Part 19

Nyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista päivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon historiassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin sillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX -- ollen silloin vielä kruununtavoittelija -- 152 vuotta sitä ennen valmistutti itselleen "Mussarinkylässä" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden ympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti loistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan -- että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli mainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti kotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan tuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme, että hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista -- että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät ruokahalua -- että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen tehdä niistä tiliä rouvilleen kotona -- että maistraatti sulasta alamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja läikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat eivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan -- ja että kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain edessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa -- niin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan tapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän -- suokaa anteeksi, aterioivan -- niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki merkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150 vuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja hänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin rusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä, sitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina siihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen, sitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet kuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku valtioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu hännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen (hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia), sinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot pitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä ruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset katselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen ilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin kovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti Hedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä koukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka eilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.

Yksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti maaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan. Sitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa kohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain joukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain lakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää nuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.

Yhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita Korsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo. Siellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin tomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin -- siellä oli nuorilla ja vanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika, olivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat antaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan helpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään talonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut tervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein kärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei saanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin edessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata porttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä puuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä maltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada sekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa talossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan kuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.

Inhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä liikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin vallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy virkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä miettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen, jota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka takin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.

36. VALTAKUNNAN JA PORVARISTON MAJESTEETIT.

Kuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt salassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi portin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se saatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin pikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja nämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä kopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut aateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa, kuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda suoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut lahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä venäläiselle.

Kuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei ollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen johdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan erehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen majesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää vaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä hurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi Larsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat asuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain maaherra ja pari kamariherraa.

Piha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno, siniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat kärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden kuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja myytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty kallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen hollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin seinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja hollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana talonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät olivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi, niinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut, visasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat olivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää, että tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu -- kaikessa.

Ensimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester Larsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta tervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf Fredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän kerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän maistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä tavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin tunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän, ryyppäsi vielä kerran -- tällä kertaa melkoista enemmän -- ja kysyi, mitä viiniä se oli.

-- Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.

-- Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista viiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.

-- Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä vuotta takaperin, -- vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi, jos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä on tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän majesteettinne matkaeväiden joukkoon.

-- Minä kiitän teitä, -- sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä kerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten kuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot samanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin autuaan isävainajani viinikellarissa.

-- Eerikki, -- sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin seiväs oven pielessä, -- juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan oikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.

Eerikki livahti ulos.

Nyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen, joka oli hänelle maljan ojentanut -- ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik olikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä kohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin tarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.

-- Tyttäreni, -- esitti isä Larsson.

-- Ah, -- sanoi kuningas, joka mielellään höysti puhettaan pienillä sukkeluuksilla, -- se on siis meidän serkkumme, Vaasan prinsessa? Olen ihastunut saadessani tutustua häneen.

-- Tyttäreni on aivan liian halpa ansaitsemaan sitä kunniaa, jonka teidän majesteettinne näkee hyväksi hänelle antaa, -- vastasi isä, jonka mielestä moinen leikkipuhe ei sopinut edes kuninkaallekaan.

Mutta kuningas oli tänään hyvällä tuulella. Hän puhutteli Esteriä edelleen samaan armolliseen leikilliseen tapaan ja häntä näkyi huvittavan tämän oppimattoman, yksinkertaisesti puetun porvaristytön hämilleen saattaminen. Mutta hän pettyi. Ester vastaili niin taitavasti, niin viisaasti, niin nöyrästi ja kuitenkin niin varmasti, että kuningas -- melkein yhtä hämmästyneenä kuin viiniä maistaessaan -- muutti kohtelutapansa ja näki hyväksi tiedustella hänen kasvatustaan ja aikaisempia elämänvaiheitaan.

Hyvä kuningas Aadolf Fredrik kävi yhä armollisemmaksi, yhä uteliaammaksi. Hänestä näytti niinkuin tässä "kaalimadossa", joksi hän kerran oli suvainnut häntä nimittää, olisi ollut alku korkeampiarvoiseen perhoseen. Hän päätti suoraan ottaa asian puheeksi.

-- No, rakas Larsson, -- sanoi hän, ja läsnäolevat saivat viittauksen poistuakseen, -- vastatkaa minulle suoraan, minkätähden ette anna tytärtänne kreivi Bertelsköldille, joka pyytää häntä puolisoksensa?

Vanha porvari oli vähän aikaa ääneti. Hän epäili tämän kysymyksen olleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. -- Tulta ja vettä -- vastasi hän -- ei sovi yhdistää, siitä seuraa vahinko jommallekummalle tai molemmille.

-- Antaa niiden sähistä, -- hymähti kuningas; -- se ehkä rauhoittaa molempia. Tiedättekö, rakas Larsson, että minä olen nähnyt aviopuolisoita, jotka eivät ole sopineet senkään vertaa yhteen. Meidän serkkumme, teidän tyttärenne puhuu oivallisesti saksaa. Minä olen vakuutettu siitä, että hän muihinkin ominaisuuksiinsa nähden ansaitsee korkeamman yhteiskunnallisen aseman, ja koska kreivi Bertelsköld on kunnioitettava mies, jota pidän suuressa arvossa, niin en voi käsittää, mitä teillä voi olla sitä vastaan.

-- Kaikki on sitä vastaan, teidän majesteettinne. Yhdistää kaksi yhteiskuntaluokkaa, jotka vuosisatain kuluessa ovat käyneet toistensa ikuisiksi vastustajiksi, olisi yhtä mieletöntä kuin perustaa lapsensa onni tyhjän nimen voittamiseen.

-- Päinvastoin on ennakkoluulojen voittaminen hyödyllinen teko. Minä takaan teidän tyttärenne onnen ja pyydän häntä puolisoksi sivusadjutantilleni, eversti, kreivi Bertelsköldille.

-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne -- se on mahdotonta.

-- Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te panette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.

-- Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki, mitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta suvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin valan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin elän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme voisi saada minut muuttamaan päätökseni.

-- Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän tunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, -- sanoi kuningas vihastuneena. -- Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja toivotamme teille hyvää iltaa.

Ja sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen majesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki Ljung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin kädessään.

-- Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, -- jatkoi kuningas, puoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi leppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja. Samassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta siihen käärityn nenäliinan läpi.

-- Mitä se on? -- kysyi hän.

-- Lasinsirpale raapaisi kättäni, -- vastasi Eerikki.

Mutta Aadolf Fredrik oli hyväsydäminen mies ja hänen mielestään kädestä vuoti siksi paljon verta, ettei hän voinut jättää haavaa tutkimatta, varsinkin kun se oli saatu hänen asioillaan. Tuota pikaa hän oli unohtanut vihansa, viittasi Eerikkiä ikkunan luo ja näki hyväksi käskeä kamaripalvelijansa purkamaan nenäliinan auki.

-- Ei tämä ole lasin leikkaama haava, se on koiran purema, -- sanoi kamaripalvelija, näyttäen vanhalle Larssonille pojan kättä, joka vuoti verta syvästä, peukalon ja etusormen välillä olevasta haavasta.

-- Ehkä siellä oli koira pimeässä, -- vastasi Eerikki hämillään.

-- Minä lähetän tänne henkilääkärini, sanoi kuningas huolestuneena. -- Mätäkuu alkaa, eikä tiedä, vaikka koira olisi ollut vesikauhuinen.

Vanha Larsson oli tällä välin tullut katsahtaneeksi Eerikin käteen ja alkanut samassa kovasti vapista, muuttuen kasvoiltaan tuhkanharmaaksi. -- Älkää hätäilkö, -- sanoi kuningas, luullen, että Larsson oli haavaa pelästynyt; -- Petersen osaa parantaa vesikauhun, hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua.

Ja silmähtäen Larssoniin paljon armollisemmin kuin äsken poistui hyvä kuningas Aadolf Fredrik, jolla tavallisesti aina oli jokin lohduttava sana sanottavana surujen lieventämiseksi. Mutta minkätähden väkijoukko nyt hurrasi paljon kiihkeämmin kuin äsken? Minkätähden lensi nyt kahta enemmän hattuja ja lakkeja ilmaan? Ei yksistään kuninkaan vuoksi -- ei sen osanottavaisuuden tähden, jota hän oli osoittanut köyhälle pojalle -- nyt hurrattiin sentähden, että vanha porvariskuningas, niinkuin huhu jo tiesi kertoa, oli joutunut epäsuosioon -- sentähden, että hän oli turhaan ponnistellut -- sentähden, ettei hänestä tehtäisikään aatelismiestä -- sentähden, ettei hän tulisikaan yksinään viemään viljaa ulkomaille ja tuomaan suoloja maahan -- sentähden, ettei hän saisikaan myydä maata venäläiselle. Eikä tämä vanha porvari kuitenkaan ollut käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa muuhun kuin Vaasan kaupungin ja Suomen kaupan hyväksi. Mutta tätä ei tuo rahvas ymmärtänyt, tuo rahvas, joka kaikkialla on kaltaisensa.

Tuskin oli kuningas mennyt, kun Larsson horjuvin askelin viittasi Eerikkiä mukaansa kamariin ja kysyi, mistä hän oli saanut tuon pienen vaskisormuksen, joka oli hänen etusormessaan.

Eerikki kertoi sen, minkä lukija jo tietää. Hän oli vain huvikseen pistänyt sormuksen sormeensa.

-- Jumalan käsi! Jumalan käsi on minun päälläni! -- huokasi vanha porvariskuningas ja vaipui tainnoksiin mennen vuoteellensa.

Ei kukaan muu kuin Ester ymmärtänyt näitä sanoja. Kalveten ja kauhistuen kätki hän ne sydämeensä, kokiessaan saada isäänsä virkoamaan.

Mutta niin pian kuin hän oli vähän tointunut tästä odottamattomasta kohtauksesta, pyysi Eerikki saadakseen puhua muutamia sanoja nuoremman Larssonin kanssa. -- Minä en lasiin loukkautunut, eikä koirakaan ole minua purrut -- sanoi hän -- vaan varas. Hän selitti, kuinka hän pimeässä oli hamuillut kellarin perälle ja siellä yhtynyt mieheen, joka iski tulta. Luullen häntä varkaaksi, oli Eerikki käynyt kiinni mieheen, ja kiivaan painiskelun jälkeen, jossa häntä oli sormeen purtu, oli hänen onnistunut sulkea hänet erääseen syrjäkellariin. Varmaan oli hän siellä vielä nytkin.

Seurattiin Eerikin opastusta, kellarin ovi avattiin ja kuollut mies löydettiin hirttäytyneenä seinältä riippumasta. Hänet vedettiin päivänvaloon: se oli kapteeni Neptunus Gast.

-- Ja hän aikoi varastaa? -- kysyi hämmästynyt Eerikki.

Nuorempi Larsson pudisteli päätänsä ja kuiskasi: -- Kiitä omaa onneasi ja meidän kaikkien ikuista onneamme, poika, että tulit oikeaan aikaan, mutta pidä suusi kiinni siitä asiasta, jos henkesi on kallis. Kellarissa oli neljä ruutitynnyriä, jotka tulivat eilen ja olivat tänään makasiiniin vietävät, mutta unohtuivat kiireessä. Kai oli kapteeni Gast saanut siitä vihiä, ja kun hän viime aikoina vihasi meitä kaikkia vereen ja henkeen asti, puikahti hän hämmingin aikana kellariin, lähettääkseen ... se on hirmuista ajatella!

-- Kuninkaan täällä ollessa...?

-- Niin. Hän aikoi räjäyttää talon ilmaan, ja ilman sinua, se on: ilman Jumalan, sinun kätesi välityksellä asiaan puuttunutta kättä, olisi Ruotsin valtakunta nyt leski. Mutta katso, se toinenpa sentään ottikin omansa.

37. KAKSI KIRJETTÄ.

Larssonin talossa oli yksi henkilö, jolla ei ollut kuningaskiireestä aavistustakaan, ja se oli Penna. Niinkuin muistamme, oli tämä kunnon mies ryypännyt vähän liikaa murheeseensa ja nukkui yhä makuutuvassa. Saattoi olla puolenyön aika, kun hän vihdoin heräsi ja tapasi Eerikki Ljungin viereltään nukkumasta.

Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa. Hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä, että hän oli tyhmästi käyttäytynyt, mutta mitenkä, sitä hänen oli mahdoton muistaa.

Hän pudisti Eerikkiä. -- Eerikki ei ollut niitä, jotka heräävät aivastuksesta, mutta neljännestunnin häntä muokkailtuansa sai Penna hänen silmänsä raolleen.

-- Mitä minä tein eilen? -- kysyi Penna.

-- Nukuitte, -- vastasi Eerikki.

-- Mitä muuta?

-- Anna minun olla rauhassa.

Mutta Pennan täytyi välttämättömästi saada selko siitä, mitä hän oli tehnyt, ja päästäkseen hänestä rauhaan täytyi Eerikin vihdoinkin luetella hänen urotekonsa, alkaen hyökkäyksestä kreivi Bertelsköldiä vastaan aina siihen, kun hän alkoi juovuspäissään mellastaa ja uhkasi valtiopäivämiestä kirveellä.

Penna mietti hetken aikaa, tarttui sitten Eerikkiä olkapäähän, asetti hänet suorana lattialle seisomaan, vei hänet pöydän ääreen, painoi hänet tuolille istumaan ja sanoi: -- Kirjoita!

-- Mitä minun pitää kirjoittaa? -- kysyi Eerikki, nauraen suuttumuksensa sekaan, sillä ensi kerran kuuli hän Pennan -- joka ei ollut mikään kynämies ja tuskin osasi piirtää puumerkkiäänkään -- tahtovan käyttää kirjoitusmiehen apua.

-- Kirjoita niinkuin minä sanon, -- vastasi Penna tärkeännäköisenä. Ja Eerikki kirjoitti kääreessä olevalla kädellään:

"Koska olen nauta ja olen pukannut isäntääni. Minä ollut kapakassa. Minä olen juonut itseni juovuksiin. Ja koska he ovat huilanneet pois morsiameni kanssa. Mutta sepä on minulle sama. Sillä minä olen pukannut isäntääni. Se on Kastin syy. Minä olen ollut tyhmä. Kuninkaallisen majesteetin pitää sanoa vältvääpelille..."

-- Onko tämä kirje kuninkaalle?

-- Kellekäs se olisi? Kirjoita vielä: Vältvääpeli, antakaa miehelle viisikymmentä paria rintaman edessä. Sillä hän on pukannut isäntäänsä...

-- Nyt on tässä jo kolmannen kerran isännästä.

-- Kirjoita vielä kerran: pukannut isäntäänsä. Mutta koska olen ollut husaari. Kuninkaallisen majesteetin pitää antaa minun taas ruveta husaariksi. Kuninkaallinen majesteetti antakoon minulle koiranruokaa. Onko siinä nyt koiranruokaa?

-- Onko siinä nyt koiranruokaa? -- kirjoitti Eerikki.

-- Ja kerran päivässä selkään. Koska en ole kelvannut talonpojaksi. Koska minulla on ollut enemmän hevosia kuin lehmiä. Jospa kuninkaallinen majesteetti näkisi minun raudikkoni. Koska sen nimi on Poke. Sillä on valkoiset etujalat. Hevosenkengät minä taon itse. Ne tomppelit eivät osaa takoa hevosenkenkiä Isokyrössä. Ja minkälaisia heidän naulansa ovat? Koskeivät kelpaa sioillekaan. Sillä ne turmelevat kavioita. Ja koska heillä on hevosenkengittäjä Komssilassa. Hän olisi omansa pässejä keritsemään...

-- Ehkä olisi hyvä, jos alkaisimme tulla pääasiaan, -- arveli Eerikki.

-- Heti tullaan, -- sanoi Penna. -- Kirjoita vielä: minä olen ollut tyhmä. Minä olen pukannut isäntääni.

-- Tämä on jo neljäs kerta.

-- Kirjoita vain: Minä tahdon, että Pertensöld saapi morsiameni. Koska tyttö tahtoo ottaa hänet. Kyllä Pertensöld hänelle kelpaa. Ja hän tulee saamaan Perttilän talon. Kyllä se hänelle kelpaa. Siellä on talli kuudelletoista hevoselle. Koska tahdon ruveta husaariksi. Setäni ei saa haistaakaan sitä taloa. Sillä hän on veijari. Mutta se ei liikuta kuninkaallista majesteettia, mikä setäni on. Piste. Tämän on Eerikki kirjoittanut minulle. Jumala varjelkoon teidän majesteettianne. Minä olen kalmankalpeaan kuolemaan asti uskollinen

_Istvan_. Jota kutsuvat Penjami Perttiläksi. Harjaantunut Husaari.

-- Ja mitä aiotte tehdä tällä kirjeellä? -- kysyi Eerikki, taittaen sen kokoon ja kirjoittaen osoitteen kuninkaalle.

-- Sinä osaat kumartaa paremmin kuin minä; sinun pitää viedä se kuninkaalle nyt heti kohta, -- sanoi Penna.

-- Keskellä yötä! Hän nukkuu.

-- Niin herätä hänet. Nythän on valoisa päivä.

Vaivoin sai Eerikki tämän merkillisen kirjeen kokoonpanijan vakuutetuksi siitä, ettei käynyt herättäminen kuninkaita niin helposti kuin lukiolaisia heidän makeimmasta unestaan, ja houkutelluksi hänet malttamaan mielensä vielä muutamia tunteja. Mutta kello oli tuskin lyönyt viittä aamulla, kun Eerikki jo seisoi Korsholman portilla, kirje taskussa. Jotakin hän tahtoi uskaltaa sen asian vuoksi, jonka oli ottanut ajaakseen, ja hän oli kyllin viisas luottaakseen enemmän hullunkuriseen kirjeeseen kuin jonkun virkamiehen tekemään monimutkaiseen anomukseen.

Kuninkaan oli määrä kello seitsemän aikaan jatkaa matkaansa pohjoiseen päin, ja kaikki olivat jo Korsholmassa liikkeellä. Vaunut vedettiin esille, kuninkaalliset keittiö- ja muut kapineet pantiin kokoon, lakeijoita, kuskeja ja kamaripalvelijoita juoksenteli hätiköiden ristiin rastiin kartanolla. Kuinka onnistuisi Eerikin tässä sekasorrossa saada kirje kuninkaan omaan käteen?

Hän rohkaisi mielensä ja puhutteli keittiömestari Björckiä. Tämä mahtava mies muisti hänen, katseli häntä halveksivasti ja käänsi hänelle selkänsä sanoen: -- Mene mestarikokin luo ja kysy, tarvitseeko hän tänään kalansiivoojaa.

Siinä seisoi nyt ystävämme, kun hän samassa näki mestarikokki Areliuksen häärivän kuormavaunujen luona kädet täynnä tavaraa. -- Saanko auttaa? -- kysyi Eerikki.

Mestarikokki muisti hänen hänkin, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Pitele näitä niin kauan kuin minä pidän silmällä noita kuhnuksia, -- sanoi hän.

Eerikki esitti asiansa eikä unohtanut kertoa keittiömestarin herjaavia sanoja. -- Sanoiko hän niin? -- huudahti mestarikokki. -- No, sitten näytän, että kirje ennen puolen tunnin kuluttua on kuninkaan omissa käsissä. Niinkuin ei muilla kuin keittiömestarilla olisi hovissa mitään sanomista!