Part 8

Signora Morelli ei ollut viittausta ymmärtävinään ja kuiskasi kuningattaren korvaan, jossa korvarenkaat kimmeltelivät: -- Jumalan tähden, teidän majesteettinne, pitäkää varanne! Se, joka aikoi murhata kruununprinssin Ulriksdalin puistossa, on valepuvussa täällä Drottningholmassa ja odottaa vain tilaisuutta toteuttaakseen hirveän aikomuksensa.

Kuningatar kalpeni. Hän ei tosin ollut antanut prinssi Kustaan naarmulle -- joka sitäpaitsi jo oli parantunut -- noin suurta merkitystä, mutta hän epäili kuitenkin, että jotakin oli ollut tekeillä ja hänen epäluulonsa sai uutta yllykettä, kun kaikista ponnistuksista huolimatta ei oltu saatu mitään tietoa tuosta luullusta pahantekijästä, joka oli kadonnut niin salaperäisellä tavalla. Hän nousi heti kohta ylös ja käski Morellin mukaansa erääseen sivuhuoneeseen.

-- Jos tämä on pilapuhetta uteliaisuuteni kiihoittamiseksi, niin se on ilkeää ja sopimatonta pilaa, nuori ystäväni, -- sanoi hän ankaralla, kokonaan toisenlaisella äänellä.

Tanssijatar heittäytyi kuningattaren jalkain juureen ja vakuutti, että hänen sanansa olivat vilpittömimmän ja alamaisimman innon ilmauksia. Hänen aikomuksensa ei ollut pelästyttää kuningatarta ja sentähden hän oli tahtonut epäsuorasti ilmoittaa huomionsa, koska se oli yhteydessä erään hänen itsensä kärsimän herjauksen kanssa, mutta hänen majesteettinsa ei ollut sitä sallinut, ja hän oli sentähden pakotettu paljastamaan totuuden peittelemättä. Hän selitti, kuinka hän oli tavannut pahantekijän teatterissa nukkumassa -- kuinka hän muun seurueen mukana oli ilvehtinyt hänen kanssaan -- kuinka tämä törkeällä tavalla oli vastannut hänen pilantekoonsa -- kuinka hänen vihollisensa ja kadehtijansa sitten olivat pilkanneet häntä hänen uuden kömpelön rakastajansa tähden -- kuinka hän oli epäillyt -- antanut vakoilla, mikä mies tämä oli, ja lopuksi saanut käsiinsä kirjeen, joka oli kirjoitettu eräälle tuntemattomalle lähellä Upsalaa asuvalle naiselle, joka luultavasti oli osallisena salaliitossa -- kuinka pahantekijä siinä oli peitetyin sanoin kertonut tapahtumasta Ulriksdalin puistossa, jonne hän oli puikahtanut kasvia keräämään ja tutkimaan, -- kuinka hän oli tuonut kirjeen kreivi Tessinille, joka oli käskenyt päästää hänet linnaan; kuinka joku salainen rikostoveri oli pitänyt häntä kätkössä kokonaisen päivän ja sitten yön tullen toimittanut hänet Drottningholmaan -- kuinka hän oli ollut täällä ja kuinka Morelli oli tuntenut hänet kiinalaiseen valepukuun puettuna heidän majesteettejansa vastaan otettaessa -- kuinka hän väentungoksessa oli etsinyt tilaisuutta pahan aikeensa toimeenpanemiseen, ja kuinka hän vielä puoli tuntia sitten oli ollut katselijain joukossa linnan ulkopuolella. Koko tämä tunnustus tapahtui itkien ja vannoen, että hän -- rikollisen salaliiton keksijä -- ei olisi saanut rauhaa, ennenkuin oli ilmoittanut keksintönsä itselleen kuningattarelle.

Loviisa Ulriika oli tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen, että vaikuttimena tämän muka tuiki tärkeän valtiollisen salaliiton ilmaisemiseen oikeastaan oli loukattu ja kostonhaluinen turhamaisuus; mutta samalla se kuitenkin näytti hiukan todennäköiseltäkin, eikä hän voinut pitää pelkkänä sattumana sitä, että tuntematon väkivallantekijä oli tuonut muassaan kirjeen kreivi Tessinille, ja että tämä niin hyvin oli ottanut hänet vastaan aivan vähän ennen kuin kreivi noin äkkiä oli rikkonut välinsä hovin kanssa. Koko hänen kiukkunsa tätä pelättyä vastustajaa kohtaan heräsi nyt uudella voimalla ja vaikutti, että kreivin luuloteltu rikostoveri esiintyi hänen silmissään mitä vihattavimmassa valossa.

-- Soisin teidän olevan väärässä, signora, -- sanoi hän. -- Mutta jos olette oikeassa, minkä kohta saamme nähdä, niin lupaan teille niin täydellisen korvauksen kuin suinkin voitte toivoa. Menkää, yhtykää tanssiin, älkääkä antako kenenkään mitään huomata. Tarvittaessa kutsutan teidät puheilleni.

Näin sanottuaan palasi kuningatar tanssisaliin, jossa pieni tanssijatar, jonka tappiolle hoviväki vast'ikään oli nauranut, joutui yleisen ihmettelyn ja uteliaisuuden esineeksi, sitten kun kuningatar oli suvainnut puhutella häntä kahden kesken.

Tietämättä mitään niistä valtakunnalle petollisista salahankkeista, joista häntä oli syytetty, seisoi Eerikki Ljung muiden uteliaiden joukossa pienen huvilinnan ulkopuolella, jossa hän huvittelihe katselemalla tuota komeaa tanssia, mikä tapahtui ikkunain verhottomina ollen. Kiinalaista pukuaan hän ei vielä ollut saanut takaisin jätetyksi, ja kun muut kiinalaiset, jotka kaikki olivat ylhäisiä aatelisia kadetteja, oli kutsuttu linnaan illalliselle, oli hän, joka oli vain ylimääräinen hovipalvelija, joutunut unohduksiin. Nälästä ja janosta hänellä ei ollut haittaa, sillä sämpylöitä, olutta ja mummaa jaettiin väkijoukolle. Mutta aamu alkoi jo olla käsissä. Väsyneenä ja unisena seisoi Eerikki yhä paikoillaan, koettaen tuntea noita loistavia haamuja, jotka leijailivat tuolla sisällä vahakynttiläin valossa. Milloin oli siinä joku valtioneuvoksen rouva avarassa pönkkähameessaan, milloin joku hovineiti pullohameineen ja hihapitseineen, milloin joku diplomaatti juhlallisessa kankipalmikossaan, milloin taas joku kamarijunkkari, puettuna jonkinlaiseen hännystakin ja pitkän takin väliseen viittaan, jonka selkämys oli puuterin valkaisema. Milloin tunsi Eerikki kuningattaren komean hahmon siitä kunnioituksesta, jolla kaikki siirtyivät hänen tieltään; milloin näki hän kuninkaan leppeät kasvot, jotka kaiken yötä olivat pelkkää päivänpaistetta; milloin näki hän ikkunassa suojelijansa, kreivi Bertelsköldin pitkän vartalon; milloin tepasteli siinä taas hänen kaunis vihollisensa, signora Morelli. Välistä taas peittyi kaikki tuo komeus huuruun, jota lämpimissä huoneissa paneutui ikkunoihin, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin joku armo tai joku heidän kavaljeereistaan pyyhki ruudut nenäliinallaan, katsellakseen juhlatulilla valaistua puistoa ja vilkasta väkijoukkoa. Siellä poltettiin myös hovin ja kansan huviksi ilotulia; raketteja ja sähikäisiä lenteli ilmaan kaiken yötä, valaisten pimeitä lehtikujia ja taampana olevan ison linnan päätyä.

Väkijoukko teki huomautuksiaan; suuri ilotulitus kuuluu säästettävän huomiseksi, jolloin kuningatar itse sytyttäisi tulikyyhkysen. Sisällä olijat joutuivat tarkastelun alaisiksi; ei hattuja eikä myssyjä säästetty.

-- Tuossa on Düben -- sanottiin -- kuningattaren sihteeri. Se mies on varmaan monta valhetta keksinyt aikoinaan.

-- Tuossa on vanha Bjelke, -- sanoi toinen -- hän, joka v. 39 sai virkaeron harmaalle paperille, mutta yhtä suuri hän on sittenkin olevinaan.

-- Ei hän sentään ole mitään poikansa nuoren Bjelken rinnalla! -- puuttui kolmas puheeseen. -- Kas, tuolla kulkee hän prinssin kanssa ja on niin ylpeä, että koko ajan vain katselee kattoon. Luulenpa, jumal'auta, että hän on mielestään parempi mies kuin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse.

-- Mutta katsohan tuota keikailevaa herraa! -- nauroi neljäs. -- Tiedättekö kuka se on? Se on herra Dalin, joka tekee runoja, ja se, joka tekee runoja, luulee kelpaavansa kaikkeen; sentähden hän on tietysti päässyt kuninkaalliseksi opettajaksikin. Sanotaan, ettei prinssi enää osaa puhua muuta kuin runoksi, ja kun hänellä on nälkä, niin ei hänen sovi sanoa: armas äiti, anna minulle voileipä! vaan silloin on Dalin opettanut hänet naukumaan näin:

Jo nälkäkuolo uhkaa vanhaa Götan leijonaa, mut pentu vinkuu: "Voitaleipää mulle antakaa!"

Hattujen puoluelaiset osoittivat mieltymystään tuohon hiukan karkeanpuoliseen pilaan, sillä kaikki tähän asti mainitut olivat myssyjä. Mutta näilläkin oli puolustajansa, jotka kostoksi lausuivat yhtä pilkallisia huomautuksia hatuista, niin pian kuin joku heistä tuli näkyviin.

-- Kas tuolla on Nordencrantz, josta on tullut kauppaneuvos sentähden, että osaa tehdä kultaa suoloista. On sillä nyt kauhean komea nimi, jolla rehentelee. Ei ole kauan siitä, kun hänen nimensä oli paljas Backmansson ja hän oli konsulina Lissabonissa, saaden kuusi äyriä tynnyriltä sivutuloja.

-- Tuolla on Ungern-Sternberg, joka viime talvena oli valtakunnan tallimestarina kruunauksessa. Eihän hän suotta ole kenraali eikä kanna serafiimiketjuja ilman aikojaan; hänhän oli yksi niitä, jotka v. 42 pötkivät venäläistä pakoon Suomesta ja palasi Tukholmaan koreita puheita pitämään.

-- Entä majuri Rudbeck sitten, joka pöyhkeilee kalpatähdistön kunniamerkki rinnassaan! Muistaako kukaan, kuinka hän sai 100 tukaattia ja kultamiekan siitä, että hän v. 43 kolme vuorokautta tirkisteli taalalaisia Riddarholman linnan ikkunoista.

-- Tiedä huutia! -- kiljaisi eräs hattujen puoluelainen. -- Rudbeck tappeli kuin mies Ahvenanmaalla, eikä pidäkään venäläisten puolta niinkuin yömyssyt tekevät.

-- Katsos kelpo hattumestareita! -- huusi eräs vastapuolueen mies. Kuinka monta Ranskan hopeatalaria te luulette heidän pistäneen taskuunsa viimeisillä valtiopäivillä?

Vastaukseksi antoi loukattu vastustaja korvapuustin, ennen pitkää syntyi meteli, josta uhkasi tulla tulinen tappelu molempain puolueiden välillä, joiden intoa täällä nautittu olut virkisti, sillä aikaa kun hatut ja myssyt tuolla sisällä tanssivat veljellisessä sovussa ja yksimielisyydessä.

Silloin nähtiin tanssin äkkiä lakkaavan ja tanssivain keräytyvän eri ryhmiin, jotka näyttivät kyselevän toisiltaan jotakin, mikä oli tapahtunut.

Ennenkuin täällä ulkona oli saatu selville syy tanssin taukoamiseen, tunsi Eerikki Ljung jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja vetävän hänet pois väkijoukosta. Hän katsahti taaksensa: se oli kamaripalvelija Feif.

-- Weg! Gleich ins Boot, -- kuiskasi saksalainen.

-- Mitä ilvettä tämä nyt taas on? -- kysyi vihastunut poika. -- Minua nukuttaa, antakaa minun mennä kotiin!

-- Nicht resonniren! Gleich putzweg, oder der Teufel soll dich holen, verfluchter Junge! -- jatkoi kamaripalvelija vetäen häntä muassaan, ja tämä oli luultavasti pisin puhe, minkä tämä kuninkaan juro sanansaattaja oli pitänyt sen jälkeen, kun tuli Ruotsiin.

Ei auttanut panna vastaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen istui Eerikki veneessä, joka voimakkaiden soutajain kiidättämänä nopeasti eteni pois rannasta, sill'aikaa kun takaapäin puistosta kuului yhä enenevän hälinän keskeltä huutoja: -- Kiinalainen! Kiinalainen! Ottakaa kiinni -- kiinalainen!

14. KAPTEENI NEPTUNUS GAST.

Lukijan ei liene vaikea arvata syytä Eerikki Ljungin uuteen seikkailuun. Kaikki oli tapahtunut hyvin ymmärrettävästi. Kuningatar oli uskonut tuon salaisuuden kuninkaalle; kuningas oli naurahtanut sille ja vakuuttanut tuntevansa sen asian paremmin -- mutta hän pelkäsi, että asia herättäisi huomiota, ei tahtonut saattaa Morellia kuningattaren epäsuosioon, päätti huomenna korjata asian ja koetti lyödä leikiksi koko tuon kamalan salaliiton. Mutta kun kuningatar aina oli pikainen luonteeltaan, oli hän jo sillä välin ennättänyt ilmaista salaisuuden prinssin opettajalle, kreivi Bjelkelle. Kun taas tällä herralla, kuten olemme nähneet, ei ollut mitään hyviä ajatuksia Ulriksdalin puiston kasvientutkijasta, oli hän kiirehtinyt antamaan viittauksen vartiossa olevalle upseerille. Upseeri oli antanut käskyn epäluulonalaisen henkilön kiinniottamisesta, ja näin olisi onneton nuorukainen epäilemättä tullut murhaajana ja maankavaltajana vangituksi, ellei hänen majesteettinsa olisi ehtinyt kuiskata jotakin kamaripalvelijansa Feifin korvaan. Tanssi oli hetkeksi tauonnut, oli levinnyt huhuja joistakin rikoksellisista hankkeista ja tuolla ulkona oleva väki oli parantanut jutun niin, että viimein puhuttiin koko Kiinan ilmaan räjäyttämisestä. Pian kuitenkin tämä pyryilma asettui. Kun kuninkaalliset taas hymyilivät yhtä suopeasti kuin ennenkin, kuvastui ilo myöskin hoviväen kasvoilta; ja kansan kesken ulkona sai asia sen käänteen, että kaikki oli ollut ilvettä, jonka kuninkaalliset olivat omaksi huvikseen toimeenpanneet. Näin koitti päivä melun ja iloisuuden jälkeen, ja vahakynttilät paloivat keltaisina ja unisina päivänpaisteessa, kun tanssijat hajaantuivat kello kuuden aikaan valoisana kesäaamuna.

Kun kreivi Bertelsköld haki turvattiaan, oli tämä kadonnut. Ja kun ihana Morelli kuulusteli pienen juonensa uhria, sai hän palkaksi kaikista vaivoistaan epäsuosiollisia katseita majesteeteilta ja ankaran muistutuksen kreivi Bertelsköldiltä, että hän toiste olisi puuttumatta muihin valtakunnalle tärkeisiin asioihin kuin tanssiin.

Oli vielä yksi, joka olisi voinut valaista tätä hämärää asiaa, ja se oli pieni prinssi Kustaa. Mutta hän nukkui tähän aikaan päivästä viattomuuden unta ja uneksi kaikkien vaivainsa perästä milloin Kiinasta, milloin Azorien saarista.

Sill'aikaa oli kuninkaan käskystä kaikkien näiden kummallisten seikkailujen sankari, lukiolainen Eerikki Ljung seuraavana päivänä -- tai oikeammin samana päivänä -- viety Toivo-nimiseen, kauppahuone Larssonin omistamaan laivaan, joka oli Tukholman satamassa valmiina lähtemään Vaasaan lastattuna raudalla ja suolalla, tuotuaan ensin kotiseudultaan Ruotsin pääkaupunkiin vaasanruista, voita, läskiä, silakoita ja lohta.

Eerikki oli hyvillään tästä asiain onnellisesta käänteestä ja hänen iloaan lisäsi vielä se, että Toivo-laiva oli vanha tuttava, jonka mastoissa ja touveissa hän monta kertaa oli lapsena kiipeillyt, kun hän äitinsä kanssa oli käynyt sukulaistensa luona Vaasassa. Toivo ei siis ollut -- niinkuin nimestä olisi voinut luulla -- iäti kukoistava nuorukainen, vaan päinvastoin vanha kaukalo, joka yli kahdenkymmenen kesän kuluessa oli kokenut jos jonkinlaisia säitä ja tuulia Vaasan saariston ja Furusundin välillä. Tällä aikaa oli se kuluttanut monet hyvät purjeet, sen partaita oli paikattu, vintturi mennyt vinoon ja kajuutta oli näköjään kuin mikäkin vanha koirankoppi. Tällaisena muisti Eerikki lapsuudessaan nähneensä Toivo-laivan; mutta hän tiesi myös, että se oli rehellinen ja oivallinen lastinvetäjä, joka aikoinaan oli jutuuttanut monta kaunista äyriä isäntänsä raha-arkkuun ja verkalleen hölkytellyt Gaddenin kallioiden ohi sill'aikaa kun muut olivat paenneet Rataniin Pohjanlahden pohjoismyrskyjä pakoon. Sentähden hämmästyi hän nyt suuresti nähdessään, että vanha kunnon kapusta oli maalattu uudestaan Tukholmassa ja koristettu niinkuin iäkäs torimatami, joka vanhoilla päivillään on päässyt rouvaksi ja ostanut itselleen uuden liinan. Ellei Eerikki olisi niin hyvin tuntenut vanhaa keulakuvaa, jonka eräs Munsalan poika oli vuollut ja veistellyt ja joka oli kuvaavinaan jotakin iäkästä jumalatarta, joka ammoin sitten oli törmännyt jotakin kovaa esinettä vasten ja siinä menettänyt olympolaisen nenänsä, niin hän ei olisi uskonut silmiään, nähdessään Toivon nyt noin sievänä ja suurellisena nuorempain kaunottarien rinnalla Tukholman satamassa.

Laivaan tultuaan kohtasi Eerikki siellä erään vanhan ystävän, joka oli muuttunut yhtä paljon kuin Toivo itse, ja se oli laivan kapteeni.

Hänen nimensä oli Neptunus Gast -- nimi oli epäilemättä hyvin kummallinen alusta loppuun asti, mutta kumminkin se oli paikallaan siihen nähden, että miehen isä oli ollut merimies täydestä sydämestään ja oli sentähden tahtonut antaa pojalleen, joka kehdosta alkaen oli määrätty samaan ammattiin, nimen, joka muka tuottaisi onnea merellä. Kauan näytti kumminkin siltä kuin olisi toinen nimi Gast[13] päässyt voitolle, sillä jokainen ihminen Vaasassa ja Tukholmassa tiesi, että kapteeni nuorempina päivinään oli ollut aika velikulta. Vaikka hän oli vähän palleroinen varreltaan, joka ei ollut viittä jalkaa pitempi, oli hänellä leveä rinta, vahvat käsivarret, paksu pää ja aina iloinen mieli, mutta kovaksi onneksi hän oli myöskin koko lailla laiska ja hutilus eikä syläissyt lasiinkaan, niin että hän yleensä ei esiintynyt edukseen maissa ollessaan eikä sen paremmin juuri merelläkään. Merimieheksi hän rupesi, siksi hänet oli kastettu, mutta kovaa hän sai kokea. Hän aloitti ammattinsa kokkina, ja hänen onnistui lukemattomia kertoja pilata sekä herneet että puuro, ennenkuin hän viimein pääsi jungmanniksi. Hänen ainainen opettajansa oli pamppu, sillä se hänet herätti aamusilla, sitä hän sai aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja se seurasi häntä illalla makuulle. Minkä verran hänellä siitä lienee ollut opillista ja käytöllistä hyötyä, se jääköön sanomatta, mutta ainakin parkkiintui siitä hänen selkänahkansa, joka ajan ollen ei enää vähään tyytynyt, vaan vaati aina uutta ja parempaa. Ihmiset sanoivat, että jungmanni Gast ei voinut nukkua oikein makeasti, ellei hän sitä ennen ollut saanut kunnon selkäsaunaa, koska hän muuten oli saavinaan sitä unissaan. Kun tämä elämä vihdoin alkoi käydä hänelle kovin tukalaksi, hän otti ja karkasi kerran Öresundissa, mutta parin vuoden kuluttua tuli hänen ikävä, kun ei saanut selkäänsä, ja hän tuli kauniisti takaisin, jolloin häntä heti kohta kestittiin vanhalla herkulla. Vihdoin viimein oli hän, luoja tiesi mitenkä, oppinut isänsä vanhain ystäväin avulla sen verran merenkulkutiedettä, että kohosi vähitellen asteittain matruusiksi, konstaapeliksi ja perämieheksi. Kun hän näin oli purjehtinut noin parikymmentä vuotta, melkein aina huonolla onnella, mutta katsellen merta ja maailmaa jotenkin huolettomasti, tapahtui eräänä kauniina kevätpäivänä, että erään vaasalaisen laivan kapteeni sattui purjehtimaan kumoon satamassa ja hukkui juuri, kun laiva oli merelle lähtemässä. Heikkona hetkenä tuli silloin laivan isäntä, raatimies Blom, ilman muuta nimittäneeksi perämies Gastin laivansa päälliköksi, mutta sitä kauppaa hän ei kehunut. Sillä kun hänen uusi laivurinsa, jolla oli alinomainen vastatuuli, minne ikinä hän kääntyikin, oli vitkastellut kaiken kesää eräällä Tukholman-matkalla, eikä välittänyt siitä enemmän kuin muustakaan, sattui kapteeni Gast eräänä kauniina syyskuun päivänä, keskellä päivää ja auringon kirkkaasti paistaessa ja tuulen ollessa myötäinen, ajamaan matalikolle Santahaminan luona hänen itsensä uinaillessa päivällisunta ja peränpitäjän istuessa ja pelatessa viittä lehteä tytöistä. Kun tämä oli saatu toimitetuksi, meni kapteeni miestensä kanssa maihin, eleli hyvästi pari päivää kylässä, odottaen, että laiva joskus pääsisi irti karilta. Niin tapahtuikin kohta sen jälkeen, mutta kun se tapahtui hirmuisessa myrskyssä, meni kaikki menojaan tuhannen möynyksi, eikä paljon muuta saatu pelastetuksi kuin laivan pamppu, jolla kapteenin oli tapa virkistää nuoruutensa muistoja miestensä selkään ja joka oli yleisesti tunnettu _kissan_ nimellä. Tämän kissan kapteeni Gast toi aivan oikein kotiin laivan isännälle, raatimies Blomille, muistoksi laivasta, mutta kun Blom oli niin kohtuuton, ettei siihen tyytynyt, vaan halusi merkitä sillä muistoja Gastin omaan selkään, pisti tämä kapineen taskuunsa ja meni matkaansa niin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkaakseen jossakin toisessa laivassa ammattiaan uudelleen perämiehenä.

Siihen aikaan, kun Eerikki Ljung lapsena ollessaan oli tullut tuntemaan tämän merkillisen miehen, oli kapteeni Gast -- sillä kapteeniksi häntä yhä sanottiin -- huolettomuutensa ja ainaisen huonon onnensa tähden joutunut sangen huonoihin oloihin ja vähitellen solunut kunniansa portaita alaspäin aina entiseen paljaan matruusin arvoon asti. Hän oli silloin ryysyinen, tervainen ja juoppo kun oli, mutta aina hyvällä tuulella -- ollut kaupungin poikasten pilkkalauluna, ja Eerikki oli usein ollut muassa, kun nuo pienet ilkivaltaiset itikat olivat tupakkipurulla ostaneet Gastilta oikeuden saada voimainsa takaa hutkia häntä niin hyvin kuin taisivat. Ei mikään pystynyt tuohon pikiseen takkiin: Gast vetäisi vain niinkuin kilpikonna päänsä kuoreen ja antoi koko parven surista ympärillään ja mäikyttää sydämen pohjasta käsin ja jaloin, kunnes he viimein väsyivät.

Senpätähden Eerikki nyt tuskin uskoi silmiään, kun ensimmäinen, joka kohtasi hänet laivassa, oli juuri tuo sama niin monesti hutkittu ystävä, kapteeni Neptunus Gast -- nyt kapteenina Vaasan suurimmassa aluksessa, Toivossa, jonka isännistö oli kuulu erinomaisesta tarkkuudestaan valitessaan päälliköitä laivoihinsa. Lienee siis jokin suuri muutos tapahtunut tässä aikoinaan niin hunningolle joutuneessa merikarhussa, joka nyt saattoi olla noin parinkuudetta vuoden vanha. Ja tämä näkyikin heti kohta hänen ulkoasustaan. Hänen tanakka vartalonsa, joka ennen muinoin kiilsi liasta, tupakasta ja piestä, oli nyt verhottu uuteen, sinisestä hollantilaisesta pörhökankaasta tehtyyn viittaan, jossa oli koreat mustat sarvinapit. Mies oli pesty ja kammattu, ja parta ajettu, hänellä oli ihan uusi kiiltohattu, punainen kaulahuivi, taskukello helyineen, herrasmiehen housut ja kiilloitetut saappaat. Ellei kaikki tämä vielä olisi näyttänyt vähän niinkuin seipääseen ripustetulta, olisi häntä voinut luulla täydelliseksi keikariksi: tuskin oli hänen takissaan ainoatakaan tomunhituista, ja suunnaton mälli oli vaihdettu hienoiseen kanelliin, jota hän tuon tuostakin puraisi palasen pienestä hopearasiasta. Mutta kaiken tämän ohessa oli jotakin kadonnutkin, oli kadonnut tuo säyseä, järkkymätön huolimattomuus, tuo miehen koko ulkomuodossa ja käytöksessä vallinnut retuisuus ja hitaisuus. Sen sijaan huomasi Eerikki hänessä jotakin hätäistä, varovaista ja epäluuloista mieltä, ja tämä miellytti Eerikkiä vähemmin kuin entiset ryysyt.

Saadaksemme selville syyn tähän näin kummalliseen muutokseen miehessä, joka jo kerran näytti hunningolle joutuneen, siirrymme ajassa vähän aikaa eteenpäin ja kerromme, mitä Eerikki matkan kestäessä sai laivamiehiltä urkituksi siitä, miten heidän kapteenistaan oli tullut uusi ihminen.

Siihen aikaan, jolloin kapteeni Gastin kansalaisasema ja arvo näytti heikoimmalta, s.o. siihen aikaan, jolloin hänen juoppouden turmelemana luultiin olevan joutumaisillaan seurakuntansa hoidettavaksi -- mitään merimieshuoneita ei siihen aikaan ollut -- oli eräs hänen entinen toverinsa, joka kuljetti muuatta Larssonin laivaa, armosta ottanut Gast-paran matruusina mukaansa eräälle Tukholman-matkalle. Menomatka oli ollut pitkä ja myrskyinen. Mutta Tukholmaan tultua näytti kaikki muuttuneen. Sillä paluumatka oli ollut niin nopea ja onnellinen, ettei semmoisesta oltu kuultu puhuttavankaan moniin aikoihin, ja sen jälkeenkin huomasivat merimiehet, jotka aina ovat taikauskoista väkeä, että joka kerta kuin Neptunus Gast oli laivassa, oli sillä alinomainen myötätuuli ja erinomainen onni. Laivat, jotka tähän asti olivat olleet merellä hitaita kuin rupikonnat ja jääneet kauas jäljelle kaikista muista, ennättivät tällä tavoin perille pikemmin, kun mitkään muut. Oli niinkuin kaikki luonnonvoimat olisivat liittoutuneet jouduttamaan kulkua ilman pienintäkään viivykkiä ja vastusta. Laiva, laivan päällikkö, miehistö, köysistö, purjeet ja merikartat, kaikki nämä saivat olla kuinka huonot tahansa: kun vain Gast oli mukana, kävi kaikki hyvin. Jos tuli tyyni; sama se, purjeet näyttivät pullistuvan tuntemattomista tuulista, laiva kulki. Jos tuli myrsky: sitä parempi, silloin tultiin pikemmin perille. Jos tuli sumu, pimeä ja sudenilma, ei haittaa mitään, kaikki saivat mennä huoleti kojuihinsa sillä laiva kulki itsestään, aina oikein ja ilman vahinkoja! Sama onni suosi lastia ja kauppa-asioita: kaikki myytiin korkeimpaan mahdolliseen hintaan, laivan isännät ansaitsivat suunnattomia summia. Nyt alettiin, sen sijaan, että ennen oli käyty kerta kesässä Tukholmassa, tehdä kaksi, viimein kolmekin matkaa. Kaikki kävi yhtä onnellisesti; voitto oli kolminkertainen, nelinkertainen.

15. MERIMIES LÅNGVIKIN KERTOMUS.

Kapteeni Neptunus Gast muuttui itse samalla kuin hänen onnensa. Hän herkesi ryyppäämästä, hänestä tuli siisti, raitis, säädyllinen, ahkera, sanalla sanoen: ihme kaikille niille, jotka olivat tunteneet hänet hänen huonompinakin päivinään. Ihmiset ällistelivät häntä kuin kummitusta. Katupoika, joka aikoi hutkia häntä tupakkipurupalkoilla, sai sen sijaan maistaa hänen pamppuaan, tuota mainiota kissaa, sillä kissa pysyi kapteenin uskollisena seuralaisena -- ja siitä pilanteosta tuli pikainen loppu. Kapteeni Gastista tuli arvossa pidetty mies, hän kiipesi taas kunnian portaita ylös, maksoi vanhat kapakkavelkansa ja varoi tekemäsi uusia.