Part 8

-- Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, -- vastasi reen kupeella ratsastava adjutantti.

-- Se näyttää asumattomalta.

-- Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä kanssa.

-- Voiko Strömberg nähdä, onko yläkerrassa valkeata?

-- Ei vähintäkään, teidän majesteettinne. Siellä on pimeä.

-- Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä lähettiläinä laiskottelisi... Aber was giebts da am Ufer? Broman lamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]

Kovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin kappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti olivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni erääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie laskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut tappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan alakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen sotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja mistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin uusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.

-- Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! -- komensi kuningas, eikä adjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä rakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle joutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä kuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.

-- Antautukaa, parooni Sparrfelt! -- huusi Strömberg, joka nyt tunsi vastustajansa. -- Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan rikkomisesta.

-- Ja naisrauhan rikkomisesta! -- säesti Broman närkästyksellä, joka näytti vallan ritarilliselta. -- Tässä reessä on nainen, joka sanoo olevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.

Miekka putosi tyrmistyneen ratsumestarin kädestä.

Kuningas astui reestään ulos. -- Me emme olleet odottaneet, -- sanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä tilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, -- me emme olleet odottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin sopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja säädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa Gärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin tutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet terveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella viattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te vastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä eikä vahinkoa tapahdu.

Kuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla Gärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan Tukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana pysynyt nainen.

14. JATKOA SISSIN SEIKKAILUIHIN.

Jätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan, viimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen kaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut. Vimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman tuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä edelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana pohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut Marian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä pelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä tuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.

Silloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka oli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin. Sissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi päätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.

-- Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme upseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!

Talonpoika katseli häntä suurin silmin. -- Mies on joko hupsu tai hän on varastanut hevosen, -- ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti hänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat olivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli matkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias tällä kertaa saavutti heidät helposti.

Reippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat ihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti hätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi juuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan mahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. -- Den tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! -- huusi hän.

Elias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli keski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. -- Antakaa minulle anteeksi, -- sanoi hän, -- että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en minä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.

-- Kuka olette? Mitä tahdotte? -- kysyi upseeri otsaansa rypistäen.

-- Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia palvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän maan vapaita miehiä, -- vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on hengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin Paraisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti päästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta karoliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.

-- Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse katua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin väkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta. Vaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.

-- Tukholmaan! -- toisti Elias. -- Herra majuri, -- ottakaa minut mukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki hevoset kuoliaiksi teidän edessänne -- minä tappelen teidän puolestanne -- mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan -- sanalla sanoen, herra majuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut mukaanne!

-- Nuori mies, -- sanoi Düker hymysuin, -- jos ajat niinkuin ratsastat, uskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen kiire Tukholmaan?

Elias teki lyhyesti selkoa Marian katoamisesta.

-- Se on arveluttava juttu, -- sanoi majuri; -- meillä on nyt rauha, poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden, että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.

-- Eläköön Kaarle-kuningas! -- huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.

-- Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, -- oikaisi Burchard. -- Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella. Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein kokonaan katoamaan.

Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset. Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella, vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä, että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.

Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.

Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia. Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen hypännyt.

-- Mitäpä se auttaisi? -- sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään muita viisaammaksi. -- Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä veisi hänet hornaan.

-- Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? -- kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha lörpöttelijä palasiksi.

-- Ei se niin varmaa ole, -- sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. -- Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.

-- Soita sinä sokerisuutasi! -- sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija, joka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. -- Parooni Sparrfelt on syössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan Gärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.

Elias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä Gärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia Suomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä Gärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta puolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, "sentähden että hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja lyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen majesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta kaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin". Syynä tähän kaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni oli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta kun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän ja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden päällä.

Tämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa Larssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja virkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. -- "Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut kuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla."

Strömberg nauroi täyttä kurkkua. -- Se olisi kyllä Sparrfeltin tapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen tepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset ovat pattijalkoja.

Näin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti raivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.

15. JUPITER JA JUNO.

Tavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n kuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava, voidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes mahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi, samoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain hartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui Kaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat ensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan mielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet, riidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä vastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta vastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt kevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi ylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi kulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa, ennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin yhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista koulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten hovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat, August II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia valloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi hänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta piiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen ala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista säädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka hänet tarkemmin tunsivat.

Suurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä yhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja inhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin tulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän kertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera vihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen välillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta omavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä, että hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan, Holsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan niin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat. Kreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi kuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi kaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin olisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen kohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.

Kuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi tulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä. Väkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin, että uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin antoi siihen suostumuksensa.

Näiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä kertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen neuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin sijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.

Kaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty. Kaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei tarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen nimitys heti kohta seuraava.

Kuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana edestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja uskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän ääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä neuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja uskallettua toimenpidettä oli puolustettava.

Kuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään! Kuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen lauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi. Viimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa tällä odottamattomalla kysymyksellä: -- Noch nichts von Lappland? Eikö vielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?

-- Teidän majesteettinne ... sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti kohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä kirjoituksesta kuninkaaseen.

-- Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin puolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet taitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään. Eselsjunge!

-- Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen hoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti sulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään ennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana kunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti...

-- Geh zum Teufel! Seuraavana aamuna hän oli tipotiessään.

-- Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut maahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan korkeudesta. Käsittämätöntä!

-- Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on sinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?

-- Teidän majesteettinne, minun alamainen intoni...

-- Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi? Geschwind!

-- Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli Sparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän ei tiennyt mitään.

-- Eikö mitään? Tukholman liukkain konna ei tiennyt mitään? Weiter fort!

-- Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei myöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.

-- Ruotsia osataan hallita eikä sittenkään mitään tiedetä. Weiter fort!

-- Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut koko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää anomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani, tarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani edessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.

-- Ja sinä sanoit hänelle kaikki mitä tiesit, und noch was dazu?

-- Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani luottamuksen, -- jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen ja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. -- Huomasin hänen tietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun semmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona kaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään petettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi kohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää silmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä kotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.

-- Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä tyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on kunnioitettava.

-- Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu, että mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä suomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen tekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä hirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.

-- Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On syitä olemassa -- hovilla on kissankorvat -- kuningatar on olevinaan niin kovin siveellinen -- luulevainen, ymmärretäänkö?

-- Teidän majesteettinne tahto täytetään.

-- Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki -- hiiren kuolema! Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis. Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.

Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa ja harmi sydämessä. -- Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen pitkää, -- sanoo eräs kuuluisa kirjailija.

Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen. Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.

Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa, ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät. Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella. Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.

-- Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! -- huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.

-- Vertaus on tavallaan sattuva, -- vastasi kuningatar terävästi. -- Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen -- majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia -- me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja -- onhan teidän majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius -- jumalien sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!

Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää, tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta _mikä_ noista monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt hänen vihansa?