Part 3

Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät, ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä. Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei uhkarohkeasti.

Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen hampaidensa välitse.

Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä, ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät, hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön. Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn täytetyn röijynsä.

Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys, toivo, levottomuus ja -- kukapa sen voi niin tarkoin tietää? -- kenties myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten mietteiden valtaan.

4. SYYSMYRSKYT v. 1721.

-- Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? -- kysyi nuori tyttö vähän aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen päin.

-- Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida olla sinne juuri erittäin tervetulleita, -- vastasi nuorukainen. -- Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, -- lisäsi hän.

-- Ja miksi et sinä? -- kysyi tyttö.

-- Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo vainukoira kintereillämme? -- jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.

-- Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen, joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.

-- Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan. Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi. Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden ja aion juuri nyt päästää toisen.

-- Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä sillä teet?

-- Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että minulla vielä on kaksi solmua.

-- Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana. Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?

-- Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä, jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui. Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon. Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina tuomiopäivään asti.

-- Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!

-- Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä ainoaa kuivaa riepua.

Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen, ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty, oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.

Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. -- Istukaa kauniisti aloillanne! -- huusi hän. -- Tunnen hyvin tuon salakavalan kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.

Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi. Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä, sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.

-- Mitä sinä teet? -- kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi soutamasta.

-- En mitään, -- vastasi Elias. -- Päästän vain tuon toisen solmun.

Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana, uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.

-- Pois tuo valkea nenäliina! -- huusi nuorukainen. Maria totteli. Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista pakolaiset.

Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.

Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. -- Viimeinen solmu! -- jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli kuullut niin monta kummallista juttua.

Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä, se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään. Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa, myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla, jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen rannikoilla.[3]

Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi, silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan Mainiemessä.

-- Maria, -- sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, -- minä en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen pätevät syyt.

-- Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, -- vastasi tyttö vältellen. -- Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois. Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää, kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias, jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun sijassani?

-- Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä? Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa? Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.

Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia sammalia kohti. -- Älä nyt kysy minulta sitä, -- sanoi hän viimein rukoillen. -- Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle kaikki tyyni.

Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä käsivarteen. -- En voi sitä nyt sanoa, -- sanoi hän nöyrästi; -- mutta älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.

Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.

5. SOTARETKI RAUMALLA.

Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi) porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta, oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi. Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset vanhan tavan mukaan yhä edelleen -- kuten Penelope muinoin -- nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa -- hiukkasen tuota viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit ja viattomat Rauman pitsit.

Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin -- heidän sanottiin vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen venäläisen vartijajoukon.

Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta, jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.

Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.

Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille, lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30 tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia, jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita, jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka muodostavat tämän mereen pistävän niemen.

Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen, että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä -- jossa oli venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen äidinkieltään, saksaa -- sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata "mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und Teufels nasibratten. Mars!"

Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon, toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.

Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää mitään esimiehestään kersantista.

Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.

-- Was der Henker, perkele, stoi, durak! -- karjui kersantti, huutaen joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.

Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin. Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies, kädessä paljastettu miekka -- yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita -- sanalla sanoen, nuori Elias Pietarinpoika itse.

-- Antaudu, muuten olet kuoleman oma! -- huusi nuorukainen käyden vastustajaansa käsiksi.

-- Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel aname dich! -- huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.

Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.