Part 12

-- Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, -- jatkoi ukko, huolimatta kuunnella Esterin vastausta. -- Ilman rahaa hän ei voi liikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota. Toivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii kultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa ulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa perästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme talonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester, tässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen olen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee saamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra, hän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset sentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin ajatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin viimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että saat kelpo miehen.

-- Minä tyydyn isäni tahtoon, -- vastasi Ester nöyrästi. -- Yksi tunti -- tai oikeammin muutamat sanat -- olivat muuttaneet hänen mielensä. Mikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt tullut hänelle pelastus.

-- Hyvä on, -- sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla puhettakaan. -- Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän maailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.

Penna tuli.

Vanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden raihnaisuudesta. -- Poikani, -- sanoi hän arvokkaasti, me olemme eläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja ihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä muuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta vielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin vaimoksesi?

Penna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin pitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään, katsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle tarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: _tahdon_.

-- Anna hänelle kätesi, lapseni, -- sanoi ukko. -- Niin -- nyt olette kihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita, täydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja ja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?

-- Tyydyn, -- vastasi Penna. -- Kyllähän hän oli toivonut saavansa paljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi Larsson, -- on minulla Hampurin pankissa talletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni suoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa olevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman kasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat talletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin testamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä muistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?

-- Lupaan, -- vastasi Penna.

-- Uskon sanoihisi niinkuin kunnon miehen, -- sanoi vanhus. -- Ole hyvä mies vaimoasi kohtaan, Benjamin; hän on kelpo nainen kaikissa askareissaan, ja sydän hänellä on kuin kullasta. Ettei olisi mitään salattua välillänne, tulee minun sanoa sinulle, että hän nuoruudessaan oli joutua erään ylhäisen herran pauloihin.

-- Isä hyvä! -- puuttui Ester puheeseen.

-- Minä sanon, -- jatkoi vanhus, -- että hän on ollut lankeamaisillaan ja minulle suuren surun tekemäisillään, mutta Jumalan kiitos, hän on päässyt siitä kunnialla, ja minä annan hänet sinulle puhtaana ja tahratonna. Et koskaan saa sanoa hänelle siitä pahaa sanaa! Hän ei ole sittemmin enää nähnyt viettelijäänsä ja hän kiroaa häntä sydämessään.

Ester peitti kasvonsa käsiinsä.

-- Nyt tiedät, mitä sinun tulee tietää, -- sanoi Larsson, -- ja nyt on kaikki selvillä meidän välillämme. Mene nyt poikani; Jumala siunatkoon teitä. Mitä siihen tulee, että olette orpanukset, niin hankin teille kuninkaan oman luvan avioliittoonne. Tulevana sunnuntaina teidät kuulutetaan Vaasan kirkossa, ja kaksi viikkoa sen jälkeen ovat häänne, jos elän niin kauan.

Penna, joka tämän selityksen alussa oli seisonut silmät selällään, näytti olevan tyytyväinen ja tahtoi nyt esiintyä rakastettavana sulhasena. Hän tiesi kyllä, -- sanoi hän, -- että ukkovaari asettaisi kaikki oikein päin. Myös tiesi hän, ettei Ester ollut mikään kaupunkilaisvauva, vaikka oli saanutkin vähän enemmän oppia kuin hänen tuleva miehensä, ja hän tulisi kyllä viihtymään Perttilän uudessa tuvassa. Hänen mielensä tulisi kyllä käymään hyväksi hänen katsellessaan niitä kahtatoista kaunista lehmää, jotka olivat niin lihavia, että karva kiilsi, ja nyt niitä tulisi olemaan kahdeksantoista, ja maitohuone siellä oli myös ja uudet koreat hyllyt ja hulikat, ja sitten hän saisi ajaa Pokella, jonka vertaista ei ole koko Suomessa, sillä Poke on unkarilaista rotua, sen kantaisän nimi oli ollut Bogatir; ja hän saisi ratsastaa milloin haluttaisi, se olisi mieleen Pennasta, joka oli ollut husaarina. Tuota ylhäistä herraa Esterin ei tarvitsisi pelätä; herra kyllä kavahtaisi vanhaa husaarin sapelia, joka ei vielä ollut tuppeensa ruostunut. Sitten Penna kertoilisi hänelle kaikki merkilliset, Unkarin aroilla kokemansa nuoruudenkikkailut ja kertoisi suuresta Eugen-prinssistä ja... Niinpä niin, heidän onnestaan ei tulisi muuta puuttumaan kuin että Penna vielä kerran saisi nähdä entisen rakkaan herransa kreivi Bertelsköldin, ja kutsua hänet häihinsä. -- Mitä appi siihen sanoo?

Larssonin harmaat kulmat rypistyivät tuimiksi. -- Tyhmää lorua! -- vastasi hän.

Penna loukkautui mielessään. Niin tyhmää se ei suinkaan ollut, arveli hän, koska kreivi oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja koska hän oli ollut hyvä herra, jota Penna oli uskollisesti palvellut kahdeksan vuotta.

-- Jumalan kiitos, että se herra on toisella puolen meren, muuten saattaisit tehdä suuremman tyhmyyden kuin itse voit käsittääkään, -- sanoi Larsson.

-- Niin, -- sanoi Penna pelkäämättä, -- jos kreivi sanoo minulle: Istvan -- sillä se oli nimeni siihen aikaan -- Istvan, tuossa on meri, hyppää siihen, poikaseni! -- niin saa appi olla varma siitä, että paikalla hyppään. Ja jos hän sanoo minulle: Istvan, sinä voit antaa minulle Perttilän talon ja taas ruveta minun ratsurengikseni ja ruokota minun Bogatiriani, sillä sitä ei osaa kukaan muu tehdä niinkuin sinä, ja se ymmärtää, kun sinä vihellät ja tulee tulista laukkaa luoksesi, vaikka olisi sinusta penikulman päässä, niinkuin kerran tapahtui Vähäkyrön metsässä -- niin, appi, silloin vastaan minä: ottakaa kaikki ja minut päällisiksi! Semmoista herraa ja semmoista hevosta en saa enää ikinäni!

-- Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! -- jatkoi vanhus, terävästi katsoen häneen.

Penna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti silmiään ja sanoi: -- Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän sattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen vastaisin?

-- Sinä vastaisit: tietäkää huutia!

-- Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla, pistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun vaimoni -- ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on kaikki niinkuin olla pitääkin.

-- Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! -- ärjäisi vihastunut vanhus. -- Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta ... olkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja se on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi teidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa. Olenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?

Ester nyökäytti surullisesti päätänsä.

-- Niinpä saat olla huoleti, -- vastasi Larsson. -- Semmoista ei toki Jumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa Korkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.

Kihlatut menivät. -- Sukuni ei ole pilautuva, -- mutisi Larsson itsekseen.

Kohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.

Hän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme hänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti hänen kömpelö käytöksensä.

-- Vaari Larsson ... aloitti hän jonkinlaisella juhlallisuudella.

-- Mitä nyt? -- sanoi vanhus tylysti. -- Onko Toivo valmis purjehtimaan, tahtooko Gast muonaa? Menkää Lauri-poikani luo, hän hoitaa asioita. Mutta älkää vast'edes syöttäkö laivaväelle ummehtuneita ryynejä, eltaantunutta voita ja homehtunutta leipää. Gastin pitäisi itsensä parhaiten tietää, että merellä tarvitaan kelvollista ravintoa.

-- Herra valtiopäivämies! -- aloitti kapteeni uudestaan.

-- Mitä nyt? -- ärjäisi taas vanha porvariskuningas. Milloin minusta on herra tullut, minusta? -- Kunniallista Porvaria sanottiin silloin vielä tavallisesti _vaariksi_ ja hänen vaimoaan _muoriksi_.

-- Ei olekaan nyt Toivosta puhe -- tai oikeammin sanoen _minun_ Toivoni on nyt valmis purjehtimaan! -- jatkoi kapteeni, kooten kaiken rohkeutensa. -- Vaari on kenties huomannut, että minä kotvan aikaa olen luovaillut erään ihmisen vanavedessä. Ja nyt minä tulen kosimaan kunnioitettavaa ja siveätä neitsyt Esteriä ja anomaan häntä aviovaimokseni, siihen on minulla varoja.

-- Vai niin -- sanoi Larsson kuivasti. -- No, siispä saatan vastata teille yhtä lyhyesti, että saatte ajaa mokomat houreet mielestänne vanhoilla päivillänne. Ei kelpaa, että paikattu pikiröijy rupee tyttöjen narriksi.

-- Minä sanon, että siihen minulla on varoja, -- jatkoi kapteeni pelästymättä. -- Ja koska tiedän vaari Larssonin pitävän äyristä kiinni, niin saatte merkitä lastikirjaan, että minussa on miestä ostamaan Toivo ja kaikki teidän laivanne lasteineen päivineen, ja jos ette usko minua, niin näytän teille velkakirjani ja nassakkani hollantilaisine kultalintuineen, ne kilahtavat hiukan paremmin kuin teidän rahamerkkinne, vaari Larsson. Sentähden huudan: priki, ohoi!

-- Kiljukaa merellä, mutta pitäkää suunne kiinni täällä sisällä. Ei kannata vanhoja variksia ruudilla ampua. Tyttäreni on toisen morsian tästä päivästä alkaen, ja hänen miehekseen tulee Benjamin Perttilä.

-- Väkipyörät ja plokit! Ajakaa se koira ovesta ulos, ennenkuin kadutte, vaariseni! Minä olen pestannut tytön ja minä otan hänet mukaani! -- karjui kapteeni.

-- Mies! Tiedätkö, ketä puhuttelet?

-- Tiedän kyllä, tiedän, että puhuttelen miestä, joka saa kiittää minua kaikesta, mitä hänellä nyt on ja joka ilman minua on vajaassa vuodessa laivarottaa köyhempi. Kirjoittakaa lastikirjaan, vaari Larsson, että kaikki teidän onnenne riippuu minusta. Ilman minua menevät kaikki asianne hiiteen. Mutta minun kädessäni on onni, ja minä voin tehdä teidät vielä seitsemän kertaa rikkaammaksi kuin olette.

Kaikessa tässä oli jotakin totta, joka pani vanhuksen miettimään ja saattoi hänen tuleen syttyneen vihansa hiiltymään. Hän ei peräytynyt, mutta ei tahtonut myöskään teurastaa kukkoa, joka muni hänelle kultamunia. Hän jatkoi sentähden, antamatta hävyttömän palvelijan huomata voittoansa.

-- Onni ja onnettomuus ovat Herran kädessä. Ja minä neuvon Gastia pitämään suurta suutaan pienempänä. Minua te ette voi peloittaa kerskauksillanne; mutta te voitte saada viskaalin niskoillenne, sillä yksinkertainen kansa sanoo teidän lupautuneen paholaiselle, ja laissa on kirjoitettu, että noituus rangaistaan kuolemalla. Teidän oma laivaväkenne on valmis tekemään kanteen teitä vastaan siitä, että yksi mies on aina hukkunut joka matkallanne, ja nyt viimeksi Aabraham Långvik, jota he sanoivat Långpytsiksi. Väistäkää vihuria, mies, ennenkuin otatte vettä sisään tuulen alta.

-- Minäkö huolisin siitä, mitä ihmiset sanovat! Minäkö huolisin siitä, mitä laki tuomitsee! Minä purjehdin kaikissa tuulissa. Minä purjehdin matalikkojen ja luotojen yli, joihin kaikki muut laivat ovat särkyneet. Minä kuljen kuivin jaloin meren yli. Minä ojennan käteni tyhjään ilmaan ja vedän sen takaisin kultaa täynnä! Minuun ei tohdi kukaan koskea; jos joku koskee minuun, niin hän on hukassa; jos hän puhuu pahaa minusta, niin hänen loppunsa on tullut. Vanha Petterson tarttui minua rintaan ja suistui laivasta Itämereen. Kajuutanvahti matki minua, ja seuraavana päivänä söi hän rotanmyrkkyä. Långpyts sepitti minusta valheellisia juttuja ja sai kanuunan palasen otsaansa. Kaikki onnistuu minulle; kahden vuoden kuluttua ostan Vaasan ja siirrän sen Palosaareen. Minä voisin anastaa teidän talonne ja kaikki mitä teillä on, mutta mastot ja märssyt! käy säälikseni niin kunnon miestä kuin te olette ollut, ja sentähden pyydän vain tytärtänne ja teen teistä kaikkien porvarien keisarin, sen sijaan, että tähän asti olette ollut vain paljas kuningas.

Hän vaikeni ja koetti tarkastaa sitä vaikutusta, minkä luuli tehneensä. Mutta vanhasta porvariskuninkaasta oli mahdoton saada selkoa. Ei liikahtanut ainoakaan piirre hänen kasvoissaan, vaikka kyllä jokainen, joka tunsi hänet tarkemmin, olisi voinut sanoa, että hän aikoi viekkaudella voittaa tuon vaarallisen miehen.

22. KAPTEENI GASTIN KERTOMUS.

-- Tahdon kysyä teiltä jotakin, -- sanoi Larsson kapteeni Gastille. -- Milloin te aiotte heretä kerskailemasta?

-- Minä en koskaan kerskaile! -- huudahti kapteeni. -- Toivon menestys osoittaa parhaiten, kerskailenko?

-- Teillä on aina ollut tuulta purjeissa ja onni matkoillanne. Mutta huomenna voitte saada vastatuulen ja jonakin kauniina päivänä te voitte menettää sekä laivan että miehistön.

-- _Minä_ en koskaan saa vastatuulta, _minä_ en voi koskaan joutua haaksirikkoon, -- vastasi kapteeni Gast hyvin varmasti.

Larsson naurahti ylenkatseellisesti.

-- Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.

-- Valhettako?

-- Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää niitä minullekin.

-- Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää toteen...

-- Te ette voi mitään näyttää toteen.

-- Voinpa.

-- Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista en tahdo vävykseni.

-- Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni vallassani? -- kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.

-- Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin kai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te sanotte onnenne todisteeksi?

-- Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.

-- Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni, että te olette suuri lörpöttelijä.

-- Minä lörpöttelijä!

-- Juuri te.

Kapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita kertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin olisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:

-- Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon, kuinka asianlaita on.

Juuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi: -- Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin lirun larua.

-- Se nyt on niin -- kertoi kapteeni vastahakoisesti -- että minä olin hiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää...

-- Sen tietää Jumala ja koko maailma -- vastasi Larsson.

-- Silloin sattui niin, -- jatkoi Gast, -- että tuuli kantoi minut Tukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa nimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi odottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä nikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit, saappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn; enempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli minulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä lahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata nukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin muutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin torilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha pikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla parasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas, silloin näin unta.

-- Päissäsi, tietysti.

-- Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja sanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa? -- Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni tarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. -- Mutta jos lupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. -- Sepä olisi hiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. -- Hyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin kujalle, niin saat nähdä. -- Samassa meni hän tiehensä, niin että ratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin tullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua kajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin en otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.

-- Mutta Gast otti kuitenkin pestin.

-- Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat kalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli illalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän kaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä kolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin, etten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja pimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari Samulin kujalla. Kello löi kolme.

-- Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?

-- Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka, jossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa rahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin hajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla sisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia toisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia vatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja minä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin likimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan minuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli kolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen ammuttu kalalokki. -- Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa juoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan minä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon menneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni, mutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. -- Jo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani sadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. -- Vähätpä tuosta, sanoin minä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta matkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua hinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän, ja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.

-- Vai niin, -- virkkoi Larsson välinpitämättömästi.

Kapteeni huokasi syvään ja jatkoi:

-- Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa Skanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän tarkoitti. -- Isännälläni oli eräs onnenkapine, -- puuskutti tuo onneton, -- jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle. Seuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä kuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin isäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu; mutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni, voitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa rikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää tuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, -- sanoi hän, ja samassa aikoi hän nakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu putosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni paikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen löysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei saanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken maailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin olisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin kaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat Itäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.

Näin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin pahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan rikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät kammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut itsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti:

-- Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä kuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen korjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan ole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että siitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin Skeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut laivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani täyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin juomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää valtiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä omallatunnolla antaa minulle tytön.

-- Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, -- vastasi Larsson. -- Te olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on ainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne, että kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.

Kapteeni nauroi. -- Ei, taattoseni, -- sanoi hän, -- teidän kettunne ei pure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.

-- Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa sananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi pelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?

-- Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli mahdoton tuntea ventovierasta miestä.

-- Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa puhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies löydetään murhattuna laivarannasta.

-- Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.

-- Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?

-- Kuulkaapa, valtiopäivämies...

-- Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä. Ette siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?

-- En mitään, johan olen sen sanonut.

-- Vannokaa se!

-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta, en minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen sanonut.

Larsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. -- No, -- sanoi vanhus, -- koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron teille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka rupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä ylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta kun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset herratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat, kunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin on teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän maatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun aika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee jälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on. Gast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen sen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei ole muuta kuin lakastuneita lehtiä.