Part 18

Eerikki kumarsi.

-- Jotenkin hyvin... Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä jotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan tuota taidetta. Se on kaunista taidetta.

Ja samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin matkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä sekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin ratas.

Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä pääsevänsä ylioppilaaksi.

Hyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. -- Minä tiedän, -- sanoi hän. -- Kreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut tekemisissä kreivi Tessinin kanssa?

-- Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi tuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään kirjeen.

-- Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle tielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat kiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu ruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi keinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.

Eerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan ruusukammiosta -- tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman vankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.

Kuningas jatkoi: -- Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?

-- Arkkiaatteri Linnaeukselta.

-- Linnaeukselta? Mitä se merkitsee? Voitko näyttää sen toteen?

Onneksi oli Eerikillä taskussaan Eriika Lindelialta saamansa kirje, jossa tämä muun muassa kertoi, että arkkiaatteri oli saanut kirjeen kreivi Tessiniltä, joka oli luvannut pitää Eerikkiä mielessään, niin että tämä saisi jonkin kuninkaallisen stipendin. Punastuen otti Eerikki esille tämän kirjeen.

Kuningas luki sen, ja hänen otsansa kirkastui. -- Eikö sinulla ole ollut mitään muuta tekemistä kreivi Tessinin kanssa?

-- Ei mitään muuta, teidän majesteettinne.

-- Entä ottelusi kruununprinssin kanssa? Ja valhepukusi Drottningholmassa?

Eerikki kertoi lyhyesti sen, mitä lukija jo tietää. Hänen majesteettinsa kävi yhä tyytyväisemmän näköiseksi ja remahti viimein nauruun.

-- Sanoinhan minä sen! -- huudahti hän iloisesti. -- Mutta he tahtoivat kaikin mokomin saada sinut valtakunnan pettäjäksi. Yhden neuvon tahdon antaa sinulle, poikaseni. Kavahda naisia; he eivät saata koskaan antaa anteeksi sille, joka kerta on loukannut heidän turhamielisyyttään. Ja ennen kaikkea, kavahda kuninkaallisen balettijoukon tanssijattaria, sillä ne neitoset osaavat käyttää kieltään yhtä nokkelasti kuin jalkojaankin. _Sacre nom_, ellen olisi pitänyt sinun puoltasi, olisivat he tehneet sinut pari tuumaa pitemmäksi tahi lyhyemmäksi ruusukammiossa, ja minun olisi ollut sääli nuorta miestä, joka on osoittanut niin suurta taipumusta sorvaamiseen. Menehän nyt kuitenkin Turkuun. Sinne tultuasi tahdomme armollisesti katsoa, mitä voimme tehdä hyväksesi. Yksi stipendi tullee vapaaksi syksyllä.

Eerikki luuli tätä merkiksi siitä, että saisi mennä ja kumarsi kaikkein alamaisimmasti kaikkien taiteen parhaiden sääntöjen mukaan.

-- Odota, -- sanoi hänen majesteettinsa. -- Muistelen, että kreivi Bertelsköldkin on puhunut puolestasi. Tunnetko kreivi Bertelsköldin?

Eerikki kertoi kiitollisesti kreivin häntä kohtaan osoittamasta hyvyydestä.

-- Tunnetko myöskin erään Larssonin, entisen täällä Vaasassa asuvan valtiopäivämiehen, jota sanotaan porvariskuninkaaksi?

-- Hyvin hyvästi, teidän majesteettinne.

-- Hänellä sanotaan olevan tytär. Minkälainen ihminen hän on?

Ensi kerran elämässään oli Eerikki nyt joutunut antamaan toisen mainetodistusta. Hän ei voinut vastata muuta kuin: -- Kyllä hän on hyvä ihminen.

-- Tyhmiä juttuja, -- virkkoi kuningas, puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan. Eerikki ymmärsi, että kuningas oli saanut kuulla kreivin kummallisesta rakkaudesta. Hänen sydämensä säpsähti, sillä hän odotti uusia kysymyksiä samaan suuntaan.

Mutta kun hänen majesteettinsa ei jatkanut, pisti Eerikin päähän kovin rohkea tuuma. -- Nyt tai ei koskaan, -- ajatteli hän.

-- Teidän majesteettinne, -- julkeni hän sanoa, -- kreivi Bertelsköld tahtoo naida Ester Larssonin.

Kuningas naurahti. -- Niin sanotaan, -- virkkoi hän.

-- Parempaa kreivitärtä ei hän saa ikinä, -- vakuutti Eerikki, jonka mieltä kuninkaallinen hymyily yhä rohkaisi. -- Ester Larsson on kasvatettu aatelisneidin tavoin Tukholmassa, eikä kellään aatelisneidillä ole parempaa sydäntä.

-- Huomaan, -- sanoi kuningas, jota tämä keskustelu huvitti, -- että hänellä tänään on hyvä puolustaja. Mikä estää häntä sitten kreivittäreksi tulemasta?

-- Hänen isänsä.

-- Hän ei tahdo? Sehän on mainiota.

-- Hän on liian ylpeä.

-- Kuinka? Liian ylpeä antaakseen tyttärensä tulla kreivittäreksi?

-- Niin. Hänen mielestään porvari on yhtä hyvä kuin kreivikin, jopa joskus parempikin.

34. KUNINKAAN PUHEILLA.

Meidän kunnioitettavalla _Vaasa-serkullamme_ näkyy olevan oma politiikkansa, -- vastasi kuningas nauraen sukkeluudelleen. -- Porvariskuninkaankin tulee olla itsevaltias valtakunnassaan; ei saa puolustaa kapinan tekijöitä. Neitsyt Larsson ei saa alentua niin, että rupeaisi kreivittäreksi. Meidän suuri Linnae'uksemme sanoisi: tuosta kaalimadosta ei tule Apolloa.

-- Jos teidän majesteettinne on niin armollinen, että sanoo sanankaan, niin on kaikki kääntyvä hyvinpäin, -- sanoi Eerikki rohkeasti. -- Ei ole ensi kerta, kun kuninkaan sana oikaisee sen, mikä on vinoa suvussamme.

-- Vai niin? -- sanoi kuningas, josta tuo suorapuheisuus lienee tuntunut raittiilta kaiken sen alamaisen sanatulvan perästä, joka matkalla oli hänen korviaan kiusannut. -- Se mahtoi tapahtua kuningas Teiren hallituksen aikana?

-- Kuningasvainaja ja kuningatar Ulriika Eleonoora panivat toimeen minun vanhempaini häät ja ne pidettiin Tukholman linnassa, -- vastasi Eerikki hätäytymättä. Jos teidän majesteettinne tahtoo olla niin armollinen...

-- Ja noudattaa esimerkkiä? Käänny kuningattaren puoleen, poikaseni, hän on taitavampi tällaisissa hallitustoimissa, vaikka epäilenkin, olisiko hänellä tällä kertaa halua auttaa noita rakastavia. Mutta kerro minulle jotakin vanhempaisi saamasta kuninkaansanasta.

Eerikki kertoi, mitä tiesi tästä tapauksesta eikä unohtanut äitinsä käskyä muistaen mainitsemasta isän ansioita. Kuningas kuunteli häntä tarkkaavasti ja armollisesti ja sanoi sitten:

-- Sano äidillesi, että hän iltapäivällä jättää paperinsa hovimarsalkka vapaaherra Löwenille, niin saadaan nähdä, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen. Se on oleva _meidän_ asiamme; urhoollisen sotamiehen leski ei saa puutetta kärsiä. Tuo toinen asia ei kuulu minuun.

-- Teidän majesteettinne ei tiedä, kuinka asianlaita on, -- jatkoi Eerikki itsepintaisesti, ja nyt hän kertoi omalla tavallaan, kuinka erään kilpailijan kosto oli tehnyt kreivi Bertelsköldin raajarikoksi.

Kuningas pudisteli päätänsä ja näytti käyvän kärsimättömäksi. Oli tullut porvariston puheille pääsyn aika.

Mutta Eerikki ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään ja turvautui nyt apukeinoon, jonka hän varalta oli kätkenyt taskuunsa kotoa lähtiessään. -- Teidän majesteettinne oli niin armollinen ja lupasi suostua pyyntööni, kun ensikerran toisin jotakin nähtäväksi, sanoi hän punastuen.

-- Mitä se on?

-- Se on rasia, jonka teidän majesteettinne armollisesti lahjoitti minulle, -- vastasi Eerikki, ojentaen rasian esiin.

-- Minä muistan sen, -- sanoi kuningas nauraen. -- Mutta minä olen jo suosiollisesti myöntänyt sinulle kaksi asiata.

-- Ei kahta kolmannetta, teidän majesteettinne! -- sanoi poika rohkeasti. -- Antakaa Ester Larsson kreivi Bertelsköldille, niin kolme hyvää ihmistä siunaa teidän majesteettianne.

-- Sitä en epäile, koska minulle on sitä niin usein vakuutettu, -- jatkoi kuningas, -- ja minä huomaan, että sinä osaat sorvata pikku juonia samalla menestyksellä kuin nappejakin. Mene -- saadaan nähdä, mitä voin tehdä.

Eerikki oli siksi kokenut, että ymmärsi, kuinka vähäiset hänen toiveensa olivat tuossa asiassa. Hän kumarsi kaikkein alamaisimmasti ja kysyi, suvaitsiko hänen majesteettinsa, että hän saisi tehdä maaherralle tilin hänen majesteettinsa armollisista sanoista.

-- Mitä sinulla on maaherran kanssa tekemistä? -- kysyi kuningas otsaansa rypistäen.

-- Hänen ylhäisyytensä näytti haluavan tietää, mitä teidän majesteettinne on nähnyt hyväksi lausua minulle ja hän on käskenyt minun, teidän majesteettinne puheilla oltuani, tulla hänen luoksensa.

-- Mitä hän sillä tarkoittaa?

-- Sitä en rohkene arvata, -- vastasi Eerikki viekkaasti, -- mutta minä luulen, ettei kaikkia, mitä täällä Vaasassa sanotaan, suotaisi saatettavan teidän majesteettinne armollisiin korviin.

-- Poika -- sinä olet viekkaampi kuin sinun on lupa olla. Mitä sanotaan täällä Vaasassa?

-- Jos ei teidän majesteettinne pane pahakseen...

-- Puhu. Sallin sinun puhua.

-- Täällä sanotaan, että maaherra puolustaa erästä puoluetta, jota nimitetään...

-- Minä tiedän, minä tiedän. No, mitä sanotaan hattujen hallinnosta?

-- Sanotaan, että hatut pettävät teidän majesteettianne, että kansa on tyytymätön ja että kauppa kituu ja kuolee, jos asiat menevät entistä menoaan.

-- Ah, -- murahti Aadolf Fredrik huoaten, -- kyllä ymmärrän. Piperkin tahtoo opettaa minua valtakuntaani hallitsemaan! -- Mutta mitä kansa sanoo minusta?

-- He sanovat, että teidän majesteettinne tekisi maan onnelliseksi ja rikkaaksi, jos teidän majesteettinne saisi vallita, -- vastasi Eerikki.

-- Hyvä on -- mene ja sano maaherralle, että olen myöntänyt sinun äidillesi eläkkeen, -- sanoi kuningas synkein silmin.

Eerikki meni. -- Mitähän tuo viimeinen merkitsi? -- tuumi hän mennessään.

Mutta kuningas Aadolf Fredrik mietti hetkisen, ennenkuin soitti kamaripalvelijataan. -- Joka paikassa noita kirottuja, vallanhimoisia hattuja! -- sanoi hän. Milloin se päivä koittanee, jolloin tämän hyvän kansan tahto täytetään ja minä itse saan sen onnesta huolta pitää? Malttakaa, herrat kreivit ja maaherrat, se päivä on ehkä lähempänä kuin luulettekaan! Sillä välin on tarpeellista, että suosittelemme myssyjä puolellemme. Larsson kuuluu olevan niiden johtaja porvarissäädyssä... Olkoon ... saas nähdä ... hyvä puolisoni ... mutta pitääkö minun aina olla oikkujen heiteltävänä?... Sepä tulee olemaan oivallista: Vaasan prinsessa alentunee kyllä rupeamaan kreivittäreksi.

Kuningas soitti. Kamaripalvelija astui sisään.

-- Porvaristo saa tulla sisään!

Hetken kuluttua näki hänen majesteettinsa hyväksi seurueensa ympäröimänä, joka oli loisteliaampi kuin kuningas itse, päästää Vaasan kaupungin maistraatin ja porvariston puheilleen. Tuo ainoastaan kahtatoista kyynärää pitkä, yhtä leveä ja vain 5-3/4 kyynärää korkea huone oli täynnä kuninkuuden varjoa ja kansan alamaisuutta.

Vahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä tapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut hukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista niistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita nöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä tilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan -- kuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön sanomatta -- että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut, mutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli kiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas armollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia anomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet -- että vanha Larsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut tätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas oli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja suostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on tunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua pyyntöä -- jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän hallitustaan -- ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet valtakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein saivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu sallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.

Kerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut korvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies ymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan pani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi puoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen majesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka korvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia kahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja niin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.

Kun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa käskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti kutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.

Maaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen, kun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä, joka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä, mitä kuninkaan luona oli puhuttu.

Eerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja tunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt eläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa iltapäivällä.

-- Eikö mitään muuta? -- kysyi ankara herra katsoen terävästi lukiolaista silmiin.

-- Enpä muista muuta olleen, -- vastasi Eerikki.

-- Sinä valehtelet, poika! -- sanoi vihastunut maaherra. -- Sinä olet käynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia myöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.

-- Kah -- nyt muistan, -- jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. -- Kuningas oli niin armollinen, että...

-- Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?

-- Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.

-- Mitä sinä lörpöttelet?

-- Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta luulen sitä -- nuuskarasiaksi!

-- Ulos ovesta, -- riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan sinusta selvän! -- ärjyi maaherra.

35. KUNINKAAN PÄIVÄNÄ VAASASSA.

Kuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin yksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen kerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti arvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää -- oli lämpimästi ja kaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa -- oli erittäinkin mitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että kauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki sitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa kaikkea aatelisvaltaa vastaan -- oli harmin ja inhon tuntein lausunut mielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa toimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista -- oli vakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan laajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja kuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf Fredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa tätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen omien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka noin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.

Mutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta, joka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä olikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän aina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään älyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan Larssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin aatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta neuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet neuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä miestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan etevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon voimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta päästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.

-- Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella totuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta, ja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja punnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin ansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette olemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan arvomerkin.

-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha leikkikaluja kantamaan.

-- Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin, minä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.

-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta korkeammaksi kuin minkään muun arvioin minä sen arvonimen, jonka teidän majesteettinne vast'ikään näki hyväksi antaa minulle: rehellisen miehen arvonimen.

-- Jokin palkinto tulee teidän kumminkin vastaanottaa, -- sanoi kuningas käyden tyytymättömäksi.

-- Vähäiset palvelukseni ovat moninkertaisesti palkitut, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi myöntää Vaasalle tapulikaupungin oikeudet.

-- Minä kunnioitan teidän epäitsekkyyttänne; mutta, hyvä Larsson, tämä asia ei ole meidän vallassamme. Me tahdomme tehdä, mitä voimme. Te tiedätte, kuinka vähän voimme. Jos kaitselmus ja kansan luottamus joskus antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa maamme hyväksi, on teidän toivomuksenne ennen muita otettava huomioon. Mutta älkäämme enää siitä puhuko. Onko teillä perhettä?

-- On, teidän majesteettinne; kaksi poikaa ja yksi tytär elossa, paitsi lastenlapsia.

-- Me haluamme tutustua niin ansiokkaan miehen perheeseen. Jos teille sopii, tahdomme illalla kello kuuden aikana käydä luonanne.

-- En voi sanoin kiittää teidän majesteettianne armosta.

-- Olemme iloiset voidessamme olla muutamia hetkiä teidän vieraananne. Mutta minä panen erään ehdon, -- jatkoi kuningas sillä herttaisella äänellä, joka sopi hänelle niin hyvin ja jolla hän niin usein voitti alamaistensa sydämet, -- ei mitään muodollisuuksia! Ennen kaikkea, ei mitään puheita!

-- Me olemme halpaa porvarillista väkeä, -- vastasi Larsson. -- Koko vähäinen taloutemme on teidän majesteettinne palvelukseksi, mutta alamainen kunnioituksemme ei osaa koreita sanoja käyttää.

-- Hyvä on. Älkääkä antako liikkeenne ja asiainne menon häiriytyä tulostamme. Auf Wiedersehen; tulettehan päivällisille luoksemme?

Valtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.

Kohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa, porvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut olla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat liikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat sylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti uusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta unetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta -- juoksivat lihavina, punaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella, mikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan korpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n aikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean tyytyväisyytensä -- sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet katselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä, yhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.

Vaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä tilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg -- molemmat mahtavia miehiä ja molemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet "Aleksanteri suurelle" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei tätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan -- johtivat joukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi mainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli asettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti estettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin muistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei päässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten puhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen tilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot käyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin Pohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa -- vaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä. Erittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan tapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun Korsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille kuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän päivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin ei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin hakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen oli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten tehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin silmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.