Part 6

-- Minä olen heidän majesteettiensa ja valtakunnan palveluksessa kokenut monta katkeraa hetkeä, monta ansaitsematonta tuskaa, mutta tuskin koskaan olen kokenut mitään katkerampaa kuin nyt, kun näen niiden halveksivan ja herjaavan minua, joita minä viimeiseen hengenvetoon asti en ole lakkaava kunnioittamasta ja tottelemasta. Sallittakoon minun kuitenkin -- ei ylentääkseni vähäisiä ansioitani, vaan ainoastaan puhdistaakseni itseäni kuninkaani ja kuningattareni edessä -- muistuttaa, että jos esi-isäni ovatkin olleet halvempaa säätyä, ovat he kumminkin palvelleet maatansa ja ruhtinashuonettaan tavalla, joka tuottaa kunniaa heidän nimelleen. Totta kyllä on, että isäni oli rakennusmestari, mutta rakennusmestari, joka on rakentanut tämän kuninkaallisen linnan, jota koko maailma ihmettelee. Mitä minuun itseeni tulee, niin olin _minä_ se, jolla oli onni saattaa teidän majesteettejanne Ruotsiin. _Minä_ se olin, jolla oli armo solmia jalon kuninkaan ja nerokkaan kuningattaren välillä tämä liitto, josta valtakunta syystä kyllä on onnellinen ja ylpeä. _Minä_ olin ensimmäinen ruotsalainen, joka esiintoin heidän majesteeteillensa alamaisen kunnioitukseni. _Minä_ olin se, jolla oli verraton onni ensiksi saada nauttia heidän majesteettiensa korkeata luottamusta, järjestää heidän ensimmäinen asuntonsa tässä maassa ja koettaa valmistaa heille täällä mieluinen olinpaikka. _Minä_ se olin, joka sain kalliiksi luottamustoimekseni opastaa heidän esikoistansa hyveen ja totuuden tiellä, ja lopuksi olin _minä_ se, joka, kun velvollisuuteni asetti minut kuninkaani ja maani välille, koetin parhaan vakaumukseni mukaan sovittaa molempain etuja toisiinsa. Muu vaikutukseni jääköön mainitsematta; riittäköön tämä todistamaan intoani ja rajatonta kuuliaisuuttani. Ja samalla, kun nyt alamaisesti anon eroani kaikista hoviviroistani, teen sen täynnä kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä kohtaan, joiden armollinen suosio soi minulle sen onnen, että sain palvella heitä elämäni onnellisimpina hetkinä.

Näin sanottuaan kumarsi kreivi Tessin, ei enemmän eikä vähemmän kuin hänen asemassaan olevan miehen tuli tehdä, ja poistui hitain askelin kuninkaallisen pariskunnan ja ulkopuolelle saliin kokoontuneen hoviväen kummastelevien, epäröivien katseiden seuraamana.

9. KUNINKAAN OPPIPOIKA.

Se epäsuosio, joka oli kohdannut niin mahtavaa ja kaikkivaltiasta miestä kuin kreivi Tessin oli, ei voinut kauan pysyä salaisuutena. Hovissa ei nyt muusta puhuttukaan. Ne, jotka alussa olivat kuiskineet, kävivät nyt isoäänisiksi, ja ne, jotka luulivat olevansa muita viisaampia, väittivät alunpitäen ennustaneensa, että niin oli käyvä. Eikä ollut kreivi itsekään salannut sitä: hän oli Ulriksdalista lähtiessään heittänyt pitkäaikaisen eron hyvästit ja jaellut rahaa palvelijoille. Vaikka hänellä olikin niin paljon loistavia ominaisuuksia, ei hänellä kuitenkaan ollut tarpeeksi tahdon lujuutta kantamaan onnen päiviä ilman turhamaisuutta ja vastoinkäymistään ilman kiukkua, ja kun kuningatar Loviisa Ulriika oli säälimättä iskenyt hänen arimpaan kohtaansa -- sanoessaan hänen tahtovan "kääriytyä hyveeseensä".

Kuninkaalliset huomasivat itse hyvin kyllä, etteivät he ilman vaaraa olleet luotaan sysänneet miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta. Koko päivä käytettiin keskusteluihin ja toimenpiteisiin tämän tapauksen johdosta. Puolueiden kanssa keskusteltiin. Tahdottiin hankkia muita luotettavia tukia. Kreivi Strömberg valittiin kruununprinssin virkaatekeväksi opettajaksi.

Kuningatar johti kaikkia hankkeita ja mietti kaikki ne vastakeinot, joihin hovin puolelta oli ryhdyttävä. Kuningas, tuo hyvä ja siivo Aadolf Fredrik, oli iloissaan, kun pääsi kaikesta tuosta touhusta, ja ajatteli muita asioita.

Hänen uudella oppipojallaan, Eerikki Ljungilla, ei ollut mitään aavistusta niistä tapauksista, joihin hän viattomuudessaan oli antanut aihetta. Tämä kunnon poika olisi suuresti hämmästynyt, jos joku olisi sanonut hänelle: Miksi annoit kukkain houkutella itsesi Ulriksdalin puistoon? Miksi tutkit nurmikolla _convolvulustasi_ semmoisella innolla, että Ruotsinmaan kruununprinssi tuli tehneeksi kuperkeikan ajellessaan, Azorien saaret mielessään, perhoja puistossa? Jos hän ei olisi sinuun kompastunut, ei hän olisi satuttanut poskeansa kantoon. Jos hän ei olisi poskeansa satuttanut, ei kuningatar olisi luullut hänen saaneen ikuista arpea ja joutunut semmoiseen vihan vimmaan. Jos ei tämä tapaus olisi saattanut häntä noin pahalle tuulelle, ei hän olisi loukannut kreivi Tessiniä. Jos ei kreivi Tessiniä olisi loukattu hoviväen nähden, ei hän olisi tahtonut puhdistaa itseänsä. Jos hän ei olisi yllyttänyt kuningattaren jo kuohuvaa vihaa, niin ei olisi syntynyt tuota kuningattaren vierashuoneessa tapahtunutta kuuluisaa kohtausta, josta oli seurauksena hänen epäsuosioon joutumisensa ja hänen karkoittamisensa. Jos taas tätä ei olisi tapahtunut, niin olisivat kenties monet välttämättömät järkytykset Ruotsin valtakunnassa jääneet sikseen -- ja näin ollen olit sinä, viaton Eerikki Ljung-parka, joka nyt seisot kaikesta tietämättömänä sorvituolisi ääressä, syynä siihen, että kuninkaan kruunu horjuu ja että valtakunnan rauha on häiriintynyt.

Valtioviisaat lukiolaiset tuumailevat usein tähän tapaan. Mutta tapausten säikeet tulevat näkyviin pieninä kuin keväällä puhkeavien puiden lehdet, samalla kun mehut, jotka niitä kasvattavat, nousevat syvältä maasta. Riita hovissa oli välttämätön; yksinvallan ja monivallan, jotka olivat yhtä yksipuolisia kumpikin, täytyi käydä toistensa kimppuun!

Eerikki Ljung istui kaiken päivää piilossa ja unhotettuna tuossa salaperäisessä huoneessa, jossa aika olisi käynyt hänelle sangen pitkäksi, ellei hänellä olisi ollut kolmekymmentäkaksi tusinaa nappeja sorvattavana. Vaihtelua tuotti hänelle vain kuunteleminen aina, kun askelia kuului ikkunan takaa tahi portailta. Silloin hän pysähdytti pyörivät rattaan; silloin hän odotteli henkeä vetämättä, kunnes askelten ääni taas vaikeni. Näin häntä oli käsketty tekemään, ja hänellä oli siihen muitakin syitä. Kohta sorvarin mentyä kuuli Eerikki näet kahden äänen -- luultavasti kahden hovipalvelijan -- puhelevan keskenään ihan ikkunan alla.

-- Tännepäin hän meni.

-- Niin, tännepäin hän meni.

-- Mutta minne hän katosi?

-- Haetaan portailta!

-- Se konna on saatava kiinni! Onhan se kauheata, hänen sanotaan pieksäneen prinssin pahanpäiväiseksi.

-- Ellei kreivi Bjelke olisi tullut oikeaan aikaan, olisi hän lyönyt prinssin kuoliaaksi. Kuningatar on kovin murheissaan. Hänen kuninkaallisella korkeudellaan kuuluu olevan kuusi tai seitsemän hirmuista haavaa. Muutamat sanovat hänen lyöneen kangella, toiset puukolla.

-- Minä kuulin sanottavan, että hänellä oli ollut tikari. Hyvä, ettei se päälliseksi vielä ollut myrkytetty! Ylimmäinen hovimarsalkka meni itse kaupunkiin henkilääkäriä noutamaan.

-- Ei, ei se niin ollut. Kreivi Tessin on joutunut epäsuosioon, ja arvaapas minkätähden? Luotettavia todistuksia on siihen, että juuri hän palkkasi salamurhaajan, ja kun hänen majesteettinsa kuningatar huusi: minkätähden tahtoo kreivi tappaa poikani? kuuluu hän vastanneen: mitä me kruununprinssillä teemme? Huomenna aiomme panna kuninkaan pois viralta.

-- Mutta silloinhan me kaikki saamme eromme. Tämähän on hirmuista.

-- Kuka tietää? Jos saamme murhaajan kiinni, niin on kenties onnemme valmis.

-- Minkä rangaistuksen hän mahtanee saada?

-- Hänet ruhjotaan ensin ja sitten hänet hakataan neljäksi kappaleeksi, se on vähin rangaistus. Mutta hakekaamme häntä. Hän mahtaa olla vimmattu mies. Onko sinulla pistooleja mukana?

-- Ei minulla ole muuta kuin kuvetappara ja keittiöveitsi.

-- Mene sinä edellä.

-- Ei, mene sinä edellä, niin minä vartioin täällä portailla.

-- Lienee parasta, että huudamme vartiota...

Ja näin sanottuaan menivät nämä yleisen turvallisuuden urhoolliset puolustajat tiehensä, tapaamatta sitä saalista, jota hakivat. Mutta Eerikki oli saanut kuulla tarpeeksi pysyäkseen "mausestill", jota hänen tuntematon ystävänsä oli niin ankarasti häneltä vaatinut. Hänellä oli sillä välin aikaa tarpeeksi miettiä kaikkia noita salaisuuksia. Oliko sorvari tosiaankin kätkenyt hänet siinä luulossa, että hän oli osallisena kruununprinssin henkeä vastaan tähdätyssä salaliitossa? Mutta mihin hän tarvitsi sitten nuo kolmekymmentä kaksi tusinaa nappeja?

Eerikki antoi rattaan taas hyrrätä kun kaikki oli hiljaa, ja kun hän sai tehtävänsä valmiiksi, oli ilta jo pitkälle kulunut. Työ antoi ruokahalua, mutta seinäkaappi oli lukittu, ja Eerikki alkoi ikävöidä pois vankeudestaan.

Oli jo tullut hämärä, kun sorvari, kamaripalvelijan seuraamana, tuli vankiaan vapauttamaan. Uutimet laskettiin alas, kynttilät sytytettiin, napit tarkastettiin ja huomattiin hyviksi. Joitakuita vajavaisuuksia kumminkin moitittiin, ja ylhäinen sorvari -- sillä Eerikki ymmärsi jo, ettei hänen suosijansa ollut mikään tavallinen imukkeiden tekijä -- alentui omin käsin neuvomaan oppipoikaansa, kuinka oksanreikiä oli vältettävä, kuinka halkeamia oli estettävä syntymästä ja kuinka tarpeellinen pyöristys oli saatava aikaan.

-- Sinulla on taipumusta, hyvää taipumusta, nuori mies, -- sanoi sorvari; sinusta voi tulla jotakin, jos harjoittelet. Kunst macht Gunst. Mutta Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä. Katselepas tätä rasiata! Mikä sopusuhtaisuus! Mikä täsmällisyys kaikissa sen osissa! Entä kansi! Katsopa, kuinka hyvin se sopii; ei hiuskarvaakaan liian vähän eikä liian paljon! Ota se, nuori ystäväni, ja pidä se hyödyllisenä esikuvana, josta voit oppia sitä tarkkuutta, joka on oikean mestaruuden todistus.

Eerikki vastaanotti tämän kuninkaallisen lahjan ja lienee mielessään ajatellut, että jokainen Munsalan talonpoikaissorvari kyllä osaisi tehdä samanlaisen, varsinkin jos hänellä olisi käytettävänä noin monenlaisia ja erinomaisia puulajeja. Mutta hän varoi ajattelemasta ääneen. Hän ymmärsi, että jos toinen puoli lahjasta olikin kerskaa ja omahyväisyyttä, oli toki toinen puoli todellista hyväntahtoisuutta, ja hänellä oli siksi paljon älyä, että kiitti siitä.

-- Pidä se, pidä se, -- toisti sorvari, hyvillään kiitoksesta, jonka hän luuli ilmaisevan taidokkaasti tehdyn lahjan synnyttämää ihastusta, -- ja jos vast'edes tahdot pyytää jotakin palkintoa napeistasi, niin näytä minulle rasia; luulen tuntevani sen; ei ole monta, jotka tekevät sellaisia tässä maassa. -- Feif, -- lisäsi hän saksankielellä, anna tälle nuorelle miehelle illallista ja vie hänet muassasi määrättyyn paikkaan. Sano Adelcrantzille, että hän käyttää poikaa sorvipenkin ääressä siellä; meidän täytyy iskeä kiinni kykyihin, missä vain niitä tapaamme, muuten emme ehdi valmiiksi tuoksi suureksi päiväksi. Mausestill, mies! Ei kukaan saa nähdä häntä. Anna asian tapahtua hiljaisuudessa. Onhan palatsi jo laivastolla?

-- On teidän majesteettinne.

(Teidän majesteettinne? Eerikki säpsähti. Hän oli mielessään miettinyt, että sorvari varmaankin oli tavallista hovisorvaria ylempi mies, ehkäpä ylihovimestarikin eli linnan _Custos_, joksi lukiolainen olisi häntä oikeimmittain voinut nimittää; mutta nyt tuli totuus ilmi. Eerikki Ljung huomasi olevansa itsensä kuninkaan oppipoika jalossa sorvaustaidossa!)

-- Gut, -- sanoi kuningas. -- Ilmoita minulle huomenna, kuinka se on onnistunut.

-- Tule, -- sanoi kamaripalvelija yksikantaan, heittäen rakuunaviitan nuorukaisen hartioille ja vetäen häntä muassaan.

-- Oliko se kuningas itse? -- kysyi Eerikki kovin kummastuneena.

-- Weiss nicht, -- vastasi mies. -- Feif oli vanha palvelija, jonka Aadolf Fredrik oli tuonut muassaan Saksasta, ja joka edelleen puhui äidinkieltänsä, ollen ylpeä virkansa arvosta ja niskoittelevan itsepäinen, niinkuin hänen asemassaan olevat suosikit, joita muut alemmat palvelijat pelkäävät, imartelevat ja kadehtivat.

-- Minne me menemme? kysyi Eerikki jälleen.

-- Weiss nicht.

-- Enkö saa mennä takaisin kaupunkiin?

-- Weiss nicht.

-- Mutta mitä kuningas aikoo minun suhteeni?

-- Maul halten, -- vastasi jäykkä opas.

Tähän ei ollut mitään muistuttamista. He kulkivat linnan toisessa osassa olevaan Feifin huoneeseen, jossa Eerikki sai kiireimmittäin tyydyttää nälkänsä, ja kohta sen jälkeen hän sai käskyn yhtä salaperäisesti nousta kamaripalvelijan kanssa rattaille, jotka olivat sitä varten linnan portilla valmiina. Täältä he ajoivat hämäränä heinäkuun yönä asevaraston pihalle, ja kun Feif oli siellä saanut muutamia käskyjä, jatkoivat he ajoansa rantaan.

Eerikistä alkoi tuntua oudolta, kun hän näki joukon miehiä irroittamassa kolmea isoa hirsilauttaa, joiden päällä häämötti kolme komeaa huonetta. Turhaan hän koki miettiä näiden kummallisten toimien tarkoitusta. Että oli kysymys jostakin suuresta ja valtakunnalle vaarallisesta valtiollisesta salaliitosta, sen hän piti varmana asiana. Mutta mitä oli hänellä täällä tekemistä? Ja mitä tämä kaikki merkitsi? Eihän toki aiottu siirtää Tukholmaa lautoilla pois ja rakentaa kuninkaan asuntoa toiseen osaan valtakuntaa?

Hänen turhaan vaivatessaan päätään näillä arvoituksilla saatiin lautat valmiiksi ja hinattiin veneillä ulos tyynelle lahdelle. Eerikki nousi saattajansa kanssa yhdelle näistä lautoista, ja niin laski tämä kummallinen laivasto verkalleen ulos yön varjostamille kirkkaille vesille, jotka milloin kuvastivat huoneita ja rantoja, milloin valkenivat välkkyviksi hopeankarvaisiksi juoviksi, milloin kimaltelivat airojen välkkeestä ja veden hiljaisesta loiskinasta lauttain hirsiseiniä vasten.

10. UUSI SEIKKAILU JA VANHA TUTTU.

Kun Eerikki Ljung vähän aikaa turhaan oli koettanut miettiä kummallisen matkansa tarkoitusta ja kyllikseen katsellut yön varjossa häämöttäviä, ohitse liukuvia rantoja, teki hän päätöksensä, kömpi erääseen tämän pienen palatsin huoneeseen ja oli kohta, lautan tasaisesti keinuessa ja airojen yksitoikkoisesti polskiessa, vaipunut sikeään uneen.

Hänen yösijansa ei ollut juuri tavallista laatua, mutta vielä kummallisempi oli hänen heräämisensä.

Hän oli nukkunut kauan ja makeasti, kun hän unenhorroksissaan alkoi tuntea jotakin pistävää, milloin toisessa, milloin toisessa korvassaan, milloin tukassa. Häntä kutkutettiin nenän alta, häntä häirittiin jaloista vetämällä, käsistä tempomalla, ja hänellä oli sekava tunne jonkinlaisesta ympärillä vallitsevasta melusta. Kun kaikki tämä alkoi käydä hänestä kovin kiusalliseksi, nousi hän istumaan, hieroi silmiään ja katseli kummastellen ympärilleen.

Hän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli kummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä lehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan hillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja kutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa seisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta nauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli käsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka vasten tahtoaan oli.

Tämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä seisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana. Pakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo löytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan jostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä seiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli häntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö, kaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin keijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun. Kädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös, jolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä ollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti erään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas vesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki vältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta turhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen kintereillään.

Silloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella tuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän oli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö tarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti kuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten häntä taitetulla oksalla.

Närkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun juurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa vainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta erehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.

Se, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen sijaan, että olisi onneensa tyytynyt -- minkä ei olisi luullut olevan niinkään vaikeaa -- käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita luonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri, kiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli aivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin helpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki vyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti hetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista olisi rangaistava -- varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät keijukaisen apuun.

Polkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi tyttö vieraalla kielellä: -- Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld! Pelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.

Tämä pitkä upseeri -- linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri ja kuninkaan adjutantti -- pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi tuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin irti.

-- Olkoon signora tahi mamselli, -- vastasi Eerikki, joka erehtyi nimessä, -- niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja hänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman kuonokoppaa.

-- Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, -- vastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen vakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse kerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä oli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.

Niin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi ymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi pistänyt koettaa purra häntä. -- Maltahan! -- sanoi Eerikki, ja mäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että puistossa kajahti.

Samassa päästi Eerikki -- itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan -- vangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön tappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin ensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten naurettavaksi.

-- Hyvä, hyvä! -- huusivat katsojat käsiään taputellen.

Loukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua sipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain nähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.

Liekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen ilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.

Eerikki sanoi sen.

-- Ljung? -- toisti kreivi välinpitämättömästi.

-- Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, -- sanoi poika vähän hämillään.

-- Ja mikä oli äitisi nimi? -- kysyi kreivi taas.

Hän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin monta.

-- Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, -- vastasi Eerikki.

Kummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä. Nyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet olivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli aina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.

-- Seuraa minua! -- sanoi hän.

Eerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan huoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä ei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä vaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa Ulriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin kumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori Eerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha porvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin varakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä oli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla, joita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti kauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että nuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt naimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld kyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai neljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän viimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa. Monet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen rinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli alkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha; hänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras, mutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään väistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen yksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän sallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä. Mutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli lempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi Bertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle hyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa kiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut huomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin murheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka hänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa; kuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas tulevaisuudesta.

Kaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän lapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen jo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian nuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että tämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen, osoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan; hän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein kysyä, missä hän nyt oli.

-- Drottningholmassa, -- vastasi kreivi, samalla kun tuo kaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.

-- Mutta, -- jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, -- kuinka olen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä Drottningholmassa?