Part 11

-- Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään, siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat lapseni, on _meidän_ perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan 5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?

-- Tahdomme, -- vastasivat miehet ja naiset.

-- Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut tapana Pohjanmaalla?

-- Tahdomme, -- vastattiin.

-- Tahdotteko, lapset, -- jatkoi vanhus juhlallisesti, -- luvata ja vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?

-- Tahdomme, -- vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran, että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.

-- Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, -- jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli, -- ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä. Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!

-- Amen! -- sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa, seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden ikäinen talonpoika.

Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan, sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan, kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään. Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä tästä yhtymisestä seuraisi.

Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"

Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:

-- Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?

-- Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, -- vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.

-- Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki unohduksiin! -- sanoi Larsson.

Lautamies Perttilä -- hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo -- astui heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. -- Jumalan rauha teille, taattoseni, -- sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti. -- Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän, jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen, sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.

-- Älkäämme enää siitä puhuko, -- sanoi Larsson, pudistaen tarjottua kättä. -- Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta, katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä. Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin, -- jatkoi vanhus, -- sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä. Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne, että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi, pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan -- siltä hakkaa käsi poikki, hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.

Benjamin Perttilä -- muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä -- punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan; Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.

Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä sietämään ja sanoi:

-- Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan. Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä, Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan perinnön?

-- Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette sanonut, taattoseni, -- vastasi Penna.

Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate, joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.

-- Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, -- sanoi hän, -- siksi, kunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja huonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on Perttilän talo.

Penna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään ollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.

-- Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja ponnistat? -- jatkoi vanhus ystävällisesti. -- Kuka perii sinun tilasi, kun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä ei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun vertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma veresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun täytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun kylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka osaisi hoitaa Perttilän taloa?

Penna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä oli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä hankkiessaan.

-- Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, -- sanoi setä, -- vaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä olet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin. Minä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi ajoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä kaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen kalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan veljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.

Syntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta pääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.

-- Isä! -- Mitä ajattelette! -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja närkästyksestä punastuen.

20. KOLME KOSIJAA.

Yhtä hämmästyksissään kuin hänelle luvattu morsiamensa, tapaili kunnon Penna pitkiä niskakarvojaan, kiskoakseen sieltä vastauksen sedän odottamattomaan ja imartelevaan tarjoukseen, kun samassa saapui sanantuoja, ilmoittaen kahdelle nuorimmalle Larssonille, jotka kuuluivat porvariston ratsuväkeen, että heidän heti kohta tuli kiiruhtaa harjoituksiin Korsholman luo. Syntyi liikettä kokoontuneessa joukossa, mutta kukaan ei tohtinut poistua, ennenkuin porvariskuningas näki hyväksi lopettaa kokouksen. Tämä sattuma pelasti Esterin ikävästä pulasta, niin ettei hänen tarvinnut istuvan oikeuden edessä nousta kapinaan yksinvaltaista isäänsä vastaan eikä kaikkien kuullen antaa orpanalleen rukkasia.

Porvaristolla oli siihen aikaan sekä ratsu- että jalkaväkeä ja se oli niistä hyvin ylpeä. Nämä molemmat joukko-osastot kilpailivat jalosti keskenään sotaisissa harjoituksissa. Ratsastajat koettivat uupumatta totuttaa siivoja työkonejaan etäiseen ryhtiin, saada niitä pysymään rintamassa ja opettaa niitä astumaan torvensoittajan ja rumpalin tahdin mukaan, mutta erittäinkin he tekivät kaiken voitavansa, etteivät hevoset jossakin äkkipyöräyksessä karkaisi takaisin Larssonin, Bladhin tahi Blomin pihoihin, tai ryöstäytyisi portista sisälle johonkin viettelevään läheiseen kapakkaan, jossa konit olivat jokapäiväisiä vieraita. Jalkaväki puolestaan puhkui ja hikoili kesähelteessä kiväärin painon alla, ja sillä oli synnynnäiset vaikeudet voitettavana, kun tuli erottaa oikea puoli vasemmasta tai nostaa kankeita sääriä niin korkealle kuin vaadittiin alamaisen innon ja kuuliaisuuden osoittamiseksi. Kaikki olivat kumminkin mieheviä mielestään noissa ihan uusissa vaatteissaan, joitten valmistamisessa täksi suureksi päiväksi räätälit olivat nähneet uskomattomia vaivoja ja joita kaupungin tytöt ihailivat kuin korkeinta sotaista komeutta. Voihan olla, että päivän iloa hiukan häiritsi ratsu- ja jalkaväen välinen keskinäinen kateus, mikä ilmeni siten, että kumpikin puoli tuon tuostakin nakkeli kompasanoja ohi mennen toisilleen, mutta mitäpä tuosta. Vaasan poikia ei oltu vielä silloin sankarirunoissa ylistetty; mutta mahdollista on, että senkin ajan pojat äksyistä hevosistaan ja kankeista koivistaan huolimatta olisivat tarpeen tullessa kyenneet kunnostautumaan.

Ester Larsson oli käyttänyt tilaisuutta pakoon pujahtaakseen. Hän oli mennyt muiden muassa Korsholman valleille ja katseli kokonaan muuta, ajatellen näitä merkillisiä sotaharjoituksia, kun käheä ja epämiellyttävä ääni virkkoi ihan hänen korvansa juuressa: -- Kaunis ilma tänään, neitsyt Larsson!

Ester kääntyi päin ja tunsi kapteeni Neptunus Gastin, jolla oli mahdottoman iso röyhelö rinnassa, kukkia hatussa ja monenlaisia muita helyjä yllään, niin että hän oli kuin juhlatilaisuutta varten koristettu keularaaka. Ester inhosi kapteenia, mutta nykyisessä asussaan oli tämä siihen määrin hullunkurinen, että Ester remahti nauruun, jota hän ei ensinkään huolinut salata.

Kapteeni Gast luuli tämän merkitsevän, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, ja jatkoi vastausta odottamatta: -- Mastot ja märssyt, kuinka kuningas on mielistyvä Vaasaan tänä päivänä.

-- Niin, varsinkin kun saa nähdä Gastin -- vastasi Ester ja kääntyi selin.

Kapteeni siirtyi askelen lähemmä ja jatkoi samaan tapaan: -- Kunpa hän ei vain saisi teitä itseänne kiikariinsa; niinhän te olette korea kuin vastamaalattu keulakuva.

-- Se on isän syntymäpäivän vuoksi, jos välttämättömästi tahdotte tietää, -- vastasi Ester yhä selin ollen.

-- Isän? -- jatkoi hänen ahdistelijansa. -- Tiedättekö, punaisin ruusunnuppuseni, että minä olen purjehtinut teidän vanavedessänne aina siitä asti kuin tulin kotiin, ja minulla on teille mitä keltaisinta Tukholman kultaa. Minä koristan teidät komeilla viireillä kannesta mastonhuippuun saakka, kun vain osoitatte pienintäkin myöntymystä.

-- Mitä nyt? -- vastasi Ester närkästyen. -- Enkö ole sanonut teille, ett'ette koskaan saa loruta mokomia tyhmyyksiä.

-- Jos painaisin mieleeni kaikki neitojen laverrukset, olisi laivassani liiaksikin lastina höyheniä ja untuvia. Jos ette tahdo minua, niin näyttää kompassinne hulluun suuntaan, neitoseni; ei virta minua sentään väärään vie. Teidät pitää minun kumminkin saada, maksoi mitä maksoi, se on nyt kerta laivakirjaan kirjoitettu; nyt olen valmis purjehtimaan, ja nyt lasken suoraan isää kohti, kosimaan.

-- Laskekaa kiviin ja kallioihin, niinkuin teitte Santahaminan luona! -- vastasi Ester ylenkatseellisesti. -- Ennenkuin Gast minut saapi...

Hän keskeytti lauseensa. Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin tottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena kenttää pitkin heitä kohti.

-- Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen vaikka mitä! -- vakuutti omahyväinen kosija.

-- Istukaa tuon hevosen selkään, joka tulee tuolta, ratsastakaa kotiin isäni luo; pyytäkää minun punaista kaulahuiviani ja olkaa ennen kymmenen minuutin kuluttua täällä jälleen! -- vastasi Ester pilkallisesti.

Ester oli varma siitä, että tuo vanha juopottelija ei ikinä uskaltaisi hevosen selkään kiivetä. Kapteeni oli kuitenkin heti paikalla valmis, tarttui hevosen riippuviin ohjiin kiinni ja taisteli vastaan, kunnes sai sen seisahtumaan.

-- Antakaa olla, te taitatte niskanne! -- huusi Ester, joka jo katui ajattelemattomuuttaan. -- Merimies hevosen selässä on kauhistus Herralle!

Mutta kapteeni Gast oli jo kiivennyt satulaan, melkein niinkuin hän olisi johonkin märssyyn kiivennyt. Ennenkuin kukaan edes aikoikaan häntä estää, lensi hän tiehensä täyttä neliä, riippuen kuin säkki hevosen selässä, nenällään satulassa ja pitäen molemmin käsin satulannupista kiinni. Kiljunaa ja naurua kuului katselijain joukosta. -- Nyt se menee sinne, jonne sen kerta on mentävä! -- huusivat muutamat, sillä se usko oli yleinen, että kapteeni Gast oli lupautunut paholaiselle.

-- Saadaanpa nähdä, että se, joka on auttanut häntä vastatuulessa Vargön riuttain yli,[17] auttaa hänet eheänä hevosenkin selästä! -- huusivat toiset.

Esteriä kauhistutti. Hän oli aikansa taikauskon alainen ja hänestä tuntui, niinkuin hän uhkamielisesti olisi kiusannut pahoja haltioita ja ajattelemattomalla lupauksella sitoutunut mieheen, jonka paljas nimikin jo häntä kauhistutti. -- Juokse, Eerikki, juokse! -- kuiskasi hän lukiolaiselle, joka seisoi hänen vieressään. -- Riennä kotiin meille, ja sano Jumalan tähden, ettei kukaan saa antaa Gastille minun punaista huiviani.

Eerikki juoksi.

Samassa syntyi hälinää, joka etelätullista levisi aina Korsholman valleille asti. -- Kuningas tulee! Kuningas tulee! -- kuului kaikkien huulilta.

Vaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä, ottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen rinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että se oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili, hänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin hänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että vaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja maaherran asuntoon.

Virta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman askelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli erehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei kuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta, satoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester Larsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.

Nyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi, sysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi olisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon uuvahtaneen tytön vieressä. -- Rohkeutta Ester! -- kuiskasi hän äkisti. -- Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!

Ester kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen sydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut aikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui seuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat -- sitten kun kansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä -- ilman sen enempiä esteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.

Nyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän niin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli tuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat nuo kauniit, lempeät, siniset silmät -- nuo silmät, jotka samalla voivat olla niin petolliset! -- hänen oli tuo ennen muinoin niin armas ääni -- hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista rakkautta! -- ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut, että vain kuolema nyt voisi heidät erottaa -- hän, joka oli pettänyt ja jo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä pilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta kumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli -- äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat, jos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat hänelle kuoleman.

Hän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni Gast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.

-- Tässä on huivi, neitoseni, -- huusi hän, -- ja minä otan kaikki tässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia vailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan minuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on ollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut pestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt on neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät kolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä Toivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.

Ester ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen kauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt juoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja lykkäsi kapteenin syrjään.

-- Ruori alas, moukka, -- kiljui merihärkä, -- äläkä rohkenekaan ottaa minun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan pysäytä, saamatta vettä kokan yli!

Näin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki töyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta samassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin sanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja heti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.

-- Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, -- jupisi kapteeni Gast.

21. KIHLAUS.

Sill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle kuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa ja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen puhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin tarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän ei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei kukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla vuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen täydellistä luottamustaan -- hänen tyttärensä Ester -- oli tällä kertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt hänet yksin.

Tämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi -- hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut omiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta. -- Herra, -- huokasi hän, -- ota pois palvelijasi täältä; hänen omaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on, vanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää rakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat kasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen vihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa hänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen, rytöpuuna ihmisten tiellä.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli kalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs mies, oli kaikkina aikoina ajatellut _omaa_ täydellisyyttään, _omaa_ lujaa, rehellistä tahtoaan, _omia_ surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa siinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli maansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli hänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman kuvansa.

-- Kuinka on laitanne? -- kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli ainoastaan muiden onnen vuoksi.

-- Lopen kulunut -- hyödytön -- unohdettu kuin vanha työhevonen, joka ei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei enää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, -- vastasi isä äreästi.

-- Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka kaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän syntymäpäiväksenne, -- sanoi tytär.

-- Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta siinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee -- ja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun hän sinua ajattelee.

-- Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti -- minua niin suretti se, mitä äsken sanoitte.