Part 19

-- No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat lapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti kasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä komennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan taloon tule, niin että ... niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on halpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan teidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan yhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle korttelin riisiryyniä tunnilta.

Nuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui kutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin houkuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä, presidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa -- toisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi onnettomuutta aatelisvallalle -- näiden välissä tuo kaupparouva, joka huusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; -- sitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman mallien mukaan -- lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka hienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain keskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata pientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut kamarineitsyeksi suositella -- ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla, että jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet perinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen, tämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että hän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella, eikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon hullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.

20. VALTIOLLISIA JUONIA.

Asiain kulkua seuratessamme joudumme taas presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen, tähän niin monien sotkuisten vehkeiden salaiseen keskustaan, josta valtiopäiviä johdettiin ja jossa haudottiin ei enempää eikä vähempää kuin hallitusmiesten ja koko valtiollisen järjestelmän muuttamista.

Kaikki oli täällä ennallaan: sama erinomainen järjestys, sama ulkonainen somuus; ei tomun hituistakaan valtiomiehen hienolla samettitakilla; ei syrjähtänyttä kiharaakaan hänen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan käherretyssä tekotukassaan; ei kiireen merkkiäkään mahonkisille ja elefantinluisille hyllypöydille ladotuissa paperiläjissä; kaikessa näkyi ikäänkuin filosofinen tyyneys, mutta tyyneys, joka oli tehtyä ja tarkoitettu näkymään. Oven eteen asetetusta isosta peilistä sai jokainen vieras heti sisään astuessaan ihmetellä omaa itseään. Pehmeä flanderilainen matto näytti olevan pantu lattialle vartavasten sitä varten, ettei edes silkkikengän narina häiritsisi huoneen harrasta hiljaisuutta. Kaarle XI:n rintakuva katseli tuimasti vierustovereitaan, Ranskan Ludvigeja, XIV:ta ja XV:ta, jotka taas vuorostaan silmäilivät erästä siihen aikaan kaikkivaltiaan ministerin, kardinaali Fleury'n alempana olevaa rintakuvaa; mutta turhaan sai etsiä somasti koristetuilta jalustoilta Kaarle XII:n pystyä päätä. Kreivi Torsten oli liian kopea kieltääkseen vastenmielisyyttään tätä hallitsijaa kohtaan, ja jokainen tiesi hänen olleen sankarikuninkaan katkerimpia vihamiehiä. Lopuksi oli vielä yksi jalusta, jolla olisi luullut tapaavansa kuningas Fredrik I:n kuvan. Mutta ei; sillä sijalla oli eräs ranskalainen tanssijatar, mademoiselle Zoë.

Kello oli 8 aamulla, ja kreivi, joka harvoin pani maata ennen klo 2 yöllä, oli ollut työssä klo 5:stä alkaen. Vieras vieraan perästä tuli ja meni. Sisään astui nyt yhtä haavaa kaksi kookasta, komeata herraa. Toinen, joka oli soturi, oli puvussaan osaksi säilyttänyt jätteitä vanhasta karoliinien univormusta, joka Fredrik I:n aikana oli saanut siirtyä senaikaisen preussilaisen kuosin tieltä, joka taas kankipalmikkoineen, puuteroituine tekotukkineen, pitkineliiveineen ja polvihousuineen oli vain ranskalaisen univormun huonoa jäljittelyä. Tällä herralla oli ratsusaappaat, rannehansikkaat ja pitkä karoliinilainen miekka vyöllä, aivankuin sotaan lähtevällä; hänen käytöksensä oli rohkeaa ja käskevää, mutta ei loukkaavaa, pikemmin avonaista, rehellistä, miltei ritarillistakin, vaikka vähän liian suorasukaista. Kun hän puhui, puhui hän kiivaasti, ikäänkuin ei olisi sietänyt mitään vastaväitteitä, mutta taitavasti keksitty vastasyy hämmensi hänet, sukkela käännös muutti pian hänen mielipiteensä. Voi melkein aavistaa, että ajan olot olivat tehneet tämän miehen päätään pitemmäksi kuin hän oikeastaan olikaan; toiset ajat tulisivat tekemään hänet päätään lyhyemmäksi. Tätä nykyä oli hänen arvonsa ylimmillään; tämä mies oli tuon lähenevän surullisen sodan sankari, kenraali, kreivi Kaarle Emil Lewenhaupt, jota hänen rohkeimmat puoluelaisensa nimittivät "Kaarle XIII:ksi."

Toinen herra oli keski-ikäinen siviilimies, hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta niin aistikas ja arvokas että tuon keikarimaisen valtiomiehenkin puku sen rinnalla joutui varjoon. Pieninkin pitsi hänen kaulahuivissaan oli kaikkein hienointa lajia. Ranteita peittivät hienot kalvosimet, ja kädet, jotka aina olivat vilkkaassa liikkeessä hänen puhuessaan, olivat valkeat ja kauniit. Ja hän puhui mestarillisesti, tämä herra, hänen puheensa oli täynnä suloa ja sukkeluutta; ruotsia puhuttaessa sekoitti hän siihen alinomaa puhtainta ranskaa, joka näytti olevan hänen oikea äidinkielensä. Hän oli ryhdiltään täydellisen maailmanmiehen esikuva; koko hänen ylimyksellisessä olennossaan oli jotakin erinomaisen miellyttävää, monen mielestä mielistelevääkin, sillä hän osasi varsin notkeasti väistyä vastakkaisten mielipiteiden tieltä, kumminkin niin, että hän useimmiten sittenkin pysyi omassa mielipiteessään. Itse hän näytti tahtovan olla jonakin myrskyisen aikakauden äärimmäisyyksien sovittavana välittäjänä, vaikkakin hän siinä kohden lienee arvioinut kykynsä liian suureksi, sillä ulkopuolella hovin saleja poti hän tahtonsa teräksen puutetta, ja 1738 vuoden Ruotsi, joka kukisti Lewenhauptin, voitti lopulta ylimyksellisen tasavaltalaisen kreivi Kaarle Kustaa Tessininkin, joka tätä nykyä oli maamarsalkkana valtiopäivillä.

Nämä kolme mahtavaa herraa -- tuo kylmä, viekas, hienostunut diplomaatti, tuo kiivas, ritarillinen, mutta ei juuri teräväpäinen sotilas ja tuo älykäs, sukkela, mutta pintapuolinen hovimies -- liittyivät nyt asianhaarain pakosta saman lipun alle, hallitakseen isänmaatansa. Keskustelu kävi enimmäkseen ranskaksi.

-- Minua ilahuttaa nähdä teidän ylhäisyytenne täällä näin ratkaisevalla hetkellä, kun isänmaa enemmän kuin koskaan tarvitsee urhoollisten ja älykkäiden miesten tukea, -- lausui kreivi Bertelsköld; hyvin tietäen, että Lewenhaupt heti kohta tulisi siirtymään yleisistä korupuheista varsinaiseen keskusteluaiheeseen.

Tessin ehti kuitenkin sitä ennen sanoa yhtä kärkeväksi sorvatun kohteliaisuuden. -- Teidän ylhäisyytenne -- sanoi hän, osoittaen rintakuvia, -- istuu niin kuuluisien ja jalojen henkilöiden ympäröimänä, että me tuskin uskallamme toivoa voivamme kartuttaa kokoelmaa. Kardinaali Fleury ja mademoiselle Zoë; näytte tahtovan hakea innoitusta sekä tästä että tulevasta maailmasta.

-- Te muistutatte minua todellakin, kreiviseni, siitä, että olemme unohtaneet, mitä ensi äänestykseen tulee, kysyä oraakkelilta neuvoa. Kenties teidän ylhäisyytenne, jolla on onni olla asessori Svedenborgin ystävä...

-- Asiaan, hyvät herrat, -- keskeytti Lewenhaupt malttamattomasti. -- Meillä on vain muutamia minuutteja käytettävänämme ennen täysi-istuntoa. Hänen majesteettinsa horjuu. Englannin suostumus vallanperimykseen Hessenin prinssin eduksi miellyttää hänen majesteettiaan paremmin kuin liitto Ranskan kanssa.

-- Onneksi, -- jatkoi kreivi Tessin, -- on Ranskalla jotakin, joka miellyttää kuningas Fredrikiä. Hänen majesteettinsa sanotaan antaneen kardinaalille viittauksen siitä, että muutamat härkätynnyrit ranskanviinejä, _première qualité_ ja arvoltaan noin 100.000 _ecuta_, voisivat vaikuttaa korkeimmasti samaisen mielialaan Ranskaa kohtaan. Olisi epäkristillistä, jos kardinaali kitsastelisi mokomassa pikkuasiassa, kun koko Euroopan menestys on kysymyksessä.

-- Mahdollista. Mutta kuka menee takuuseen hänen majesteettinsa suostumuksesta valtakunnanneuvoston virastaerottamiseen?

-- Minä, -- vastasi Bertelsköld tyynesti.

-- Rohkenenko kysyä, mihin teidän ylhäisyytenne perustaa varmuutensa tuon jotenkin epäilyttävän suostumuksen saamisessa?

-- Aivan yksinkertaiseen asiaan. Coyet'n säädyille jättämä neiti Taubea koskeva kirjoitus on tehnyt toivotun vaikutuksen. Hänen majesteettinsa tahtoo, maksoi minkä maksoi, välttää häväistystä, ja kuningattaren vihakin merkitsee vielä jotakin Ruotsissa.

-- Onnittelen teitä, herra kreivi, -- sanoi Tessin ivallisesti. -- Te pelaatte shakkia kuin mestari. Se siirto on tehnyt kuninkaan matiksi.

Bertelsköld vastasi pienellä kumarruksella. -- Sallikaa minun, -- sanoi hän, -- pitää itseäni vain sen diplomaattisen koulukunnan, jossa teidän ylhäisyytenne on Orleansin ruhtinaan johdolla opinnoita harjoittaessaan saanut tohtorinarvon, vähäpätöisenä jäsenenä.

-- Mutta, hyvät herrat, -- huudahti Lewenhaupt tähän sanasotaan tyytymätönnä, -- tietänettekö, että meitä tahdotaan ostaa Venäjän rahoilla? Bestusheff on äskettäin saanut 6.000 tukaattia, jotka hän on tallettanut pankkiin. Sillä kullalla hän ostaa puolet puoluelaisiamme.

-- _Fi donc_, kuusituhatta tukaattia! Mikä pilkkahinta ruotsalaisesta vapaudesta! -- huudahti Bertelsköld närkästyksissään, samalla kun hänen huulillaan väreilevä kylmä, pilkallinen hymy antoi hänen sanoilleen kaksimielisen merkityksen.

-- Joko on niin pitkälle menty, -- lausuili Tessin, -- että Ruotsin miesten kunniaa ja omatuntoja ostetaan ulkomaisella kullalla? Hyvät herrat, minä vetoan ritariston ikivanhaan kunniaan. Maamarsalkkana en voi suvaita, että vähäisinkään moisen törkeän epäluulon varjo tahraa säädyn mainetta.

-- Sallikaa minun huomauttaa eräästä asianhaarasta, jatkoi Bertelsköld, -- Bestusheff on tehnyt meille palveluksen, jota ei käy kyllin suureksi arvioiminen. Niin pian kuin hän nostaa pankista nuo kuusituhatta, tulee meidän järjestää niin, että se tulee tunnetuksi, ja joka vähänkin pelkää tulevansa näyttämään ostetulta, hän on pakotettu äänestämään meidän kanssamme.

-- Mikä ei estä panettelijoita puhumasta siitä, että meidät on ranskalaisilla rahoilla lumottu, -- vastasi Tessin olkapäitään kohauttaen. -- Hyvät herrat, sääty on perattava, ja ulkomainen kulta kerrassaan häpeään saatettava.

-- Ja mitä ovat apurahat muuta kuin ostoa? sanoi Bertelsköld. -- Eikö Ruotsia joka päivä myydä enimmän tarjoavalle? Tänään Ranska, huomenna Englanti, ylihuomenna kenties Venäjä. Kuinka aiotaan yksityisiltä kieltää kaupankäynti, kun koko isänmaasta kauppaa käydään?

Lewenhaupt puuttui puheeseen: -- Minä olen samaa mieltä kuin hänen ylhäisyytensä maamarsalkka, että perkaus on välttämättömän tarpeellinen. Pahansuovat on saatettava vaikenemaan tai äänestämällä ritarihuoneesta erotettava, asiaankuulumattomat on pois lähetettävä, sotaväkeä on kutsuttava kokoon, vahingolliset kirjat ja kirjoitukset on kiellettävä. Muuten emme voi luottaa äänestykseen, ja petturit vehkeilevät minkä kerkiävät.

Tessin ja Bertelsköld hymähtivät ivallisesti kuullessaan, miten omituisesti tämä sotilas tulkitsi perustuslaillista vapautta. Maamarsalkka huomautti hyvin sävyisästi, että voitaisiin kenties keksiä keinoja, jotka eivät loukkaisi sananvaltaa vapaassa tasavallassa. Niiden tietojen mukaan, jotka hän nyt oli saanut, ei voitto ritarihuoneessa olisi epätietoinen ja papit äänestävät aina kuninkaan tahdon mukaan. Mitä talonpoikiin tulee...

-- Talonpojat ajattelevat niinkuin heidän sihteerinsä, ja Troilius on neuvokas mies, -- vastasi Bertelsköld.

Tessin naurahti. -- Se merkitsee, että Pierrot aina saa tanssia Harlekinin pillin mukaan. Kaikki riippuu siis siitä, mistä päin tuuli porvarissäädyssä puhaltaa.

-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa; tällä hetkellä kaikki on porvarissäädyn varassa. Plomgren ja Kjerrman soittavat meiltä saamiaan nuotteja kauppiaiden korviin aamusta iltaan, mutta niin kauan kuin sitä härkäpäätä Larssonia ei saada kääntymään, on sääty meitä vastaan.

-- Niin lähettäkää hänet hiiden pisaan, -- ärjäisi Lewenhaupt.

-- Sitä emme voi tehdä, hyvä kenraalini. Me elämme vapaassa tasavallassa, niinkuin hänen ylhäisyytensä kreivi Tessin aivan oikein huomautti. Ainoa keino on se, että saamme sen kamasaksan vapaaehtoisesti poistumaan, ja sitä varten olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin.

-- Me luotamme herra kreiviin. Entä kuinka voivat sudenpenikkamme salaisessa valiokunnassa?

-- Ne alkavat saada kynsiä ja hampaita.

-- Silloin on tosiaankin kaikki porvarissäädyn varassa.

-- Ja viime lopussa Larssonin.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää kenties, että tuota suomalaista jyväjuutalaista kutsutaan porvariskuninkaaksi.

-- Sepä on hauskaa kuulla; kaksi kuningasta tasavallassa on aina parempi kuin yksi. Me syöksemme kummankin valtaistuimelta, ja Ruotsi on meidän.

21. ULLAKKOKAMARISSA LÄNTISEN PITKÄKADUN VARRELLA.

Rikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli Tukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty oli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli sangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa, jonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden kolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari, jossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone. Toisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä, joista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria itseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen huoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden varastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä ja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester Larsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja näköala itään päin.

Tähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä päivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan kamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin siinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi harppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti tämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan omassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska naapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli rouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut kenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka Loviisan läsnä ollessa.

Kreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä portaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen edellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme porrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana ja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli kamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja kohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta suosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi keskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä huoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai paremmin sanottuna yksinpuhelusta.

-- Ei sen vuoksi, teidän armonne, -- puheli hän portaita vaivalloisesti kiivetessään, -- eipä sen vuoksi -- minulla on jumalankiitos silmät päässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta, joka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta minä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta ja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä Esterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut minun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että olemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta varjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä kuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra, semmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli vähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon... No, en puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa palveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se haitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka? Siunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt meille sen kunnian -- kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon kirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin meidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin ... huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on rakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja kuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa, vartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja pidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa, jos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on noista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori väki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja kamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta...

Nyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja vanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä, ellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle ja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja Bertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen, saamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli "vanhan maailman aikainen". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester oli -- oikukas kun oli -- luultavasti päästäkseen tuota näkemästä, asettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa puulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt muuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita oksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä päivälläkin oli puolipimeä.

-- Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan nähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee vaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä koskettelevan, -- mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa kuulunut.

-- Suokaa anteeksi, -- vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, -- se on minun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa, se lakastuu.

-- Sallikaa puun olla paikallaan, -- puuttui Bertelsköld puheeseen. -- Vanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten hämärässä.

-- No, jos niin on, -- vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa esille, -- niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin minä... Missä Kalle viipynee ... mutta kenties, lapseni, otat aluksi sen virren, jota isäsi niin rakastaa -- numero 354.

Ester juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun kielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa samassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.

-- Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, -- huudahti hän. -- Uudenaikaisen "rouvan" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä kotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.

-- Mikä hätänä? -- kysyi emäntä, pannen pois sukankutimensa.

-- Muori olisi vain hyvä, ja tulisi heti kohta alas!

-- Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille maksetaankin kaksi plootua vuodessa, -- jupisi eukko. -- Niin se on aina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan. Loviisa, jää tänne niin kauaksi ... hänen armonsa suokoon anteeksi...

Näin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat yht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun varhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.

Syntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä kuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi kertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin ihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä virkkaa.

Mutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on tehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren raittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi kuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin, mikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:

Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin -- jos niilläkin äänensä oisi, ja lintuset sävelin taivaisin, kuin enkelit laulella voisi, ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan me kyllin taitaisi kiittää.

-- Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä tuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän vapaudesta.

Ja ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti hän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:

Kas lintunen lentääpi laaksosta maan, läpi ilman se liiteleepi, se riemuiten kiittääpi Jumalataan ja ilosta viserteleepi, niin sielukin, lennä sä korkeuteen ja Luojalles kiitosta laula!

Laulu lakkasi. -- Sano minulle, Ester, -- virkkoi Bertelsköld, vielä äskeisissä ajatuksissaan, -- kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut tähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot ikkunasi edessä, -- kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta ja valoa?

Ester painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.

Bertelsköld aukaisi oven. -- Ei siellä ole ketään, -- sanoi hän teeskentelemättömästi.

-- Niinpä sanon minä kreiville, -- kuiskasi Ester, -- että täällä on monta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun kuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli petetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta ei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.

-- Hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta?

-- Se on tietty. Mitäpä hänellä olisi ollut täällä tekemistä?

-- Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on kivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?

-- Niin -- kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän oli petetty.

-- Aiotko sinäkin hypätä ulos ikkunasta?

-- Kukapa tiesi. Jos minun tulee kovin paha mieli.

-- Kukapa hennoisi mielesi pahoittaa?

-- Voinhan sitten hypätä ilman vain hauskuudekseni.

-- Onneksi on toki ristikko kyllin vahva.

-- Nyt muistan jotakin. Tahtooko kreivi luvata minulle yhden asian?

-- Minkä asian?

-- Sen, että saan nähdä kuninkaan ja kuningattaren oikein läheltä. Tietääkö kreivi, että sitä olen niin kauan toivonut. Ja ylihuomenna on naamiaiset kreivi Tessinillä, ja kuninkaalliset tulevat sinne, sen on eräs kamarineitsyt sanonut Loviisalle eilen. Lupaako kreivi viedä minut naamiaisiin?

-- En, pienoiseni, sitä en voi luvata.

-- Minkätähden ette?

-- Sinne tulee vain hoviväki ja muutamia valtiopäivämiehiä.

-- Mutta jos minulla on naamari niinkuin kaikilla muillakin?

-- Ei sittenkään. Sinä olet jo iso tyttö. Se voisi pilata mainettasi, ja sitä en soisi.

-- Hyvästi sitten. Sanokaa paljon terveisiä täti Sagerille!

Ja sen sanottuaan, ennenkuin hämmästynyt nuorukainen ymmärsi hänen tarkoituksensa, oli hän kadonnut kuusen taa. Rautaristikko rasahti, ruutu kilahti. Bertelsköld juoksi ikkunaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että Ester oli piiloutunut kuusen taa. Mutta tyttöpä ei ollutkaan siellä. Saranoilla ikkunapieleen kytketty ristikko oli auki, -- kaksi ruutua oli säpäleinä. Ester oli hypännyt ulos ikkunasta.