Part 1

Produced by Tapio Riikonen

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 5

Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1898.

SISÄLLYS:

Vapaa-ajattelija:

1. Tohtori Martti 2. Elonkipinä 3. Suruton 4. Vanhoja ystäviä 5. Kasvattipoika 6. Rauhaton 7. Rikoksentekijä ja hänen tuomarinsa 8. Ensimmäisen ja toisen luokan tähtiä 9. Loistava pallo 10. Kullantekotaito 11. Nuori pankkiiri ja vanha ylioppilas 12. Neljä valtiosäätyä ja vanha tuttava 13. Lauri Larsson nuorempi 14. Kulta viettelee 15. Yliopistolliset väittäjäiset 16. Julkinen pahennus 17. Aurora-seura 18. Piispa Mennander 19. Suruja Suruttomassa 20. Sielujen kauppias 21. Erilaisia ylistyslauluja 22. Paulin uni 23. Kaksi kadonnutta 24. Nuhteet ja jäähyväiset

Iltamyrskyjä:

1. Falkbyssä Itä-Göötanmaalla 2. Kreivitär Ester 3. Bertelsköldin perhe vuonna 1771 4. Äitipuoli ja pojintima 5. Salama leimahtaa 6. Ero 7. Paimentytön laulu 8. Isänmaa huutokaupalla myytävänä 9. Suurin tarjous 10. Kustaa III:n puheilla 11. Paul Bertelsköldin kotiintulo 12. Vaarallinen kysymys 13. Selittämättömiä arvoituksia 14. Läheneviä myrskyjä 15. Jäänhalkeama 16. Myrsky puhkeaa raivoamaan 17. Vanha tarina kahdesta veljestä 18. "Svenska Botten" 19. Vehkeilijä vehkeilijää vastaan 20. Porvarinrouvat 21. Valtiorouvain penkki 22. Markiisitar Egmont 23. Rynnäköllä sydäntä valloittamassa 24. Viha ja rakkaus 25. Kuningas Kustaa III 26. Kirjeitä ja varoituksia 27. Juonia ja hämähäkinverkkoja 28. Asia numero viisi 29. Asian "numero viisi" loppu 30. Toinenkin kadonnut 31. "Aviisit" ja niiden yleisö 32. Hämähäkki verkossaan

Aamun valkeneminen:

1. Mammonan orja 2. Tähtien asema 14 p:nä tammikuuta 3. Brunnsvikin metsästäjämajassa 4. Iankaikkisuuden partaalla 5. Vanha ja uusi ihminen 6. Taistelu ihmissydämestä 7. Kahden naisen rakkaus 8. Kiusaaja erämaassa 9. Ensimmäinen koettelemus 10. Salavehkeilijä ja yksityissihteeri 11. Suuri näyttelijä 12. Eläintarhan juhla 13. Viisaiden kuningas hullujen joukossa 14. Toinen koettelemus 15. 18. p:nä elokuuta 16. Punamyssytonttu 17. 19. p:nä elokuuta 18. Riemuhuutojen kaikuessa 19. Hänen nimensä 20. Kolmas koettelemus 21. Flintan tuvan luona 22. Ihana ilta 23. Valtakunnan aamu 24. Aamun valkeneminen Falkbyssä

Viiteselitykset.

VÄLSKÄRIN KOLMASTOISTA KERTOMUS.

VAPAA-AJATTELIJA.

Vielä kerran pyydän ystävällistä lukijaa viettämään iltansa tuossa tutussa ullakkokamarissa, jossa kaikki on entisellään, paitsi että seinät ja ikkunat ovat vähän rappeutuneet, niin että kolea marraskuun myrsky, enemmän kuin luvallista olisi, vinkuu sisään rei'istä ja toisinaan saa välskärin ruostuneen luotipyssyn helähtelemään seinää vasten ja hänen täytetyt lintunsa räpyttelemään siipiään. Valkean ympärillä, joka palaa suuressa avoimessa takassa, istuvat taas nuo vanhat ystävät muuttumattomina, kulumattomina ja ajan hampaan koskemattomina, niinkuin näyttää. Jos tarkastelee heitä tarkemmin, huomaa ehkä, että välskärin harmaat hiukset ovat alkaneet vaaleta, että vanhan isoäidin pehmoiset kädet ovat muuttuneet entistä ryppyisemmiksi, että oppineen koulumestarin mustapintainen hahmo yhä enemmän muistuttaa kuivettunutta varpua sekä että sotainen postimestari, punaisine viiksineen ja kankeissa jaloissaan olevine tuhannen tulimmaisine kiusauksineen yhä enemmän on muuttunut erään jönköpinkiläisen puupiirroksen näköiseksi, joka kuvaa Portugalin don Miguelia hänen tullessaan Lissaboniin. Mutta jospa ei voikaan epäillä, että välskäri vanhassa matka-apteekissaan säilyttäisi pullon tuota kallista elämän nestettä, joka antaa ikuisen nuoruuden, niin tapaamme täällä sen sijaan muutamia niistä aineista, joiden sanotaan pidentävän elämää, nimittäin hyviä omatuntoja, kuuntelevia korvia, myötätuntoisia sydämiä, osaansa tyytyväisyyttä, iloista pilaa silloin, kun sopii, tai sellaista suuttumusta, joka virkistää elinvoimia, mutta enin kaikesta noita vanhoja tapoja ja tottumuksia, hyviä tai pahoja, jotka järkähtämättä käyvät määrättyä kulkuansa niinkuin kellon viisari, myötä- tai vastapäivään.

Heidän seurassaan istuu ystävämme Anna Sofia yhtä nuorena, yhtä iloisena, yhtä varmana myötätuntoisuuden ja vastenmielisyyden osoittamisessaan kuin ennenkin ja yhtä hartaasti puuhaten mielityötänsä, morsiusvaatteidensa ompelemista. Hänen takanaan nähdään eräs seuraan vasta liittynyt henkilö, Abiel Halm, joka äsken ylioppilaaksi päästyään on saanut apulaisopettajan viran maisteri Svenoniukselta. Tämän käsivarsi on vihdoinkin väsynyt poikia selkään antamaan ja hän on sentähden tässä tärkeässä tehtävässä suostunut käyttämään nuoremman apulaisen myötävaikutusta. Jos lisään, että Abiel Halm, jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä _Olkiseksi_,[1] on harteva, vaaleatukkainen, kahdeksantoistavuotias maailmanmullistaja, jonka ylpeä omanarvontunto useinkin joutuu riitaan sen kunnioituksen kanssa, jota hän on velkapää osoittamaan koulumestarin korkeammalle opille, sekä että hän silloin tällöin heittää Anna Sofiaan ihastuneita silmäyksiä, joihin ei kuitenkaan vastata, niin olen kertonut melkein kaiken, mitä lukijan toistaiseksi tarvitsee tietää tästä toivehikkaasta nuorukaisesta. Jakkaroilla hänen takanansa sipisee ja supisee neljän tahi viiden hengen suuruinen parvi lukijalle vanhastaan tuttuja nuorempia kansalaisia, joista Kaarle XII:n ihailija Jonathan sekä pieni, vilkassilmäinen Liisa Kreeta-niminen pyryharakka ovat kasvaneet tuuman verran pitemmiksi siitä kuin viimeksi kuulimme heidän ullakkokamarissa mellastavan.

Välskäri oli juuri kutonut uuden verkon ensimmäiset silmät kuluneelle kalvoimelle ja kysynyt, tapansa mukaan puoleksi ivallisesti, puoleksi suopeasti hymyillen, mitä hänen kuulijansa ajattelivat kuningas Aadolf Fredrikistä.

-- Hm, -- vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä, -- taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf Fredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti myöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen kasvatuksen.

-- Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! -- huudahti postimestari, joka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä ilmaisemasta suurinta halveksimistaan. -- Kuningas Fredrik-vainajalla oli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat täyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi saanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan alla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?

-- Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, -- vastasi Svenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin, että hän oli emännöitsijänsä komennettavana; -- puolueethan ne sitäpaitsi, niinkuin veli muistanee...

-- No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo roistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä olen kuningas!

-- Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? -- puuttui puheeseen Anna Sofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.

-- Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? -- rohkeni Abiel Halm lisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia haistelemalla.

-- Vapaus! -- lausui postimestari ylenkatseellisesti. -- Jos minä olisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että olisi korvissa pölissyt.

-- No, no, serkku, kohtuus kaikessa! -- virkkoi isoäiti. -- Minun täytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun kerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai kengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele, saakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain tulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita ollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla eli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä ymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko maailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta kyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan! Tahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana kuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin paistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo estää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt tarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä. Kovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan alla.

-- Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, -- vastasi välskäri -- mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista Lohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni Suomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha porvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän elämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf Fredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina. Mutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan. Kuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa hän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä moitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin valtakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa valiokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme...

-- Meidän aikanamme, -- virkkoi isoäiti -- saavat hallitsijat osaksensa moitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.

Välskäri hymyili. -- Ei meillä, -- sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole suonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut luoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja kuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet pitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi vapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen seikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta vastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on, sydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu. Kansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli, vaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja aatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla sanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa eli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken sisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.

-- Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli Svenoniuksen mallikirjurit! -- huudahti postimestari, kapteeni Svanholm, leveästi nauraen.

-- Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, -- vastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi hätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.

-- Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! -- huudahti Jonathan jakkaraltaan.

-- Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka pukeutui valepukuun! -- lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.

-- Ja Ester Larssoniin! -- lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli kuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö ollut?

-- Olihan tuo, -- vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta en koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli vähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren sukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö ihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille mennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme saaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman tarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset viimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi niin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että kreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja paroneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä oli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut kreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet vanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja niiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja kreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella muotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen lapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä. Kuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.

-- Niin kyllä, -- sanoi välskäri. -- Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen jättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan kaupungin.

-- Onko kummi hyvin salaperäinen? -- kysyi Anna Sofia.

-- No, mistä on kysymys?

-- Tahtoisin mielelläni tietää, kenellä nyt on kuninkaan sormus.

-- Eerikki Ljungilla! Eerikki Ljungilla! -- huusi neljä viisi pienokaista yhteen ääneen.

-- Sen saamme kyllä nähdä, -- sanoi välskäri. -- Olemme tulleet aikaan, jolloin vanha taikausko alkoi hävitä ja sen sijaan tuli uusi, joka sanoi itseään valistukseksi tahi filosofiaksi.

Koulumestarin silmät aukenivat selkoselälleen, ja vihan purppura nousi Abiel Halmin poskille.

-- Onko valistus taikauskoa! -- huudahti hän.

-- Niin, miksikä ei? -- vastasi välskäri. -- Olen nähnyt monta kultarahaa, jotka ovat olleet vaskesta. Eräs maailman taikauskoisimpia ihmisiä oli nimeltään Voltaire.

-- Tuhat tulimmaista! -- puhkesi itse postimestarikin sanomaan, samalla kun seurueen oppineet herrat eivät tahtoneet voida toipua hämmästyksestään.

-- Malttakaa vähän mieltänne, älkääkä polttako huulianne, ennenkuin liemi on keitetty! -- ivaili isoäiti. -- Alkakaa vain, alkakaa vain, serkku, ja heittäkää aina välistä kourallinen suoloja pataan, se ei haittaa. On hauska kuulla...

Välskäri alkoi.

1. TOHTORI MARTTI.

Eräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa _anno mundi_ 1771 paistaa heloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin. Korkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä lenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen korsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta kimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa meluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta kasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista menestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä mustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat käsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru. Hyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä Tukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja ostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä ääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset jäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi hurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden toimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat runoilijat eivät millään muotoa voineet antaa "auringon" olla rauhassa laulaessaan:

Jo aurinkomme on meist' iäks' eronnut

tahi;

Sen auringon jo yö voitti, mi auvo oli Pohjolan, mi ilmakannen purppuroitti,

niin oli se varmaankin heidän sydämensä ajatus, kun he samalla lauloivat, että

Kuningast' ei parempaa

ja kuinka

Loiste hänen silmissänsä, väre hänen äänessään kertoi hänen hyvyyttänsä sekä suurta sydäntään.

Jonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:

Ellei KUSTAA armossansa verraksensa kelpoais. Ruotsi surupukuansa iät kaiket kantaa sais.

Tämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli laskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen enempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis tarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se suoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja odotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän valjetessa.

_Yhdestä_ ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt sisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa lähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän tarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu peite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin, epäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun taa?

Rappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan porvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi sitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle, joka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat, jotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat kunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa kovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli saksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan, niin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla käännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan "Viisaaksi", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan. Ammatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt häntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin Frankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin, sekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana Haartmanin luona, _colloqvium familiare'ssa_, jonka mainittiin sujuneen tuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään laillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon ja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista, oli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan tiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi kaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia pidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä loisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta oli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että hän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei ollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta herättämään.

Rohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta, joissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään kevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten läpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän omituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi kahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet huoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä sen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta reiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki lasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen sädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme neljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta, kaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä täytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen ympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi onnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos hänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.

Tässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen, käyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan tavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan leveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin housuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla koristettuihin kenkiin.

Eteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä oli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin hiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät tarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin tärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo, josta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon, tarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli tyytymätönnä päätänsä. -- _Nondum vita!_ -- huokasi hän. -- _Quousqve tandem mors praevalebit_?[2]

2. ELONKIPINÄ.

Auringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan kuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja samalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty ikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä huoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä täyteen piirretty messinkilevy.

Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa, kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket, ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi voinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen valaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut houkutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.

Joku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen. Se oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias, puettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun nuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno kaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset, kengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit päättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui esiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen hattunsa ja sanoi:

-- Tässä olen, tohtori!

-- Olen sinua odottanut, -- vastasi tohtori kylmästi.

-- Minuako odottanut? -- toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua odottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.

-- Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella kohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en tyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.

-- Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte kerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun katsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte minua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin teidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt tarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä voin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää voi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen: sisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori. Tehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen yläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan olisi tullut teitä tuntemaan.

-- Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi; minä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren siemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas -- ehkä kauemmaksi kuin minä, kauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan luonnon salaisuuksiin.

-- Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas Salomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se minua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen tehnyt, tohtori? Olen pelannut...

-- Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?