Part 3

Tämän kertomuksen aikana oli arkkiaatteri Linnaeuksella vielä tavallinen kansalaisnimensä (hänet aateloitiin 1757), mutta tämä nimi alkoi jo loistaa yli kaiken, mitä Ruotsissa siihen aikaan oli ylhäistä ja kuuluisaa. Ei siinä kyllin, että koko valtakunnasta tulvaili nuorempia ja vanhempia miehiä kuulemaan hänen luennoitaan ja katselemaan hänen kokoelmiaan; muistakin maista saapui joka vuosi oppineita tiedonhaluisia tahi uteliaita vieraita tutustumaan tähän mieheen, joka oli "luonnon järjestänyt".[6] Tällä väsymättömällä tiedemiehellä oli aikaa kaikkeen ja kaikille. Kateelliset syyttivät häntä suotta siitä, että hän enemmän suosi muukalaisia: mutta täytyihän hänen edustaa Ruotsin tiedettä. Luultavampaa on, että nämä vierailut, etenkin silloin, kun ne tapahtuivat paljaasta uteliaisuudesta, usein olivat tälle suurelle miehelle kiusaksi. Ne, joilla itsellään on runsaasti aikaa, eivät tavallisesti armahda muita, joille jokainen hetki on kallis, ja kukapa tietää, kuinka monta arvaamattoman kallista hetkeä nämä Linnén julkeat vieraat riistivät senaikaiselta ja tulevilta sukupolvilta! Mutta olivatpa nämä tiheät vierailut Linnén yksityisellekin elämälle haitallisia. Ollen hyväsydäminen, ystävällinen ja halukas ilmoittamaan ajatuksiaan kenelle hyvänsä, hän ei juuri koskaan sulkenut oveansa, ja silloin riistettiin häneltä ne harvat hetket, jotka hän olisi voinut käyttää perheensä ja taloutensa hoitoon. Hän oli säästäväinen mies jokapäiväisessä elämässään, mutta vaikka hän tuhlasikin varoja kokoelmiinsa, oli hän samalla siksi vieraanvarainen, että nuo monet vieraat melkoisesti vaikuttivat hänen yksityiseen talouteensa, vaikka sen ajan tavat olivatkin yksinkertaiset. Tätä hän ei koskaan itse ajatellut; mutta hänen puolisollaan, reippaalla, kunnon Saara Liisa Moraealla, jonka haltuun hän jätti koko taloudenhoidon, oli kaikesta tästä kovinkin usein huolta ja vaivaa. Mahdollistahan on, ettei emäntä aina voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia, sillä muutamat ulkomaalaiset olivat niin hävyttömiä, että levittivät juoruja hänen tylyydestään, hänen taloudellisesta itsevaltaisuudestaan ja että suuri Linné muka oli akkavallan alla. Siinä oli kiitos Saara Liisa Moraean vieraanvaraisuudesta ja hänen monista huolistaan. Mutta mitäpä hän siitä välitti. Hänen puolisonsa ihaili ja kunnioitti häntä, ja hänen nimensä on säilynyt arvossa pidettynä hänen miehensä nimen rinnalla.

Nyt oli, niinkuin sanottu, arkkiaatteri Linnaeus kiirehtinyt maalle ennen perhettään, ja emännän poissa ollessa oli taloudenhoito Hammarbyssä huonolla kannalla. Kartanokin oli vanha ja rappeutunut; sillä uuden Hammarbynsä hän rakensi vasta elämänsä lopulla. Ruokaa ei ollut vieraiden varalle varustettu; taloutta hoitamassa oli vain kaksi karjapiikaa ja kaksi renkiä. Mutta tämä ei huolettanut arkkiaatteria ensinkään. Illan tullen pyysi hän kaunistelematta ranskalaisen ja hollantilaisen vieraansa jäämään illalliselle.

Tätä valmistettaessa ei aika käynyt vieraille pitkäksi. Heillä oli Hammarbyssä yllinkyllin harvinaisia ja eriskummallisia asioita ihmeteltävänä, harvinaisia Surinamin ruukkukasveja ja harvoin nähtäviä Brasilian papukaijoja, jopa erään Itä-Intiasta kotoisin olevan Ostracion-nimisen kalan kuivattu nahkakin, joka riippui katossa ja oli siitä omituinen, että se kääntyili huoneessa tuulen mukaan. Enemmän kuin nuo harvinaisuudet ihastutti heitä kumminkin ilomielisen isännän puhelu. Kaikkien lukuisten luonnontuotteidensa johdosta hänellä oli, ei ainoastaan oppineita selityksiä, vaan samalla myös hupaisia kertomuksia. Linné oli kaunopuheinen, sukkela sanoissaan, vieläpä erinomaisen huvittavakin, kun oli puhe hänen tieteestään. Hänen silmänsä loistivat, hänen kasvonsa kirkastuivat; hän oli, kuten sanotaan, kuin "kala vedessä"; ja kuitenkin oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin hänen rakkaiden kukkastensa viattomuutta, lauhkeutta ja rauhaa.

Arkkiaatteri oli käskenyt valmistaa illallisen, mutta jättänyt tavallisuuden mukaan ruokalajien määräämisen muiden huoleksi. Hänen oma illallisensa oli yksinkertainen ja kevyt: vieraat olisivat pitäneet kunnianaan tyytyä samanlaiseen. Mutta Eriikka Lindelia ei siihen tyytynyt. Hän oli nyt ensi kerran eläessään saanut tähdelliseksi toimekseen enonsa talouden hoidon ja hän päätti nyt esittää jotakin arvokasta, suurenmoista ja loistavaa.

Kovaksi onneksi oli nuori Riikka tutkinut latinaa, kreikkaa ja kasvioppia semmoisella menestyksellä, ettei ollut jäänyt aikaa ensinkään kotoisten tieteiden oppimiseen, ja kun keittotaito hänen mielestään oli maailman helpoin asia, komensi hän heti kohta laitettavaksi kolme paistia yhtä haavaa, vasikan-, porsaan- ja kananpaistia.

Karjapiiat, joiden keittotaito ei ulottunut herneitä ja läskiä ylemmä, kuuntelivat tätä ehdotusta suuresti kummeksien ja kysyivät, pitikö heidän heti käydä teurastamaan.

-- Teurastamaanko? -- toisti hämmästynyt Riikka. -- Ei, sitä älköön kukaan uskaltako.

Piiat rohkenivat kumminkin kysyä, mistä paistit sitten saataisiin.

-- Paistitko? -- vara-emäntä sanoi. -- Totta kai paistit ovat valmiina aitassa.

Nyt hän sai tietää, ettei ollut kesällä tapana säilyttää tuoreita paisteja aitoissa ja että Hammarbyn paistit juoksivat ja lentelivät vielä ilmi elävinä mikä missäkin. Riikka ei kuitenkaan ollut neuvoton; hän vastasi, että hän tyytyisi kuhaan, kampelaan ja haukeen. -- "Voissa paistettuihin", lisäsi hän tärkeän näköisenä.

Kun kumminkin huomattiin, että nämä kalat vielä uivat järvessä, aikoi hän tyytyä pinaattiin ja herneihin. Mutta koska nämä vasta juuri olivat idulle nousseet -- Riikka oli itse lukenut sirkkalehdet -- oli hänen pakko käydä käsiksi talon munavarastoon, joka kaikeksi onneksi oli runsas. Hän panetti siis talon ison padan tulelle ja keitätti varmuuden vuoksi kolme tiuta munia. Mutta kun hän oli huomannut, että kaikki puolitekoinen työ, siis puolikiehunut ruokakin, oli enolle vastenmielistä, tahtoi hän välttämättömästi keittää munia kaksikymmentä minuuttia, että niistä tulisi oikein pehmeitä. Ja tarjotakseen jotakin parempaa kuin paljasta iltamaitoa keitätti hän maidon ja panetti siihen semmoisia mausteita, joita arkkiaatteri enin rakasti, nimittäin krassia, humaloita, sinappia ja kardemummaa. Ylpeänä tästä herkusta, jota oli määrä tarjota kaikeksi onneksi maustamattoman voin, leivän ja juuston kera, astui hän kainosti niiaten herrain luo ja ilmoitti, että ruoka oli valmis.

"Arkiselle ruualle" kutsutut vieraat istuivat paikoilleen, ja pöydälle tuotiin kaksi kukkuraista vadillista munia, joista kuitenkin suurin osa oli vedestä otettaessa haljennut. Oli ruvettava ruualle, mutta ensin piti saada veitsiä, suolaa, kahveleita, lusikoita, jotka pienet sivuasiat olivat unohtuneet pöytää katettaessa.

Vieraat naurahtelivat. Käytiin vatien kimppuun: niiden sisältöä oli mahdoton syödä; munia olisi voinut luulla joiksikin uusiksi tähän asti tuntemattomiksi kiviksi.

-- Ei, _pullula mea_, -- sanoi arkkiaatteri, -- ota pois nämä piikivet ja tuo meille jotakin muuta. Nämä ovat kukonmunia.

Riikka sävähti tulipunaiseksi, mutta kuiskasi, varmasti toivoen sitä loistavampaa voittoa tämän ensimmäisen tappion jälkeen: -- Eno saa vehnäsmaitoa.

-- Vehnäsmaitoa keskellä kesää? -- arveli arkkiaatteri. -- No, tuohan sitten vehnäsmaitosi; me olemme paljon kävelleet ja tyydymme hätätilassa vaikka mihin -- paitsi muniin.

Riikka kantoi salaisesti riemuiten pöytään tuon uuden keksimänsä keitoksen. Nyt vasta hän huomasi, että se oli ruskeata, syrjiltä viheriää ja että se haiskahti oudolta ja tuntui pohjaan palaneelta.

-- Mitä tämä on olevinaan? -- kysyi arkkiaatteri, joka mielellään söi hyvää, vaikka aina kohtuullisesti.

-- Se on nyt sitä vehnäsmaitoa, -- vastasi Riikka viattomasti.

Arkkiaatteri maistoi, mutta sylkäisi samassa. Näin hirveätä lääkettä hän ei toki ollut potilailleenkaan tyrkyttänyt.

Vaikka olikin hyväntahtoinen, oli hän kuitenkin jotenkin kiivasluontoinen. Hän sysäsi lautasen luotaan ja huusi. -- Painu paikalla tiehesi ja tuo meille jotakin muuta! Mokoma myrkkyvelli voisi viedä hengen eskimoltakin!

Riikka purskahti itkemään. -- Ei minulla enää ole mitään muuta! -- nyyhkytti hän.

Hollantilainen katseli syviin mietteisiin vaipuneena tyhjää lautastaan, mutta vilkas ranskalainen nauroi niin sydämensä pohjasta ja rohkeni rukoilla niin leikillisesti onnettoman keittäjän puolesta, että arkkiaatterikin viimein nauroi hänen kanssansa. Onneksi oli pöydässä vielä juustoa, kylmää vasikanpaistia ja tavallista maitoa, siis kaikkea mitä tarvittiin. Huomattiinpa vielä, että rouva Saara Liisa Moraea oli kaupunkieväiden mukaan pannut pullollisen sitä harvinaista tokaijin viiniä, jota arkkiaatteri äskettäin oli saanut lahjaksi eräältä wieniläiseltä ihailijaltaan ja tämä löytö muutti äskeisen pienen epäsovun täydelliseksi iloksi -- Älä itke enää, sinä pikku kananpoikain tappaja! -- lohdutteli hellätunteinen eno, joka ei voinut nähdä edes maanmatosenkaan kärsivän. Ainoastaan aika on parantumaton. Nyt saat jättää Pliniuksen joksikin aikaa ja kuunnella Luculluksen oppilaiden luentoja.

Eriikka oli kuitenkin niin häpeissään, ettei häntä ollut helppo lohduttaa. Hän riensi ulos saadakseen vielä hiljaisuudessa vuodattaa katkeria kyyneliä, ja hän rauhoittui vasta sitten, kun oli hiljaisuudessa tehnyt sen päätöksen, että vielä kerran olisi tuleva sekin päivä, jolloin eno saisi ihmetellä yhtä paljon hänen keittiössä kuin kasvihuoneessakin osoittamaansa taitoa.

Hyvä mieli oli jo täydellisesti palannut oivallista tokaijinviiniä maistellessa, kun sanansaattaja saapui kaupungista, tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä, jotka äskettäin olivat tulleet postissa Upsalaan.

Arkkiaatteri avasi kääröt tiedemiehen mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Valtiolliset asiat, joista ei muutenkaan ollut paljon sanomista, työnsi hän syrjään, silmäilläkseen sen sijaan noita monia tieteellisiä aikakauskirjoja ja yhtä tärkeitä kaikista maailman ääristä tulleita kirjeitä. Milloin synkistyi hänen katsantonsa hänen lukiessaan jostakin nuoresta luonnontutkijasta, joka oli tiedonhalunsa uhrina hävinnyt Afrikan erämaihin tahi Amerikan aarniometsiin; milloin kirkastui se jälleen jostakin kasviopillisesta löydöstä. -- Mokomaa kiittämätöntä! -- huudahti hän lukiessaan eräältä oppilaaltaan tullutta kirjettä; -- hän on kerännyt niin paljon eikä lähetä minulle ainoatakaan kasvia.

Heti sen jälkeen hän avasi käärön, jossa oli harvinaisia puristettuja kanadalaisia kasveja, jotka eräs toinen hänen oppilaistaan, Kalm, oli lähettänyt, luvaten kohta toimittaa eläviä kappaleita. Tyytyväisyys loisti Linnén vilkkaista silmistä. Hän unohti kaiken muun, saadakseen vielä hämärän kesäillan valossa suurennuslasilla tutkia juurta, vartta ja lehtiä, mutta erittäinkin kukkaa ja siemenlaitetta. -- Mikä ihana kaikkivaltiaan Jumalan luoma! -- huudahti hän. -- Kas tässä eräs _dodecandria_! Tässä ylen harvinainen _monandria_! Tässä eräs _polygamia_! Tässä uusi _gladiolus_! Tässä eräs _aconitum_! Ja kas tässä eräs uusi _campanula_ -- mikä loistava kainon sinikellomme sisar!

Näin olisi hän puhellut kenties kuinka kauan, ellei yö viimein olisi ruvennut pimenemään, ja elleivät hänen vieraansa, näön vuoksi, olisi tehneet lähtöä. Kovaksi onneksi heille -- sillä he olisivat mielellään viipyneet täällä aina aamuun asti -- nyt näin kesäkuussa ei ollut yhtään kynttilää koko Hammarbyssä. Ja kuitenkin oli vielä avaamatta useita kirjeitä, joiden joukossa kaksi isoa, komeilla sineteillä lukittua. Linnén uteliaisuus heräsi taas. -- Olenhan luonnontutkija, -- laski hän leikkiä; -- enkä kuitenkaan voi kaikilla tiedoillani loihtia yhtä halpaa talikynttilää esiin! Riikka -- pane tuli takkaan; minä tahdon nähdä, mitä nämä kirjeet sisältävät.

-- Eerikillä on jotakin muuta tarjolla, vastasi tyttö ujosti ja hänen silmänsä olivat vielä äskeisen surkean tappion jäljeltä punaiset.

-- No, saammepa nähdä, mitä Eerikki voi tehdä Hammarbyn valaistuksen hyväksi! -- vastasi arkkiaatteri.

Eerikki astui sisään tuoden puolen tusinaa mitä komeimpia kiiltomatoja, jotka hän vast'ikään oli poiminut kasteiselta niityltä. Arkkiaatetri oikein ihastui tästä keksinnöstä. Kiiltomadot asetettiin niin, että niiden valo keskittyi niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan ja kas, niiden avulla voi auttavasti lukea selvää käsialaa.

Nyt murrettiin nuo isot sinetit, ja luettiin kirjeet. Niissä kutsuttiin suuri Linnaeus erinomaisen imartelevin sanoin Pietarin ja Firenzen tiedeakatemiain kunniajäseneksi.

4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.

Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita -- paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät -- sen luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.

Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään, kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä, tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki, elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä. Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä, jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.

Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten kuninkaan vuoteen ympärille.

Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä, kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava. Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.

Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen, että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta, halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat, ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.

Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan, joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".

-- Ei, -- sanoi poika; -- mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.

-- Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, -- vastasi Riikka hyvin varmasti.

-- Mutta äidin onni on kysymyksessä, -- huokasi poika.

-- Mitä se merkitsee? -- jatkoi Riikka närkästyneenä. -- Eikö hänen etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua, että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja kuulla semmoista miestä.

-- Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!

-- Mikä ei käy laatuun? -- kysyi arkkiaatteri.

-- Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo taikoja oppimaan.

Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. -- Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, -- sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti kohta ja arvelematta.

-- Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? -- puhkesi kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. -- Vai pitäisikö minun ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin: onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!

Arkkiaatteri naurahti. -- Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa sinua.

Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.

-- Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain pilkkaa, -- päivitteli Eriikka.

-- Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia keittämään, -- vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.

Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.

He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan; he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä -- ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.

Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja sanoi:

-- En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle. Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius, Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden, Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni -- arvaapas!

-- _Herchepaeus_; sehän on jo päätetty.

-- Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.

-- Minustako? _Erica vulgaris_! Mutta sinusta ei saa tulla mikään _vulgaris_, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja mainio mies, Eerikki!

-- Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas _Ljung_, onhan se kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.

-- Mutta se ei ole latinaa.

-- Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta, kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen _Ericaksi_.

-- Ljung ... Eerikki Ljung ... _Ericus Ljungius_ ... tavaili tyttö. -- Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki: _Carolus Linnaeus_! Se kalskahtaa joltakin se!

-- Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.

Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: -- Jos saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!

Eerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat kautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki jäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset, ajattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat taivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja omenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän päällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he alkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja siinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä sisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.

-- Lapset, mitä te mellastatte? -- torui arkkiaatteri, mielihyvin katsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.

-- Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, -- nauroi tyttö.

-- Ja nyt olen sen saavuttanut, -- vastasi poika.