Part 5

-- Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog an der Nase, -- pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. -- Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni, durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten, Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe der grosse Tsar!

-- Vai niin! -- murahti Larsson naurahtaen.

-- Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! -- oikaisi pormestari sukkelasti sanansa. -- Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

-- No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli Tuomas Larssonia?

-- Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier -- mit Erlaubniss, maljasi -- und so, paff, drei Hundsfotten in den alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht, nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so verdammt froh war sie.

-- Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?

-- Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks, kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj! Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel verdienen -- eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort, aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein wenig besoffen -- halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war putzwech..

Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.

Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset silmät ja solakan sorean vartalon.

Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään; yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti kaikki paikoilleen.

-- Ruokaluku! -- sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken tullutta.

Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi arkana ja äänetönnä oven suussa.

Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet, sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.

-- Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, -- sanoi hän, -- täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia vastaan.

-- Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi, -- vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.

-- Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut. Minä tahdon tietää, _minkätähden_ sinä karkasit.

-- Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi, minun täytyi paeta!

-- Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.

-- Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille, kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut pois huoneestanne?

-- En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa; etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.

-- Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En voi, minä en voi nyt!

-- Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, _milloin_ ja _missä_ vain hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää yötä!

Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan. Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen asetettiin.

Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto -- ja kaikki seurasivat häntä kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna pimeään talviyöhön.

8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.

Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille, lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721 viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.

Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon, jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien, olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa. Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät; metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä -- missä näet aitaa oli ollut, sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle -- ja ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.

Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja asumatonna.

Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä lähes kahdeksan vuotta sitten.

Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä, puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä, mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä viljelyksen jälkiä.

Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.

Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen: nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa. Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo, Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen. Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen väestön asuma-alueita.

Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt, ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.

Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.

Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla. Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.

Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista syntymäjuhlaa?

He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen. Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit oikein! Ja kiusaaja vaikeni.

Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa, jotka heti ruuaksi valmistettiin. -- Minun tekee mieleni ehdottaa sinulle jotakin, Heikki, -- sanoi hän iloisesti. -- Minä rupean torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.

-- Tuohon käteen! -- vastasi Heikki reippaasti, -- mutta silloin sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.

-- Sitä sietää vielä paljon miettiä -- vastasi Elias hämillään, työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle, eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia kuullessaan.

9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.

Seuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He olivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän muutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain kolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli v. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen kaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo hirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia vihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen. Mutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja kullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa lähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin Pietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat kohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi vielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat pienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika ajoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat täälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha tehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta pakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon kokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin että maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran moneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin, niinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä jouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja hartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain puusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko vielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä kaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne olisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin enkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin vainajien kammioihin saakka.

Lohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa. Eliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin puettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään kirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava, että Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään halunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki. Mutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja Marian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja kulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui hänen mielestään.

Heti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa rakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti seisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella maantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta pienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle asti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin, määrättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki vaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa tarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; -- "siellä nukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä", -- sanoi hän piloillaan. Mutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa kylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa ääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta Elias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että kaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.

Kuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi toisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku vaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi suojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini, joka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki, joka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli sukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta sitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki jalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta, jotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää kuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä hyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä ollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin Lohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona. Ja he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus oli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat kokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan enää sellaisia elämässään nähnee.

Eräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen kevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat Munsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan ylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan hyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen upottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu ylös proomun ja ranankaan avulla -- eikä nyt enää oikein tarkkaan tietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli paimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan vedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta kysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin semmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.

Eräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä viskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan varmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei onnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin. Muutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin maakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään aikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten, kun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain tavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja vietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.