiset voivat.

Kreivitär Ester oli vaiti.

Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin veneretkelle.

Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär, ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana; sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla seppelöity.

-- Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli, -- lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.

Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: -- Eihän tuo ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.

-- Mitä! -- huudahti isä, -- etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No, myönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa airolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla, voimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen kaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten unohtanut, että semmoista oli olemassakaan.

-- Jos isäni suvaitsee, -- vastasi poika, -- astun kernaammin veneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat. Olen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten varaan. Tule Louise! -- Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen vieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin epäiltäväin lautojen varaan.

Soudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella puolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli jo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan, rakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä seuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin onnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard ollut sitä unohtanut.

Hän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan portailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi isälleen, mökkiä osoittaen:

-- Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.

Ja vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:

-- Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.

-- Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä, vähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.

Mutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino hartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan halukas katsomaan asiaa päätetyksi.

-- Pitääkö minun muuttaa huomenna? -- kysyi hän,

-- Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me suomme teille yörauhan, -- vastasi kreivi Bernhard.

-- Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä vuotta! -- puhkesi vanha vaimo sanomaan. -- Ja minkätähden pitää minun muuttaa?

-- Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän tarvitsee tätä paikkaa.

-- Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua pois viheliäiseltä turpeeltani?

-- Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin maistuu uni paremmin, -- ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.

-- Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? -- vaikeroi eukko, hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.

-- Ruodille, eukkokulta, -- ilvehti kreivi Bernhard. -- Elämänne on liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.

-- Minäkö ruodille! -- ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.

Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut viimeiset pilkalliset sanat.

Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: -- Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille, eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.

-- Niinkö luulette, madame? -- virkkoi kreivi Bernhard terävästi.

-- Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.

-- _Nous verrons_; saammepahan nähdä.

-- Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi olla tarkoituksesi.

-- Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa vakuutettu siitä, että nyt se on, -- vastasi nuori kreivi, alentaen äänensä kuiskaukseksi. -- Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän tulisi kuitenkin muistaa _kuka te olette ollut_ ja _kuka olette_, madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin korkeintaan suvaita.

Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana. Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti: