Part 18

-- Niin, nyt muistelen kuulleeni siitä jotakin. Hän vaatii, että palkkapiika Haagar poikineen ajettakoon pois Aabrahamin huoneesta. Coyet parka, luulenpa tosiaankin, että hän on päättänyt ruveta sukkelaksi; se tietysti on tuottanut hänelle tavattoman suuria ponnistuksia. Hän on tosiaankin tehnyt hänen majesteetilleen suuren kunnian vertaamalla häntä patriarkka Aabrahamiin; mutta jätän arvaamatta, onko neiti Taube yhtä mielissään tästä vertauksesta.

-- Sekaantua hänen majesteettinsa perheasioihin ... mitä pirua on Coyetilla kaiken tämän kanssa tekemistä?

-- Se nyt on sitä myöten, miten kukin tahtoo. _Meidän_ siveydentuntomme, _monsieur_ de Broman, voi tuntea itsensä täydellisesti tyydytetyksi siitä, että hänen majesteettinsa on vihityttänyt itsensä salaa neiti Taubeen; miksikä ei? Tiedän hallitsijoita, jotka eivät välitä moisista muodollisuuksista. Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että Kaarle XII oli naimaton, ja hänen ajastaan alkaen on täällä Ruotsissa koko joukko ihmisiä, jotka katsovat yhden vaimon olevan liikaa ja pitävät kahta vaimoa ylellisyytenä. Hänen majesteettinsa kuningatar oli epäilemättä ikäisekseen ymmärtäväinen nainen, mutta on kumminkin asioita, joita ei kuningatarkaan mielellään anna miehelleen anteeksi, olletikin jos ne tulevat julkisiksi. Ja kun Coyet on onnettomuudekseen verrannut hänen majesteettiaan kuningatarta Saaraan, joka ei enää ollut mikään kaunotar, niin pelkään pahoin, että armollinen kuningattaremme ... te tiedätte, että hän on veli vainajaansa.

-- Sen tietänen parhaiten minä, jota jo monetkin torat ovat uhanneet hovinaisten kielevyyden tähden. _Parbleu_, sitä en ollenkaan salaa, ja sitäpaitsi ovat torat rajoittuneet vain uhkauksiin.

-- Te olette oikeassa, mitäpä emme kärsisi kuninkaamme vuoksi? Kuitenkin tulette juuri te, _monsieur_ de Broman, olemaan ensimmäinen uhri.

-- Minäkö? Se on mahdotonta. Minä olen syytön kuin muumio koko tuohon rakkauden asiaan.

-- Sitä ei kukaan epäile. Ja kuitenkin -- muistatteko satua leijonista, jotka torailivat ja jälleen sopivat? Te juuri, rakastettava ja siveä kamariherra, tulette olemaan se hinta, jolla armollinen kuninkaamme on ostava kotirauhansa.

Suosikki ei enää punastunut; hän vaaleni. -- Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa, -- sanoi hän. Olen teidän käskettävänänne.

-- No hyvä, -- jatkoi Bertelsköld, huolimatta enää peittää ylenkatsettaan, -- en tahdo riistää isänmaalta niin välttämätöntä ja taitavaa palvelijaa. Te menette heti kohta kuninkaan luo. Te kerrotte hänelle -- ikäänkuin itsestänne, ymmärrättekö -- että Coyetin kirjoitus on kaikkien huulilla ja että se epäilemättä jätetään säädyille ja että siitä on syntyvä kauhea häväistysjuttu, lukuunottamatta sitä, että kuninkaan täytyy lähettää neiti Taube pois maasta, ellei hänen majesteettinsa anna ehdotonta suostumustaan ja myönnytystään toimiin ja puuhiin neuvoskuntaa vastaan. Kuningattarelle sanotte, mitä hyväksi näette. Oletteko minut oikein ymmärtänyt?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi nöyryytetty suosikki kumartaen nyt paljon syvempään kuin ennen.

-- Hyvästi, _monsieur_ de Broman! Te voitte sopivan tilaisuuden tullen lähettää minulle vaununne.

18. KOHTAUS LUISTINJÄÄLLÄ.

Tämän kertomuksen aikana oli entinen "Vallmarin" eli "Valdemarin-saari", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman Djurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi metsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja kauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin huvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin rauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin läheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän saaren muuttamisesta "huvipuistoksi" ja ranskalainen De la Vallée oli kohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig Eleonooran hyväksymän piirustuksen "lähteineen, käytävineen ja puistoineen". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan vihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat; loitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi; vielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja aineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman kilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.

Amiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut pois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias Lodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut laivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt herättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja uteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi suosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia toisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.

Eräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen -- tulevaa, tavattoman ankaraa talvea ennustaen -- vetänyt jäähän sekä meren että Meelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli auki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva tilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään, kreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin mielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun puolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000 Hampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan ennakolta valmisteltiin.

Hänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat siis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan ja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen kilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä kenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän ohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti laivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen veistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7) tanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.

Kaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän kuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin mainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja päivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli siihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin rehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen karoliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi vanhoista konvehdeista ja "juomattomista" viineistä. Kuningas Fredrik oli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa kunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään jalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä tällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin tarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin koristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli nähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä laahuksia, (_á la robe trainante_) ja asessoreja, jotka ajoivat komeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan seisomassa.

Päivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja kyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi mitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin palvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin keikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten varalle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä, sametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias ritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean kulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen punoittavaan ja palelevaan korvaansa.

Näiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli eräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin sukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon keveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi iljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että kylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle lakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä kieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä punoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he unohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he jo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin Eläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.

Täällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin, sillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä eteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. -- Katsokaahan vain, -- huusi hän, -- tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen! Minua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen taitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa vaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy jaloillaan.

Toisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli hovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu nainen -- levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli alettu Ruotsissa valmistaa -- lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän osoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa, että katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi kateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti varoen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen hallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä edessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse, milloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä, milloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki hänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin miellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen vähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia -- "tuo pieni keijukainen on epäilemättä tanssijatar."

-- Rohkenen olla toista mieltä, -- vastasi kreivi; -- ensiksikin sentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten kanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa jalkoihinsa luistinhihnoja.

-- _Mais si_, -- sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä. -- Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa omin silmin asiasta selko.

-- En tiedä, uskallanko, -- vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on heikompaa täällä päin.

-- Mitä, herraseni? -- huudahti neiti de Lynar. -- En tiennyt tätä ennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen -- vähän pelkäämäänkin, kun niin sattuu.

-- Kiitän kohteliaisuudestanne, -- vastasi nuori kreivi hiukan loukkautuneena, -- ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata teitä kuolemaan. -- Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika vauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi ylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.

Ja tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä eteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä neiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.

-- Auttakaa! Minä kuolen! -- huusi neiti de Lynar kovin pelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut vaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään. Pahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia kaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui siitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin rannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat huomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin pitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä tilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.

Nuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän onnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että nopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi avantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun vajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen onnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän toisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan pyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista ennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen käyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa läpimärkä toverinsa.

Tuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo purskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä kirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja hänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi väkisinkin nauraa. -- Taivaan pyhät! -- huudahti hän; -- meidän pitäisi lähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin kaksi _souta_, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!

Mutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota tuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut luistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin nähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui yht'äkkiä hänen mieleensä. -- Ester! -- huusi hän hänen jälkeensä, -- Ester Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!

Mutta Ester -- jos se todellakin oli hän -- ei odottanut, vaan katosi kohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen nainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.

-- Enkö ollut oikeassa? -- virkkoi neiti de Lynar iloisesti. -- Tanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on lumonnut teidät, kreiviseni!

Bertelsköld olikin melkein kuin lumottu. -- Hän on suomalainen nainen, ja kaikki Suomen naiset osaavat lumota, -- vastasi hän samaan tapaan. Itsekseen hän ajatteli: -- Onko mahdollista, että tuosta vaasalaisesta pyryharakasta on kuudessa kuukaudessa tullut täydellinen sulotar.

19. HARPUNSOITTOHARJOITUKSIA.

Jos kaikki merivirrat alinomaa kulkisivat samaan suuntaan, niin olisi helppo oppia merta kulkemaan; ja jos kaikki halut ja toiveet tässä maailmassa alati noudattaisivat samaa kompassia, ei elämisen taitoa olisi vaikea oppia. Mutta ei mikään suunta ole niin suora, ettei laitatuuli laivaa sivulle kantaisi, eikä yksikään luonne ole valettu niin hyvästä teräksestä, ettei jokin vieteri siinä painaisi epätasaisesti. Elämän kompassi näyttää vähän väliä väärin, ja siitä on todistuksena tämäkin kertomus.

Aina siitä asti, kun luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld marraskuussa 1738 näki Ester Larssonin, porvariskuninkaan nuorimman tyttären, Eläintarhan laivaveistämön ja Danvikin välisellä jäällä Tukholman lähellä, kun sekä hän että neiti de Lynar saivat kiittää hengestään tytön neuvokkuutta, ei hän enää voinut karkoittaa ajatuksistaan tuota ihmeellistä, ihastuttavaa olentoa. Kun sattuma jo neljännen kerran oli vienyt heidät vastakkain, oli siinä hänen mielestään tarpeeksi syytä oppia hänet tuntemaan; mutta hänen tietämättään oli hänen haaveksiva luonteensa, joka kenties oli perintö isoisältä Bernhard Bertelsköldiltä, kietonut Ester Larssonin olennon siihen salaperäisyyden hohtavaan huntuun, joka niin voimakkaasti kiehtoo nuorukaisen sydäntä. Hovin huvitukset, ylhäisten naisten hienosteleva hempeys, vieläpä neiti de Lynarinkin ranskalainen iloisuus, kaikki oli hänestä nyt yhdentekevää, ja kaiken sen ajan, jota ei tarvittu virka- ja muihin tehtäviin, kulutti hän nyt osaksi Tukholman kaduilla, osaksi meren jäätyneillä rannoilla, toivoen löytävänsä tuon pienen uhkamielisen suomalaisen porvaristytön kadonneet jäljet.

Tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä hän kuuli kohta, että valtiopäivämies Larsson asui yksinään eräässä vaatimattomassa huoneessa Kauppiaskadun varrella, ja hänen tyttärestään ei tiennyt kukaan mitään. Mutta nuori kreivi ei hellittänyt. Tukholma ei ollut siihen aikaan niin suuri, että ihmiset voivat siellä jäljettömiin kadota, ja niinpä hän sai eräänä päivänä tietää, että Larsson töistään päästyään tavallisesti joka ilta kävi eräässä Läntisen Pitkänkadun varrella olevassa talossa, jossa oli rikkaan rouva Sagerin liinavaatekauppa.

Luutnantti Bertelsköld huomasi yht'äkkiä, että hänen liinavaatevarastoansa täytyi melkoisesti lisätä. Ei missään ollutkaan niin ylen hienoja Hollannin nenäliinoja, niin valkoista Norrlannin ja Turun palttinaa, niin oivallista sekä saksalaista että ruotsalaista ja suomalaista reivasta kuin juuri rouva Sagerilla. Ja kun nuori siivo mies, joka ei koskaan tingi, vaan heti paikalla maksaa ostoksensa ja aina kehuu tavaraa hyväksi, hintaa helpoksi, puotia sieväksi ja ehkäpä vielä talon rouvan pitsimyssyäkin hyvin silitetyksi ja hänelle hyvin sopivaksi; kun sellainen nuori mies on kaikkiin puoteihin tervetullut vieras, niin eipä kestänytkään kauan, ennenkuin luutnantti Bertelsköldiä onnisti niin, että pääsi rouva Sagerin suosioon. Vanhan hyvän tavan mukaan tämä seisoi itse puodissaan myymässä yhdessä vanhan silmäpuolen neitsyen ja jöröpään pojan kanssa, joka oli Tukholman nykyisten sivistyneiden puotiherrain näköinen yhtä paljon kuin takkukarva karjakoira on sileäksi kammatun, pestyn ja hyvälle lemuvan sylikoiran näköinen.

Että rouva Sager oli entisen valtiopäivämiehen leski, miehen, joka oli poistanut yksinvallan, perustanut vapauden ja auttanut Fredrik kuningasta valtaistuimelle; että hän itse oli hyvin merkillinen henkilö, joka vihasi yksinvaltaa ja voimakkaasti tuki vapaata hallitusmuotoa; että hänellä -- luultavasti sentähden -- oli onni olla ylhäisten ostajain suosiossa ja että hänen puodissaan joka päivä kävi kreivejä, vapaaherroja ja valtakunnanneuvosten rouvia -- että kreivitär Tessin osti häneltä palttinatarpeensa, sekä että kreivi Horn ja muut Kaarle XII:n urhoista olivat hänen puodistaan sotapaitansa ostaneet; kaiken tämän ja paljon muutakin hän oli jo ensi näkemässä ennättänyt kertoa, mitatessaan kreiville parasta palttinaa, joka "kelpaisi kuninkaallekin". Seuraavalla kerralla Bertelsköld kuuli, että tämä mahtava rouva oli syntyjään suomalainen ja kaukaista sukua Larssonille, jota ne siellä kotona sanovat porvariskuninkaaksi; vaikka Jumala kyllä tietäköön, sanoi rouva, että hänellä oli enemmän huolta kuin kunniata siitä sukulaisuudesta, kun Larsson oli saanut päähänsä majoittaa hänen luoksensa hemmoitellun lapsensa, joka yöt ja päivät tuotti huolta ja murhetta...

Tähän katkaisi yht'äkkiä tämä puhelias rouva sanatulvansa, katsahtaen kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt, että jokin asiaan kuulumaton henkilö olisi kuullut hänen puheensa. Turhaan koetti luutnantti viittailla siihen, että hänellä, joka vast'ikään oli tullut Suomesta, oli rakkaita terveisiä Esterille kotipuolesta. Rouva Sager nakkasi vain niskaansa, ikäänkuin sanoakseen, että semmoiset terveiset olivat tarpeettomia, ja siksi päiväksi olivat kaikki enemmät tiedustelut turhia.

Mutta jo seuraavana päivänä, kun uusia liinoja yhä taas oli koeteltava, ja kun eukko oli puhellut palaviinsa asti politiikkaa ja hurskaana myssynä toivottanut kaikki hatut velkavankeuteen, kuuli Bertelsköld hänellä olevan senkin seitsemän huolta päivässä niistä monista koulumestareista, jotka Larsson mukamas oli lähettänyt hänen niskoilleen tyttärensä sivistämistä varten. Milloin tuli niitä yksi, jonka piti opettaa tytölle, kuinka pitkä matka on Roomaan; milloin toinen, joka tuhersi rihvelitaulut täyteen numeroita; milloin kolmas, jolla oli suu täynnä vanhan maailman historioita; milloin neljäs, joka opetti lasihelmiä ompelemaan; milloin viides, jonka piti opettaa Esterille saksaa; milloin kuudes, joka opetti häntä ratsastamaan hurjemmin kuin turkkilainen sillä hurjalla päistäriköllä, jonka tyttö oli saanut isältään lahjaksi; lyhyesti sanoen kaikenlaista hyödytöntä ja joutavaa oppia, paitsi Jumalan sanaa ja ranskankieltä, sillä Raamattua tyttö luki isänsä kanssa, ja mitään ranskalaista ei ukko suvainnut, vaan sanoi sitä hattulaisroskaksi. Tosin olivat kaikki nämä opettajat vanhoja harmaapäisiä ihmisiä; vaikka, Jumala paratkoon, eivät juuri silti sen parempia; mutta nyt tuli pahin pula. Isä oli nimittäin saanut päähänsä, että tytön pitäisi oppia harppua soittamaan, sillä se oli, arveli hän, oikeaa ja jumalista taidetta, jota itse jumalanmies kuningas Daavidkin oli aikoinaan harjoittanut ja siitä niin suurta mainetta niittänyt. Mutta kun ei koko Tukholman kaupungissa löytynyt ainoatakaan taitavaa opettajaa tahi opettajatarta, ei ainakaan ikäänsä nähden tarpeeksi vakavaa...

-- Jos minun vähäinen harpunsoittotaitoni voisi olla miksikään hyödyksi, -- puuttui nuori luutnantti puheeseen, itsekin hämillään siitä, että voi semmoista esittää halvalle palttinankaupustelijattarelle.

Rouva Sager mitteli häntä hämmästynein silmin ja kysyi, tunsiko hän porvariskuninkaan.

-- Tunnen hiukan, -- vastasi Bertelsköld.

-- Jos teidän armonne tuntee Larssonin, -- vastasi rouva vilpittömästi, -- niin teidän armonne tietää silloin myöskin, että itse kuningas Daavid ei olisi tarpeeksi hyvä opettajaksi tytölle, jos hänellä vain olisi kreivin arvonimi varsinaisen nimensä edellä. Olen sanonut Larssonille: mikset seurustele niinkuin minä ylhäisten ja alhaisten kanssa ja mittaa valtakunnanneuvoksia samalla kyynärmitalla kuin mittaat suutarin oppipoikia; sitä sanon minä oikeaksi kaupaksi, minä. Mutta tuli on nyt tulta ja vesi vettä; aatelisia hän ei suvaitse, ja kuitenkin tahtoo kouluttaa tyttärensä neidiksi. Eikö teidän armonne halua samanlaisia lautasliinoja kuin kreivi Hornilla on?

Bertelsköld meni, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin. Hän oli saanut tietää, että rouva Sagerilla oli poika, joka puhalsi huilua.

-- Niin no, mitä Kalleen tulee, -- jatkoi rouva, kun tuota hellää kohtaa oli taitavasti kosketettu, -- niin hänellä on kyllin tekemistä virassaan kunink. majesteetin kamarikollegiossa. Kallesta olisi saattanut tulla yhtä hyvä palttinankauppias kuin kenestä tahansa ja kenties parempikin, mutta hänellä on pää, teidän armonne, tosiaankin pää kuin partaveitsi; hän osaa kreikkaa, latinaa ja ranskaa, jos niksi tulee, ja sentähden ajattelin, että antaa hänen nyt koettaa onneaan maailmassa ja kamarikollegiossa, kyllä minä puodin hoidan, ja hänellä on jumalankiitos vähän säästössäkin, kun moni muu ylhäinen herra vie kengänsolkensakin panttiin. Minä pidän aina vapauden puolta, mutta, Jumala kuningasta siunatkoon, pojastani saattaa tulla asessori, jos saa elää, ja sitten ... mitäpä sitten, jos hän soittaa huiluakin?

-- Päinvastoin, -- keskeytti hänet kreivi, -- se lisää aina vähän hänen arvoaan. Kreivi Tessinin silmissä esimerkiksi -- (kreivi Tessin ei sietänyt musiikkia).

-- Niinkö teidän armonne luulee? -- kysyi äiti ihastuneesti hymyillen. Ehkäpä teidän armonne tahtoisi olla niin armollinen että lausuisi jonkin hyvän sanan Kallen puolesta...

-- Sen teen mielelläni, hyvä rouvaseni, ja ehkäpä voin setäni välityksellä vielä toimittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle näytteitä näistä hienoista reivaistakin.

-- Voi, mitä teidän armonne sanoo? Hänenkö majesteettinsa kuningatar näkisi hyväksi aterioida minun pöytäliinoiltani? Ja kenties seisahduttaa tähän oven eteen kuninkaalliset vaununsa, ajaessaan Ulriksdaliin?

-- Ei se ole ollenkaan mahdotonta, jos vain hänen majesteettinsa kuningatar saapi asiasta sopivan viittauksen. Ja koska Kalle soittaa huilua, voisimmehan sopivassa tilaisuudessa soittaa huilua ja harppua yhdessä...

-- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä...

-- Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia. Kenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin harppua.