Part 5

Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki, joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin, ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen uuteen apumieheensä.

7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.

Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen komean napin.

Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: -- Osaatko sorvata?

-- Aina vähän, -- vastasi poika, -- ja samassa hän tekaisi siron imukkeen.

Mies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: -- Osaatko olla vaiti?

-- Aina vähän, -- vastasi Eerikki, -- ainakin kaikessa, mikä koskee kuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. -- Politiikkaa oli ilmassa, josta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.

-- Hyvä, -- sanoi mies. -- Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata minulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata vaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?

-- En.

-- Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?

-- En.

-- Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan muu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat aloittaa nyt heti kohta.

Eerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli nälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta; miksi hän -- lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas -- ujostelisi sorvaria?

-- Mitä? -- sanoi tämä. -- Etkö olekaan puutarhurin väkeä?

Vastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut linnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin kanssa.

Sorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta kuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia, taputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä, vanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: -- Hyvä on, sehr gut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa koskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin eteen.

-- Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi Eerikki.

Sinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä olevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen vehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä häämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.

-- Kas tässä -- syö! -- sanoi hän.

-- Paljon kiitoksia, -- vastasi Eerikki ja piti kestityksen kursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle mieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon hänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.

-- Herra on kenties hovisorvari? -- aloitti hän, sanoakseen jotakin kohteliasta kiitokseksi kestityksestä.

-- Vähän sinnepäin, -- vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä edelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka hyvin ne olivat onnistuneet.

-- Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?

-- Kyllä kai -- mutta mitä kansa hänestä sanoo?

-- Kansa sanoo, että hän kuuluu olevan erinomaisen hyvä ihminen ja maan isä, kun vain saa tehdä niinkuin itse tahtoo.

-- Minä luulen hänen tahtovan hyvää valtakunnalleen, -- vastasi sorvari.

-- Mutta muuten kerrotaan hänen olevan hiukan akkavallan alla, niinkuin sanotaan.

Toinen vastasi luomalla pitkän, tarkastelevan katseen nuorukaiseen, mutta näytti sitten olevan tyytyväinen noihin rehellisiin kasvoihin.

Eerikki ei tätä huomannut, vaan jatkoi, suu nisuleipää täynnä: -- Hänen majesteettinsa kuningattaren sanotaan olevan...

Onneksi huomasi hän sorvarin kasvoissa jotakin, mikä vaikutti, että hän oikeaan aikaan hillitsi kielensä ja lisäsi: -- oikea Minerva.

-- Se on asia, jota sinä et ymmärrä, ystäväiseni, -- sanoi mies, -- ja minä varoitan sinua puraisemasta kieltäsi poikki, kun syöt aamiaistasi.

Tuo tuntui jo nuhteelta. Eerikki, joka harvoin oli näin puheliaalla tuulella, päätti olla varuillaan ja jättää kuningattaren omaan arvoonsa.

-- Mutta mitä kansa sanoo valtakunnanneuvostosta? -- kysyi mies, joka näytti mieltyvän nuorukaisen vilpittömyyteen.

-- Kansa sanoo, että ne ovat korkeita herroja, -- vastasi Eerikki, omasta mielestään hyvinkin valtioviisaasti.

-- Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? -- naurahti sorvari.

Eerikki nyökäytti päätään: -- Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas istuu. Jumala varjelkoon maan isää.

-- Amen, -- vastasi sorvari.

Eerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä, niinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon liivintaskusta ja sanoi huoaten: -- kymmenen.

Liivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.

Nyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan päähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö, pitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet tulivat näkyviin.

Joku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.

-- Bleib er da! Nicht von der Stelle! -- käski sorvari ja lykkäsi kiivaasti salvan sisemmän oven eteen. -- Tuo minulle takkini! -- kuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.

Eerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn aamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.

-- Tekotukkani! -- jatkoi sorvari.

Eerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa mukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli uljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen nuorukaisen edessä.

-- Muista nyt, mitä sanon sinulle, -- jatkoi ylhäinen sorvari yhä kuiskaten. -- Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä varasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun portaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja. Kaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!

Ovi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään rattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.

Sen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me kuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.

Tätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa seuraavalla tavalla:

Hän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja tummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina hänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät hänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä pieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen salaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi tullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta rakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä ystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta eivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. -- Tähän kuvaukseen lisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat piirteet: -- Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne, sääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat tehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso ja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat ainoat viat, joista häntä voi moittia. -- Ja kreivi Tessin sanoo muistiinpanoissaan: -- Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi syntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin kaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä asemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.

Kuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa nojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan. Hänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin hovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.

Odottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja jatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta kruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä liehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa luottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat vieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen. Sitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli vain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä suurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta hänen varoituksilleen -- että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi mennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos prinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi seuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista -- sanalla sanoen, jos hän niinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua, tappeli poikanulikkain kanssa -- niin olivat kaikkeen tähän syynä ainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet oppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman opettajan hyviä välejä.

Kuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota pitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut niin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän uskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka enemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi samalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy niiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja kunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän alamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina ja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa ja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan toisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden silloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa Ulriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä, se, että hän tahtoi vallita -- joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen kanssa yhdessä tai häntä vastaan.

Voitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä -- jos mahdollista. -- Hän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai päiväntasaajan herkeämään hehkumasta.

-- En epäile, -- sanoi hän, -- että herra kreivi omistaa oppilaansa hyväksi kaiken sen ajan, jonka valtakunnan hoito ja huolenpito taiteiden kehittämisestä jättää hänen käytettäväkseen. Pelkään vain, että tuo tasavaltainen yhdenvertaisuus, jota tahdotaan kruununprinssiin istuttaa, viimein viepi luonnolliseen päämääräänsä, joka on -- _l'égalité des gamins_.

-- Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee kerran hallitsemaan vapaata kansaa eikä poikanulikoita.

-- Sen tiedän. Älkäämme esittäkö tässä ilveilyä, herra kreivi. Tasavalta, se on neuvoskunnan valta. Vapaus, se on teidän vapautenne olla käskijöinä, hyvät herrat.

-- Neuvoskunta on säätyjen edustaja, ja säädyt edustavat itsenäistä kansaa.

-- Kansa! Säädyt! _Laissons les phrases et parlons des réalités_. Kansa on luotu tottelemaan, herra kreivi, ja säädyt ovat olemassa sitä varten, että myöntäisivät rahoja.

-- Suvaitkaa minun muistuttaa teidän majesteettianne siitä unohtumattomasta ajasta, jolloin minulla oli armo saattaa Euroopan älykkäintä prinsessaa tähän kaukaiseen maahan. Silloin sanoin teidän majesteetillenne: -- Tämä on köyhä maa, mutta ylpeä ikivanhasta vapaudestaan. Teidän najesteettinne onni ja kunnia on oleva sen hallitseminen hyveillänne, sen kaunistaminen esimerkeillänne.

-- _Encore de la rhitorique_! Säästäkää minua noista kaunopuheisuutenne kukkasista, joilla te epäilemättäkin voitatte vapauden taiteiden akatemian palkinnon,[8] mutta jotka eivät pysty niin kovapäiseen kuulijaan kuin minä olen. Päättäen teidän käytöksestänne kuningasvainajan kuollessa näytte te luulevan, että hyveet tarvitsevat jalkarautoja kainoina pysyäkseen.

-- Tottahan on, että rohkenin olla toista mieltä kuin kuningas, kun oli puhe kuninkaan-vakuutuksen tulkitsemisesta. Se ei tapahtunut ainoastaan valtakunnan edun vuoksi, vaan siihen oli syynä myöskin huolenpito kuninkaallisen majesteetin omasta rauhasta, joka olisi joutunut vaaraan.

-- Voi noita viisaita herroja diplomaatteja, joilta ei koskaan puutu koreita sanoja huonojen tekojen kultaamiseksi, kuinka arkoja he ovatkaan meidän rauhamme suhteen, kuinka hellää huolta he pitävätkään meidän omatunnostamme ja niiden saattamiseksi oikealle tielle! Kovaksi onneksi on minun omatuntoni vaskesta ja kykenemätön käsittämään niitä suuria hyväntekoja, joita olette majesteetille ja meille osoittanut. Tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, herra kreivi. Heittäkää naamari pois -- sillä minua ei teidän kumminkaan onnistu pettää -- ja puhukaamme kerrankin suoraa kieltä!

8. TAISTELUJA VALLASTA.

-- Teidän majesteettinne on ehtinyt lausua hartaimman toivomukseni, -- vastasi kreivi Tessin, -- ja minä pidän itseäni onnellisena, jos saan teidän majesteettinne tutkittavaksi asettaa alamaiset huoleni kruununprinssin kasvattamisesta. Tunnustan siis vilpittömästi, että jos hänen kuninkaallinen korkeutensa kovaksi onneksi on saanut jotakin taipumusta kehnoihin tapoihin, niin ei pienen neekeripojan Badinin seura millään muotoa ole esimerkiksi kelpaavaa.

-- Minä luulen, -- jatkoi kuningatar kärsimättömästi, -- jo kyllin tuntevani teidän ajatuksenne siitä asiasta. Te tahdotte kasvattaa ihmistä, minä kuningasta. Hyvä, jättäkäämme oppineiden asiaksi väitellä periaatteista ja puhukaamme kernaammin tosiasioista. Te olette tätä nykyä neuvoskunnan ja samalla koko Ruotsin mahtavin mies.

Tessin aikoi vastata.

-- Ei, -- jatkoi kuningatar, -- älkää keskeyttäkö minua. Pankaa tarkasti mieleenne, herra kreivi, että minä sanon _tätä nykyä_. Toiset ajat voivat tulla, jolloin te ette enää ole sama kuin nyt.

-- Kun minun vähäinen palvelukseni käy tarpeettomaksi, -- vastasi kreivi, -- silloin heidän majesteettinsa ja valtakunta helposti löytävät mahdollisemman, mutta ei milloinkaan uskollisempaa palvelijaa kuin minä olen.

-- Kuninkaalla on liiankin monta todistetta teidän innostanne, voidakseen sitä epäillä. Mutta ajatelkaa esimerkiksi, että kateus ja viholliset, jotka aina vaanivat korkeiden kunniasijain ympärillä, voisivat tänään tai huomenna päästä teitä vahingoittamaan, kuka tietää, ehkäpä kukistamaankin teidät. Ehkä ette silloin paheksuisi, jos teillä olisi tuki lähellä valtaistuinta, joka on puolueiden vaiheista riippumaton.

-- Arvioisin sen korkeimmaksi kunniakseni ja onnekseni, ellei minulla täytetyn velvollisuuden tunnossa olisi vielä luotettavampaa tukea, jolle viholliseni eivät mitään mahda.

-- Tunnen, tunnen hyvin kyllä tuon mietelmän, jonka te kerran hyväntahtoisesti lausuitte minulle:

_Je ne veux opposer à mes vils ennemis, qu'une vertu sans tâche et un juste mépris.[9]

Tiedättekö, kreiviseni, että tämä tuntuu minusta vähän uskalletulta. Muistaakseni se oli apotti Laroche, joka kerran sanoi tahtovansa _kääriytyä hyveeseensä_, jolloin prinsessa Conti vastasi: varokaa, apottiseni; niin ohuissa vaatteissa voisitte paleltua kuoliaaksi!

-- Se on mahdollista, teidän majesteettinne. Ja kuitenkin minä kirjoitan porttini päälle: _Malgré l'envie et les envieux_.

-- No niin, jos itse hyveennekin olisi niin varma kuin sudennahkaturkki, niin voi sekin päivä tulla, jolloin se tarvitsee vuoria. Minä tarjoan teille tuon vuorin, kreivi.

-- En rohkene käsittää teidän majesteettinne tarkoitusta.

-- Niin kokenut diplomaatti kuin te, ymmärtää kaikki. _Yhden_ miehen tulee olla Ruotsin _ensimmäinen_, ja te ette ole se mies, kreiviseni. Luopukaa tästä vaatimuksesta, joka helposti voisi tehdä teistä viimeisen miehen, ja minä takaan, että aina tulette olemaan _toinen_.

-- Tarvitsenko vakuuttaa teidän majesteetillenne...

-- Että kuningas on ensimmäinen kansalainen vapaassa tasavallassa, tahdotte kai sanoa. Kuinka usein pitää minun pyytää teitä heittämään pois nuo puheenparret, kun puhutte _minun_ kanssani! Siis suoraan puhuen: tahdotteko, sitten kun olette lahjoittanut pois kiiltokruunun, arvottoman kruunun, käyttää vaikutusvaltaanne pannaksenne saman kruunun todellisen kuninkaan päähän? Tahdotteko, oltuanne niin kauan ensimmäinen näyttelijä tässä mieltä ylentävässä paimennäytelmässä, jossa lauma taluttaa paimenta ruusunuorasta, vihdoin antaa esiripun laskeutua ja huutaa _pièce est finie_!

-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, silloin vasta pelkään ma, on näytelmä alkava, ja yleisökin astuu näyttämölle.

-- Oh, minä tunnen yleisön, se taputtaa aina käsiään, kun loppu on hyvä ja rakastavat saavat toisensa. Minä muistutan vielä eräästä historiallisesta lauselmasta: "teidän armonne ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle." Tahdotteko hallita, kreiviseni, kuninkaan kanssa ja hänen _johdollaan_, vai tahdotteko yhä edelleen hallita hänen yläpuolellaan? Tämä kysymys on yhtä ratkaiseva kuin se on suora. Valitkaa!

-- Vastaukseni on oleva yhtä suora kuin teidän majesteettinne kysymys. Ylempänä minua on kuningas, ylempänä kuningasta on laki. Minä en voi luopua velvollisuudestani kumpaakaan kohtaan. Jos minua tahdotaan pakottaa siihen, no niin, silloin vetoan korkeammasta oikeudesta korkeimpaan.

Loviisa Ulriika nousi istuimeltaan. Hänen suuret brandenburgilaiset silmänsä, jotka voivat olla lempeydessään niin viehättävät, tuijottivat nyt eteensä vihasta kivettyneinä. -- Oletteko tarkoin miettinyt, kreivi Tessin? -- kysyi hän.

-- Olen, teidän majesteettinne. Olen miettinyt tätä kaiken elinaikani.

-- Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. Minä olen pettynyt teidän suhteenne. Minä luulin teitä mieheksi, jolla on yhtä paljon rohkeutta kuin älyä. Nyt huomaan, ettette ole muuta kuin tavallinen kansankiihoittaja. Teillä on lupa lähteä huoneistani.

Kreivi Tessin tahtoi notkistaa polvensa, mutta kuningatar soitti. -- Ilmoita, -- sanoi hän kamaripalvelijalle, että minä pyydän saada armon nähdä hänen majesteettinsa luonani.

Tuskin oli ovi suljettu, kun kreivi uudelleen polvistuen koki lepyttää kuningattarensa vihaa. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Kuningatar on itse kauan aikaa tämän tapauksen jälkeen kertonut prinssi Kustaalle, että kreivi Tessin muka oli julennut rakastaa häntä intohimoisesti ja ahdistaa häntä eilisillä rakkaudentunnustuksillaan. Olkoonpa, että tämä rakkaus oli joko teeskenneltyä tai todellista, tai että ratkaisevalla hetkellä puhkesi ilmi, tai että kuningatar luuli rakkaudeksi sitä, mikä oli vain sitä ennen suositun alamaisen intoa ja surua, joka oli syntynyt ankarasta taistelusta kahden velvollisuuden välillä -- varmaa on, että kreivi Tessiniä ei saatu hovin tuumiin suostumaan, ja yhtä varmaa on myös, että kun kuningas Aadolf Fredrik astui puolisonsa vierashuoneeseen, hän näki ylimmäisen hovimarsalkkansa ja mahtavimman vastustajansa polvillaan kuningattaren jalkain juuressa.

Parhaidenkin ja hiljaisimpainkin ihmisten elämässä on hetkiä, jolloin heidän tavallinen malttinsa katoaa ja he saattavat kuohahtaa kiivauteen, joka muuten on kokonaan heidän luontoansa vastaan. Kuningas Aadolf Fredrik voi suvaita, että hänen kuninkaallista valtaansa rajoitettiin, että hänet äänestettiin kumoon neuvoskunnassa, että hänen puoluelaisiansa karkoitettiin ja että hänen annettiin sekä valtakunnan hallinnossa että hovinkin asioissa tuntea vallanalaisuutta ja neuvoskunnan ja säätyjen ylivaltaa. Hän oli vastustamatta tyytynyt tähän painostavaan asemaan; jos hän valitti, niin se tapahtui yksityisten ystäväin seurassa. Mutta hänellä oli kuitenkin yksi arka kohta, ja jos sitä kosketettiin, loukkautui hän helposti, oli ylen kiivas ja vaikea lepyttää. Se tapahtui silloin, kun käytiin hänen perheonnensa kimppuun ja uskallettiin loukata hänen puolisoaan, jota hän rakasti, samalla kun pelkäsi häntä ja tunnusti hänen etevämmyytensä.

Kohtaus oli kiivas ja päättyi, niinkuin Kustaa III sanoo, "hirmuiseen meteliin."

-- Vapauttakaa minut tuosta miehestä, jos teidän majesteetillanne vielä on rahtunenkaan jäljellä kunniataan ja kuninkaallista miehuuttaan! -- huusi kuningatar mieletönnä vihasta ja raivoissaan niistä rikollisista tunteista, joiden luuli kreivi Tessiniä johtavan.

Kuningas syyti suustaan herjauksia, joita onneksi ei ole muistiin kirjoitettu; niinkuin tavallisesti kävi, yllytti hän lempeän luontonsa yhä rajattomampaan vihaan. Kerrotaan, että kreivi Tessin tässä tilaisuudessa tarvitsi kaiken kuuluisan mielenmalttinsa, ollakseen unohtamatta sitä kunnioitusta, jota hän oli velvollinen kuninkaalleen osoittamaan ja että hän tässä ankarassa taistelussa itsensä kanssa oli murtanut erään huoneessa olevista tuoleista.

Kuningatar sitävastoin ei enää huolinut hillitä itseään. -- Ei ole yhtään olentoa, jota minä niin inhoan kuin teitä! -- huusi hän. -- Pankaa liikkeelle kaikki vaikutusvaltanne! Ärsyttäkää kuningastanne vastaan kaikki nuo juonittelijat ja kansan yllyttäjät, joita te sanotte puoluelaisiksenne! Minä en pelkää teitä, minä vihaan teitä, ja vihani on ajava teitä takaa niin kauan kuin elän! Ah! te pommerilaisten perunankuorijain[10] hävytön jälkeläinen, jolla tuskin on kaksi oksaa vasta tehdyssä sukupuussanne -- te rakennusmestarin poika ja sellaisen käsityöläisen pojanpoika, joka on tehnyt työtä päiväpalkalla ja osannut veistää teille sukukilven meidän edeltäjämme aikana -- te julkenette nostaa häpeämättömät silmänne kuninkaanne puolison puoleen ja sanoa hänelle -- vanhurskas taivas, miksi tahraisin huuleni toistamalla tuon miehen sanomattomia hävyttömyyksiä!

Tuollainen puhe kuningattaren puolelta, joka tällä hetkellä oli vain nainen -- ja kiivaita intohimoja kuohuva nainen -- vaikutti toki sen, että tämä näin kiukkuisesti hätyytetty alamainen ennätti täydellisesti malttaa mielensä. Kreivi Tessin seisoi taas suorana, vaikkakin kunnioittavaisena raivoavan hallitsijattarensa edessä ja vastasi tuolla verrattomalla arvokkuudella, jonka hän oli saavuttanut pitkällisen kokemuksensa avulla monina arveluttavina aikoina ja Euroopan hienoimmissa ja kohteliaimmissa hoveissa: