Part 25

Siirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739. Valtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi kehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että suuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen keihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään. Suomalainen sarvikuono -- joksi Hornia nimitettiin -- oli herennyt puskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun tämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä peikoista suoriutuvansa.

Neuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen kaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se vastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia määräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa, uudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia noudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän ylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta menestyksettä.

Tämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi alussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu voitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein tasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt voitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat valtakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet, missä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua, ja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada porvarissäädyn mielipiteet hajalle.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas solmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.

Koko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja puolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta. Porvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen kannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle. Mutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja jäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko joukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti kovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan. Pääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä kohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat, saamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli valtiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska vika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut huomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt vastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet. Mahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.

Samaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien palavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös oli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan "syyllinen". Pappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään jakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui nyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin oli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla ollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin. Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen puolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä kyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje, samalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli kiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti ja luki seuraavat lyhyet rivit:

"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne, odottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis, niin tulkaa heti kohta."

Ei mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka Larssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja omien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi kädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin askelin, sanaakaan virkkamatta.

Hämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän johtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston enemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen. Olihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä ei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän itse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.

Larsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin kunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten oli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä kunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan Larssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin samoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa Noran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että Larsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin että hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata pakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.

Porvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni -- valtiopäivät, valtakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki oli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa kadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi teurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet, sittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.

Aika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi hänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui. Vanhus heräsi ikäänkuin unesta. -- Niin, niin, -- sanoi hän ja palasi hajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat porvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi valtakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.

Larsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana kahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen sielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä valta hänen päässänsä.

Valiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden viiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin, Bjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat pitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei valtiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös oli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.

Ja nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä rajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä ritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.

Valiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran vaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä valtakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut hänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen mutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti soveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että hän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut. Lyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka valtakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta varallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin kukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja kuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi odotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava häviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä kuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia; heidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian puolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät hajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.

-- Varokaa itseänne, Larsson, -- kuiskasi aivan hänen takanaan eräs hattujen palkattu kätyri, -- varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että tuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta sisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.

-- Kuulkaa, te Ruotsin miehet! -- huusi Larsson jylisevällä äänellä, niin että sali kaikui. -- Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko Ruotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan, vai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?

Näiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä keräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa niille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.

Sillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen viemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei sinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, "joka rohkeat vaientaisi ja ujot rohkaisisi". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri joukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen _pro patria et libertate_ (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä Lewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni Hammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että yksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö lähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen lähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi, koska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys paisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä hyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos ikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin seinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel heitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia aatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut "pahoinvoipa", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja sai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui, kun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten tapahtuikin kovasti meluten.

Lähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja uutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät pahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan muuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa. Porvariskuningas raivosi. -- Miettiä! -- huudahti hän. -- Miettiä, kun oikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko porvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka tallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä ja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea suunne!

Taas kuiskasi joku hänen takanaan: -- Larsson, tulkaa ulos! Teidän tytärtänne pidetään vankina kreivitär Bertelsköldin luona Falkbyssä Itä-Göötanmaalla.

Larsson ei edes kääntynyt päin. Hän pyyhkäisi otsaansa, mutta vain pikimmältään. Heti oli hän taas aineessaan, huolimatta hälinästä, joka sorti häneltä äänen. Tämä itsepintaisuus, tämä lujuus vaikutti horjuviin. He alkoivat taas keräytyä tämän harmaatukkaisen, kookkaan ja mahtavan vanhuksen ympärille, joka noin pelkäämättä puhui vapauden ja oikean asian puolesta aatelisvaltaa vastaan, mikä uhkasi sortaa heidät kaikki jalkoihinsa. Ja taas kallistui voitto myssyjen puolelle. He saivat aikaan ainakin sen, ettei päätös tullut kovin jyrkkä, valtakunnanneuvoksia kohtaan oli ryhdyttävä "lievempiin keinoihin".

Muutamia päiviä sen jälkeen muuttui kaikki. Nuo neljä kanteenalaista valtakunnanneuvosta olivat ilmoittaneet, että he, säästääkseen valtakuntaa sisällisestä sodasta vapaaehtoisesti luopuivat viroistaan.

Hämmästys, ällistys, voitonriemu ja vahingonilo vaihtelivat ystävissä ja vihollisissa. Porvariskuningas oli menettänyt korkeimman pelinsä. Hatut olivat voittaneet.

32. KREIVITÄR EEVA BERTELSKÖLDIN, O.S. FALKENBERG, KIRJE POJALLEEN LINNOITUSVÄEN LUUTNANTILLE KREIVI KAARLE VIKTOR BERTELSKÖLDILLE.

Falkbyssä, 20. p:nä tammikuuta 1739.

Rakas Kaarleni!

Joka päivä olen kiittänyt Jumalaa kirjeestäsi, jonka suurimmaksi lohdutuksekseni sain sinulta Bergenistä. Iloitsen sydämestäni siitä, että Hän kaikkien näiden vaarain keskeltä auttoi sinut onnellisesti Norjan rajan yli; toivon myöskin sinun yhä vielä elävän terveenä ja raittiina, sinun, joka köyhälle äidillesi olet, lähinnä Jumalaa, suurin lohdutus tänä surullisena erossaolon aikana. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kevään tultua aiot sieltä Englantiin, kunhan vain, rakas poikani, et tee velkoja tämän kalliin matkan vuoksi, ja mahtanethan sinä huomata, että Lontoo on monelle nuorukaiselle kuilu, jossa sinä, Jumalan avulla, et joutune mihinkään vahinkoon. Ja kuuluu siellä tätä nykyä ylhäisemmän nuorison kesken olevan kaksintaistelut kovin yleisiä. Rakas poikani, en tahdo tämän yhteydessä antaa sinulle mitään neuvoja, joita et jo ennestään tietäisi ja olisi ajatellut; toivoen Tukholman onnettomuuden olevan sinulle muistutuksena siitä, että Jumala ja kuningas ovat antaneet sinulle aatelisen miekan käyttääksesi sitä urhoollisesti valtakunnan vihollisia vastaan, eikä seikkailuissa ja yksityisissä kahakoissa. Älä pane pahaksesi äidillistä vilpittömyyttäni; Jumala parhaiten tietää, että sillä hyvää tarkoitan ja että hyvin kyllä tunnen sinun jalomielisen luonteesi. Mutta minä ajattelen isävainajaasi, kuinka hän niin uskollisesti ja miehuullisesti taisteli aina kuolemaansa asti kuninkaan ja isänmaan puolesta, peläten kaikissa vaivoissa ja vastuksissa Jumalaa ja taistellen sen hyväksi, mikä täällä maailmassa on korkeinta ja pyhintä, huolimatta nuoruuden narrinkureista ja niistä hullutuksista, jotka nykyaikana ovat tapana. Sentähden hän myös on jättänyt sinulle kunniakkaan nimen, mikä on ainoa perintösi, jota sinun Jumalan avulla tulee säilyttää ja sitten kunnialla jättää se jälkeläisillesi.

Rakas poikani, minä olen asiastasi rohjennut kirjoittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle ja äskettäin saanut armollisen vastauksen kreivitär Tessinin välityksellä. Hänen majesteettinsa on suvainnut muistaa isävainajaasi ja kiitellen sinustakin puhunut, luvaten kaikella mahdollisella tavalla suoda sinulle armollista suosiotaan. Tätisi, joka vartavasten tämän asian vuoksi on matkustanut Tukholmaan, kirjoittaa, että setäsi, presidentti, päivä päivältä käy yhä mahtavammaksi ja että hänellä on kaikki toiveet päästäkseen valtakunnanneuvostossa kreivi Hornin jälkeläiseksi. Hän ei siis voi suvaita, että hänen nimensä, Jumala paratkoon, sinun takiasi joutuu tuomioistuimen eteen. Mutta Ebba ei ole vielä nöyrtynyt menemään hänen luoksensa; sinä tiedät, ettei kenelläkään meidän suvussamme ole ollut sitä onnea, että olisi hyötynyt hänen suosiostaan ja menestyksestään, jos sitä muuten käyneekään onneksi sanominen. Vielä saanen lisätä, että parooni von Krauserin, jonka kovaksi onneksi surmasit, sanotaan olleen kaikkien kunniallisten ihmisten kauhistus, ja kreivi Hård lienee sanonut, että sinun tulisi saada palkinto eikä haastetta siitä, että olet pelastanut Tukholman siitä vitsauksesta, joka on seitsemän tahi kahdeksan henkeä kaksintaistelussa surmannut. Mikä, rakas poikani, ei kuitenkaan vähennä vikaasi kaikkinäkevän Jumalan edessä, koska noin onnettomasti ennen aikaansa olet saattanut syntisen ihmisen sen tuomion alaiseksi, jota ei koskaan peruuteta.

Armas Kaarleni, minä varoitan sinua sydämeni pohjasta antamasta epätoivon saada itsessäsi valtaa. Sinun armahdustasi ei voitane lykätä tulevaa kevättä kauemmaksi. Ei tarvinne minun sanoa, millaisin tuntein sinut silloin Falkbyssä vastaan otetaan.

Se onneton nuori ihminen, joka karkasi Flintan luota ja jonka me sittemmin löysimme vilusta puolikuolleena eräästä torpasta toiselta puolen järven, on vielä minun hoidossani ja voi hyvin. Minä tunnustan, että hän on minua suuresti huolettanut, ei kumminkaan käytöksellään, joka alusta alkaen on ollut siivompi ja alamaisempi kuin olin osannut häneltä odottaakaan. Että hänen kasvatustaan on suuresti laiminlyöty, sen voi edeltä käsin arvata. Hän on suurimmalla huolella koettanut käyttäytyä niin, etten sitä huomaisi, ja hän on aina, kun on jotakin liioiteltua tai vallatonta tullut tehneeksi, pian hillinnyt itsensä ja kyynelsilmin rukoillut, etten häntä hylkäisi. Näitä vallattomuuksia onkin viimeisinä viikkoina harvoin tapahtunut, ja hänellä on hellä sydän ja suora luonne, jota pidän arvossa. Kirjastostani olen valikoinut hänelle parhaat kirjat, joita hän lukee ahkerasti ja ymmärryksellä; joka ilta hän lukee minulle isävainajasi Raamattua, minulle suureksi lohdutukseksi, olletikin sitten, kun silmäni eivät enää salli minun lukea kynttilän valossa.

Mikä minua huolettaa ja saattaa levottomaksi, on, niinkuin saatat ajatellakin, hänen isänsä tänne tulo, jota melkein joka päivä pelolla odotan. Auttakoon meitä Jumala, rakas Kaarleni, oikein vastaamaan, kun tuo ankara mies tulee vaatimaan takaisin sitä, mikä oikeastaan on hänen, omaa lastansa! Enkä minä saata uskoa hänen kauan pysyvän tietämättömänä suojeluksesta, jonka tyttö on saanut Falkbyssä, vaikka valtiopäivä-asiat, joihin hänen sanotaan paljon sekaantuneen, häntä tähän asti ovat estäneet tyttöä hakemasta. Minä ehdotin tytölle, että hän sinun tätisi turvissa palaisi Tukholmaan, luvaten hänelle kaikkea mahdollista suojelusta ja puolustusta niin hellän suojelijan puolelta kuin kreivitär Liewen on; josta ei muuta seurannut kuin kyyneliä ja rukouksia, joita olin kovin heikko vastustamaan, mikä ehkä olisi ollut velvollisuuteni. Älä, rakas poikani, hätäile siitä lapsiraukasta. Kenties kaikki käy hyvin, varsinkin kun hän mielellään näkyy suosivan erästä nuorta kelpo miestä, puutarhuri Bergflyktiä, joka asuu piharakennuksessa. Voi siis tapahtua, että hänen isänsä taipuu tuumaan, kun hänen tyttärensä maine pelastuu edullisen naimiskaupan avulla.

Minulla oli menneellä viikolla oikein mieluinen vieras luonani. Kreivitär Stenbock, joka on viettänyt joulua Länsi-Göötanmaalla, teki minulle sen mieltäni hyvittävän kohteliaisuuden, että matkustaessaan Tukholmaan kävi luonani. Hänen kanssansa oli neiti Maalina, jota en ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen: kummallinen sattumus nuoren Larssonin suhteen, koska se juuri oli Maalinan puku, joka hänellä oli noissa onnettomissa naamiaisissa, jotka sitten niin surullisesti päättyivät. Kreivitär kertoi minulle tuon jutun, jota minä en ollut mahdolliseksi uskovinani. Hän ei sanonut uskovansa sinulla olleen siihen mitään osaa, vaikka pahat kielet ovat sitä kertoneet, ja palvelijansa hän oli heti erottanut tuon pukujutun vuoksi. Onneksi eivät nuoret naiset toisiaan tunteneet, varsinkin kun Larsson omasta pyynnöstään pysyi keittiökamarissa. En tahdo kumminkaan jättää mainitsematta, rakas Kaarleni, vaikka sinä siitä vähän lukua pitänet, että ristityttäreni Maalina-neiti on kaunistunut näinä kahdeksana viime vuotena ja kaunistunut enemmän kuin olisin odottanutkaan. Minusta on kummaa, että sinä, joka olet niin rakastettava ja niin hyvin kasvatettu mies, et ole siitä mitään puhunut. Minun nuoruudessani ei niin kaunista ja lahjakasta naista olisi niin kylmäkiskoisesti kohdeltu. Hän puhui sinusta jonkinlaisella suopeudella.

Rakas Kaarleni, kun tämä surullinen aika on ohi, tahdomme lähemmin puhella sinun palvelusurastasi linnoitusväessä. Jos setäsi tässä nykyisessä pulassamme tahtoo suojella sinua, niin en ole hänen entistä kovuuttansa muistava; mutta luottaa häneen emme voi; itse hän luottaa vain omaan viisauteensa ja synnilliseen taikakaluunsa, kuninkaan sormukseen, joka nyt kohta auttanee hänet valtakunnan korkeimmille kunniasijoille. Varjelkoon Jumala sinua, rakas poikani, saamasta koskaan tuota hornan kapinetta käsiisi ja joutumasta sen kiusattavaksi, niinkuin moni suvussasi on siitä sydämessään kalliota kovemmaksi kivettynyt. Mutta pidä sinä isäsi usko ja säilytä hänen kunniansa, ja isäsi usko oli se, että Jumala yksin voi meitä auttaa, mutta kuparikuvat ovat kuin Baabelin jumalat ja sortuvat tuhkaksi kaikkien kanssa, jotka niihin luottavat, elävän Jumalan edessä. Tämä mieleesi paina, rakas Kaarleni, ja kirjoita pian, että tietäisin sinun hyvin käyvän. Sitä pyytää öin ja päivin

uskollinen äitisi _Eeva Bertelsköld_.

P. S. Lähtösi kiireessä ei minulla ollut aikaa panna mukaasi tarpeeksi sukkia ja paitoja. Nyt lähetän sinulle erään sillinkauppiaan mukana puolen tusinaa kumpiakin, ja tiedä se, jos ne siitä jotakin arvoa saavat, että iloni on ollut sekä kutoa että ommella ne. Mutta kun niiden viejä nyt juuri lähtee, en tiedä, onko Ester ehtinyt ne kaikki merkitä nimikirjaimilla. Näen, että hän kiireissään on muutamissa kääntänyt kreivillisen kruunun ylösalaisin. Voi hyvin! Minä lähetän tervehdyksesi kreivittärelle ja Maalinalle; kiireimmittäin.

_E. B._

33. ERÄÄNÄ ILTANA FALKBYSSÄ.

Eräänä päivänä helmikuun alkupuolella nousi ankara pyryilma, joka peitti tasangot, tiet ja jäät Itä-Göötanmaalla miehen korkuisten nietosten alle. Pieni Falkbyhyn vievä syrjätie oli kokonaan ummessa, niin että vain säleaidan nenät talon ympärillä näkyivät nietosten alta. Pitkän tangon päässä oleva viiri, jonka Kaarle Viktor Bertelsköld kerran oli pystyttänyt tuon punatun huoneen päähän, heilui kitisten sinne tänne, niinkuin tähystelijä, joka etäältä näkee vihollisen tulevan.

Oli jo ruvennut hämärtämään, ja Falkbyn kreivitär istui sukkaa kutoen kauniissa sahviaanilla päällystetyssä nojatuolissaan, jonka hänen poikansa kerran oli hänelle Tukholmasta lähettänyt ja joka oli ainoa ylellisyyskalu tässä muuten yksinkertaisessa salissa. Vähän matkan päässä hänestä lähempänä ovea istui Ester Larsson villoja kartaten, ja keskellä lattiaa seisoi puutarhuri Bergflykt, joka oli käsketty sisään neuvottelemaan uusien taimilavain laittamisesta puutarhaan. Hän oli noin 30-vuotias mies, kunniallisen ja rehellisen näköinen ja uuttera palveluksessaan, jonka voi kuulla jo hänen puheestaan, mutta kaikki muut asiat näyttivät olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolella.

Kun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti toiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi korjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati, että Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet. Eihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli hänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee jokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja luottamuksella turvautua...

-- Silloin saa hoidella ikkunaruukkujaan -- vastasi puutarhuri viattomasti.

-- Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, -- jatkoi kreivitär. -- Ja sitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä...

-- Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa, etenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, -- jatkoi nuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.

-- Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma, ja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.

Ester meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi kursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen kuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.

Tämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli sitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona puutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja varpuset söivät hänen herneensä.

-- No, mikä estää ystävääni naimasta milloin haluaa?