Part 10

-- En ole tullut muiden muassa, -- sanoi tuo ankara mies ystävällisesti hymyillen, -- ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita paheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse vaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet antautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina voimme kaikki hairahtua, ja se on _oikeutemme_, että loukkaamamme laki meitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa toisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja kuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on ylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla kokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain, sieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet koskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta, nuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!

-- Hurraa! Hurraa! -- kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta viidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen hattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan harmaiden vuorten taa.

VÄLSKÄRIN NELJÄSTOISTA KERTOMUS.

ILTAMYRSKYJÄ.

Kun välskäri oli lopettanut "Vapaa-ajattelijaksi" nimittämänsä kertomuksen, pudisti vanha isoäiti tyytymätönnä päätänsä. Semmoinen ajatuksen vapaus kuin Paul Bertelsköldin ei ollut hänelle mieleen, ja kaikista vähimmin hän tahtoi kertoa semmoisista ajatuksista lapsille. Hän oli sentähden pieniä uteliaita kuulijoita vähääkään säälimättä lähettänyt heidät yölevolle, kohta kun kertomus Turun väittäjäisistä alkoi, ja hän aprikoi jo mielessään, sallisiko hän heidän enää ollenkaan kuunnella niin arveluttavia tarinoita. Ainoastaan sillä ehdolla, että välskäri varmasti vakuutti, ettei enää tulisi puhetta jumalankieltämisestä, antoi ullakkokamarin ankara sensuuri luvan kertomuksen jatkamiseen alaikäisen yleisön kuullen. Omasta puolestaan hän kieltäytyi yhtä jyrkästi vast'edes kuulemasta tuollaisia herjauksia.

-- Mutta kuinka voimme, serkku hyvä, puhua kahdeksannentoista vuosisadan tapahtumista kuulematta kajahdustakaan siitä jyrkästä, yleisestä kieltämishengestä, joka siihen aikaan oli vallannut maailman ja oli samalla aikakauden heikkous ja sen voima, sen lankeemus ja parannus -- se palava kiirastuli, josta sitten puhdistunut usko kirkastuneena astui esiin? -- huomautti välskäri sävyisästi.

-- Jos oikein ymmärrän, -- vastasi isoäiti, -- emme me lutherilaiset tunnusta mitään kiirastulta, ja sentähden saakoot kaikki entisten aikojen typerät jaaritukset haihtua ilmaan. Nuoruudessani olen kuullut paljonkin, minkä sitten mielelläni olen unohtanut, ja jos onkin ollut herjaajia ja parjaajia, jotka ovat huvitelleet lukemalla katkismusta takaperin ja pilkkaamalla sitä, mikä pyhää on, niin jätettäköön heidät sen tuomarin haltuun, jonka edessä he jo aikoja sitten seisovat vastaamassa jumalattomista harhaopeistaan, ja älköönkä herätettäkö heitä haudoistaan sekoittamaan totisten kristittyjen yksinkertaista uskoa. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, ja serkku voi jatkaa kertomalla säädyllisemmistä asioista. Tunnustan olevani utelias kuulemaan, miten kreivitär Ester tulee toimeen tuossa ylhäisessä suvussa. Pelkään hänen, ihmisraukan, vielä saavan tarpeeksi tekemistä lapsipuolensa kanssa.

-- Se on mahdollista, -- vastasi välskäri, -- ja minä aion siitä syystä heti siirtyä meren yli Ruotsiin, jossa tapaamme tuon kreivillisen pariskunnan aikana semmoisena, jota voi valtakuntaan ja ystäviimme katsoen hyvin verrata monien myrskyjen täyttämään iltahämärään, josta kerran kuitenkin on aamukin koittava.

1. FALKBYSSÄ ITÄ-GÖÖTANMAALLA.

Muistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa pientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä kreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa puolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli leikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä oli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin pääkaupungin panettelijoita?

Sen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby oli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa, kreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa omaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan hallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby ainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen omistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä köyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo muuttunut paljon valoisammaksi.

Kreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen lankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan ja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle perinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja onnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen poikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt maatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin rakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta rakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis puutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen mukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä perintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen kreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin aivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia, mutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun rakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine kuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan kuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi kuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli nykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui puutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat määränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja, joita syystä voi sanoa "onnistuneimmiksi", koska jäivät tekemättä, mutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan keskinäistä ystävällistä luottamusta.

Rehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka ei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden päästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän tyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava kaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai kunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen, tuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän puutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa seitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa taipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut mallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan päämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen oli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin vihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon, jota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi asteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan aikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa voinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä puutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan peruukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen herransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen entisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti vallankumouksen Falkbyssä.

Kreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin porvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten puutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä suostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo seuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan. Suorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot saivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi, ja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun yksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa "tuota suomalaista vasikkahakaa", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena hän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän myönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia laitoksiansa, ja lopuksi -- kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt Falkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja tuosta onnistuneesta laitoksesta -- väitti Bergflykt jo kiven kovaan, ettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut Falkbyn kanssa kilpailla. -- Sitähän minä aina olen sanonut, -- arveli hän, -- että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten, mutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain kreivittären puolelleni.

Nyt on kaunis kesäkuun aamu, ja puutarhuri Bergflykt puuhailee innokkaasti puistossa koristellen siellä olevaa sievää huvimajaa kukilla ja lehdillä, sillä tänään juhlitaan kahden merkillisen tapauksen johdosta hänen herransa perheessä. Toinen näistä tapauksista käy kohta ilmi seuraavasta keskustelusta puutarhurin ja hänen skoonelaisen renkinsä välillä, joka pistelee seipäitä papupenkkeihin.

-- Hitto vieköön,-- sanoi skoonelainen, -- kylläpä vaarikulta nyt koristelee! Kai tapahtuu se armollisen kreivin kunniaksi, arvaan mä?

-- Niinpä niin, Rasmus, -- vastasi mestari, -- nyt on armollisen herran syntymäpäivä. Tiedät kai, että hän täyttää tänään viisikymmentäkuusi.

-- Enpä, jumal'avita, ole sitä tiennyt. Kyllä hän näyttääkin hiukan vanhanpuoleiselta. Hän voisi huoleti olla vaarikullan isä.

-- Hän on minua viisi vuotta nuorempi, Rasmus. Mutta hän taittoi jalkansa yhdeksäntoista vuotta sitten; eikä hänen terveytensä ole aina ollut niin kovin hyvällä kannalla.

-- Hitto vieköön, taittoiko hän jalkansa? Ei hän ainakaan lie sitä juovuspäissään tehnyt, niinkuin isäni.

-- Häpeä, poika, ja hillitse kitasi, kun puhut armollisesta kreivistä. Hänellä on ollut semmoista ajattelemista joka tuottaa kyllä harmaita hapsia.

-- Mitä sanottekaan, vaari! Juuri kuin noin ylhäisellä herralla olisi muuta ajattelemista kuin syödä silavaa viisi kertaa päivässä ja nukkua valoisaan päivään asti ja pukeutua koreihin vaatteihin. Mutta se on varmaan armollisen kreivittären syy, joka kuuluu olevan niin pystypäinen ja uppiniskainen.

-- Minä sanon sinulle, Rasmus, että jos uskallat unohtaa sen kunnioituksen, jota olet velkapää armolliselle kreivittärelle osoittamaan, niin koettelen näiden pihlajasauvojeni kestävyyttä kovaan selkääsi. Jos sopisi puhua armollisesta herrasväestä niinkuin puhutaan muista alhaisista ihmisistä, niin sanoisin sinulle, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole parempaa vaimoa paremmalla miehellä. Ymmärrätkö sen, lurjus?

-- Aivan niin, kyllä ymmärrän. Kyllähän hän on toimekas talossaan, sanotaan, ja antelias köyhille, vaikka sanovat hänen osaavan noitua. Ja kyllä kai hän tiennee, että leiviskässä on kaksikymmentä naulaa, kun hänen isänsä kuuluu olleen venäläinen voikauppias.

-- Minä sinut voitelen! -- huudahti puutarhuri ja tarttui jo pihlajasauvaan pannakseen uhkauksensa täytäntöön.

Rasmus herkesi hyväksi. -- Pidän nokkani kiinni kuin myyrä, -- vakuutti hän ja näytti nyt peltohiirtä tyhmemmältä.-- Sanoittehan itsekin, vaarikulta, että hänen armonsa tukka on harmaantunut.

-- Sen sanoin, -- virkkoi Bergflykt. -- Mutta se ei ole armollisen kreivittären syy; syy on nuoren Bernhard-kreivin.

-- Niin, niinhän se olikin. Sanotaanhan, että armollinen nuori kreivi on kauhean ilkivaltainen ja kovakourainen. Ja sanotaanpa vielä, ettei hän voi kärsiä äitiänsä, kun tämä on oppinut puntaria käyttämään.

Puutarhuri hujahutti pari kertaa pihlajasauvaansa, mutta ajatteli varmaankin itsekin pakisseensa enemmän kuin viisasta oli ja tyytyi siihen, että sanoi ihmisten lörpöttelevän tyhmyyksiä. Armollinen kreivitär aikoi juuri tänään viettää nuoren kreivin paluuta Espanjasta, ja siitä pitäisi kaikkien nähdä, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.

-- Hitto vie, hän on nyt varmaankin musta kuin murjaani! -- tokaisi ilkipintainen renki. -- Mitä hänellä oli Espanjassa tekemistä?

-- Hän on ollut kuninkaallisen majesteetin lähettilään kirjurina, ja nyt hän tulee takaisin valtiopäiville katsomaan, kuinka uusi kuningas vannoo vapautta pyhänä pitävänsä.

-- Mitä, vannooko kuningas vapautta pyhänä pitävänsä: -- kysyi renki. -- Kas, se on oikein se! Mutta silloin ei varmaankaan nuori kreivi ole yhtä mieltä hänen kanssaan, sillä seikka on se, sanovat ihmiset, että vapaus on vain herroja varten.

-- Aasi!

-- No no, vaarikulta, yhtä hyvin voisi minua sanoa hevoseksi, sillä minä en ole ollut Espanjassa. Onko totta, että kreivillä on toinenkin poika, joka on matkustanut Suomeen noituutta oppimaan. Hitto vie, nytpä tajuan, minkätähden armollisen kreivin hiukset ovat harmaat, sillä johan se on vähän liikaa, kun sekä vaimo että lapset rupeavat ihmisten silmiä kääntämään.

Nyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta renkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään kunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.

2. KREIVITÄR ESTER.

Fihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä sai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima, iloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä rangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien. Ennenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan, tarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi kappaleeksi. -- Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella puistossa! -- sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.

Hämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti: -- Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia. Rasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.

-- Bergflykt on paha! -- huusi tyttö. -- Minä pidän Rasmuksesta, minä. Hän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke. Rasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.

-- Hitto vieköön, -- sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti, -- enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta tomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.

-- Minä opetan sinua olemaan siisti! -- sanoi hänen julmistunut esimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta liikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin käsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että ukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, -- Minä kerron äidille, mitä ilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, -- murahteli hän.

-- Kertokaa vain -- kas, tuolla tuleekin äiti! -- vastasi tyttö uhkamielisesti.

Vähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa. Niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan muuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän on hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi, käynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan on jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä katsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että porvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka jumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn kreivittäressä ollut rahtuakaan.

-- Mitä se on? -- kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja tanssien pitävän puutarhuria kiinni.

-- Hän tahtoo lyödä Rasmusta! Hän tahtoo ajaa pois Rasmuksen! -- huusi tyttö.

-- Renki on hävytön, ja teidän armonne näkee itse, miten minun aikani menee hukkaan, -- virkkoi puutarhuri.

-- Anna Bergflyktin olla, Vera! -- sanoi kreivitär. Ja teidän, hyvä Bergflykt, ei tarvitse panna pahaksenne kaikkia turhia sanoja. Monta sadepisaraa putoaa mereen, ja monta liikaa vesaa versoo puun varjossa. Oletteko lopettanut työnne?

-- Puolen tunnin kuluttua olisivat kaikki teidän armonne määräykset täsmällisesti suoritetut, kun vain saisin armon olla rauhassa, -- huokasi Bergflykt, vilkaisten kiusaajaansa.

-- Hyvä on, -- jatkoi kreivitär tarkastaen valmistuksia. -- Tehkää kaikki valmiiksi, älkääkä olko millännekään tuosta pienestä pyryharakasta! Tunnin perästä juomme suklaata huvimajassa, ja sitten odotamme harvinaisia vieraita. Vanhin tyttäreni on jo tullut ja kreivi Bernhardia odotetaan iltapäivällä. Toivon heidän kiittävän teidän hyvää aistianne, sillä te olette nähnyt paljon vaivaa, hyvä Bergflykt.

Puutarhuri kumarsi kursastellen, mutta hänen tyytyväinen ilmeensä osoitti, että hänen lyhyt vihansa jo oli haihtunut.

-- Sisar nukkuu vielä ja kello on jo yhdeksän! -- huudahti neiti Vera, pyörähtäen kantapäällään.

-- Sisar on väsynyt matkasta, ja hovissa nukutaan kauemmin, koska siellä valvotaankin kauemmin kuin meidän on tapana valvoa täällä Falkbyssä, -- sanoi äiti. -- Tule, sinun on jo aika pukeutua vieraitamme varten.

-- Kelpaanhan minä semmoisena kuin olen, äiti, -- sanoi tyttö viattomasti. -- Eihän tänne tule muita kuin sisareni ja veljeni.

-- Sisaresi ja veljesi eivät ole tottuneet näkemään linttaisia kenkiä eikä vaalenneita hameita, -- vastasi äiti. -- Sitäpaitsi on nyt isäsi syntymäpäivä.

Äiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken äänetönnä ja kysyi sitten:

-- Äiti, onko Bernhard ylpeä?

-- Miksi hän olisi ylpeä? -- sanoi äiti vältellen.

-- Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä ollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen kättänne.

-- Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! -- sanoi kreivitär hämillään. -- Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden, että pitää isästä.

-- Mutta, -- arveli tyttö itsepintaisesti, -- jos hän pitää äidistä, miksi hän sanoo aina _madame_?

-- Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään pahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.

-- No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame ... madame... Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar Louise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka Paul tekee? Sanooko Paulkin madame?

-- Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta alkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä aivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua äidiksi.

Vera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. -- Eikö äiti sitten olekaan heidän oikea äitinsä? -- kysyi hän.

-- Heidän hyvä äitinsä kuoli, ja silloin pyysi isäsi minua rupeamaan heille toiseksi äidiksi, -- sanoi kreivitär. Isommaksi tultuasi, Vera, olet käsittävä, että harvoin voi toista äitiänsä rakastaa niin sydämellisesti kuin ensimmäistä on rakastanut. Mutta me voimme siitä huolimatta olla hyviä ystäviä ja kunnioittaa toisiamme.

-- Voiko velipuoltansa ja sisarpuoltansa rakastaa niin kuin oikeata veljeä ja oikeata sisarta rakastetaan?

-- Voi kyllä, ja niin pitääkin tehdä. Lupaa olla hyvin ystävällinen, hyvin hyvä ja sydämellinen Bernhardille ja Louiselle. Se käy hyvin helposti, kun vain tulette enemmän toisianne tuntemaan. Et ole nähnyt Louisea kolmeen etkä Bernhardia viiteen vuoteen. Sentähden olet heille vieras, etkä heitä oikein ymmärrä. Mutta kyllä siitä hyvä tulee. Louise on erittäin siivo ja ymmärtäväinen ja voi kertoa sinulle kauniita asioita hovista, sillä hän oli kuningattaren hovineitinä, ennenkuin kolme vuotta sitten joutui naimisiin saksilaisen ministerin, parooni Clairfeldin kanssa.

-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista.

-- Ja Bernhard, -- jatkoi äiti, joka ei ollut häntä kuulevinaankaan, -- Bernhard on uljas nuori herra, joka on nähnyt paljon maailmaa ulkomaanmatkoillaan. Hän voi kertoa sinulle vielä kauniimpia asioita koreista espanjalaisista ritareista ja härkätaisteluista ja mustista maurilaisista ja Afrikan leijonista. Olet ihastuva häntä kuunnellessasi.

-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista! -- toisti tyttö itsepäisesti ja ravisti tyytymättömänä kaunista kiharapäätänsä.

-- Sinussa taitaa olla vähän suomalaista itsepintaisuutta! -- naurahti äiti. -- Rakasta sinä vain sydämellisesti kaikkia sisaruksiasi; voit sinä silti Paulistakin pitää.

-- Mutta ettekö usko, äiti, että Paul on sata kertaa parempi kuin sekä Louise että Bernhard? Paljon kauniimpi hän on ja paljon reippaampi ja paljon ystävällisempi ja paljon avomielisempi! Voi, minun on niin ikävä omaa veljeäni Paulia! Eikö hän kohta palaa tuolta ilkeästä Suomesta?

-- Odotan kohta kirjettä; ehkä hän tulee kesällä meitä tervehtimään. Mutta miksi olet niin suutuksissasi Suomelle? Sekä isäsi että minä olemme siinä maassa syntyneet.

-- Vanha Beata sanoo, että suomalaiset ovat vain puoleksi ihmisiä. Ja sitäpaitsi he osaavat noitua. Ihmiset sanovat äidinkin osaavan noitua ja että äiti on taioilla lumonnut isän. Mutta sitä en minä ikinä usko, -- vakuutti Vera hyvin tosissaan.

Kreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat huhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!

3. BERTELSKÖLDIN PERHE VUONNA 1771.

Juhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa syntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän itsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2) päivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu illaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä ilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja vanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär vartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.

Kreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla koristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä ja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat harmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi. Mutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan etevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja lempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat hänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti ja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.

Huvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka muodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli kreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä seisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä, kreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran hovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon muistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta tämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi vielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista kokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri samassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen peräseinää.