Part 4

Arkkiaatteri naurahti. -- Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli hyppimällä, -- sanoi hän. -- Sitä varten täytyy astua monta vaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain eteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala sydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran onnistuva _tangere astra_.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu. Sinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus taas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää palaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän hyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos sukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan sinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille, jonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset joitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on valjaissa.

Nuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin tahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.

-- Tee niin -- sanoi arkkiaatteri; -- olen minäkin kulkenut pitkiä taipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi lisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin luuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos löydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi neuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.

Näin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja osoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta:

INNOCUE VIVITO. NUMEN ADEST.

-- Niin, -- jatkoi hän; olkoon tuo tuossa sinun elämänviisautesi, niinkuin se on minunkin elämänviisautenani ollut:

"_Elä nuhteettomasti! Jumala on kanssasi_."

Ja hetken kuluttua oli Eerikki Pietarinpoika eli Eerikki Ljung, joksi hän nyt itseään nimitti, matkalla Tukholmaan, kulkien sinne jalan ja reppu selässä.

5. PERHOSTEN AJELIJA.

-- Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin. Heinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja hovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg työntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle metsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin. Suuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista. Minä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut -- sanokaa, Bjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä pelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan -- minä olen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi -- jousi ja nuolet, keihäs ja kilpi -- minä saan lainata viheriän takin Dübeniltä -- sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan metsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä -- ja sitten pitää minulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan kiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa ovat Azorien saarilta.

Se, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias, suurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen, siniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin alusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään hoviherran seurassa.

-- Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? -- kysyi saattajaherra.

-- Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on Fredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen pyörtyvän?

-- Enpä luulisi.

-- Mutta _minäpä_ luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar huutaa: _Au secours! aux armes_! lapseni! lapseni! -- tai mitä muuta hänen majesteettinsa suvainnee huutaa -- hiukset hajallaan ja tehden tämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche tekee "Zenaidessa". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin -- mutta luuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?

-- Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään kuuluvaa.

-- Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan -- kas näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin -- syöksähdän metsänhaltian jälkeen -- tempaan häneltä hänen saaliinsa -- se tulee näyttämään aivan oikealta tappelulta...

-- Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?

-- Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä -- hän huutaa täyttä kurkkua, se on tietty -- kuningatar syöksähtää kuin raivotar -- ei, kuin madonna minua kohti -- minä lasken pelastetun uhrin hänen jalkainsa eteen -- notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee näytelmässä, ja huudahdan:

Hyvettä kun vainoo väkivalta, apuun rientää perho taivahalta.

-- Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.

-- Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön näytelmästä -- kreivi Tessinin.

Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen, puhuiko tämä leikkiä vai totta. -- Lukija on jo arvannut, että poika oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.

-- Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da capo! -- jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. -- Hänhän juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta. Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; _on s'endorme_. Mutta katsokaa, kun maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä ollessani.

-- Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella vakavampia asioita.

-- Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?

-- Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.

-- Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu ... tekotukalla.

-- Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.

Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen, pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa kasvavien kukkasten latvoja.

Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli hänen poimia ja kotona tutkia.

Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis perhonen, _machaon_, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa. Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.

Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin, ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.

Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen, enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.

Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.

Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain: "Hän ... taittoi ... ratsuvitsani!"

Kreivi Bjelke -- pikavihainen hänkin -- näki prinssin posken verta vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty. Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten rikoksentekijää kohti. -- Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? -- huusi hän. Ja vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä turvassa.

-- Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä -- minä en tiennyt tulleeni kuninkaalliseen puistoon.

-- Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? -- kysyi kreivi, hienolla hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.

-- Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung, vastasi nuorukainen avomielisesti. -- Lähdin kasveja keräämään enkä tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan tutkimaan erästä harvinaista _convolvulus sepiumia_, tuli hänen kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin...

-- Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! -- karjaisi kreivi, uudelleen vihastuneena.

-- Jumala minua siitä varjelkoon! -- vastasi Eerik vilpittömästi. -- En tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.

-- Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi, loukkautuen.

-- Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun petturin palkkalainen! -- kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.

-- Ennenkuin mitään muuta sain oppia, -- vastasi Eerikki silmiään räpäyttämättä -- opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.

-- Olet, -- sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, -- totta on, ettei hän minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.

-- Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, -- vastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova kuninkaallisen kurituksen jäljeltä.

Tuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa selkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei ollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. -- Voinhan saada toisenkin ratsuvitsan, -- sanoi hän.

-- Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä seuraat minua linnaan, junkkari! -- lisäsi Bjelke, jolla oli vielä pahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.

-- Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? -- kysyi Eerikki.

-- On, -- vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.

Eerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, -- Jos teidän armonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä. Minulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä Tukholmasta.

Vakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt lähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen asiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle holhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa hintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään oli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi Kustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.

6. EERIKKI LJUNG PÄÄSEE HOVIIN.

Vähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori kuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja ruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v. 1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen, joihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista. Hänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua oleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen ja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen puolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat. Perintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen keskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan seurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen, Kustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin valtaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut saada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina perintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä jälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf Fredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen pikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän ei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos valtakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä lujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi kuninkaallista manttelia -- jonka päällys kiilsi purppuraa ja kuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä ja nöyryytystä -- mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli heikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa vahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean aikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen elämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä, keskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies, olisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä kuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen kaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan ajat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella, mutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein uupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.

Näin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja kireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja vilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi epäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät lakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen pinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin kumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu kuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin niin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta hakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä. Olihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo Aadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki olla kuningas -- Kiinassa.

Me palaamme kertomukseemme.

Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle, katsahti kreivi Bjelke taaksensa -- ja Eerikki astui portista sisään.

-- Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, -- ajatteli hän itsekseen.

Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: -- Sinulla on kirje kreivi Tessinille?

-- On.

-- Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.

-- Mieluimmin minä itse antaisin sen, -- arveli Eerikki.

-- Kirje tänne! -- toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.

Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: -- En tahdo vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.

Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista portailla vastaan.

Yksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita vaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään erinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja niin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään: Tuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!

Huomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi siinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun tuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka lienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi ystävällisesti:

-- Tahdotko jotakin, ystäväiseni?

-- Hänen ystävänsä! -- ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti. Kuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: -- Teidän majesteettinne, minulla on kirje kreivi Tessinille.

Ylhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan erehdyksestä.

-- Anna minulle kirje, -- sanoi hän.

Eerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle itselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi Tessinille.

-- Minä olen kreivi Tessin, -- jatkoi tuo alava herra hiukan kärsimättömästi.

Vihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi puolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä, mutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.

-- Bjelke? -- virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja terävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään päällekirjoitusta.

-- Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. -- Odota tuolla ulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna hänelle aamiaista.

Valtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin kotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis tavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin turvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen aina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta holhouksesta.

Kreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan häntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen korkeutensa oli kuningattaren luona.

Kreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti tulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan hämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.

Kreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.

Hän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana hautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja _eau de Cologne'lla_.

Loviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään prinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen, ennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:

-- Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset. Perintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin verta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet rumentamaan.

Kreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta jota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: -- Jos hänen kuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin hän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita _minä_ en koskaan ole lakannut hänelle antamasta.

Äänen paino _minä_-sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän. Hän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut aikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen olisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.

Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön, jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.

Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi linnan portaita pitkin.

Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla. Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti kynnyksen yli.

Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan jyrinää. Eerikki astui sisään.

Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu, mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä, sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä puurasioita sorvatessaan.

-- Sinäkö se olet, Feif? -- sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: -- Vai niin, tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.