Part 16

-- Jumala olkoon kanssasi, lapseni! -- huusi huolestunut äiti hänen jälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina nukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.

Oli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset kilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo oli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi vahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään sanottiin portilla: "seis".

Nyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa ollutkaan tapana nousta näin varhain. -- Milloin portti avataan? -- kysyi hän.

-- Odota! -- vastattiin.

Ei auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja valleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli Veikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha rakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei ollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa seudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas virkosivat eloon. -- Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, -- ajatteli hän itsekseen, -- niin tutkisimme tämän _anthylliksen_ arkkiaatterin suurennuslasilla... Kukahan nyt auttanee häntä kirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja selittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle... Kaarle Linnaeus pieni, erotukseksi suuresta, -- lisäsi hän huokaisten kaipuun ja mustasukkaisin tuntein.

-- Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! -- ajatteli hän heti sen jälkeen. -- Entä jos lähettäisin Eriikalle _linnaean_ Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon _erica vulgariksen_ kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla läheisellä männikkömäellä.

Tuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle männikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa niin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein hän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.

-- Kuningas on odottanut minua! -- ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi läpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.

Nyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja hovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja Vaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa näkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei ollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen tienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä kamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän ilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai käskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.

Minne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä väkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.

Tämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten laajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli kova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli mestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi aamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin virkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden liikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän arvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet kerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti tarkastettaviksi ja valmistettaviksi.

Eerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava sisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki Areliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi virkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt muutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin peruuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan. Björck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä asiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin sanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli Arelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!

Puolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli palvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas Fredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka kieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen kalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän kykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin kanssa. -- Mutta, jatkoi hän, -- minä otan Ruotsin valtakunnan sen seikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan pöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa paistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua polvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi muuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!

-- En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa; sitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, -- vastasi keittiömestari vähän pilkallisesti. -- Mutta koska ei käy kieltäminen, että uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi, lienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen majesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan velvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen valmistettavaksensa.

-- Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa kaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! -- huudahti mestarikokki tuskissaan.

-- Se on mestarikokin oma asia, -- sanoi keittiömestari esimiehen ylemmyyttä äänessään. -- Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei se olisi hollannin silliä isompi.

-- Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, -- jupisi mestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia kalastajaveneitä.

-- Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? -- kysyi keittiömestari mahtavasti Eerikki Ljungilta.

-- Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan puheillepääsyä, -- vastasi Eerikki.

-- Se on toinen asia, -- vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä. -- Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.

-- Kiitän, saatan minä seisoakin, -- sanoi Eerikki.

Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään, mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin kammottavaa otusta selässään.

-- Mikä se on? -- tiuskaisi keittiömestari.

-- Se on hauki, -- vastasi mestarikokki.

Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.

-- No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee, mutta minun väkeni ei siihen jouda, -- sanoi keittiömestari äreästi.

Arelius kävi kohta työhön käsiksi. -- Joku tulkoon tänne, -- huusi hän, -- samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen laudalle.

Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat, että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista kerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.

Mutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine, jonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen ja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.

-- Katsokaapa, -- sanoi hän mestarikokille, -- hauen vatsassa oli sormus.

Mestarikokki katseli sitä. -- Vaskipalanenhan tuo vain on, -- sanoi hän ja nakkasi sen ylenkatseellisesti luotansa.

-- Saanko pitää sen? -- kysyi Eerikki.

-- Pidä hyvänäsi, -- nauroi kokki. -- Mutta mistä Lauri sai tämän hirveän hauen?

-- Palosaaren salmesta, -- vastasi kalastaja.

30. AURINGON PAISTETTA PILVIEN LOMITSE.

Sill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon "vaskipalasen", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan ottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut säie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä hänestä.

Linnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty kuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille, kreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää läheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna -- eli Istvan, joka oli hänen entinen nimensä -- haavoittuneen herransa tuon ikävän linnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri herätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että hänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja että nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän kuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen otsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.

Valitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin vahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi totiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.

-- Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle? -- kysyi Bertelsköld ranskaksi.

-- Matkalle? -- murisi tohtori. -- Toiseen maailmaan te tulette matkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.

-- Entä sitten? -- kysyi Bertelsköld levottomasti.

-- Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.

-- Ihania toiveita! -- huokasi kreivi.

-- Joutavia! -- älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte nyt palttua hoviseuruelle -- minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?

-- Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta alas.

-- Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi, luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on kävelyn aika -- ja kävellä _siellä_, missä sopii kävellä ja panna piste siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille hyvää yötä.

Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan kesäyö oli hänelle liian valoisa. -- Istvan! -- sanoi hän entiselle palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira huoneen nurkkaan.

Penna nousi ylös.

-- Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko kukaan palkannut sinut siihen?

Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina tuon tuostakin hänen kertomustaan.

Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti sivistynyttä -- häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.

Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa. Hän kyseli -- Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.

Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja hän alkoi hourailla.

-- Ester! -- huudahti hän. -- Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!

Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?

Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt, päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon. Ester oli jo valveilla.

-- Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! -- huusi hän sydän kurkussa.

-- Sinun herrasi? -- kysyi Ester kalveten.

-- Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! -- vastasi Penna.

Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.

Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan. Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.

Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn kanssa.

-- Onko totta, -- kysyi hän, -- mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö se on, joka...

Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:

-- Se on isäni tahto.

-- Isäsi tahto? Eikä siis sinun!

-- Ei.

Sairas huokasi helpotuksesta. -- Suo minulle anteeksi, -- sanoi hän, -- että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia päätetty? Onko se päätetty?

Ester ei vastannut.

-- Se on siis päätetty, -- jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan viettämään tuon miehen kanssa?

Ester oli yhä ääneti.

-- Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa, ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää huolissaan jokapäiväisestä leivästä.

Esterin silmät loistivat. Oli vain _yksi_ sana, jonka hän oli käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa sielussaan.

-- Hukkaan joutunut mies? -- kertasi hän. -- Miksi niin? Ei kukaan ole hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!

-- Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni _olisi voinut_ olla sinun rinnallasi -- ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!

-- Eläkää lastenne hyväksi!

-- Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!

-- Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.

-- En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on, jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.

-- Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?

-- On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?

-- Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette toisin!

-- Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä luulet sitä vain oikuksi!

-- No hyvä -- tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan joutunut mies.

-- Sinäkö? Millä lailla?

-- Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.

-- Suuri Jumala -- onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot...

Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin haavoittunutta aatelismiestä. -- Kuulkaa minua, -- sanoi hän. -- Niin kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.

-- Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!

-- Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi Bertelsköld, mutta te olette heikko.

-- Sinun suhteesi ... se on totta.

-- Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.

-- Ei koskaan!

-- Mikä on ihmisten _ei koskaan_! Hetkinen, joka luulee olevansa iankaikkisuus -- ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!

-- Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.

-- Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee alistua.

-- Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!

-- Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!

Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.

-- Nyt paranen pelkästä ilosta, -- kuiskasi haavoittunut vesissä silmin.

-- Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, -- vastasi Ester Larsson lämpimästi.

-- Sano uudestaan minua _sinuksi_. Siitä on kauan, kun kuulin noin suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä minun henkilääkärini.

-- Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin -- paremman kuin kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.

-- Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.

-- Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.

-- Sinä luulet siis, että kuningas...

-- Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.

31. HUSAARI, LUKIOLAINEN JA PORVARISKUNINGAS.

Odotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung isoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.

Siellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä kummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt -- oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten jokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään -- siitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan, ja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna itse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen -- mikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme -- oli tämän kunnon miehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen jälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä yksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen tietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut sen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää suotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä kylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!

Mutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä -- ainoa ihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt -- sama isäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä kädet ja jalat, -- silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen mustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi ensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja sitten itse hypätä lähimpään kaivoon.

Tässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja ystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa sisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että Eerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.

-- Miksi eno on noin tuiman näköinen? -- kysyi poika iloisesti. -- Ei nyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi kaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, -- lisäsi poika, oikaisten vartensa korttelia pitemmäksi.

-- Aiotko mennä kuninkaan luo? -- kysyi Penna.

-- Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, -- vastasi Eerikki.

Pennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta tällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja oma ajatus iski hänelle päähän.

-- Jos tapaat kuninkaan, -- sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin ruveta husaariksi.

-- Eno tahtoo ruveta husaariksi! -- huudahti Eerikki hämmästyen.

-- Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, -- vastasi Penna.

-- Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.

-- Se ei tee mitään. Luulen pysyväni vielä satulassa, ja vanha miekkani riippuu sänkyni päällä.

-- Kuka sitten Perttilän taloa hoitaisi?

-- Se hoitakoon itse itsensä.

-- Mutta minkätähden?

-- Se ei liikuta ketään. En rupea enää koirana olemaan. Tahdon kuolla sotamiehenä.

-- Mutta nythän on rauha.

-- Se on sama. Minä tahdon tapella. Kai kerta tulee sotakin.

-- Mutta ei kai kuningas voi sotaa hankkia, antaakseen enolle tilaisuutta tapella.

Pennan täytyi myöntää, että se ei juuri ollut luultavaa.

-- Mutta se on sama, -- arveli hän. -- Kauemmin en voi elää; sentähden tahdon kuolla niinkuin olen elänyt, miekka kädessä.

Hänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen ruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.

-- Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? -- kysyi hän.