Part 26

-- Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, -- arveli puutarhuri. Noita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin selvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.

-- Mutta kenties erehdytte, -- virkkoi kreivitär. -- Kuka kunniallinen tyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?

-- Voisi niinkin käydä, -- vastasi Bergflykt huoaten. -- Sen, jota minä haluaisin, sanotaan olevan hyvin rikas.

-- Sitä tuskin luulen teidän tarvitsevan pelätä -- vastasi kreivitär hymyillen. -- Tahtoisiko Bergflykt sitten ennemmin, että tyttö olisi köyhä?

-- Tahtoisin kuin tahtoisinkin, -- vastasi puutarhuri.

-- No niin. Sanokaa suoraan, Bergflykt: tahdotteko Ester Larssonin vaimoksenne?

Puutarhuri hypisteli hylkeennahkalakkiaan ja vastasi sitten miehuullisesti: -- Tahdon.

Kreivitär jatkoi: -- Suostumuksen tai kiellon antaminen siihen asiaan ei ole minun, vaan Esterin isän vallassa. Sen vain voin sanoa, ystäväni, että hyväksyn vaalinne ja toivotan sille Jumalan siunausta. Te tiedätte jo syyn, minkätähden Ester on tullut tänne, ja mitä hänestä on Tukholmassa puhuttu; hiukkanen on siinä totta, enin osa panettelua. Sentähden, rakas Bergflykt, älkää koskaan soimatko häntä siitä tai sanoko, että teitä siinä tahi missään muussa suhteessa on petetty. Te tiedätte myöskin, kuinka Ester päivä päivältä on tullut nöyremmäksi, järkevämmäksi ja itsensä suhteen tarkemmaksi; voipa sanoa senkin, että hän on käynyt minulle päivä päivältä rakkaammaksi, ja mieleni tekee uskoa, että Jumala on lähettänyt hänelle tämän koetuksen nöyryyttääksensä ja taivuttaaksensa hänen tätä ennen kylläkin uppiniskaista sydäntänsä. Entä jos jo huomenna lähtisitte Tukholmaan itse pyytämään hänen isänsä suostumusta? Onhan kohtuullista, että isä pääsee tuntemaan sen miehen, jolle hän lapsensa antaa. Minä pidän huolen siitä, että hän muiden välityksellä saa tietää, että olette kelpo ja kunnon mies.

-- Kiitän kaikkein nöyrimmästi, että teidän armonne on niin armollinen ja tahtoo puoltaa minua; muuten voisi se rikas mies, jonka sanotaan olevan pian kuin kuningas, vastata minulle, että suopursu ja lavendeli eivät menesty samassa ruukussa. Voisinhan lähteä matkalle vaikka jo tänä iltana...

-- Se on mahdotonta. Tuommoiseen pyryilmaan en tahtoisi ajaa kissaanikaan.

-- Ilmasta vähät, teidän armonne, jos on kerran voitettava niin harvinainen ruusu kuin neitsyt Ester on; mutta minä tahdon puhua suoraan ja sanoa, etten tosiaankaan tiedä, mitä Ester itse sanoo semmoisesta talonpojasta kuin minä olen.

Muistutus oli paikallaan, ja kreivitär lykkäsi vastauksensa siksi, kunnes Ester kohta sen jälkeen toi teen sisään. Silloin hän viittasi tytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. -- Ester, -- sanoi hän, -- sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut äitiä. Ajattele, että minä olen äitisi.

Tyttö suuteli hänen kättänsä.

-- Niin, lapseni, -- jatkoi kreivitär, -- sinulla ei ole tällä hetkellä isääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä hetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon mieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan avulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt niinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin tarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?

Ester purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi puhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea kiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.

-- Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua antaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä nyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän, mitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin; minä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä. Ah, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa juurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus omaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi omaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset. Sinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut; myöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen eteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen ilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä parhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna viimeiseen leposijaansa painua.

Esterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären eteen ja kuiskasi: -- Teidän armonne ... hyväntekijäni ... tehkää niinkuin tahdotte ... te sen paremmin tiedätte ... olen valmis teitä tottelemaan!

Kreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. -- Älä itke enää, -- sanoi hän. -- Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en sinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua ajattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä luulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.

-- Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta! -- huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.

Kreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. -- Muista -- hän sanoi, -- että kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän, että mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi tapahtua asioita, jotka ... sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla silloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua, lapseni, mieti ainakin huomiseen asti.

-- Ei, ei, -- jatkoi Ester niinkuin ennen; -- kuka sen sanoo, että minä huomenna olen niinkuin nyt?

Sitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: -- Minä pelkään omaa itseäni!

Kreivitär katseli häneen tuimasti, miltei säikähtäen; pitkä, tuskallinen äänettömyys syntyi. Tuo tähän saakka ujo kosija alkoi tuskastua ja sopersi jotakin semmoista, ettei hän millään muotoa tahtonut pakottaa tätä jaloa neitsyttä vastoin hänen tahtoaan; hän saisi suoraan vastata jaa tai ei.

-- No niin, -- sanoi kreivitär, vielä tuimemmasti, miltei kovastikin, ja yhä edelleen katsellen tyttöä synkein, tutkivin silmin; -- tee niin, että voit vastata siitä Jumalan ja omantuntosi edessä!

Ester katsoi häntä suoraan silmiin; hänen kasvonsa tulivat heleän punaisiksi. Hän oikaisihe niin arvokkaasti kuin olisi hän ollut kreivitär itse ja muistutti siinä isäänsä tämän uljaimmillaan ollessa. -- Teidän armonne, -- sanoi hän, -- minä annan teille anteeksi, että sydämessänne olette lisännyt erehdysteni painoa yhdellä, johon en koskaan ole tehnyt itseäni syypääksi. Jos suostun tämän miehen tarjoukseen, niin teen sen häpeämättä Jumalan ja omantuntoni edessä. Mitä olen rikkonut, sen tietää Hän, ja minulla ei ole enää mitään lisättävää, koska en ole sen parempi enkä pahempi kuin luulen olevani. Minä olen, niinkuin hänkin, halpaa, porvarillista syntyperää: senpätähden sopinemmekin toisillemme. Mutta ei syntynne eikä arvonne, teidän armonne, eikä myöskään hyvät tekonne, joita en ikinä unohda, oikeuta teitä häpäisemään minua enemmästä kuin olen ansainnut. Ette kenties usko, että meillä tavallisillakin ihmisillä on sydän, joka tuntee, kun sitä poljetaan ja loukataan; mutta te erehdytte, teidän armonne; meidän ylpeytemme voi olla yhtä suuri kuin teidänkin!

Porvariskuninkaan tytär siinä nyt puhui. Mutta ennenkuin kreivitär ennätti vastata, kuului yht'äkkiä kulkusten helinää ulkoa pihalta.

34. VIERAS FALKBYSSÄ.

Tunnettu on totuus, että juuri jaloimpiin ihmisluonteisiin, jotka muuten katsovat elämää korkeammalta kannalta, aikakauden ennakkoluulot usein pystyvät helpommin kuin muihin. Tämän kertomuksen ajalta oli vielä puoli vuosisataa tuohon merkilliseen vuoteen 1789. Kummako siis, jos vielä vuonna 1739, jolloin ylimystö hallitsi Ruotsia vapauden nimessä, ylhäinen nainen, sellainen kuin kreivitär Bertelsköld, luuli tekevänsä hyvän työn, kun toimitti panetellun ja herjatun porvaristytön sopiviin naimisiin. Tämä onnellinen sattumus oli hänen mielestään niin taivaan sallima, ettei hän luultavasti huomannut, kuinka läheisessä yhteydessä hänen omat äidilliset puuhansa pojan hyväksi olivat tämän aiotun avioliiton kanssa. Ne kovat kokemukset, joita kreivitär oli saanut kärsiä, olivat vaikuttaneet hänen vilkkaaseen, voimakkaaseen sieluunsa, jonka ulkokuori niistä oli kovettunut, ja senpätähden hän nyt sekä hämmästyi että vihastui kuullessaan Ester Larssonin puhuvan isänsä tavoin ja ylpeydellä, jota kreivitär ei ollut odottanut nuorelta naiselta, joka hänen mielestään oli vain kamarineitsyen ja ottotyttären välinen olento.

Kun kulkusten kilinä kuului pihalta, lähetti hän sentähden Bergflyktin katsomaan, kuka oli uskaltanut lähteä liikkeelle tässä hirveässä pyryilmassa. Sitten hän kääntyi Esterin puoleen, joka vielä seisoi hänen edessään punaisena ja jäykkänä, nuo rohkeat sanat vielä huulillaan, ja puhutteli häntä emännän komentavalla äänellä. -- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Olenko sinua kasvattaessani niin huonosti onnistunut, että unohdat, ketä puhuttelet?

Mutta Ester oli nyt taas hurjalla tuulellaan ja vastasi, silmiään maahan luomatta: -- Minä en ole sitä unohtanut. Teidän armonne itse on unohtanut, että matokin kiemurtelee, kun sitä poljetaan. Minä olen kaiken ikäni teille kiitollinen suojeluksestanne, mutta se ei oikeutta teidän armoanne loukkaamaan minua sopimattomilla epäluuloilla. Teidän armonne pelkää, että minulla on joitakin oikeuksia kreivi Kaarleen. Mutta minä pyydän saada muistuttaa teidän armoanne siitä, minkä jo näytte unhottaneen, että ennenkuin alentuisin niin halvaksi, että tahtoisin tunkeutua teidän korkeaan sukuunne, ennen tahtoisin yksinäni kuolla kinokseen maantien viereen.

Hänen vielä puhuessaan astui puutarhurin saattamana sisään pitkä, harmaapäinen ukko, turkki päällä ja kokonaan lumessa, jota hän ei edes huolinut pois pudistaa, jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi oven pieleen seisomaan ja vastasi Esterin viimeisiin sanoihin syvällä huokauksella, puoliääneen virkkaen: -- Minä kiitän sinua, Jaakopin Jumala, että olen jälleen löytänyt viimeksi syntyneen lapseni Egyptinmaasta ja että hän vielä on mahdollinen lapsekseni kutsuttaa!

Ester säpsähti ja kääntyi päin. -- Isäni, -- huudahti hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Kreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi heti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni arvokkaasti häntä vastaan.

-- Minä arvaan, -- sanoi hän, -- että se on valtiopäivämies Larsson, joka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan tervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää teille kadonneen lapsenne takaisin. -- Ester, syleile isääsi, ja rukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet koonnut hänen harmaan päänsä päälle!

Ester seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös lattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen orpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa tilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne sanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat murtaneet isän raudankovan mielen. -- Vanhus levitti sylinsä ja sanoi vapisevalla äänellä: -- Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!

Ja Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla, hänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia kyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä äänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä rinnoilla.

Oli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha Larsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne uhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä vaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi menneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että hän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä vihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki tämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi loukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin äiti.

Ainoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä kunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin kummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine turkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä katseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli siinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas Esterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen jälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi neitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi läpimäräksi.

Tämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin terveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti hymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia hänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi vierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei jokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa ei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata, että hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa kohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia myrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.

Samaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta kumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä lukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään, samalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä hillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä hyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta uhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli isäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea otsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän käskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen, että se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli nimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa, kun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää rekeä vetää.

Kreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen myrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen matkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi huomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän kertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen perunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä viihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa miltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan paljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja tähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää kokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti niinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista. Kreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan. Kekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia olisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä selville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen kappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai koetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.

Tähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia lähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät he sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi Bergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta kunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi viattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena oli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla "juuri samana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa."

Jos Falkby olisi halennut, ei hämmästys siitä olisi ollut suurempi kuin minkä tämä viaton muistutus synnytti kahdessa läsnäolijassa. Kreivitär loi palvelijaansa yhden noita säihkyviä silmäyksiä, jotka tukkivat suun rohkeammiltakin miehiltä kuin puutarhuri oli, ja tämä kunnon mies kävi heti paikalla äänettömäksi tietämättä itsekään minkätähden. Ester punastui korvanlehtiään myöten ja tuijotti edessään olevan englantilaisen lautasen kuvioita niin tarkkaan kuin olisi tahtonut niiden läpi katsoa. Vain salavihkaa uskalsi kreivitär katsahtaa harmaantuneeseen vieraaseensa.

Mutta Larsson ei ollut tänä iltana enää sama kuin ennen. Hänen otsansa vetäytyi vain yhden ainoan kerran noihin hyvin tunnettuihin tuimiin ryppyihin; sitten kääntyi hän puutarhuriin päin ja sanoi levollisesti:

-- Kun teillä on nuoria puita, tulee teidän hoitaa niitä paremmin. Jos ne turmeltuvat, on vika useimmiten sen, joka niitä on kasvattanut. Saattaa käydä niinkin, että Jumala suo kevättä ja päivänpaistetta, niin että ne taas virkistyvät ja kantavat siunattuja hedelmiä.

-- Niin, -- sanoi kreivitär liikutettuna, -- minä tunnen semmoisen nuoren puun. Rajuilma oli taittanut yhden oksan, ja pakkanen oli kellastanut sen lehtiä; mutta juuri ja sydän olivat, jumalankiitos, terveet. Te olette oikeassa: se puu tarvitsee hoitoa ja lämmintä päivänpaistetta, ja jos Jumala tahtoo, kasvaa se vielä runsaita hedelmiä.

Noustiin pöydästä. Larsson suuteli tytärtään otsalle, kiitti emäntää ja virkkoi, huoneeseensa mennessään:

-- Huomenna kiitän tyttäreni puolesta.

35. VUOSISATAIN PERINTÖ.

Seuraavana aamuna oli tuisku muuttunut suojaksi. Kello 8 aikana astui Larsson jäykkänä ja komeana Falkbyn saliin, jossa kreivitär otti hänet vastaan vankan aamiaispöydän ääressä. Ester oli varhemmin aamulla puhellut kauan isänsä kanssa kahdenkesken.

Kreivitär ja Larsson tervehtivät toisiaan jonkinlaisella juhlallisuudella, virkkoivat jotakin yön levosta ja ilmasta ja istuivat sitten pöytään. Vanhukselle maistui ruoka hyvin, mutta Esterin lautanen pysyi koskematonna, ja hänen silmänsä olivat itkettyneet.

Aterian loputtua nousi Larsson ylös, kumarsi kohteliaasti emännälle ja kiitti omasta ja tyttärensä puolesta. Heidän oli nyt lähdettävä, hevoset oli jo tilattu.

Tämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut ruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli Esterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan erottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle rakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli jotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama hehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen luonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen yhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui elämänkohtaloihin.

Kreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua. Mutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen rintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa olisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa tuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua ja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.

Larsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä varovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli velvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli vastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta karkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne herjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori puu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota pakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli kukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta; kreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen parantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären kaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.

Larsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären suojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta, kun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.

-- No hyvä, -- jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän vielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi -- jos teillä nyt olisi todistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut -- jos esimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi teiltä tytärtänne vaimoksensa -- mitä siihen vastaisitte?

Larsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa, ja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.

-- Sitä vain, -- vastasi kreivitär pelkäämättä, -- että minun talossani on eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te antaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän suostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu, onnellinen puoliso.

Larsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös, hänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.

-- Minun suostumukseni! -- huudahti hän. -- Jo riittää; nyt ymmärrän kaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden hän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli häväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli hankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon minkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani! Niin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin enemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt alentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne, jotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen vaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla. Semmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä nykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me kelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän hameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän kultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen hyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun suostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen köyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne. Mitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla punnita.

-- Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, -- vastasi kreivitär hämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä ehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.

Mutta Larsson jatkoi vain häntä kuulematta: