Part 4

Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi, mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.

-- Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä stambulka! -- kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti oli nyt aseettomana.

-- Antaudu! -- huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa lyömämiekkaansa.

-- Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och lappe den stambulka, -- vastasi voitettu. -- Aber ein gut Rath tahto mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz lähellä!

-- Sinä olet oikeassa, toveri! -- vastasi Elias, ja pisti miekkansa tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. -- Juokse tiehesi, -- jos muuten lienet juoksemaan luotu, -- lisäsi hän, lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.

-- Noch ein aberdass, -- vastasi kersantti. -- Oletko kivekäs? Mihin reissu?

-- Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa. Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! -- vastasi nuorukainen.

-- Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle, tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.

Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä kärhentelevän miehen hiiteen.

-- Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein burgermeister anta selkään, ei otta, -- jatkoi kersantti loukatun arvokkaasti.

-- Mitä? -- huudahti nuorukainen. -- Oletko se mainio saksilainen rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi, vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?

-- Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person. Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!

Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.

-- Den Teufel marschiren in lunta poron, -- huudahti kömpelö kersantti, joka vaivoin seurasi toisia. -- Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!

Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat, jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään vastustella.

Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon! Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin tavallisesti.

Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta, että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan. Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen seikkailu.

6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.

Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.

Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan, ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai Ruotsiin viety.

Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.

Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava. Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä, mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen hillittömien intohimojen uhriksi.

Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v. 1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta, valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan; talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua, hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä, niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana. He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla; jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."

Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa, joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä koetuksen hyvänsä.

Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa, joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi. Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.

-- Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, -- huusivat muutamat äänekkäimmät. -- Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä, Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen. Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois korjailemassa.

Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät pikemmin sääliä kuin pelkoa. -- Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! -- kiljuivat pojat riemuiten. -- Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille. -- Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.

-- Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! -- huusi väkijoukko vihoissaan.

-- Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den esivalta muss man respektiren! -- puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.

-- Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! -- hälisi väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden tunnettu haukkumanimellä Purkki.

-- Es lebe Carolus! -- huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään lailliselle esivallalle.

-- Tukkikaa sen Purkin suu! -- huusivat muutamat. -- Mitä Carolusta hän huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?

-- Hän lihoi liiaksi maistraatissa -- vastasivat toiset; -- sentähden tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi kersantiksi.

-- Jach ei olla sergeant! -- kiljasi pormestari. -- Jach olla den ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen Fridericus! Durchaus!

-- Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, -- virkkoi eräs vanha porvari. -- Hän joi kotona ja kuorsasi maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan, niin kyllä hän muillekin tarjosi.

-- Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka kalastaja.

-- Immer den esivalta respektiren! -- vastasi pormestari. -- Eilen tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

-- Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! -- huusivat taas etempänä seisovat.

-- Hiljaa! -- sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui meluavan väkijoukon keskelle. -- Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini toistaiseksi.

-- Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, -- huudettiin nyt joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat olivat hyvässä tallessa.

7. LARSSONIN PERHE.

Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen kadonnutta isäänsä.

Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v. 1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan, ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa; mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa 100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies, joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia, jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.

Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon. Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina, tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin, jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten, tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin. Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa, voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.

Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää, toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s. yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.

Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7 aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias, oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki Burchard saanut sijansa.

Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä, ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa, jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti kuuntelivat.

-- Burchard kävi Uudessakaupungissa? -- kysyi Larsson.

-- Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, -- vastasi entinen pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa pitkäin viiksiensä taa. -- Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die Schwedenhunden an der Nase zog.

-- Mitä hän sanoo? -- jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.