Part 7

-- Älä keskeytä minua. Sinä olet julistanut Eevaa vastaan elämästä ja kuolemasta käytävän sodan, ja ensi työksesi sinä karkoitit hänet Tukholmasta. Sitten otatit häneltä maatilan toisensa perästä noiden kirottujen, Görtzin aikaisten mielivaltaisten veroitusten takia syntyneiden kruununrästien maksuksi, ja nyt sinä annat samojen rästien tähden myydä hänen viimeisen, Itä-Göötanmaalla olevan tilansa. Kostosi, Torsten, on leppymätön, sen tiedän; mutta ei se toki saisi olla halpamielinen.

-- Jatkakaa, kreivitär. Naisille täytyy antaa anteeksi silloinkin, kun puhuvat tyhmyyksiä.

-- Görtz kuoli mestauslavalla, sinä itse olit hänen katkerimpia tuomareitaan etkä suonut hänelle sitäkään, minkä laki suopi halvimmallekin pahantekijälle. Kaikkien hänen tekojensa, niin hyvien kuin pahojenkin kumoamisessa olet ollut osallisena; mutta kun veljesi leski, veljesi poika, hänen kiskomistensa seurauksista pelastettavan, silloin hyväksyt sinä Görtzin järjestelmän, sillä se on ajanut kostosi asioita.

-- Ebba kultaseni, keneksi minua luulet?

-- Tahdotko, että sanon sen sinulle?

-- Sano kaikin mokomin. Tästä alkulauseestasi päättäen ei tarkoituksesi ole julistaa minua pyhimykseksi.

-- No, olkoon menneeksi, Torsten, minä sanon sinulle, mikä olet. Minä tahdon puhua niinkuin olisin omatuntosi.

-- Aiot pitää saarnan? On hauska kuulla!

-- Isältämme, joka kaiken ikänsä toimi ja menetteli varman periaatteen mukaan, sait sinä perinnöksi sen periaatteen, että aateliston vaikutusvaltaa oli ylläpidettävä siten, että se olisi välittäjänä kuningasvallan ja kansanvallan välillä.

-- _Eh bien_, mitä sinulla on sitä vastaan?

-- Kuinka olet seurannut tätä periaatetta? Sanon sen sinulle. Kävit kuningas vainajan aikana kreivi Hornin puolelle, kiivetäksesi hänen olkapäilleen, ja sinua pidetään vieläkin hänen hartaana puoluelaisenaan. Mutta sinä olet valmis kukistamaan hänet millä hetkellä hyvänsä, kun etusi vain niin vaatii.

-- Todellakin? Niin tarkkanäköiseksi en olisi sinua uskonut.

-- Ilvehdi, jos niin mielesi tekee; minä jatkan. Sinä liehakoit kaikkia puolueita, kaikki pitivät sinua välttämättömän tarpeellisena, ja sinä petit ne kaikki. Prinsessa ja herttua, ylimysmieliset ja kansanvaltaiset, kaikki luulivat sinun heidän edukseen puuhaavan. Oli vain yksi mies ja yksi nainen, jotka tiesivät tarkoituksesi. Se mies oli kuningas, se nainen oli Eeva Rhenfelt, sittemmin kreivitär Bertelsköld. Siitä syystä sinä vannoit leppymättömästi vihaavasi heitä kumpiakin, ja minä myönnän, että olet pitänyt sanasi kuin mies; ei, minä erehdyn: _mies_ on kuninkaalleen uskollinen eikä vainoa turvattomia naisia. Olet pitänyt sanasi kuin -- Machiavelli.

-- Nyt alkaa saarna. Jatka; mutta älä vain ole kovin kaunopuheinen. Toivon sinun lopettavan ennen puoltapäivää.

-- Näit itsellesi hyödylliseksi auttaa prinsessa valtaistuimelle; siten pääsit hänen suosioonsa. Mutta samalla huomasit itsellesi hyödylliseksi olla avullisena yksinvallan poistamisessa. Siitä sait vapaudenystävän maineen. Kreivi Horn, suojelijasi ja Ruotsin suurin nyt elossa oleva valtiomies, joutui auttamattomasti riitaan hovin kanssa; mutta sinä, hänen oppilaansa ja turvattinsa, pysyit hovin suosiossa, ja kun vehkeesi alkoivat näyttää kovin kaksimielisiltä, onnistui sinun siirtää kruunu Fredrik-kuninkaan päähän. Taas olit pelastettu, pääsit tarkoitustesi perille ja tulit kaikkivaltiaaksi näkyvissä olevien esimiestesi selän takana.

-- Johan alat imarrella. Se ei ensinkään sovi katumussaarnaajalle.

-- Malta. Sinulla on edelleen kahdet kasvot, mutta sydäntä ei ensinkään. Sinä olet yhtä rintaa rojalisti ja patriootti,[7] niinkuin nyt on ruvettu puolueitanne nimittämään. Sinä olet ihmeellisesti päässyt kaikista pälkähistä olemalla kaikille uskoton. Sinä olet ylennyt ja yhä ylenet. Neljässä vuodessa sinä olet alhaisesta lähetystösihteeristä kiivennyt erään valtakunnan kaikkein tärkeimpiin kuuluvan viraston presidentiksi, ja ennen pitkää, se on: kreivi Hornin kukistettuasi, istut sinä valtakunnan neuvosten joukossa. Tämä, Torsten, on kovin paljon miehen osaksi, jonka ei sovi kiittää älyään, vaan ainoastaan sattumaa vallastaan ja ylenemisestään.

-- Nyt tulemme siis saarnan opettavaiseen osaan.

-- Niin, sattumaa on sinun uskosi ydin. Torsten, Torsten, mitä auttaa meitä terävinkään äly, ellei meillä sen ohessa ole sydäntä, joka antaa arvoa elämässä tavattavalle kunnialle ja uskollisuudelle! Sinä, joka et usko Jumalaan etkä omaantuntoon, sinä panet kaiken luottamuksesi viheliäiseen taikauskoon, mielettömyyteen, taikakaluun! Sinä ylenkatsot itseäsi niin syvästi, että arvioit kaiken valtasi ja onnesi tuon kamalan noitavoiman vaikuttamaksi, joka vainoaa sukuamme ja valmistaa sen tuhoa! Ainoa, hartain uskosi on usko _kuninkaan sormuksen_ vaikutusvoimaan.

12. OMATUNTO VAIKENEE.

Pilkallinen hymy katosi kreivi Bertelsköldin huulilta.

-- Suo minulle anteeksi -- sanoi hän -- minulla ei nyt ole aikaa. Puhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun saaminen Falkbyn tilalta?

Kreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: -- Jos sinua elähyttäisi sama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen elinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit minua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi -- ja minua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty sinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on eräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi sormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on tekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut vihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin yli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä tallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. -- Niin, älä sentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän saakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles -- jos vielä kerran kadottaisit sormuksen?

Kreivi Torsten hymyili väkinäisesti. -- Kyllä minä katson, ettei jalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, -- sanoi hän.

-- Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran väärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien vannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet koskaan tee väärää valaa?

-- Ebba -- sinä käytät kärsivällisyyttäni väärin.

-- Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala! Varo, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa ylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin ajattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä periaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan luotat kuparisormukseen -- vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain pilkkaa ja petä sinua!

Kreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa oli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä valtiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän oli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti, mutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista jäisen sydämen liikutusta.

-- No niin, -- sanoi hän, -- sinun vallassasi on muuttaa ruunulle Falkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se onkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton. Te olette kutsuneet parooni Görtziä "rautasuoksi"; teidän ei sovi vahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.

Ennenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä lentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle paikalleen valtiomiehen huulille. -- Tunnusta, ystäväiseni, -- sanoi hän hymysuin, -- että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme tuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat vaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on mahdollisuuden mukaan järjestettävä.

Kreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut. Mutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan ilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen lapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. -- Minä ehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin -- sanoi hän.

-- Hyvä. Heittäkäämme opetukset ja saarnat ja palatkaamme todellisuuteen.

-- Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä päivinä jaetun -- apuvaroina muka -- jotta saataisiin Ruotsi yhteen tuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi sinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies ainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?

-- Apuvarojako? Mahdollista. Niistä en tiedä mitään.

-- Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta -- ellen erehdy, on apuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan huutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi. Siitäkään veljeni ei tiedä mitään?

-- Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin noilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?

-- En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni kerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat Falkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken kaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää -- ja Jumala tietää -- mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle kaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää minua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!

Ja kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää pystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa sana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä sanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.

Kreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja hennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa rakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby olisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö, valtioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja punastuisi naisen edessä? Ei -- kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen huulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.

-- Ehrenbrand -- sanoi kreivi armollisesti hymyillen -- olen ajatellut teidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin. Ystäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa nyt. Olkaa varma minun suosiostani.

Nuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi selittää tämä odottamaton ylennys.

-- Teidän ylhäisyytenne... -- änkytti hän.

-- Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että olette minulle kunniaksi. Hyvästi!

Ja konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi hetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli tapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.

-- Minun täytyy puhdistaa ympäristöni -- sanoi hän itsekseen. -- Minun palveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba saanut vihiä...? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi? Lapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa hän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on tarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle mahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee? Taikka -- "Noihin herroihin" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein paremmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea tanssittaa? Jospa minä...?

Kreivi soitti ja kamaripalvelija tuli sisään.

-- Jacques, kutsuta ratsumestari, parooni Sparrfelt tänne.

-- Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän ylhäisyytenne puheille.

-- Hyvä. Laske hänet sisään.

Sparrfelt tuli -- komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei kuitenkaan ollut kuin partaveitsi.

-- Hyvä herra ratsumestarini -- sanoi kreivi ystävällisesti ja kohteliaasti -- olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin ansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani, olisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu paremmin kuin te. Mutta kreivi Horn -- ymmärrätte. Mutta asiasta toiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan tiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää kieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon kesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.

-- Teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi laskea leikkiä.

-- En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini. Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.

Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen miten tahtoi.

Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.

Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän, yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä niin arvokas suomalainen tuttava.

Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti, että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne -- ja nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja -- ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.

Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten menestystä j.n.e., j.n.e.

Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi. Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.

-- Epäilemättä, -- vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. -- Jos Larsson on jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä menestyksestänne.

-- Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, -- vastasi Larsson jurosti. -- Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.

-- Veljenne tyttären, pikku Marianko?

-- Niin, herra kreivi -- ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

-- Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma puoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän valloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen korjata.

-- Voinko tehdä jotakin teidän ylhäisyytenne hyväksi?

-- Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää kaunottarenne!

13. "LAPINMAA ON LÖYDETTY".

Järnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen metsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä intohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä taitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein metsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat hengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai jalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu; eikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän, vaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli koko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein ampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat, jättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen tappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin, tuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään, kuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi papin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas halveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö hänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita aina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa lippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun karkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.

Kevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä tiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu kierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja muita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi päiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan illallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta, ja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat syynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli muutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.

Kuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään työläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä eräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa väentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä toivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja kuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään. Hänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna neljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä tarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä morsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista tyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä talonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti kummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen majesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti valtakunnan asioista puhuakseen.

Talonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin, vaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja valtakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli samassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille kirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin hyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan ja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta lisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että "hän voi tehdä vähän valtakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen; jos _hän_ vastaisuudessa saisi enemmän _mahdollisuutta_, niin kyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja tyytyväisyydeksi".

Talonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää nämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan korkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat oluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä paremmaksi. -- Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt herransa ja kuninkaansa silmästä silmään, -- huudahti eräs häävieras.

-- Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, -- sanoi toinen. -- Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja tekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.

-- Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen, mitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, -- vastasi toinen.

-- Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan! karjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen karoliini. -- Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin jo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.

-- Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi, ja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy -- huusivat useat äänet.

-- Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, -- muistutti sävyisästi eräs vuoden 1719 valtiopäivämies.

-- Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin että tupa kaikui; -- tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä vuonna painetun? Se kuuluu näin:

"Kun kaikk' on huipussaan -- saa maahan särjetyks'; niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'."

Äänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain järjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin osakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka ennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana nukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja, että Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että hänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes Kaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun kaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen määrin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä tarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies nyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.

Sillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan salissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia metsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti kuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman, joka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa kohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään huomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli yhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. -- Was giebts? -- kysyi hän sitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.

-- Lapinmaa on löydetty, -- vastasi Broman matalalla äänellä.

Kuningas nousi heti pöydästä. -- Hyvät herrat, -- sanoi hän kohteliaasti, -- valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne. Tärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä pyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään! Hyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!

Kuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen henkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä seurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti tavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.

Kuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja ajoi "kuninkaan kyytiä" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo edeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta, hyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti. Broman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, "katsomaan, oliko jäihin luottamista", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa seurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.

-- Mikä paikka tämä on? -- kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen tietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.