Part 20

Kreivi ei vähästä säikähtänyt, mutta katsahtaessaan ulos ja nähdessään tuon huimaavan korkeuden, nähdessään kivetyn pihamaan allaan eikä jälkeäkään hurjasta tytöstä, -- alkoi hänen sydämensä ankarasti tykyttää. -- Ester! -- huusi hän.

Ei kuulunut vastausta.

-- Ester! -- huusi hän taas, -- sinä pahankurinen tyttö! Sano sananenkaan, että elät! Missä olet? Minä kuolen levottomuudesta!

-- Saanko nähdä kuninkaan, vai mitä? -- kuului raitis ja iloinen ääni ihan hänen korvansa juuresta. Bertelsköld katsahti taakseen. Ikkuna oli ulkopuolelta varustettu tukevalla raudoitetulla luukulla, ja tässä luukussa, joka oli työnnetty auki seinää vasten, piteli Ester itseään kiinni.

-- Tule heti kohta sisään, muuten huudan koko talonväen hätään! -- huusi kreivi suutuksissaan.

-- Saanko nähdä kuninkaan? -- tiuskaisi tuo itsepäinen tyttö.

-- Et, sitä et saa. Ja jos et heti paikalla tule takaisin, niin ilmoitan isällesi narrimaiset ilveesi.

-- Vai niin ... en siis saa nähdä kuningasta? -- jatkoi Ester huolettomalla äänellä ja samassa hän päästi oikean kätensä luukusta irti, pani sen ilkkuen puuskaan ja piti itseään kiinni vain vasemmalla kädellä, riippuen melkein kuin ilmassa.

Bertelsköldin päätä huimasi, mutta hän päätti olla taipumatta. Hän nojautui oikealle polvelleen, koppasi oikealla kädellä ikkunapielestä kiinni, ojensihe eteenpäin niin pitkälle kuin voi, veti ikkunaluukun luokseen ja tarttui vasemmalla kädellään Esteriä vyötäisiin. Ylen vaarallinen painiskelu syntyi nyt molempain välillä. Ester suuttui puolestaan hänkin ja hosui käsillään kuin vimmastunut lapsi. Mutta nyt hän oli tavannut väkevämpänsä. Bertelsköld tempasi hänet ikkunasta sisään ja salpasi rautaristikon.

Silloin löi Ester häntä kasvoihin.

Viha nousi nuoren miehen poskille. Esteriä oli rangaistava -- hän suuteli tyttöä.

Ester puraisi häntä poskeen.

Nyt häpesi Bertelsköld. Hän, mies, oli suuttunut itsepäiselle lapselle.

Poskensa vielä verta vuotaessa hän otti harpun, näppäili sen kieliä ja jatkoi virttä 354, laulaen sen kolmannen säkeistön:

"Isä Jumala, poika ja Pyhä Henk' ynnä enkelit armahasti pahan pauloilta tietämme turvatkoon ain' viime hetkehen asti ja perkeleen juonilta suojelkoon ain' sielua, ruumistamme."

Huoneessa oli melkein pimeä. Kun hän aloitti virren, polki Ester jalallaan lattiaa. Mutta kun hän sen lopetti, istui Ester kasvot ikkunaa vasten ja itki.

22. NAAMIAISET.

Pitoja ei sanottu naamiaisiksi, ne olivat vain _petit cercle_, pieni iltaseura, pukutanssit maamarsalkan, kreivi Tessinin ja hänen rakastettavan kreivittärensä luona. Kutsuttuja vieraita oli vain muutamia, tuskin kaksi sataa henkeä: kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika Eleonoora, hovin hienosto, ulkomaiden lähettiläät ja ylhäinen aatelisto. Kuitenkin oli hänen ylh. maamarsalkka, eikä varmaankaan ilman tarkoitusta, kutsunut myöskin muutamia vaarallisimpia vastustajiaan ritarihuoneesta ja porvarissäädystä. Myssyt pitivätkin näitä kemuja puoluepitoina, joiden tarkoitus muka vain oli vastahakoisten mielitteleminen, ja heidän huikaisemisensa kuninkaallisuuden loistolla; ehkä oli myös tarkoituksena antaa kuningas Fredrikille tilaisuus henkilökohtaisesti vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä, kun hänet nyt oli saatu hattupuolueen aatteita kannattamaan. Myöskin ne kuusi valtakunnan neuvosta, jotka tahdottiin syöstä pois vallasta, oli kutsuttu, mutta ainoastaan kreivit Hård ja Bonde olivat saapuneet; kreivi Horn syytti kivulloisuuttaan, toiset kiireellisiä töitään.

Kuului kuiskauksia, että vieraiden tuli esiintyä naamioituina eräästä aivan erityisestä syystä. Kuningattaren ja neiti Tauben välit olivat käyneet, Coyetin, Saaraa ja Hagaria koskevan kuuluisan kirjoituksen johdosta niin kireiksi, että Ulriika Eleonoora ylen vastenmielisesti näyttäytyi isommissa seuroissa, varsinkin semmoisissa, missä hän pelkäsi kohtaavansa vihatun kilpailijansa. Mutta jos ei neiti Taubea olisi kutsuttu, niin olisi sillä taas loukattu kuningasta ja saatettu hänet koko illaksi pahalle tuulelle. Siten, että kaikki esiintyivät naamioituina, tahdottiin siis välttää mahdollista yhtymystä, ja jos kuningatar viipyisi niin myöhään, että naamarit hänen aikanaan oli poistettava, toivottiin kyllä keksittävän jokin keino, jonka avulla vaaralliset yhteentörmäykset vältettäisiin.

Ruotsissa ei ollut siihen aikaan aatelismiestä, joka hienoon sivistykseensä ja loistaviin ominaisuuksiinsa nähden olisi voinut vetää vertoja kreivi Tessinille -- ei sitä naista, jonka hempeys ja rakastettavaisuus olisi ollut yhtä suuri kuin kreivitär Tessinin -- ei perhettä, missä seurustelutapa oli niin hieno, nero, kirjallisuus, taiteet ja tieteet niin kotiutuneet kuin Tessinin perheessä. Kaikki aikakauden sukkelimmat, valistuneimmat ja viehättävimmät henkilöt kokoontuivat mielellään näihin upeihin, parasten Parisin mallien mukaan sisustettuihin salonkeihin. Siihen aikaan, kun Tukholmassa oli vain vanha hovi ja valtaistuimella jo rapistuva armastelija, jonka kohteliaisuuksia naiset enemmän pelkäsivät kuin olivat niistä mielissään, etsivät ja löysivät pelästyneet hemmettäret ja jalommat tavat turvapaikan Tessinin perheessä, joka monessakin suhteessa muistutti vielä tulevaisuuden hämärässä piilevää Kustaa III:n aikakautta. Ollen enemmän hovimies kuin valtiomies, enemmän loistava kyky kuin syvällinen nero oli kreivi Tessin kuin luotu semmoisia pitoja varten, joiden järjestämisessä kysyttiin kekseliäisyyttä ja kauneudenaistia. Nämä pienet pidot, joista sanottiin tulevan aivan vaatimattomat, olivat kumminkin jo edeltä käsin puheenaiheena hovissa ja ne osoittivatkin täydellisesti isännän ja emännän suurta kekseliäisyyttä sillä alalla.

Entisissä naamiohuveissa tavattu jumalien ja jumalattarien raskas komeus oli nyt saanut väistyä keveäjalkaisempien ranskalaisten paimenpoikien ja -tyttöjen tieltä, jotka tanssivat kukilla ja lehtimajoilla koristetussa salissa. Tämän salin perällä oli erehdyttävän todenmukainen sveitsiläinen maisema, jossa vuorenkukkulat olivat simpukan kuorilla ja kimaltelevilla kristalleilla peitetyt ja järvet peililasilla reunustetut. Näiden maalattujen vuorten juurella nähtiin mitä kauneimpia sveitsiläisiä majoja, joissa vieraille tarjoiltiin mansikoita ja kermaa, juustoa ja mantelimaitoa. Eräässä erakkomajassa oikealla kädellä -- erakkomajassa, joka oli tehty gobeliineista ja intialaisista matoista -- oli korkeampi paikka kuninkaallisia varten, ja erakkona tässä loistavassa erämaassa oli isäntä itse. Loisteliasta vaikutelmaa kohottivat vielä ne isot pystypeilit, jotka olivat taitavasti kätketyt lehvistöjen väliin ja asetetut vastapäätä toisiaan salin sivuseinille, joten lattialla käyvä vilinä ja kynttiläkruunujen liekit kuvastuivat niihin niin, että molemmin puolin luuli näkevänsä loppumattoman jonon valaistuja lehtimajoja ja helakoita pukuja.

Kuningatar Ulriika Eleonoora istui siinä kankeana ja juhlallisena muodottomassa pönkkähameessaan, niinkuin puusta veistetty madonna, ja näytti hyvin vähän ottavan osaa illan huvituksiin. Kuningatar parka, hän seurasi synkein ja epäluuloisin silmin noita kirjavia parveilevia naamioita, ikäänkuin aavistaen, että jonkin naamarin alla piilivät ne kasvot, joita hän kaikkein vähimmin halusi nähdä. Välistä vilahti, erakon leikkiä laskiessa, pikainen hymy hänen hiukan miesmäisillä kasvoillaan, mutta kohta vaipui hän taas raskasmieliseen rauhaansa. Kenties hän olisi suonut istuvansa piilossa maailmalta kuninkaallisen linnansa sisimmässä sopessa; mutta niin mahtavaa miestä kuin kreivi Tessiniä ei saanut loukata; ja sentähden kuningatar pysyi paikoillaan.

Se vähän untelo mieliala, joka tästä syystä levisi Ulriika Eleonooran lähimpään ympäristöön, ei kumminkaan näyttänyt vähääkään haittaavan hänen kuninkaallista puolisoansa. Kuningas Fredrik oli samana päivänä palannut onnistuneelta metsästysretkeltä ja oli hyvin armollisella päällä. Hänen majesteettinsa suvaitsi ylhäiseltä asemaltaan tarkastella vieraita, erittäinkin nuorta väkeä, ja suosiollisesti kuunnella niitä välistä vähän ruokottomia sukkeluuksia, joilla suosikki Broman näki hyväksi huvittaa herraansa läsnäolevain kustannuksella.

Yht'äkkiä synkistyivät kuninkaan kasvot, kun hän huomasi erään komean, kankean ja suoraselkäisen ukon, joka salin alimmassa päässä katseli vilinää samalla välinpitämättömyydellä kuin halonhakkaaja metsässä katselee muurahaiskekoa. -- Kas, tuollapa on tukki, joka kelpaisi vaikka Englantiin vietäväksi, -- virkkoi kuningas. -- Missä hiidessä olen tuon miehen jo ennen nähnyt?

-- Se mies kilpailee teidän majesteettinne kanssa kruunusta; hän on porvariskuningas Larsson, -- vastasi suosikki huolimatta vähintäkään eräistä vähemmän hauskoista muistoista, jotka Larssonin näkeminen hänessä herätti. -- Suomessa, -- jatkoi hän -- on tapana kastaa porvari kolmeen kertaan piessä, jotta hän saisi sopivan ryhdin.

-- Ah, sen kirotun tytön isä! -- vastasi kuningas, jatkaen tarkastustaan, nyökytti armollisesti päätään Ranskan lähettiläälle ja jokseenkin kylmästi presidentti, kreivi Bertelsköldille, ja pysähtyi viimein katselemaan erästä nuorta paimentyttöä, joka naamioituna niinkuin kaikki muutkin seisoi yksinään erään ikkunan luona, katsellen häntä naamarin läpi.

Tarkastus lienee herättänyt kuninkaan uteliaisuutta, sillä heti sen jälkeen kuultiin hänen majesteettinsa sanovan isännälle ranskankielellä: -- Erakkoseni, lieneekin aika, että noitasauvallanne jälleen annatte oikean muotonsa kaikille noille aaveille, jotka erämaassanne liikkuvat.

Mutta Tessin oli huomannut, että kuningattaren tarkat silmät seurailivat erästä toisella puolen salia liikkuvaa solakkaa, naamioitua Amaryllistä. -- Suvaitkaa, -- sanoi hän, -- että odotan hetkeä, joka on tähdissä määrätty. Juuri tällä hetkellä näkyy taivaalla kaksi kiertotähteä, jotka kulkevat ristiin Jupiterin radan yli.

-- Ahaa, -- vastasi kuningas samaan tapaan, -- te tarkoitatte, että Jupiter voisi joutua välikäteen Junon ja Venuksen välillä. Suuri tähdistälukija, minä ihmettelen tarkkanäköisyyttänne. Tehkää niinkuin viisautenne hyväksi näkee.

Vieraat vaihtoivat monta kertaa naamaria ja pukuja. Kaksi paria, jotka olivat vuodenaikoja esittävinään, astui nyt sisään ja tanssi vastakkain. Yksi näistä neljästä, nuori Kevät, joka oli kokonaan kukilla verhottu, herätti kaikkien huomiota. Noin notkeata sulotarta, noin kevykäistä jalkaa ei vielä oltu tanssissa nähty. Kaikki kysyivät toisiltaan, kuka Kevät oli. Toiset arvailivat neiti Stenbockia, toiset nuorta kreivitär Bondea.

-- Mutta tuohan on oikea kukkaiskimppu, -- sanoi neiti de Lynar kärkevästi luutnantti Bertelsköldille, joka kaiken iltaa oli ollut tavattoman hajamielinen ja nyt, niinkuin kaikki muutkin, tarkasti seurasi vuodenaikain tanssia. -- Te olette kovin runollinen tänä iltana, kreiviseni, -- lisäsi hän. -- Menkää noukkimaan ruusuja tuolta keväältä; lyön vetoa, että saatte niitä koko korillisen.

-- Meidän pohjoiset keväämme kalpenevat eteläisten rinnalla, -- vastasi Bertelsköld miltei ajattelematta, mitä sanoi.

-- Niinkö luulette? -- jatkoi neiti de Lynar. -- Minulle johtuu jotakin mieleeni. Tunnustakaa, että arvasin oikein silloin, kun minulla oli kunnia teidän seurassanne mitata Itämeren syvyyttä.

-- Sitä en voi muistaa...

-- Tänä iltana ette muista mitään. Se ketterä luisteleva tyttö, hän, joka teatterikepposella pelasti meidät hukkumasta -- hän oli sittenkin tanssijatar, vaikkette tahtonut sitä uskoa.

-- Mutta, arvoisa neiti, mikä antaa teille aiheen sellaiseen luuloon?

-- Mikäkö? Ja niin sanotte te, joka neljännestunnin ajan ette ole tehnyt muuta kuin tarkastellut häntä!

-- Minäkö? Mutta selittäkäähän...

-- Oi, kreiviseni, tosin olette hyvin ihastunut, mutta niin sokea ette voi olla, ettette huomaisi yhdennäköisyyttä ... sanalla sanoen, tanssiva luistelija ja tuo Kevät ovat sama henkilö.

Onneksi oli tanssi samassa loppunut, ja kun kaikki kiiruhtivat osoittamaan ihastustaan esitykselle, ei kukaan muu kuin neiti de Lynar havainnut, että kreivi Bertelsköld kalpeni. -- Mikä teitä vaivaa? -- kysyi hän. -- Niinhän olette vaalea kuin tuo kauluksenne. Kas, teillä on arpi poskessanne! Onko käärme purrut teitä?

-- On -- käärme on purrut, -- vastasi Bertelsköld ja riensi pois tuota tuntematonta naamiota etsimään. Joukko ihailevia herroja oli hänet piirittänyt -- niiden joukossa oli erakkokin, joka pyysi saada esittää hänet kuninkaalliselle vieraalleen. Mutta Kevät pani sormensa suun eteen eikä vastannut mitään.

-- No niin, armollinen neiti, -- jatkoi aina kekseliäs isäntä. -- Minä kunnioitan äänettömyyttänne, teillä on oikeus antaa ruusujen tuoksun puhua puolestanne!

Näin sanottuaan tarttui hän naamiota käteen ja esitti hänet kuninkaalle Hesperidien puutarhan ruusuna, joka oli "kaikkein kaunopuheisin juuri siksi, että oli vaiti".

Bertelsköldin oli vaikea hengittää.

Kuningas Fredrik lausui jonkin noita kohteliaisuuksia, joita hänellä oli niin viljalti. Mutta nuori Kevät vain niiaili ja niiaili yhä syvempään. Kuningas nauroi. -- Päivä koittaa, -- sanoi hän leikillään. -- Pois yö kaikkien noiden aurinkojen edestä!

Naiset alkoivat riisua naamareitaan.

Silloin niiasi nuori Kevät vielä syvempään kuin ennen ja luikahti kuin ankerias hämmästyneiden katselijaryhmäin välitse tiehensä. -- Viekää minut täältä! -- kuiskasi hän nopeasti Bertelsköldin korvaan.

-- Ester! -- kuiskasi tämä, menehtymäisillään hämmästyksestä.

-- Sanoinhan, että tahdoin nähdä kuninkaan! Mutta tulkaa...

-- Ei, armas Kevät, niin helposti ette pääse käsistämme! -- huudahti eräs lihava, lystikkään näköinen herra, asettuen heidän tiellensä. Se oli _monsieur_ de Broman.

-- Pois, pois! -- vastasi Bertelsköld ja työnsi hänet syrjään. Syntyi tungos... Eräs kookas, harteva mies seisoi pakenevain tiellä. Se oli Larsson... Ei päästy paikalta liikahtamaan.

-- Onneton! -- kuiskasi Bertelsköld, -- sinä olet hukassa, jos emme pääse täältä pois...

-- Naamio, naamio! -- huudettiin usealta taholta. -- Kaikki olivat nyt riisuneet naamarinsa. Kevät yksin oli vielä naamioituna. Hänen kätensä vapisi.

Silloin kääntyi yht'äkkiä kaikkien huomio erakkomajaan. Kuningatar oli pyörtynyt! Kiertotähtien radat olivat käyneet ristiin. -- Bertelsköldin ja hänen turvattinsa onnistui päästä pakoon.

Pidot keskeytyivät vähäksi aikaa. Kuningatar vietiin pois, mutta kuningas jäi vielä sinne katsomaan kreivi Tessinin uutta ilveilyä: "_L'enfant jaune_" (keltainen lapsi), joka esitettiin ennen illallista. Turhaan etsittiin ihastuttavaa Kevättä. Hän oli kadonnut, ja nyt oli taas marraskuu.

23. SAMANA YÖNÄ.

Kevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta palvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan selitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään odottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja vei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas. Portille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja lyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen vaakunan.

Hämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren miehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta kevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli sekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa esiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon kaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja kuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä jäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut tyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama turhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen kasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt hänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää ulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää selitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti, sitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin anteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi parka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon kevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin perhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa uhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli pelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi puolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.

Bertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä Larssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.

Samassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut tainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja kamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä enemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja läsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan _L'enfant jaunen_ esitystä.

Kaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin tarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt niin suurta huomiota. -- Ah, -- huudahti _monsieur_ de Broman, -- tuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että te oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette ryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia -- lähinnä ihastuttavaa Amaryllistä -- lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että kuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.

-- Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, -- kuiskasi Bertelsköld, iloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; -- mutta minä pyydän teitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä tuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.

-- Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse huoneestaan, -- puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen tunsi hovin asiat.

-- Anteeksi herraseni, te erehdytte, -- vastasi toinen kamarijunkkari, joka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. -- Neiti Stenbock tilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen vaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.

-- Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on tuhkarokko, -- väitti edellinen.

-- Luottakaa te lääkäreihin! Ne sanovat mitä tahansa auttaakseen hoidettaviaan heidän pikku juonissaan! -- jatkoi toinen.

Bertelsköldin onnistui pujahtaa pois. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kauas, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänen vieressään seisoi porvariskuningas.

-- Haluaisin puhua kanssanne, herra kreivi, -- sanoi Larsson kylmästi.

-- Se ilahduttaa minua, vastasi Bertelsköld --, minullakin on vähän asiaa herra valtiopäivämiehelle.

-- Käykäämme puhumaan rauhassa noilta narreilta, -- sanoi Larsson ja vetäytyi erään ikkunan luo. -- Tiedättekö, herra kreivi, että teidän ratsupalvelijanne uhkaa viedä minulta puolen omaisuuttani?

-- Istvanko? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, että teidän ratsupalvelijanne Istvan väittää olevansa vanhemman veljeni Tuomas Larssonin kadonnut poika, ja semmoisena hän uhkaa ottaa sukulunastuksella Isokyrössä olevan maatilani. Mitä siitä sanotte, herra kreivi? Eikö se ole mainiosti keksitty juttu?

-- Minä pyydän, selittäkää tarkemmin. Istvan on aina siitä asti, kun kävimme Isokyrössä, ollut minulle kuin arvoitus.

-- No niin, koetan kertoa asian niin lyhyesti kuin mahdollista. Vanhemmalla veljelläni Tuomas Larssonilla, joka omisti Perttilän talon ja siihen yhdistetyt tilat Isokyrössä, oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Kuusi veljeksistä kaatui samana päivänä kuninkaan ja isänmaan puolesta taistellessaan; seitsemännen tappoi sotarutto. Sitten oli jäljellä vain nuorin veljeksistä, Benjamin. Hänen kävi niinkuin Joosepin, Jaakopin pojan; kuitenkaan ei häntä myyty, vaan kasakat ryöstivät ja veivät hänet yksitoistavuotiaana muassaan Venäjälle. Sen koommin -- siitä on nyt jo kolmekolmatta vuotta -- ei ole kukaan kuullut vähintäkään Benjamin-pojasta. Hänen isänsä Tuomas, joka oli lähtenyt häntä hakemaan, palasi rauhanteon jälkeen murtuneena ja mielipuolena syntymäseudulleen. Hänen kohta sen jälkeen kuoltuaan oli koko Larssonin suvusta jäljellä ainoastaan nuo kolme tytärtä; kaksi heistä on naimisissa täällä Ruotsissa, kolmas on naimisissa laivurini, Elias Pietarinpojan kanssa, joka asuu Munsalassa. Näiltä kolmelta ja heidän miehiltään minä ostin viisitoista vuotta sitten heidän maatilansa, jotka silloin olivat sodan jälkeen kovin rappiolla, ja sittemmin on poikani Matti uudisviljelyksillä nostanut omaisuuden arvon neljää vertaa suuremmaksi. Nyt ilmestyy tuo Istvan, tai oikeammin hänen asianajajansa, viskaali Spolin...

-- Oh, minä tiedän. Se liukas konna...

-- Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden sillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika Perttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran varrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten vangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte ja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä jutusta?

-- Minä sanon, -- vastasi Bertelsköld miettien, -- että kertomus on varsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta se ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa olisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja kummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi ollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän taloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon luona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän lapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on ajatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?

-- Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja, vierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka pojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli saanut hevosen potkaisusta.

-- Arpi? Niin, Istvanilla on semmoinen arpi.

-- Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? -- jatkoi Larsson kylmästi. -- Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä rehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä vihamiesteni juoniin.

-- Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on, että niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät semmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.

-- Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko. Aikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?

-- Aioin, -- sanoi Bertelsköld vähän hämillään, -- tahdoin pyytää, ettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.

-- Tyttärestäni? -- Larssonin otsa rypistyi.

-- Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne Tukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa minun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko varma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?

Larsson nousi ylös melkoista ylpeämpänä kuin nuori ylimys hänen edessään. -- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- olen kysynyt mielipidettänne eräästä asiasta, mutta perheseikoistani pidän itse huolen ja ystäväni valitsen minä itse; en suvaitse kenenkään tyrkyttää minulle ystävyyttään. Onko muuten mitään, jolla voin palvella teitä?

-- En minä tyrkytä kenellekään ystävyyttäni, -- vastasi Bertelsköld, vuorostaan päätään nostaen, -- mutta olkaa vakuutettu siitä, etten turhanpäiten tee tätä kysymystä. Onko mahdollista, että Ester ilman teidän suostumustanne...