Part 17

-- Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se -- lisäsi hän hetken kuluttua -- saatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron. _Minä_ en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä valtiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.

-- Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?

-- Nyt on _hän_ tullut tänne...

-- Kuka on tullut tänne?

-- Entinen isäntäni, ratsumestari -- Pertensöld. Onhan se päivänselvä asia.

-- Minä en ymmärrä mitään.

-- Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa -- ja että he leikkituvassa kohtasivat toisensa -- ja että olen sysännyt hänet vallilta alas -- ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen elinajakseen -- ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut luuta -- ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen! -- tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna hänen keihästää itsesi kuin silakka! -- sillä jos ei minua olisi ollut, mitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? -- onhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden tahdon ruveta husaariksi.

-- Kertokaa minulle koko asia! -- sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen pohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen nurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli siksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja Bertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa oli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa sekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko asia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä tähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat. Mikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen! Tämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme tee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.

Mutta kuinka hän, köyhä lukiolainen, voisi heikolla kädellään tarttua tapausten menoa ohjaamaan?

Hänelle johtui jotakin mieleen.

-- Tiedänpä neuvon! -- huudahti hän riemuiten. -- Joka ei ole lahjaa pyytänyt, voi helpommin antaa sen takaisin. Menkää heti kohta, menkää, ennenkuin kukaan tietää, kuinka asia on, valtiopäivämiehen luo ja sanokaa hänelle, että olette tarkemmin miettinyt asiata -- ettei teillä ole halua mennä naimisiin, niin pääsette kunnialla koko jutusta.

Penna alkoi tapansa mukaan miettiä.

Samassa tuli eräs kamaripalvelija, ajoi kuin lumireki kaikki tieltään pois ja julisti, että korkea majesteetti itse aikoi tulla tiedustelemaan kreivi Bertelsköldin terveydentilaa.

Ester Larsson ehti tuskin ulos haavoittuneen huoneesta, Penna ehti tuskin tehdä kunniaa, ja Eerikki Ljung oli parahiksi saanut lakin päästään, kun kuningas, vapaaherra Löwenin seuraamana, astui ohitse. Hänen majesteettinsa oli vielä aamupuvussaan ja niin suopean ja tavallisen ihmisen näköinen kuin joku Vaasan raatimies, ennenkuin raastuvankello on soinut yhdeksää maanantaiaamuna.

-- Odota tuolla ylhäällä! -- nyökäytti hän Eerikille päätänsä. Samassa aukaisi ja sulki kamaripalvelija oven.

Sen sijaan, että seuraisimme hänen majesteettiaan tai valvoisimme lukiolaisen tottumattomia askelia hovin portaissa, seuraamme Ester Larssonia, joka nopein askelin riensi kotiinsa, huomaamatta Pennaa, joka pää riipuksissa ja hitain askelin lähti samaan suuntaan kömpimään.

Vanha porvariskuningas istui huoneessaan, papereita ja sinettejä edessään kirjoituspöydällä, kun tytär astui sisään. Ester astui esiin ja suuteli hänen kättänsä, jonka jälkeen ukko samaten laski kätensä hänen päänsä päälle. Tämä oli tavallinen aamutervehdys, jota ei koskaan laiminlyöty. Mutta tänään painoi Ester erinomaisen lämpimästi suukkosensa kurttuiselle kädelle.

-- Missä olet ollut? Minä olen jo kaksi tuntia odottanut sinua, -- nurisi taas tuo ylen säntillinen isä, joka oli tottunut siihen, että tytär viimeistään kello kuuden aikana toi hänelle hänen aamujuomansa, lasillisen puoleksi maidolla sekoitettua kaljaa.

Kysymys oli mutkaton, mutta vastaukseen tarvittiin nyt tavallista enemmän rohkeutta. Ja Esterin rohkeus lannistui kokonaan, kun hän näki vanhan rakkaan isänsä kuihtuneempana ja vanhentuneempana kuin koskaan ennen. Hän oli tuntenut hänen kätensä vapisevan päänsä päällä; kuinka voi hän vielä tuottaa hänelle surua hänen elämänsä ehtoona!

Mutta toden puhuminen oli ensimmäinen ohje, jonka hän oli pienuudestaan pitäen oppinut, ja Ester Larsson ei voinut valehdella. Hän vastasi siis vapisevalla äänellä:

-- Kävin erään sairaan luona.

-- Olisit voinut käydä siellä sopivampaan aikaan, -- sanoi isä. -- Kun sinä unohdit minut, olen minä sinua ajatellut. Kas tässä, olen lukenut läpi testamenttini ja pannut sinun osallesi entisen lisäksi vielä kuusi lypsävää lehmää. Huoletta voin nyt lähteä täältä; tulevaisuutesi on turvattu.

-- Isä hyvä!

-- Tulevaisuutesi on turvattu. Et lähde tyhjin käsin isäsi kodista, ja sinä tulet rikkaaseen taloon, joka sinun huolenpitosi avulla on tuleva kahta vertaa rikkaammaksi. Älä keskeytä minua, minä tiedän, mitä tahdot sanoa. Rikkaus ei merkitse kaikkea, mutta merkitsee kuitenkin paljon tässä maailmassa. Rikas on itsenäinen ja muista riippumaton, samalla kun voi tehdä hyvää muille. Käytä rikkautta hyvästi ja älykkäästi, niin se tekee sinut onnelliseksi. Se on omassa vallassasi, sillä sinä tulet talossasi hallitsemaan. Miehesi on kunniallinen mies, ja se riittää. Että hän muutoin on sinua heikompi ymmärryksen ja opin puolesta, sitä hyvä vaimo älköön koskaan surko, sillä se on molempain eduksi.

-- Suokaa minulle anteeksi, isä hyvä, mutta joka kerta, kun olen nähnyt pariskuntia vihittävän, olen aina kuullut papin sanovan: vaimon tulee olla miehellensä alamainen, niinkuin Saara, joka miestänsä Abrahamia kutsui herraksi. -- Te ette koskaan olisi taipunut naisen tahdon alaiseksi.

-- Se on totta, mutta kaikki riippuu siitä, mitenkä Herra jakaa lahjojansa. Yksinkertaiselta mieheltä, jolla on yksinkertainen vaimo, menevät kaikki asiat päin mäntyyn. Toisen heistä tulee ajatella toisen puolesta, ja jos tämä on tullut vaimon osaksi, niin noudattakoon hän Jumalan nimessä kutsumustaan.

-- Mutta se on Raamattua vastaan. Ja kuinka sellainen vaimo voi rakastaa, kunnioittaa ja pitää arvossa miestänsä.

-- Tässä maailmassa ei aina kunnioiteta sitä, mikä on järkevää, vaan sitä, mikä on oikein. Kelpo mies on voinut saada vain vähäisen leiviskän älyä, mutta on kuitenkin kunnioitettava. Muuten on asia sinun suhteesi jo päätetty ja suvun vuoksi se on välttämätöntä, sillä meidän pesäämme ei saa hajoittaa. Kyllä kerran ymmärrät, että olen etuasi valvonut.

Isän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen uuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet lahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään -- se oli jo liikaa.

-- Suokaa anteeksi, isäni, -- aloitti hän taas. -- Ei ole pappi vielä sulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä voin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.

-- Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan meidän suvustamme sanansa peruuttanut?

-- Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti! Taipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä luulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava Vaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.

-- Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota viekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään vanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein nöyrimmästi?

-- En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä hylkäsin hänen tarjouksensa.

-- Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan sormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää päivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.

-- Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen menoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.

-- Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!

-- Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin kauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen tarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan. Hänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani, mutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi runneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä selvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta että minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin -- silloin en voinut enää kieltää, ja -- suokaa, isä, anteeksi! -- silloin ojensin hänelle käteni!

-- Sinä lupasit hänelle...

-- Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja minä aion pitää sanani.

32. PETOJEN KESYTTÄJÄTÄR.

Joka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt jommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka pystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären tahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja onnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen kuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen, mutta tällä kerralla hän erehtyi.

-- Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! -- sanoi hän kylmästi, miltei ylenkatseellisesti.

-- Niin, isäni.

-- Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä tule sitä kantamaan.

-- Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen polvillani -- ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä -- antakaa suostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen ostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on ollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan ole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne kunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä ainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että luulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut toiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää tehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle miehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden, inhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan kysymyksessä -- olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä kohtaan?

Larsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan järjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei, tässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa menettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.

-- Tuon kyllä tiedän ja tunnen, -- sanoi hän välinpitämättömästi. -- Kaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi sitä, ovat he "äärettömän onnettomia". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei ulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä on heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon paisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja alkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et tule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti happamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin paljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella viikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko minua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet rojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin tallinoven päälle.

-- Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun polvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! -- huusi Ester tuskissaan.

-- Ei ole, -- sanoi isä, -- minä vastaan sinulle niinkuin täytyy vastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.

Ester nousi ylös.

-- Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, -- sanoi hän, -- ja olkaa varma siitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen _teidän_ tyttärenne, enkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen toisen. Minä _en voi_ mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että olemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän puolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi rakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään _voi_ peruuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen tehdä, jos vain _oma_ onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun tiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon minä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden _täytyy_ minusta tulla Bertelsköldin puoliso.

-- Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin minä elän! -- huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. -- Ja minun kuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.

-- Teitä minä olen rukoillut polvillani, -- vastasi Ester päättävästi; -- mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni -- se on teidän -- mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!

-- Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?

-- Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.

-- Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä vastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja iäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan aatelismieheen?

-- En.

-- Etkö? -- Sinä sukupatto tytär, jonka isä kaiken elinaikansa on taistellut kansan puolesta! Kelvoton aatelisnukke -- kelvoton kantamaan isiesi kunniallista porvarillista nimeä! -- tee niinkuin tahdot, herjaa vanhaa isääsi ja polje hänen käskynsä jalkoihisi, mutta otakin sitten syntisille retkillesi hänen kirouksensa matkaeväiksi! Pudotkoon kerran päällesi tuo korea vaakuna, jonka taa sinä tahdot peittää kunniallisen nimemme, jota häpeät, ja musertakoon se alleen kurjan turhamielisyytesi!

-- Ne olivat laihoja eväitä ne! -- sanoi tuttu ääni, ja ovella seisoi Penna. Hänen muotonsa oli happamen ja äreän näköinen. Hänen röyhkeä käytöksensä, tavaton puheliaisuutensa ja epävakainen ryhtinsä osoitti, että tämä muuten raitis mies nyt oli tavattomasti hairahtunut.

-- Tulet oikeaan aikaan, -- sanoi Larsson aivan toisella äänellä. -- Tunnin perästä minä menen porvariston kanssa kuninkaan puheille. Hänen majesteettinsa lupa teidän, serkuksien vihkimiseen annetaan iltapäivällä. Sunnuntaina kuulutetaan yht'aikaa kaikki kolme kertaa. Ja tiistaina ovat häät.

-- Ei niillä ole kiirettä, -- vastasi Penna. -- Minullakin on asiassa jotakin sanomista. Suoraan sanoen, vaari ja valtiopäivämies -- on tarpeetonta vaivata kuningasta häiden tähden, joista ei tule mitään.

-- No mitä nyt? Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi tänä päivänä?

-- Sanokaa ennemminkin, että olen hiukan viisastunut eilisestäni. Hiukan kyllä laihtunut, mutta myös lasillisen lihonnut. Luuletteko minun huolivan tytärtänne? En välitä hänestä enemmän kuin siitä kengästäkään, jonka hevoseni pudotti kaksikymmentä vuotta sitten Debreczinin arolle.

-- Mies, sinä olet juonut lasillisen liikaa kuninkaan onneksi.

-- Kaksi, jos niin tahdotte, neljäkin -- en lainkaan kursaile. -- Tämän talon ja linnan välillä on kapakka. Koira olen ollut ja minua on piesty kuin koiraa ja petetty kuin koiraa -- ja kun Kasti usutti minua, puraisin minä. Mutta nyt aion minä juoda itseni kuoliaaksi; siitä minä vähät. Pitäkää tyttönne ja naittakaa hänet kreiville. Kyllä minä telttaa pidän ja tanssin häissä.

-- Etkö häpeä tulla silmäini eteen tuommoisessa tilassa? Mene tiehesi ja pane maata.

-- Sen teenkin; minä menen kapakkaan nukkumaan ja näen unta, että olen hakattu neljäksi kappaleeksi. Kuulkaahan nyt, appiseni -- tahdoittehan ruveta minulle apeksi? Minä sanon teille jotakin. Te aiotte työntää minulle tuon tyttönne, koska tiesitte hänen mielensä kultakauluksiin palavan. Mutta katsokaas, Penna oli viisaampi kuin luulittekaan ja sattui näkemään herransa jalan jäljen hietapolulla leikkituvan luona. Kernaasti minun puolestani, se oli _minun_ herrani, ja joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen saappaansa kannasta, se saapi minun kanssani tekemistä. Mutta pankaa tytölle suitset suuhun ja pitäkää ohjat tiukalla. Perttilän talosta älkää huoliko; jos ette saa sitä sillä tavalla, niin saatte sen sitten, kun olen kapakkaan nukkunut. Täällä tulee hauska elämä, ja te tulette ansaitsemaan rahaa. Kuinka paljon maksaa kunnon miehen onni ja menestys? Ja mitä maksatte ihmisen sielusta?

Larsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla päällään.

-- Älkää huutako tänne janitsaarejanne, -- sanoi hän; -- sillä niin totta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu, niin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka vihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias! Onpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat, hauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä, kun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte isälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa -- mitä veljilleni, jotka kasakoilla hakkautitte palasiksi -- mitä sisarilleni -- joilta peijasitte heidän isän perintönsä -- mitä Perttilän talolle, jonka tahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?

Hän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin pyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet -- niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät -- ajatukset saivat hänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli niin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.

Vanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan vähänkään värähyttämättä -- silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä. Hän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä lujasti silmiin ja sanoi tyynesti:

-- Mene makuutupaan nukkumaan.

Penna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei voinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja vei häneltä luonnon.

-- Pitääkö minun mennä? -- kysyi hän.

-- Pitää, sinun pitää mennä, -- vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa edellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut hänet.

Hetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa takaisin vanhuksen luo. -- Isä, -- sanoi hän, -- tuommoiselle miehelle te tahdoitte uskoa tyttärenne!

33. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN LUONA.

Sill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle valtiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen Eerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän sai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain herrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja Isonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja talonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka oivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan huolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki nämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista, joka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä ovelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta: "Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä".

Saliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen puheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla menestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei malttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen majesteettinsa oli kutsuttanut hänet.

-- Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?

-- En tiedä.

-- Mistä on kysymys?

-- En tiedä.

-- Oletko anonut puheillepääsyä?

-- En, teidän armonne.

Maaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli seitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi vuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin hallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden ollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut pääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta saanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa kurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta muistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin siitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka enimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan porvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen puolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä vanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.

Maaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että kuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet hyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta tapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen majesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin. Luultavasti hän tiesi myöskin -- niinkuin pikkukaupungissa kaikki tiedetään -- että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle ja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi minkälaisiin salaisiin vehkeisiin.

-- Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? -- kysyi hän, terävästi katsoen poikaan.

-- Ei, -- sanoi Eerikki.

-- Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, -- sanoi maaherra käskevästi.

Eerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.

Hetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia myöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen. Lukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. -- Mitä asiaa mahtanee hänellä minulle olla? -- kysyi Eerikki itseltään ja oli kysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.

Ovi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt valtakunnan keskuksessa eli -- puhuaksemme hovirunoilijain tapaan -- silmätysten "auringon" kanssa.

Tämä pohjolan aurinko ja "Aleksanteri suuri" istui tai oikeammin oli pitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun, aamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi kuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti esiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen, ainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät mitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan, näkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri, joka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on huviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on jalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä Aadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä, kun hän sanoi:

-- Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta sairaanne odottaa teitä, tohtori!

Henkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin "auringon" paisteessa.

-- Tule likemmä, -- sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden mahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.

Eerikki siirsi niin hyvin kuin voi jalkansa muutamia askelia eteenpäin.

-- Mikä on nimesi?

-- Eerikki Ljung.

Kuningas silmäili kirjettä, jonka hän otti esiin salkustaan. -- Ljung? -- toisti hän. -- Olisinko erehtynyt?

-- Isäni nimi oli Pietarinpoika. -- vastasi Eerikki vähän peloissaan.

-- Pietarinpoika, niin juuri. Sinä olet sorvarin kisälli?

Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa olevansa Strengnäsin lukiolainen.

-- Mutta sinä osaat sorvata?

-- Olen vähän oppinut isältäni.

-- Sinähän se olit, joka -- annas olla, Ulriksdalissa? Niin, ja sitten Drottningholmassa? Sinä sorvasit nappeja?