Part 14

-- Vai niin. No, voinhan silloin sanoa sen. Mutta kenties kadut kysyneesi?

-- Kuka se oli? -- kysyi Penna uteliaasti.

-- Älä säikähdä!

-- Mitä sinä hulluttelet?

-- Pidä lauta-aidasta kiinni, ettet kaadu!

Pennan täytyi nauraa vasten tahtoaan. -- Sinusta taitaa tulla koko kiusankappale, kunhan kerta oikein kotiudut Perttilän taloon! -- sanoi hän.

-- Nyt korvat pörhölleen!

-- Saanko siis tietää?

-- Saat, se oli... Juokse, Penna, juokse!

-- Mitä? Pitääkö minun juosta?

-- Se oli...

-- No?

-- Kuningas!

Penna ei kaatunut eikä juossutkaan -- sillä se oli vastoin hänen luontoaan -- mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka silmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. -- Kuningasko? -- toisti hän.

-- Mitäs kummaa siinä on? -- nauroi Ester. -- Etkö tiedä, että minä ja orpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin armollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän lähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin siinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa. Pane se mieleesi!

Sen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä uutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen tuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä kyynelensä kuiviin.

Penna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän kyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa; mutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut Esteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja hän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian oikeasta laidasta.

Kun hän nyt, mielessään julmistuneena, palasi taloon takaisin, kuuli hän vanhan Larssonin äänen, joka käski muutamien merimiesten soutaa hänet heti kohta Toivo-laivaan yhdessä kapteeni Gastin kanssa. Penna ei tullut panneeksi merkille, kuinka tavaton tuo matka oli tällaisena päivänä ja kuningaskiireen ylimmillään ollessa. Hän astui juhlallisin askelin kaupungille ottamaan selkoa luullusta kilpailijastaan.

25. PALOSAAREN VÄYLÄLLÄ.

Valtiopäivämies Larsson meri satamaan kapteeni Neptunus Gastin seuraamana. Tässä miehessä näytti satu nauriin varsista jo toteutuneen: hän oli kuin perunamaa hallayön jälkeen. Tuo äsken niin kankea hattu luuhotti korvilla, kiilloitettu paidan rintamus resotti ulkona liiveistä. Mies oli tunnin kuluessa käynyt kelmeäksi, ja kuin kokoon luuhistunut märkä koira hän seurasi ankaraa isäntäänsä, joka tuskin oli häntä huomaavinaan.

Lähellä satamaa he kohtasivat kreivi Bertelsköldin, joka oli lähtenyt kävelemään kaupungille, kenties vanhoja muistoja virkistääkseen, kenties myöskin tyynnyttääksensä mielensä myrskyisiä laineita. Larsson tunsi hänet heti kohta, ja kummallinen, ivallinen hymy värähti vanhuksen lakastuneilla huulilla.

Bertelsköldkin tunsi vanhan vihollisensa, jonka puheille hän vast'ikään oli aikonut pyrkiä, tarjotakseen hänelle loistavaa sovintoa pyytämällä porvarintytärtä kreivittärekseen. Nyt tuli tämä kohtaus hänelle sopimattomalla hetkellä ja oli hänelle vastenmielinen; mutta hän oli siksi sivistynyt ja kohtelias, ettei antanut huomata tunteitaan ja tervehti vastaantulijaa niinkuin vanhaa tuttavaa.

Larsson näytti niin ikään iloiselta ja pyylevältä. Tiedusteltuaan kreivin matkaa ja kuninkaan tuloa, joka ei tulisi tapahtumaan ennen iltaa, ehdotti hän kreiville, että tämä lähtisi hänen kanssaan tunnin ajaksi soutelemaan väylälle. Bertelsköld suostui, ja vene lähti rannasta.

Päivä oli paisteinen ja kaunis; vieno tuuli täytti valkoiset purjeet. Puheltiin valtiopäivistä ja puolueiden asemasta. Kreivi kysyi piloillaan, oliko valtiopäivämies vielä yhtä innokas myssy kuin ennen.

-- Sielustani ja sydämestäni, -- vastasi Larsson. -- Ja kreivi on arvattavasti hattu, niinkuin aina on ollut?

-- Kiireestä kantapäähän asti, -- vastasi Bertelsköld pilkallisesti.

-- Mutta hattu, joka ulottuu kiireestä kantapäähän asti, peittää silmät ja sokaisee ihmisen. Mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningas -- minä tarkoitan kaikessa alamaisuudessa, mitä sanoo hänen majesteettinsa _kuningatar_ siitä?

-- Hänen majesteettinsa kuningatar sanoo, että on oltava hyvällä kannalla kaikkien puolueiden kanssa, että voitaisiin toisella lyödä toista tarpeen mukaan.

-- Silloin pelkään, että hattu ensin lyödään päästä pois, -- sanoi Larsson.

-- Se on mahdollista. Mutta tätä nykyä on myssy naulasta pudonnut, -- vastasi Bertelsköld samanlaiseen leikilliseen sävyyn.

-- On siis, -- jatkoi valtiopäivämies, viekkaasti muhoillen, -- on siis varmaa, että me pysymme vihollisina ja ettemme kumpainenkaan laiminlyö ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua syöksemästä toisiamme mereen. Mutta eikö ole mahdollista, että yhdeksi päiväksi teemme aselevon keskenämme?

-- Miksei! Itse olen aikonut samaa ehdottaa.

-- No, sitten olemme yhtä mieltä. Minulle ja perheelleni tulee olemaan suuri kunnia saada nähdä herra kreivi vieraanamme tyttäreni häissä, jotka pidetään jonkin viikon kuluttua.

Larsson oli hyvin harkinnut tämän piston, jonka hän tähtäsi vastustajaansa. Se ei kumminkaan tullut aivan niin odottamatta kuin hän oli luullut. Bertelsköldin kasvot synkistyivät hetkeksi, mutta hän vastasi kohta:

-- Jos minun vain on mahdollista viipyä Vaasassa on minulla kunnia tulla häihin tavalla tahi toisella.

-- Ei kukaan kykene paremmin kuin kreivi itse arvostelemaan tulemisensa _tapaa_, -- sanoi vanhus painokkaasti. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, mitä kreivi tarkoitti.

Bertelsköld puri huultansa. Nyt olisi ollut erittäin sopiva tilaisuus puhua kaikesta siitä, mikä hänen mieltään painoi. Mutta hänen vieressään veneen perässä istui Gast, joka surkean näköisenä ja äänetönnä tuijotti basiliskin silmillään valtiopäivämieheen. Se, mikä olisi pitänyt sanoa, jäi sanomatta.

-- Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. -- Semmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen hakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja antanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen tunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän suvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin suvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?

-- Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, -- sanoi kreivi lyhyesti.

-- Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on kulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?

-- Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen kuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se minusta onkin.

-- Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä tyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi seitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset saattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi Ruotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin, että kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa. Luulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla hän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka, kapteeni?... Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen kantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!

Kapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi tuuleen päin.

-- Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, -- sanoi kreivi uteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, -- mutta se on haihtunut muististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen aikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai oikeammin sen varastajasta?

-- Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun hollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin kuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai rangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä mitään?

Kapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi vene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava aalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen, joka puhalsi Palosaaren salmen läpi.

-- Luovatkaa! -- murahti Larsson. -- Tehän pidätte perää kuin närpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon... Mutta mistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä presidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli tavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia aina auttamassa!

-- Älkäämme enää siitä puhuko.

-- Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, -- jatkoi valtiopäivämies, ja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi. -- Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on, joka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne iso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies kolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai ruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen sotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua onnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi suku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi, vaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa _omista_ asioistanne, vastasi Bertelsköld ylpeästi.

-- Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne totuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen kreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te kenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin on teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä armahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy teidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko, jos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon pahuksen valtaan.

-- En ymmärrä teidän tarkoitustanne, -- vastasi Bertelsköld. -- Jos loukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut tänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille hiuksillenne, ettette pakottaisi minua...

-- Mihinkä?

-- Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin selvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan toistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se saattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!

Larsson naurahti. -- Siitä emme huoli väitellä, -- sanoi hän kylmästi. -- Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät tuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä, itsenne ja sukunne hyväntekijäksi?

-- Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko siihen, mikä ei teihin kuulu.

-- Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö, herra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin olevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta matalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä tässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin tuomiopäivänä... Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö näe, että purjeet lepattavat?

Bertelsköld ei vastannut.

Larsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin himmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. -- Tahtoisinpa tietää, sanoi hän, -- kenellä olisi halua hakea merenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.

Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman raivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä hänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta vasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli keulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan luultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu siitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.

Mutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan löyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja tempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään joutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin yhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin väkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin kallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi mihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin köydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta matruusit eivät liikahtaneet.

-- Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi Larsson ihmeteltävän kylmäverisesti.

Vene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu oli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.

-- Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, -- sanoi hän, -- ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt taas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin. Katsokaa nyt -- ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa! Näettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu -- nyt se on siellä, iäti haudattuna meren syvyyteen.

Kuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta selvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.

-- Mikä se oli? -- huudahti Bertelsköld.

-- Se oli kuninkaan sormus, -- vastasi Larsson kylmästi.

-- Mitä olette tehnyt! Tuollako lailla palkitsette minua siitä, että henkenne pelastin!

-- Niin, -- vastasi valtiopäivämies, -- ja minä ajattelen, että huonommasti kuin minä on moni mies palkinnut pelastajansa. Nyt olemme kuitit. Kuulkaa minua! Minä otan taivaan ja maan todistajakseni tähän: _Niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää näe päivän valkeutta, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti_. -- Me voimme nyt palata kaupunkiin takaisin. Pysy siellä, katala vaskipalanen, joka olet ollut syynä niin monen ihmisen ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon! Pysy siellä, sinä perkeleen kilokalu, tuomiopäivään asti, ja kammotkoot meren kalatkin sitä paikkaa, jossa kirottu pahuutesi on hiekkaan haudattuna!

16. LISÄTIETOJA KUNINKAAN SEURUEESTA JA MATKASTA.

Myöhästyneet olivat nuo suuret sukupäivälliset Larssonin talossa toista tuntia isäntää odottaessa; liikkiö oli kuivanut, naurispaistikkaat liiaksi ruskettuneet, vasikanpaisti oli pohjaan palanut, kastike jähmettynyt ja leivokset jo kauan seisoneet juhlallisissa riveissä isolla hopeavadilla. Kaikki olivat kummastelleet, mitkä tärkeät asiat olivat pakottaneet vanhan valtiopäivämiehen tällaisena juhlapäivänä ja juuri ennen päivällistä satamaan lähtemään. Vihdoin hän palasi väsyneempänä kuin miltä tahtoi näyttää. Se, mitä Palosaaren väylällä oli tapahtunut, pysyi salaisuutena. Matruusit olivat saaneet rahaa pitääkseen suunsa kiinni, ja kapteeni Gast oli taas heti maihin laskettua päästetty irti ja edesvastuun uhalla käsketty lähtemään tiehensä kaupungista.

Tuon ison pöydän ympärille keräytyi nyt suku kolmeen osaan: ensiksi vanhemmat ja arvokkaammat, sitten nuoremmat, lopuksi lapset ja palkkaväki. Kunniaistuimella istui vanha perheenisä, oikealla puolen häntä pojat vaimoinensa, vasemmalla tytär Ester sulhasensa kanssa ja veljentytär Maria; sitten muut iän ja arvon mukaan. Toinen poika, pastori Bertel, siunasi ruoan, kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, joka oli odottaessa yhä kasvanut, ja lopuksi veisattiin kiitosvirsi.

Kun tämä oli toimitettu, lähti perheenisä päivällislevolle, sill'aikaa kun vieraat hajausivat sinne tänne katselemaan kuninkaan kunniaksi tehtyjä valmistuksia.

Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin airuita alkoi toinen toisensa perästä ilmaantua. Hovimestari Åberg, keittiömestari Björck, hovileipuri Kammecker, hoviviinuri Laurent ja pääkokit Severin ja Arelius palvelijoineen[18] olivat saapuneet jo aamupäivällä kuninkaan keittokalujen kanssa ja herättivät tärkeäntähdellisillä hankkeillaan koko kaupungin huomion. Kuninkaallisessa matkaohjelmassa oli näet määrättynä, että hänen majesteettinsa levähtäisi yhden päivän Vaasassa matkan vaivoista, ja koska maan isä ei halveksinut hyviä ruokia, niin oli kaupungin hellänä huolena ollut kaikkien niiden tarpeiden hankkiminen, jotka se suinkin voi hankkia. Jo keväästä asti oli sentähden vasikoita, porsaita, hanhia, jopa kalkkunakukkojakin maaherran asunnossa hoidettu mitä huolellisimmin ja ne olivat nyt valmiit uhraamaan henkensä kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Huolta oli pidetty mitä oivallisimmasta maidosta ja kaikkein sakeimmasta kermasta, mitä vain kaupungin lehmistä suinkin oli saatavana, sillä nämä ymmärtäväiset Vaasan porvarit osasivat jo silloin niinkuin paljon myöhempinäkin aikoina tuottavan kaupan ohessa harjoittaa myöskin menestyksellistä maataloutta. Silloin, niinkuin uudempinakin aikoina, nähtiin nimittäin laumoittain hyvinvoipia lehmiä aamuin ja illoin vaeltavan pitkin kaupungin katuja kesälaitumilleen ja sieltä takaisin (mikä vaellus tätä nykyä kaupungin katujen siisteyden vuoksi tapahtuu kuitenkin syrjäteitä) -- ja heinänteko, joka sattui juuri tähän aikaan vuodesta, oli täällä siitä syystä yhtä tärkeä aika kuin maaseuduillakin kaupungin ympäristössä. Paitsi näitä kestityksiä oli pidetty siitäkin huolta, että voitiin tarjota verestä pinaattia ja muita ruokakasveja, Ja koko valoisan heinäkuun yön oli lähimpäin kyläin nuoriso ollut muuraimia ja mansikoita poimimassa, voidakseen tarjota valtakunnan majesteetille jotakin oikein makeata maan tuotteista. Nämä kaikki tuotiin nyt noiden ylhäisten kokkien käytettäväksi, ja nämä mahtavat herrat, jotka rehentelivät hienoissa valkoisissa esiliinoissaan, suvaitsivat joskus päätään nyökäyttäen ilmaista armollisen mielihyvänsä kunnon ihmisten alamaisesta innosta.

Paitsi kreivi Bertelsköldiä, joka oli tullut maaherran kanssa, saapuivat myöhemmin päivällä hovimajoitusmestari, vapaaherra Forssner, eversti, vapaaherra Kaarle Adlerfelt, vänrikki, parooni Löwenhjelm y.m. herroja ja muutamia kuninkaallisia lakeijoita. Jokaiselle vaunulle, mikä tuli näkyviin Runsarin kylän luona, jossa ensimmäinen iso kunniaportti upeili päiväpaisteessa, nosti kansa, joka seisoi juhlavaatteissaan tiheissä laumoissa tien syrjillä, hurraahuudon, ja useat kiipesivät aidoille, kylästä alkaen aina kaupungin etelätulliin asti. Joka kerta vastasivat herrat ja lakeijat armollisesti hymyillen, ja joka kerta huomasi väestö pettyneensä toiveissaan. Joukossa oli käräjäkirjureita, merimiehiä ja muita perin viisaita politikoitsijoita, jotka olivat käyneet Tukholmassa ja tiesivät, miten asiat olivat. Nämä osoittelivat kansalle, mitkä noista saapuvista herroista katsottiin hatuiksi ja mitkä olivat valtiollisilta mielipiteiltään tunnetut myssyiksi. Nyt oli useilla miespuolisilla katselijoilla päässä lasihelmillä ja kukonsulilla koristetut myssyt; toisilla taas oli päivän kunniaksi paikkakunnan tekoa olevat hatut. Kun nyt väkijoukko oli hurrannut kuninkaalle, mutta huomasi pettyneensä, ryhtyi se harmissaan siihen sukkelaan ilveilyyn, että aina, kun hattu ajoi sivu, nakattiin paljaita myssyjä ilmaan, mutta joka kerta, kun myssy ajoi esiin, lensivät hatut taivasta kohden. Ja tämä oli kansasta sanomattoman hauskaa. Nekin, jotka eivät tienneet tarkoitusta, seurasivat iloissaan annettua esimerkkiä, ja siinä oli melua ja riemua, joka tietysti selitettiin alamaisen ilon ilmaukseksi. Valtiollisella taivaanrannalla vaeltavat pilvenkuvat kuvastelivat tällä tavoin niinkuin haihtuvat revontulet aina ylhäällä pohjolan kaukaisissa seuduissa asti.

Kuningas itse ... mutta suotakoon meille anteeksi, että "mielin hiljaisin" vielä panemme tähän seuraavan runollisen kertomuksen hänen matkustuksestaan Suomen rajain sisällä.[19]

Degerby, Sottunga,[20] Korpo[21] ja muut saa sankarin haltuhunsa. Taivasta kiittävät lasten suut, toi heille kun voideltunsa. Hanko ja Barösund, Porkkalakin[22] ja Viapor[23] reittiä valvoo urhon, mi mielin hiljaisin vain hyvettä seuraa ja palvoo.

Sankari saapuvi Helsinkiin[24] ja hyvästi heittävi Ahdin, aallot oivat jok' antoi niin ja matkan suunnan ja tahdin. AADOLF kun maihin on astunut näin, soi rannoilta huudot vastaan: juhlivi riemuiten tervehtäin koko kaupunki kuningastaan.

-- -- -- -- -- Suomen kansa kun kuninkaan näin saanut on vieraaksensa, hänelle uskollisuudessaan se antavi rakkautensa. Sitten tuo siunattu ruhtinas läks' ULRIIKAN[25] linnaa kohti; Långörnin[26] muurit ne myöskin, kas, kesäpäivän kullassa hohti.

Juhannus veisaten juhlitahan ja riemuiten Ruotsin malliin. AADOLFIN kaikkeen ihastuvan nyt nähdään. -- Uskovi kalliin henkensä Siltavuorellekin[27] maan isä ja eelleen matkaa. Porvoossa[28] tavalla Daavidin käy templissä -- kulkua jatkaa.[29]

Kiväärit, kanuunat kaikuvat ja laulut, hän täältä kun kulkee. Aurinko säteensä kirkkaimmat suo hälle. Syliinsä sulkee hänet jo Loviisa,[30] jolle soi nimen kuningattaren mukaan naisen tuon, johon ketään voi ei verrata koskaan kukaan.

Ahvenkoskelle, Anjalaan[31] käy sankari, rajalle asti. Keltinkoskikin[32] iloissaan niin kuohuvi kirkkahasti! Kansa käy isäänsä ihaillen hänen luoksensa täältä ja tuolta; saasta tuskin näet kymmenen niin heistä on pitänyt huolta.

Hämeenmaahan nyt matkaillaan ja luokse sen vanhan linnan.[33] Rahvas ei kursaile valtiataan, vaan kulkevi yhtä-rinnan. Kunnia-ammunta linnasta soi ja kaikuvi ruorilta vastaan; tervetulleheks' ilakoi kaikk' kuulua kuningastaan.

Isän tavalla tyydyttää hän kaikkia lahjoillansa; lapsetkaan niit' ilman ei jää. -- Nyt Turkuhun[34] kulkuansa jatkaa hän kukkain ja seppelten ja kuusien oppaana ollen. Nuoriso vastass' on tanssien, käy vanhatkin hurmiollen.

Nymfeinkin parvi käy karkeloimaan, Mars, Phoibos ja Minerva vielä; kaikki nyt puolelta kuninkaan saa vainen armoa siellä, Ehemiskin maahan lankeaa hänen kärkkyen katsettansa. Hermes laivansa liputtaa näin näyttäen riemuansa.

Vielä mä mainita tahtoisin sen ammunnan, jota silloin sankari mielin ihastuvin sai kuunnella aamuin ja illoin. Savu ja ruuti ne haihtuu pois, siis niistä en kuluta kaulaa. -- Muistos' ei Suomesta häipyä vois, ja siitä mä tahdon laulaa.

-- -- -- -- -- Siksipä ihmiset, parveillen kevätkalojen hilpeäin lailla. syntymäpäivää viettäen LUDOVIKAN[35] on huolta vailla. Eessänsä näkevät kuninkaan ja hengessä kuningattarenkin. Taivasta yhtyvät rukoilemaan he onneksi kumpaisenkin.

Matka käy sankarin Huittisiin[36] ja eellehen Paskilahan. Niinisalo jää taakse niin, ja Kyröhön[37] saavutahan. Metsä saa hetkeksi AADOLFIN, ja sitten on Vaasan[38] vuoro. Kaikuvi saakka pilvihin ilohuutoina kansan kuoro.

Mutta koska lukija lienee saanut jo tarpeeksi, lopetamme toistaiseksi tähän.

27. KUNINKAAN TULO JA ROVASTIN PUHE.