Part 9

Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. -- Katsooko teidän majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? -- sanoi kuningas.

Kun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää löyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan, silloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.

Kuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja otsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli kumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä virkkanut mitään.

-- Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? -- kysyi kuningas, kenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. -- Kylpyretki Medeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin terveyden.

Ei mitään vastausta. Ukkospilvi ei ollut vielä valmis salamoimaan.

-- Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, -- jatkoi kuningas, nähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä myönnytyksillä hyvänsä, -- niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän majesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän täytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.

-- Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius -- varkaiden jumala -- astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on tarkoituksenne? -- tiuskaisi loukkautunut puoliso.

16. JUNON KOSTO.

Hämilleen joutunut kuningas katsahti Bertelsköldiin, joka seisoi yhtä kylmänä ja levollisena kuin jos olisi tullut kuuntelemaan jotakin sen ajan pitkäpiimäisiä paimenrunoelmia. Mutta kuningatar jatkoi vain, odottamatta vastausta ja voimatta enää kauemmin kuohuvaa vihaansa hillitä.

-- Niinpä niin, sen Jumala tietäköön, että minä vihaan tuota suomalaista sarvikuonoa, tuota pöyhkeätä ylimystä, joka nyt on olevinaan kruunattujenkin herra, ja se päivä on tuleva, jolloin minä tallaan hänet jalkaini alle. Mutta uhrata hänet -- miehen, jolla on kykyä, jossa on jaloutta -- katalan juonittelijan, teeskentelijän, halpamielisen petturin vuoksi -- niin syvälle, teidän majesteettinne, ei ole vielä perimämme kruunu vajonnut! Viipykää täällä, herra kreivi; kuningattarenne käskee sen. Te hymyilette vieläkin, te olette ihastuksissanne, kun näette kohtauksen meidän kuninkaallisessa kodissamme, mutta kreivi Hornin jälkeläiseksi ette pääse sinä ilmoisna ikänä! Kas tässä, lukekaa ja päättäkää, kuinka syvästi Ruotsin kuningatar teitä halveksii.

Näin puhuen ojensi kuningatar hänelle nimettömän, kreivi Bertelsköldin tunnetulla käsialalla kirjoitetun paperilipun, joka sisälsi vain nämä sanat:

"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi sen Gärdingeen. Pitäkää varanne!"

Bertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin kylmästi kumartaen kuningattarelle. -- Teidän majesteettinne suvaitkoon armollisimmasti suoda minulle anteeksi, -- sanoi hän, -- tämä lippu on tosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi Hornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin olevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista kauppiasta, nimeltä Larsson.

-- Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, -- puuttui puheeseen kuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin loppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.

Ulriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. -- Jumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! -- huusi hän. -- Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen kunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin perheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen nimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat kunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi. Tosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä tyttö oli kaunis, niin sanottiin -- se on minulle yhdentekevää -- ja hän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei ollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä soisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi kuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että hän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista; ainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan ihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin tunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia. Kaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi kernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka -- jos ne olisi ilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea -- olisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka sitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi ansainnut parempaa kohtaloa?

Kuningas koki nauraa. -- Aisopos, -- sanoi hän, -- kadehtisi teidän majesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia satuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.

-- Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt minkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen isänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan rehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan tytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja tuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän tytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä anteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta silloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen henkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin langeta.

Kuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan kuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku asioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin voi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.

Kuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla jäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: -- Viimein tyttö pakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani toimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet -- tuon halvan porvaristytön -- Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren arvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle Leporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin toistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi hänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän teki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten maahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa. Yösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni, kreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän, puhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden uhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte nyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on siihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut, kreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä, valtiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat edut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät. Katala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella itseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen onnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin herra, ja te, Tyhjälän kreivi -- missä teidän kreivikuntanne lienee aikoinaan ollut! -- sentähden, ettei enää ole _häntä_, jota te ja maailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja puolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat herraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!

Ulriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla pitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui hänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän mieltänsä malttaen:

-- Tällä tytöllä, tällä "Lapinmaalla", niinkuin häntä nimititte, oli rakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin. Hän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja teidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä erilleen. Eikö niin?

-- Teidän majesteettinne, joka on kaikkitietävä, -- vastasi kuningas kärkevästi, -- tietänee myöskin, että tuo mies on suomalainen sissi, joka on tehnyt Tukholmassa itsensä syypääksi kotirauhan rikkomiseen, ja että on luvattu palkinto hänen hengestään.

-- Tiedän, sire, että siihen aikaan, jolloin teidän suuri sotataitonne ei voinut estää vihollista polttamasta ja ryöstämästä Ruotsin rannikoita, tämä nuori mies oli yksi niitä suomalaisia sissejä, jotka häiritsivät vihollista sen omalla alueella. Hänen rikoksensa, sire, on että hän on aselevon aikana polttanut yhden venäläisen kaleerin ja että hän Tukholmassa on koettanut suojella turvatonta tyttöä. Minä olen vast'ikään käskenyt päästää hänet vapaaksi.

Kuninkaalta loppui jo kärsivällisyys. -- Teidän majesteetillanne on valta käskeä, -- sanoi hän, -- mutta sallikaa minun muistuttaa, että tämmöinen perhekohtaus paremmin olisi sopinut suoritettavaksi kahden kesken...

-- Että teidän, sire, sitten sopisi irstaissa jahtiseuroissanne pitää pilkkananne naista, jolla oli se heikkous, että hankki teille kruunun! Ja että teidän mateleva virka-aatelistonne yhä edelleen saisi rankaisematta tehdä pilkkaa kuningattarensa kunniasta! Kreivi Bertelsköld arvannee paremminkin kuin teidän majesteettinne, minkätähden hänellä on ollut kunnia olla läsnä tässä kahakassa. Muutoin, -- jatkoi nyt kuningatar ylpein, ylenkatseellisin ilmein, -- on meille aivan yhdentekevää, mitä tämä herra näkee hyväksi ajatella meidän kuninkaallisesta persoonastamme.

-- Alamainen ajatukseni, -- vastasi kreivi pilkallisesti, -- on aina nöyryydessä ihmettelevä teidän majesteettinne yleviä ominaisuuksia silloinkin, kun olen niin onneton, että näen intoani ja uskollisuuttani epäiltävän...

-- Emme halua kuulla teidän ajatustanne, herra kreivi. Onhan teillä maatiloja, eikö niin? Jossakin paikassa kuussa? Olette aina pyrkinyt kukkuloille. Me toivomme maaseudun ilman tekevän teille hyvää. Odottakaa, jääkää tänne vielä hetkiseksi! Saatte olla läsnä todistajana vielä toisessa kohtauksessa.

-- Käskeekö teidän majesteettinne vielä jotakin? -- puuttui puheeseen kuningas, pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Sallitteko, sire, minun puhua muutamia sanoja teidän nimessänne, niinkuin te vielä kaksi vuotta sitten puhuitte minun nimessäni?

-- Ellen erehdy, on teidän majesteetillanne ollut puheenvuoro kaiken aikaa. Voinko muuta kuin olla ääneti?

-- Voitte, sire, te voitte antaa suostumuksenne. No niin!

Ja kuningatar helisti kelloa. Ovet aukenivat, ja sisään astui Maria Larsson, vavisten, ja Elias Pietarinpoika, joka vähän hämmästyi nähdessään itsensä näin ylhäisessä seurassa. Kuningatarta palvelevat naiset ja herrat jäivät edelleen ulkopuolelle, ja ovet suljettiin taas.

Ulriika Eleonoora katseli hetkisen aikaa nuorta tyttöä tuimasti. Kenties tunsi hän halua musertaa ja nöyryyttää tämän viattoman kilpailijan; mutta voitonvarmuus tukahdutti sen vihan, minkä mustasukkaisuus taas oli vähällä sytyttää hänen rinnassaan. Hän koetti nyt sanoihinsa sovittaa armollisen kuningattaren ylevyyttä ja lempeyttä.

-- Lapsukaiseni, -- sanoi hän Marialle, -- hänen majesteettinsa, joka mielipahakseen on kuullut kelvottomain ihmisten ahdistelleen sinua ja joka ei mitään sen hartaammin suo, kuin että kaikki hänen rehelliset alamaisensa nauttisivat täyttä oikeutta, on nähnyt hyväksi käskeä minun ottaa sinut erityiseen armolliseen suojelukseeni. Ja ettei sinulta, kotiseudullesi kohta palatessasi, puuttuisi suojelijata, joka tästälähin voi puolustaa sinua kaikkia loukkauksia vastaan, on hänen majesteettinsa armollinen tahto -- ellei sinulla itselläsi ole mitään sitä vastaan -- että sinut tulevana sunnuntaina meidän hovikappelissamme vihitään yhteen tämän nuoren miehen kanssa, joka rakastaa sinua ja jota on vainottu yhtä syyttömästi kuin sinuakin. Onhan se teidän majesteettinne oma korkea käsky, ellen erehdy?

-- Aivan niin! Hänen majesteettinsa kuningatar on armollisimmasti nähnyt hyväksi noudattaa mieltäni, -- vastasi kuningas, huultansa purren.

-- Muutoin jää minun asiakseni hankkia holhoojasi suostumus ja pitää myötäjäisistäsi huolta. Sinä saat kotiin palattuasi valita parhaan kaupungintalon tai parhaan maatilan Vaasan läänistä, kumman vain tahdot, ja nostaa ostosumman käsirahastostani. Että sitten vielä kuninkaallisella suosiollamme korvaisimme sen häväistyksen, jota sinä, lapseni, olet niin syyttömästi kärsinyt, tahdomme me, hänen majesteettinsa ja minä, yhdessä hovimme kanssa, kunnioittaa teidän häitänne kuninkaallisella läsnäolollamme. Eikö niin, teidän majesteettinne? Ja te, kreivi Bertelsköld, joka niin jalomielisesti olette tämän tytön kohtaloihin osaa ottanut, ette suinkaan ole laiminlyövä siihen iloiseen tilaisuuteen saapumasta?

Kuningas nyökäytti päätään, Bertelsköld kumarsi -- molemmat äänettöminä, kiukustuneina ja nöyryytettyinä.

-- Minä kiitän teitä, sire! Minä kiitän teitä, herra kreivi! -- jatkoi kuningatar, pistellen joka sanallaan. -- Mikä onni, lapseni, kun jalomielinen kuningas ja uskollinen aatelisto yhtyvät suojelemaan halvimpainkin alamaistensa viattomuutta ja oikeutta! Jääkää hyvästi, ystäväni, me näemme vielä toisemme! Hyvästi, sire; älkää panko itseänne kovin alttiiksi tulevalla metsästysretkellä! Hyvästi, herra kreivi! Sanokaa kreivi Hornille terveisiä, kun tapaatte hänet, ja vakuuttakaa hänelle meidän armollista suosiotamme.

17. KEVÄT 1722.

Oi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi lyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos valtiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle joutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset pitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan olisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman veljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen kylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen mukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta hedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan kohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella olevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista onnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla, on suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan hävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä kertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista siveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain kaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi välttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja kauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei sivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä, jonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka kerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy kuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö kuolleen lapsensa, taikka -- kenties se kuva on vielä sattuvampi -- nainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin palkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa vihollista.

Onnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana tämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi kunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa jälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista historia kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen uhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja kieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja ihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan kirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista teoista unholaan -- jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan isien muistoa jälkimaailman silmissä.

Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli äkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei milloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan otettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta elämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa, lumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa soraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut tiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja, lahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho alkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen loiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa autiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet sen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas maansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut, niinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin tuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen armoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä oli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja odottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt työtä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa aikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita varten kannatti elää.

Eräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine hiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta, nähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta kumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka Uudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja valkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle levähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka haassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen kuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli lahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa kun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita, tuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko luonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet toiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista. Vanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän yöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies ja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon. Nähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi taloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin tavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.

Heidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta, myöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian valmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan Marialla -- sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet -- oli muuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää; Heikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun Elias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin kunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen omistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin kunnioitettiin.

Kun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään, samassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset kasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt kiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.

-- Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, -- sanoi Elias Heikille. Sinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut pieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme, Tukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä onni, -- lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.

-- Ja kaikilla Riitoilla samaten, -- vastasi Heikki myhäillen. -- Kyllä täällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt saanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto antaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa syksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua, mutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen kuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä, niinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti, mutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa ulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen tilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän kanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt häitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä on kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu loistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.

-- Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen, että antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, -- sanoi Elias, keskeyttäen ystävänsä ylistykset. -- Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu hiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan; mutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan ja lähden Tukh -- niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo ennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee, tiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn, koska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta Maijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan toki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon, minä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa siunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella ruoka-annoksella.

-- Rauhaa? -- jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen harmaata päätänsä; -- mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?

-- Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni, -- sanoi Elias osaa ottavasti. -- Mutta älkää antako murheelle ikuista valtaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.

-- Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! -- jatkoi vanhus, silminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. -- Kahdeksan poikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea tuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani -- vanhuuteni ilo -- oli kolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld; olette kenties kuulleet? -- Ilmajoella -- talvella -- suksilla -- kaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti kuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui jouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä kovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli niin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee nyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua ruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin hevosen selkään... Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.