Part 6

Alkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten Lohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin ja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka ratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin sininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi olla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä hengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet haaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa -- katsellen äänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.

He olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman suuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle rannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi kaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. -- Joku venäläinen herra on ajanut pohjoiseen päin tänään, -- sanoi hän, vähän levottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.

-- Se kai on ollut ylhäinen herra, -- vastasi Heikki, tarkastaen kavionjälkiä; -- häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi kummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.

-- Riihen ovi on auki, -- huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan. Riihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina, ennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.

Miehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi riihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.

Levottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta Heikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä vastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen vankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen palaavat sisään.

-- Kuka on käynyt tallissa ja ottanut meidän hevosemme? -- kysyi Heikki.

-- Minä luulin sinun jo tietävän sen, -- vastasi Riitta. -- Jahtivouti lähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt seurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun hevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko kappelissa.

-- Mitä tämä on? -- huudahti Heikki. -- Me tulemme jäältä ja sinne ei ole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko kuljetukseen.

-- Hyvänen aika! -- Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen antaakseen heille avaimen, -- vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.

Elias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt Riitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. -- Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne? -- vastasi Riitta. -- Kyllähän minua kummastutti, kun hän vastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen menneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.

Elias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut vähintäkään vihiä.

Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä. Hänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut autioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta, jonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli poissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!

Mutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian vienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo odotti nyt Mariaa?

Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen tarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä kuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli pysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan pohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli hänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että reen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon pohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että totta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean takajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi nyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet ajamasta takaa väkivallan tekijöitä.

Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut, ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin, pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman Mariaa.

Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. -- Lainaa minulle hevosesi, Simuna, -- sanoi hän, -- ja jos en tule takaisin, niin ota tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.

Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan; niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.

Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa tyynessä, kylmässä kevätyössä.

10. SISSI AJAA SAALISTAAN.

Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi, koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.

Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.

Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei vastausta tullut, huutaa: -- Kruunun nimessä!

Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti kysyen: -- Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?

-- Minä olen maaherran sanansaattaja, -- vastasi Elias sukkelasti, -- ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän jäitse pohjoiseen päin.

Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi haukotellen: -- Kuka herra?

-- Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.

-- Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata mokomiin kysymyksiin, -- vastasi renki äreästi ja paiskasi portin kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.

Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki. Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino juolahti hänelle mieleen. -- Varo, Matti, -- sanoi hän, -- etten katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne maaherran kanssa. -- Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana, sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.

-- No, -- jatkoi Elias portin takaa, -- tahdotko hyvällä sanoa minulle, mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?

-- He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä myöten menneen Flatanabbaan päin, -- vastasi renki melkoista sävyisemmin. -- Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?

-- En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!

Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla Pietarsaaren majatalon pihalle.

Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen, jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin marraskuun 30. päivänä 1714.

Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai ovea yön aikana.

Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin, että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta. Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.

Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään, ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.

Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin väkivaltaisesti ja kiduttaen." -- Kaupunki harjoitti kumminkin jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä, että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.

Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt, ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.

Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin, ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.

Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta. Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen kaupunkiin.

Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt. Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla, erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä, oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.

Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään, kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä laukkaa ajoi toisesta ulos.

Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.

-- Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! -- huusi vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä, huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä käyttää.

-- Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi! -- kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.

Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.

-- Mitä tämä merkitsee? -- huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas, joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.

-- Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! -- kiljui pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: -- packe din väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den kivekäs!

-- Maria! Mihinkä on Maria viety? -- jupisi sissi voimatta ajatella mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.

-- So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch eingeschlagen! Links um![6]

-- Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! -- huusi Elias. -- He menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.

11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.

Presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa, huolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen sihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat. Tämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin sääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta sametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot hihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen, silkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui huolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin tällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan kysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen hymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä kenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella niitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.

-- Pastori Ringbom anoo teidän ylhäisyytenne puoltolausetta kuninkaalliseen kirkkoherran virkaan Smoolannissa, -- selosteli sihteeri, matkien herransa kylmän kopeata käytöstä ja laski erään kirjeen luotansa pöydälle.

-- Muistelen hänen viime valtiopäivillä äänestäneen yksinvaltaa vastaan? -- kysyi kreivi huolettomasti.

-- Niin, -- vastasi sihteeri, ymmärtäen väärin kysymyksen, -- valitettavasti hän ei ollut luotettava kuningasmielinen.

-- Hän saakoon viran, -- vastasi Bertelsköld.

-- Asessori Berling anoo tulla armollisesti huomioon otetuksi avonaista hovioikeudenneuvoksen virkaa täytettäessä, -- luki sihteeri vähän ällistyksissään.

-- Eikö hän ollut se, joka kyhäsi Vermlannin talonpoikain valitukset tehtaanisäntien mielivaltaisista toimenpiteistä, pistäen niihin muutamia salaviittauksia rajattoman kuningasvallan eduksi? -- jatkoi kreivi.

-- Valitettavasti se oli hän, -- vastasi taas sihteeri, yrittäen kääntää purjetta tuulen mukaan.

-- Hän saakoon viran, -- vastasi kreivi yhtä lyhyesti.

-- Maaherra, parooni Essen anoo uusia vapaavuosia Pohjanmaan kaupungeille, jotka ovat sodan tähden vahinkoja kärsineet, Vaasalle, Kristiinankaupungille, Uudellekaarlepyylle...

-- Kukapa ei ole sodan tähden vahinkoa kärsinyt? Se asia ei koske minuun. Neuvokaa häntä kääntymään kreivi Hornin puoleen.

-- Ratsumestari, parooni Sparrfelt pyytää nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne muistamaan häntä luvattua majurinvirkaa täytettäessä.

-- Sparrfelt?... Oh, muistanpa, hän on kelvoton onnenonkija. Odottakoon vielä muutamia vuosia.

-- Sörmlannissa olevat suomalaiset pakolaiset muistuttavat matka-avusta, jonka kreivi Horn on luvannut heille teidän ylhäisyytenne välityksellä...

-- Kreivi Horn! Se on hänen asiansa. Jos hän on luvannut heille jotakin, niin kääntykööt he hänen puoleensa.

-- Ranskan lähettiläs toivoo teidän ylhäisyytenne puolustavan hänen asiaansa, ja mitä niihin 60.000:een livreen tulee, jotka hänellä on ollut kunnia lähettää teidän ylhäisyydellenne osoitteeksi hallitsijansa suuresta kunnioituksesta...

Kreivi Bertelsköldin katse synkistyi.

-- Minä luulen, -- jatkoi hän, -- että hävyttömät suomalaiset ovat kannelleet minusta kreivi Hornille. Ehrenbrand -- oletteko kreivin palkkalainen?

-- Minäkö kreivin palkkalainen? -- toisti hämmästynyt sihteeri.

-- _Eh bien_, en tahdo sitä uskoa. Minunhan avullani olette saanut vaakunakilpenne. Te olitte vain tavallinen herra Brand, kunnes armollinen kuningattaremme minun esityksestäni näki hyväksi kirjoituttaa teidät 171:n uuden aatelismiehensä joukkoon. Uskollisella käytöksellä saatatte te vielä korkealle kohota, hyvä Ehrenbrand.

-- Teidän ylhäisyytenne, uskollisuuteni, virkaintoni...

-- Hyvä. Mutta kuka häiritsee meitä näin varhain aamulla?

Kamaripalvelija ilmoitti kreivitär Liewenin. Tämän tulo ei näyttänyt olevan mieluista, mutta ei sopinut häntä käskeä poiskaan. Kreivi laski sihteerin menemään, ja kreivitär astui sisään.

Kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli sama jalo, suloinen nainen, jonka olemme tulleet edellisissä kertomuksissa tuntemaan, ja vaikka aika ja surut olivat noita hempeitä kasvoja vähän kalventaneet, oli kumminkin koko hänen olennossaan vieläkin sama älyn ja hyvyyden piirre, millä hän voitti kaikkien muiden sydämet, paitsi kylmän ja valtioviisaan veljensä. Hän tervehti jotenkin liikutettuna, istui kreivin viereen ja näytti epäröivän, kuinka puheensa aloittaisi.

-- Lyön vetoa, että armaalla Ebballani taas on keräyslista suomalaisia pakolaisia varten ja että hän sisarellisesta ystävyydestä pelkää perin tyhjentävänsä minun hoikan kukkaroni -- sanoi kreivi tekeytyen iloiseksi.

-- Ei, -- vastasi kreivitär hiukan vapisten, minkä veljen tarkka silmä kyllä huomasi, -- minä tulen puhuttelemaan sinua Eevan, Kustaan lesken ja hänen poikansa puolesta.

-- Kuinka? Urhoollinen kälymme aikoo siis taas lähteä sotaretkelle lappalaisia ja kasakoita vastaan, ja sinä olet hänen kanssansa tehnyt hyökkäys- ja puolustusliiton.

-- Ei, Torsten, pilkkasi ei saa minua pelästymään. En tule anomaan almua, vaan oikeutta. Ei siinä kyllin, että olet karkoittanut veljesi lesken Tukholmasta, jossa hän vain pyysi päästä kuninkaan puheille...

-- Minäkö karkoittanut urhoollisen kälyni! _Ma chère_, mitä ajattelet minusta? Tiedäthän, että armollisella kuningattarella, niinkuin kaikilla naisilla, on omat oikkunsa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että Eeva vehkeili holsteinilaisen puolueen hyväksi ja tahtoi mihin hintaan hyvänsä häiritä laillista vallanperimystä.