Part 15

Kun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta, saapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja kahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo tapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat neljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi Claes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi kenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa; sitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja sitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja kamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä Asmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman iloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän matkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja porvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa vasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin kunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.

Syntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen, ajaen kuin luuta väkeä tieltä pois -- kun sitten kuninkaalliset esiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja kun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona. Kuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön käytös oli arvokasta. _Nuo_ selät eivät olleet tottuneet syvälle kumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu -- rakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään muuta kuin vastaan ottanut kruunun -- mutta tämänkin vuoksi häntä jo suosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan ja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.

-- Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! -- hälisi väkijoukko.

-- Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset! -- arvelivat toiset.

-- Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko hän tuntea minut? -- huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti hämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä kamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.

-- Suunne kiinni! -- murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha vöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. -- On noita nyt ennenkin kuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan majesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää osata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä istua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli Kaarle-kuninkaassa! -- Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.

-- Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! -- kuiskailivat taas toiset. -- Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo kopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille kunniallisille ihmisille! -- Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin maaherran kumarruksille.

Vaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen, minkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli alamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman -- vanha hovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen -- oli tähän tilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja imartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat vainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui jalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän ajettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa pölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi puhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu, minkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden ruusujakin kätkettynä!

-- Vaikka[40] -- sanoi puhuja, -- lauhkeamman taivaan alla syntyneen tulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä pohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa tilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän kuninkaallisen majesteettinne -- (syvä kumarrus) -- tänne kokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla on; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän kuninkaallisen majesteettinne eteen -- (uusi kumarrus) -- minä halvin pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla -- (suorakulmainen kumarrus).

-- Suuri kuningas! -- jatkoi puhuja -- sallikaa, niinkuin Aleksanteri suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja antimien asemesta!

-- Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme -- keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut "kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa kumarrellen:

-- Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle -- (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) -- sekä kaiken heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta kumpaakaan...

-- En, hyvä herra rovasti ... puuttui taas kuningas puheeseen, pyyhkäisten hikeä otsaltaan.

-- Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta meidän sydämestämme.

Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta uhraavaisuudesta.

-- Ei ikinä, -- jatkoi puhuja, -- ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin ilonilmauksiin.

-- Suokoon luoja, että ne todella olisivat _sanomattoman_ hartaita! -- kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan, mutta puhuja jatkoi:

-- Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän maanisämme avarassa varjossa...

-- Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa lihavuuteen! -- kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion sydänyön aurinkoon, ja -- niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen kuninkaallisen armonsa heloittaa...

Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.

-- Onko kukaan saanut vammoja? -- kysyi heti kohta hyväsydäminen kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa kiiruhtivat apuun.

-- Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, -- vastasi lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.

-- Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! -- huudahti kuningas, joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja iloiset kasvot.

-- Teidän majesteettinne palvelukseksi, -- vastasi poika. -- Sen verran hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.

-- Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, -- jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo kankean juhlalliset vastaanottotemput.

Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti hänen silmilleen.

-- Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon ... -- aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen aineeseensa.

-- Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! -- kuiskasi Ekebladh.

-- ... Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa Thulea...

-- Me kiitämme, me kiitämme, -- sanoi kuningas keskeyttäen.

Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. -- Koska, -- aloitti hän jälleen, -- aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden pohjoisten seutujen yli...

-- Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja aika on jo mennä levolle, -- ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.

Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.

-- Ja koska, -- jatkoi itsepäinen puhuja, -- koska tähdet samalla kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään Phoibon loistavat vaunut...

-- Aja! -- sanoi kuningas.

Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota, puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville ruhtinaillekaan.

Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan, saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.

-- Se ei kuulu teihin, -- sanoi Eerikki hämillään.

-- Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen majesteettinsa sillä tarkoitti? -- kysyi eräsi raatimies, joka oli seisonut likellä vaunuja.

-- Sanoiko hänen majesteettinsa _hovisorvari_? -- kysyi Eerikki ollen kummastuvinaan.

-- Sen kuulin omin korvin, -- vakuutti raatimies.

-- Minusta tuntui, että hän sanoi _hovikarvari_, arveli Eerikki.

-- Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?

-- Asianlaita on se, -- sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, -- että satuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas tavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään, niin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä tervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän sanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.

-- Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?

-- Sanoiko hän niin?

-- Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.

-- Vai niin -- no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne uutta mittaa ottamaan.

Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.

28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.

Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.

Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa? Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia, niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.

Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se synkemmäksi.

Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.

-- Oletteko varma siitä? -- sanoi Penna.

-- Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, -- sanoi kapteeni. Minä lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.

-- Niinkö sanoivat?

-- Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä, että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.

-- Mikä sen muukalaisen nimi on?

-- Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.

-- Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin...

-- No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa. Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.

-- Kreivi? Onko hän kreivi?

-- Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:

"Näin, näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa."

Penna ei virkkanut mitään -- mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.

-- Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te valehtelette! -- jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia kovasti käsivarteen.

-- Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, -- ja kuultuani, ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä, siitä vanhasta saiturista... Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa, että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.

-- Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! -- ärjäisi Penna nyrkkiään puristaen.

-- Sanon sinulle jotakin, -- kuiskasi Gast. -- Äsken kuulin kreivin lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset. Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.

-- Kreivi? Taaskin kreivi!

-- No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa tuonne ... kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!

Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.

-- Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille valleille? -- sanoi hän itsekseen. -- Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen kehtoa. Vanhat vallit -- juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison täällä minä lyhytaikaisine muistoineni -- eilen seisoi täällä joku toinen, huomenna taas toinen -- kaikki olemme hetken lapsia, mutta te olette vuosisatain!

-- Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän tietää, kuka siellä odottaa, -- kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.

Penna murahti kuin kahlekoira.

-- Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, -- jatkoi toinen.

Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.

-- Minä opastan sinut leikkituvalle! -- jupisi hän, ja karkasi samassa niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä -- ihan valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen -- tupertui alas vallilta, joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.

Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen, joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti täytteeksi vedätetty.

-- Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! -- kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.

Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.

Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän. Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta, Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!

Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä, Pennan häntä huomaamatta.

Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.

-- Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä minä en pääse liikkumaan! -- valitti Bertelsköld.

Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin kivettyneenä.

-- Pölkkypää! -- sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä, että kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö herättää koko linnan väki apua huutamalla?

Penna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä polttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä, jota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä, tuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että nyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli tullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua ulvoa.

-- Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli yhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.

Mutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia katkonaisia sanoja: -- Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!...

Pilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin synkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi palvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. -- Sinäkö, Istvan, olet täällä? --- sanoi hän. -- Ajaako sinua painajainen, kun heität minut vallilta alas?

-- Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! -- ulvoi Penna taas nyyhkyttäen... Lemmon Kasti... Koira minä olen, hullu koira, joka olen omaa herraani puraissut!... Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?

-- Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut jalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti kohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan henkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo ulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen jaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.

Penna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin hän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville karhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti niellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla tukahdutetuiksi.

29. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN KEITTIÖSSÄ.

Eerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa majoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla lepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen villapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita aina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä ruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin arvokkaampien vierasten varalle.

Nukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä kuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän sen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja nukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut vierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. -- Herätä minut kello kolme, -- oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka palveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se linnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.

Palovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella vaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. -- Kello on kolme, -- sanoi hän.

Mutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään milläänkään.

-- Aiotteko nousta? -- jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.

Mahdotonta saada häntä virkoamaan.

-- Kuningas odottaa!

Kuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen hienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen olivat jo valmiina hänen vierellään.

Kymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko yönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla mahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki vakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. -- Pahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, -- vakuutti Eerikki.

-- Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, -- varoitti äiti. -- Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu tarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä suoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano hänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei kenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut siihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun uteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan kaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.

-- Hyvästi, nyt en enää jouda! -- sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.