Part 13

Kapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja pudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä, sieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: -- Miksi näitä sanotte?

-- Minä sanon niitä syntirahoiksi, -- vastasi Larsson kylmästi. -- Vielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä tahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa. Tuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen lisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.

Kapteeni kalpeni. -- Sitä en ole koskaan kuullut, -- änkytti hän.

-- Murhattu mies, -- jatkoi Larsson, -- oli ranskalainen, nimeltä Baptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi Bertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten hulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.

-- Niinkö? -- kysyi kapteeni sammaltaen.

-- Niin se oli, -- jatkoi vanhus taipumattomasti. -- Ja onnenkalu, jota Gast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut perintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että löytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut. Tahdotteko tietää vielä jotakin?

-- En, sanoi kapteeni ja aikoi poistua.

-- Kuulkaa kumminkin vielä yksi asia, jonka voitte panna mieleenne. Tiedättekö, mikä se on, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnensa? On eräs vanha taikauskoinen tarina, joka kertoo, että sormus tuo onnea muassaan jokaiselle, joka sitä kantaa, mutta ainoastaan niin kauan, kun hän ei vanno väärää valaa.

Kapteeni Gast valahti valkeaksi kuin palttina

-- _Ja nyt te olette vannonut väärän valan!_ huusi Larsson yht'äkkiä jylisevällä äänellä.

Kauhistunut mies lankesi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää.

-- Ei siinä kyllin, että olette väärän valan vannonut, te olette myös kuristanut ranskalaisen, joka makasi haavoitettuna Skeppsbron laiturilla.

-- Armoa! armoa! -- änkytti kapteeni mitä suurimman kauhun valtaamana.

-- Antakaa tänne se pahus, että saan nakata sen sinne, missä ei päivä paista eikä kuu kumota. Se on ainoa keino, mikä nyt enää voi teitä auttaa, -- huusi Larsson ankarasti.

Kapteeni kaivoi vapisevin käsin esille tuon pienen kuparisormuksen, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan.

-- Hyvä, -- sanoi Larsson. -- Nyt saatte mennä.

23. KOHTAUS PUUTARHASSA.

Larssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia, hevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi hoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia rakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja juuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon aiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen polku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa eli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä, persiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia hernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja kauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla Larssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta. Sarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli ruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille ei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä kauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita, lehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat Esterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja kirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja kukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä, jokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.

Puutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone -- eli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin -- niin pieni ja siro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi. Täällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana istua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli hänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden Daavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi: sentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen kielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina uuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei voinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa -- kun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun kieliä -- silloin ajatteli Ester usein: -- se on hänen näkymätön kätensä, joka kieliä koskettelee -- se on minun ystävä-vainajani henki! Sillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi ja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen, hän on vieras, jota on tunne!

Nyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän somaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset kyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja pesee puhtaaksi niiden vihreyden.

Heinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua nousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät lämpöä.

Suuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän sydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään hänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei voinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli kapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut haudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon miehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta -- ja juuri silloin, kun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen edessään, kutsui häntä taas omakseen -- ja poissa oli Esterin rauha. Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä; mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.

Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät antaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi saman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa levottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien ääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.

-- Herra, -- huokasi hän, -- _koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun sieluni_.

-- Ja minkätähden sinä vaikenit? -- sanoi samassa tuttu ääni hänen vieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan puettu mies.

-- Minkätähden sinä vaikenit? -- toisti Bertelsköld, Esterin tuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. -- Johan sen tiedät: Tästä hetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin edessä, eikä ole kukaan meitä erottava.

-- Kuinka tulitte tänne? -- sanoi Ester, vielä vapisten, sillä närkästys rohkaisi hänen mieltään. Hän oli kumminkin nainen, sen miehen pettämä, jolle hän muinoin oli sanansa ja sydämensä antanut, ja nyt ajatteli tämä mies hänestä niin alhaisesti, että hän ottaisi häneltä petetyn onnensa lahjaksi.

-- Minä tulin puhuttelemaan isääsi ja sinua, -- vastasi kreivi. -- Astuessani takakatua puutarhan sivu kuulin tuon harpun äänen ja tuon virren, joka ei koskaan ole mennyt muististani.

-- Isäni asuu tuolla kadunpuoleisessa rakennuksessa ja on tavattavissa siellä, jos kreivi tarvitsee vekseliä, -- sanoi Ester, tarkoittaen Bertelsköldin ensimmäistä, hänen lapsuutensa aikana tapahtunutta talossa käyntiä, ja nousi lähteäkseen.

Mutta Bertelsköld veti oven kiinni -- Ei, -- sanoi hän -- minä en ole matkustanut maita ja meriä kadottaakseni sinut taas samassa, kun sinut tapasin. Ester -- minä tiedän tuottaneeni sinulle paljon murhetta, olen tehnyt väärin, ja sinulla on oikeus puhutella minua kuin muukalaista isäsi talossa. Mutta sinun täytyy kuunnella minua, ja kuultuasi tulet ymmärtämään, etten olekaan niin syyllinen kuin ehkä voit luulla. Voi, monet vuodet on meidän välillämme vallinnut yö ja pimeys ja meren sumu, mutta usko minua, kaikki on taas selviävä ja parhaaksi kääntyvä. Et voi kieltäytyä minua kuulemasta.

Esterin ylpeä veri kuohahti niinkuin hänen nuoruutensa päivinä. Hänen kalpeat kasvonsa tummenivat yht'äkkiä, ja hän sanoi: -- En tiedä, mitä hyötyä olisi selityksistä meidän välillämme. Jos herra kreivi on unohtanut olevansa nainut mies, niin en ainakaan minä ole unohtanut olevani kihlattu nainen.

-- Eikö mitään muuta! -- huudahti kreivi kevyesti -- liian kevyesti.

-- Keneksi te luulette minua? Ja keneksi on minun teitä luuleminen, herra kreivi? -- kysyi Ester äänellä, jossa viha ja tuska taistelivat keskenään.

-- Ymmärrä minut oikein! -- sanoi Bertelsköld. -- Minä pelkäsin sinun jo solmineen lujempia siteitä. Tuo ei voi estää onneamme.

-- Minä pyydän teitä, kreivi, antakaa minun mennä, ennenkuin minun täytyy ylenkatsoa miestä, jota minä kerran...

Hän ei jatkanut; se kävi hänelle ylivoimaiseksi.

-- Mutta onko mahdollista, Ester, ettet tiedä mitään myöhemmistä elämänvaiheistani. Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että minä olen vapaa, että kohta on kolme vuotta kulunut siitä, kun kuolema vei minulta ensimmäisen puolisoni? Vai kuinka on minun ymmärrettävä nuo kovat sanasi, joilla tervehdit häntä, joka ei koskaan ole lakannut sinua rakastamasta, ei silloinkaan, kun tämä rakkaus oli ristiriidassa uusien velvollisuuksien kanssa?

-- En ole tiennyt, että kreivittärenne on kuollut -- ei saa loukata kuolleita eikä eläviä, -- vastasi Ester. -- Hän ei voinut olla syvään huokaisematta, keventääkseen surun raskauttamaa sydäntänsä. Tämä mies ei toki ollut _niin_ kevytmielinen, _niin_ rikoksellinen kuin hän oli ajatellut aina siitä asti, jolloin he ensi kerran olivat nähneet toisensa.

-- Kuuntele minua, -- sanoi kreivi vakavasti ja pakotti Esterin jälleen istumaan. -- Minä olen antanut ensimmäiselle puolisolleni kaikki, mitä voin hänelle antaa: ystävyyteni, vilpittömän kunnioitukseni, jonka hän ansaitsi. Enempää hän ei voinut vaatia. Oletko koskaan aavistanut, millaisia taisteluja saa taistella mies, jonka täytyy uhrata elämänsä onni velvollisuudesta äitiään kohtaan? Sinä tunsit äitini; jalompaa, ylevämielisempää sydäntä ei ole sykkinyt maan päällä. Eikä kuitenkaan täällä maan päällä ole mitään niin ylevää, ei mitään niin jaloa ja voimakasta, että se kaikissa koetuksissa voisi inhimillisen heikkoutensa voittaa. Äitini heikkous oli siinä, että hänen ainoan poikansa, ainoan, joka enää kantoi loistavaa nimeämme, tuli valita sukuunsa nähden vertaisensa puoliso, voidakseen -- niinkuin äiti ajatteli -- jättää tämän nimen _kaikin puolin_ himmentymättömänä perinnöksi tuleville sukupolville. Usko minua, hän kunnioitti sinua, hän rakasti sinua kuin tytärtä; mutta hän ei luullut voivansa muuttaa sitä, minkä hän katsoi luojan maailmanjärjestykseksi.

-- Sen tiedän -- vastasi Ester. -- En ole ikinä unohtava, että juuri hän häpeässäni ja onnettomuudessani ojensi minulle pelastavan käden.

-- No niin, sitten ymmärrät myöskin käytökseni, kun tiedät, että oli minun vallassani valmistaa hänelle surua tahi iloa. Minähän olin hänen ainoa onnensa tässä maailmassa; kuinka olisin voinut epäillä tehtävääni, kun viimein huomasin, ettei hänen ennakkoluuloaan käynyt muuttaminen? Ja uhristani olen saanut palkkani. Kaksi vuotta sitten lakkasi kaksi rakastavaa sydäntä sykkimästä: toinen oli hyvyydessä enkelin vertaisen ihmisen, tätini, kreivitär Ebba Liewenin sydän. Vajaan kahden viikon kuluttua seurasi häntä äitini autuaallisten majoihin. Ja ennenkuin hän silmänsä ummisti, siunasi hän poikaansa.

Esterin silmät kostuivat, mutta hän oli vaiti.

-- Äidin siunaus, -- jatkoi kreivi, -- on kaikille kallis aarre, mutta Bertelsköldeille enemmän kuin muille. Meidän keskemme käy taru, että isien kirous ja äitien siunaus taistelevat suvustamme aina sen alkuajoista asti. Meillä ei ole yhtään keskitietä valittavana, ei kukaan meistä tohdi kieltäytyä, kun voi saada tuon paremman osan. Tästä hinnasta minä ostin korkeasukuisen puolisoni ja kun lupasin, etten enää näkisi sinua, etten enää kirjoittaisikaan sinulle, tyytyi kreivitär Malin _oikealla puolella_ olevaan sydämeeni. Elämämme oli kahden ystävän elämää: viileätä, mutta onnellista. Hän lahjoitti minulle pojan ja tyttären.

Ester peitti silmänsä.

-- Surettaako se sinua, Esterini? -- kysyi kreivi.

-- Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä.

-- Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille hyväksi äidiksi.

Ester pudisti surullisesti päätänsä.

-- Minä ymmärrän, -- jatkoi kreivi. -- Jokainen ajatteleva nainen pelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden, että kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden viivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi. Mutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään muusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä pelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat sinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet enemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut tuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun etevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen kyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla koetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan kiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden mukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme syksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia päiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi. Sitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me voimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me tulemme hyvin onnellisiksi!

Ja omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli hellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen, miltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:

-- Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja suokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin, mitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin mielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole ajatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen tehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi sentähden, että _te_ nyt olette vapaa?

-- Luuletko minun unohtaneen, -- sanoi kreivi, -- että isäsi on kovaa puuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä häntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.

-- Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen suostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni, luuletteko meitä olevan _kaksi_, jotka sitä isältäni rukoilemme?

-- Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen käteni luotasi! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:

-- Niin se on, -- sanoi Ester tuskin kuuluvasti.

-- Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. -- Hän ei rakastakaan minua enää!

24. LEMMEN TILI.

-- Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? -- kysyi Ester Larsson.

-- Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä sinun edestäsi! -- vastasi Bertelsköld.

-- Kuulkaa minua, kreivi! -- sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä, joka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi. -- On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen teidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.

-- Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.

-- Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain heikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään asti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni. Mutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole toki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen kärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te olette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä tehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat kaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä _minä_ olen kärsinyt niinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta kaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman ainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa varten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni tahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen oikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen toimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on se ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja sen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata sielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on Jumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman yrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi. Oletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen sydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään lakastumaan -- kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja sulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä ihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?

-- Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan ajatellut...

-- Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä täällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette kysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka kärsittyään moisen häväistyksen -- joka tultuaan niin muserretuksi kuin suinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä sille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi? Semmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa heille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi teistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi vaimoksi?

-- Olet oikeassa, -- vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään ihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. -- Olet oikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen rikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen sinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat puolisokseni.

-- Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo turhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta, kietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla menee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin tytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni sopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa. Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.

-- Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin -- jolloin itse itkit ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.

-- Silloin olin vielä nuori -- mutta nyt en enää ole. Ihmisten sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat _silloin_ olivat, olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä erottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten elämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei ole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua eri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme toisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena. Teidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina ystävinä.

-- Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö meidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi elinajaksemme! -- huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen, voimatta enää hillitä liikutustaan.

-- Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa välttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko nainen! -- vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka pusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.

-- Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, -- jatkoi Bertelsköld; -- älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan rakastanut minua niinkuin minä sinua.

-- Niinkö luulette? -- kysyi Ester surunvoittoisesti.

-- Olen varma siitä! -- huudahti kreivi. -- Sydämesi on kylmä kuin jää. Rakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin sitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat ja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet toisen oma.

-- Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta valmistautuakseni siihen.

-- Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se toinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut valloittaa sydämesi paremmin kuin minä!

Vaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut olla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld aavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon Istvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.

-- Luulenpa, että olette mustasukkainen! -- sanoi hän naurahtaen.

Bertelsköld oli nyt synkeällä tuulellaan. -- Saat olla varma siitä, -- sanoi hän, -- että minä haen käsiini sen miehen, ennenkuin lähden Vaasasta ja eroan sinusta. Minä tahdon tuntea sen rohkean, joka on tohtinut temmata minulta elämäni onnen. Jos hän on sinun arvoisesi -- silloin on sallimus erottanut tiemme. Jos hän ei ole -- sitä pahempi hänelle -- ja sinulle. Jää hyvästi!

Ja kreivi Bertelsköld meni -- kiukkuisena, vihaisena ja mitään kuulematta, jollaiseen mielentilaan tämä lempeä ja tunteellinen mies joskus joutui. Miettiväisenä näki Ester hänen poistuvan samaa tietä, jota hän oli tullut: puutarhan aidassa olevasta pienestä sivuportista. Tämän portin oli vastoin tavallisuutta jättänyt auki kaksi eukkoa, jotka varhain aamulla olivat puhdistaneet puutarhaa, sillä tänään ei saanut ainoatakaan rikkaruohoa näkyä Vaasassa.

Niin salaa ei kreivi kumminkaan ollut kadonnut, ettei Penna, joka tuli morsiantaan hakemaan, huomannut hänen viittansa lievettä. Pennan oli käynyt niinkuin monen muun hidasluontoisen, että kun hän oikein oli ennättänyt miettiä uutta ja odottamatonta onneansa, oli hän tuota pikaa silmittömästi rakastunut -- tai ainakin luullut rakastuneensa.

Ja kun hän nyt näki oudon herran pujahtavan pois puutarhasta ja kun hänelle johtui mieleen, mitä vanha Larsson vähän ennen oli ilmaissut hänelle eräästä vanhasta lemmikistä, joka kenties voisi käydä kihlattujen onnelle vaaralliseksi, niin tapahtui se merkillisyys, mistä Penna ei eläessään ollut uneksinutkaan, että hän tuli yhtä mustasukkaiseksi kuin hän tähän asti oli ollut tyyni ja rauhallinen kaikissa lemmen asioissa.

Ester kohtasi hänet puutarhassa juuri silloin, kuu kunnon Pennamme oli ennättänyt tarpeeksi perehtyä näihin uudenoutoihin tunteisiin, käydäkseen niin järjettömäksi kuin mahdollista.

-- Kuka oli se herra, joka meni ulos täältä? -- kysyi hän, levittäen silmänsä Esteriä kohden selälleen kuin tarhapöllö.

-- Kuka herra? -- sanoi Ester, joka ei ollut halukas tunnustamaan totuutta.

-- Hän, joka vast'ikään oli luonasi leikkituvassa.

-- Tahdotko välttämättömäsi tietää sen?

-- Minulla on mielestäni oikeus siihen.

-- Penna hyvä, älä kysele minulta mitään. Tyydy siihen, kun sanon, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.

-- Mutta minä sanon, että minä tahdon tietää sen, ja tietää nyt heti kohta. En aio suvaita mitään koukkuilemisia.