Part 17

Sarkatakki iski silmää. -- Sanonpa teidän armollenne erään asian, -- vastasi hän. -- Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta, ja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän hopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat metsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja tinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu rahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole tinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat uskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli Ruotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin tapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää itseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli Spolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan tilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen naamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli sattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.

-- Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua varastamaan hevoseni?

-- Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla kunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla matkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa ihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi kertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin riivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen hevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän Ispanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen sotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia. Tyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden kumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa työssä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen lapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne; eikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme parasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi sitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä. Vähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta me ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan Spolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan liikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin hartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille, vaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi tahansa panisivat sitä vastaan.

Bertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa olivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia saattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.

-- Käyhän se laatuun, -- vastasi sissi. -- Mutta mikäli minä tiedän, ei siellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat haudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä teidän armonne esi-isät lepäävät.

-- Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan luoteiseen nurkkaan, -- jatkoi Bertelsköld. -- kas tässä, minä en tahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään meidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä ostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]

-- Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi Lauri. -- Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.

Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi kulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän unohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen etupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta. Kadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto: ainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt katoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin elänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen, pelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!

16. VALTIOMIEHEN TYÖHUONEESSA.

Pohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin pääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli roiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa ajan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen viikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut tarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n aikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan aikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat maksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori Ruotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon muuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste pohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen oli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se ei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi; sankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi mullistavansa tämän uuden järjestelmän.

Mutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta oli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut Hornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois saatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731 alkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli puolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan painoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka eivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä "yömyssyiksi", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat valtaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn oikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista vuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut takaisin osan entistä hyvinvointiaan -- tuota onnellista aikaa, jota vielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja eripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi, jolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko maassa ja valtakunnassa.

Aikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko Ruotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat vähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin pyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä solmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei näkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison nuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä isänmaanrakkaus.

Eräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies, istui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan oli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia vieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla kaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin vieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin kreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin hänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi ja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia ranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa salaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa, oli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa takaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä, kuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä kaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia, mutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja itsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn vetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina terävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä kovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu tekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha; mustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia ja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään pöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka ulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle, olivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein olisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti hänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa säännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin taitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat häntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut harvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli suuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman mukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.

Tämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta sorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty, seisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu vanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista, vaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen näköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata toiselta kannalta.

-- Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, -- sanoi kreivi hänelle. -- Minulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin oikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin tiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen kohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota. Minä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja tarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan valtakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin pitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.

-- Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän valtakunnan todellista parasta, -- vastasi epäröimättä jäykkä vaasalainen valtiopäivämies.

-- Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta uudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea valtakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson. Teillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän täytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy neuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne äänestämään niinkuin heidän tulee.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Niinkuin heidän tulee.

-- Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta neuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne otetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin oikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat teidän laivanne suoraan Välimerelle.

-- Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut menetellä ja äänestän sen mukaan? -- vastasi valtiopäivämies kylmästi.

-- Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne purjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.

-- Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita Vaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.

-- Kaikkea, ystäväiseni, kaikkea; asianne edistyy mainiosti.

-- Niin minäkin luulen. Kun menetellään velvollisuuden ja vakaumuksen mukaan, niin päättyy kaikki lopulta kumminkin hyvin. Suokaa minun vain sanoa teille, herra kreivi, että me Pohjanmaan kauppiaat kyllä myymme jyviä ja tervaa, mutta me emme myy omiatuntojamme, joskin saisimme kaupatuksi ne -- vaikkapa Välimerelle.

Näin sanottuaan poistui porvari tehden jäykän kumarruksen, joka tuskin olisi katsottu riittävän syväksi pikkukaupungin pormestarinkaan edessä. Kreivi rypisti otsaansa. -- Aina taipumaton! -- jupisi hän. Frölich on oikeassa; nuo rihkamaruhtinaat alkavat paisua meitä ylemmä. On jo aika masentaa heidän pöyhkeytensä. Mies on saatava meidän mieheksemme; hänellä on hallussaan kaksi kolmattaosaa säädystään.

Hän tarttui soittokelloon. -- Käske Plomgren sisään! -- sanoi hän kamaripalvelijalle.

Plomgren tuli. Hän oli Tukholman arvokkaimpia kauppiaita, rikas, neuvokas eikä juuri liian omantunnontarkka mies. Hän ja hänen säätyveljensä Kjerrman, molemmat valtiopäivämiehiä, olivat hattupuolueen virkeimpiä kätyrejä porvarissäädyssä.

-- No, hyvä Plomgren, -- kysyi kreivi huolettomasti, -- kuinka asiat sujuvat? Toivon vaimonne ja kahvisäkkienne voivan hyvin? Täällä Tukholmassa on ruvettu juomaan paljon kahvia. Toivon, että hovihankinta on annettu teidän toimeksenne.

-- Teidän ylhäisyytenne on ollut niin suosiollinen, että on antanut armollisen puoltolauseensa -- vastasi tämä säätynsä edustaja tehden sellaisen kumarruksen, että itse majesteetinkin olisi luullut siihen mielistyvän. -- Se on vain vähäinen asia, neljäneljättä säkkiä, mutta säästäen tulemme toimeen, teidän armonne, ellei vain Kjerrman tulevana vuonna saa suorittaakseen veran hankintaa sotaväelle.

-- Tulee elää ja antaa toistenkin elää, hyvä Plomgren. Kjerrman on niinkuin tekin mies, joka harrastaa valtakunnan parasta; en kumminkaan ymmärrä, minkätähden juuri hän saisi veran hankinnan ennen teitä. Mutta asiasta toiseen, kuinka sujuvat asiat porvarissäädyssä tätä nykyä? En ole pitkään aikaan joutanut sitä ajattelemaan.

-- Huonosti sujuvat, helkkarin huonosti, teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi rohkeuteni. On varsinkin yksi mies, joka sotkee asiat, ja se on tuo Pohjanmaan Larsson. Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet; uppiniskainen kuninkaan mies, jyväjuutalainen, joka on valmis nujertamaan niskan vapaudelta, kunhan vain saa hyvän maksun siemenrukiistaan.

-- Olette oikeassa. Hän oli vast'ikään luonani, ja saatatteko arvata, mitä hänellä oli asiaa? Hän anoo tapulikaupungin oikeuksia kaikille Pohjanmaan kaupungeille. Mitäs ystäväni Plomgren siitä sanoo?

Plomgren kalpeni. -- Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille! -- toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. -- Voi taivaan tuulet ja tuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille kauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua Suomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!

-- Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa ei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän pälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat itse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi vielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.

-- Se on mahdotonta! -- huudahti kauhistunut kauppias -- Silloinhan olisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma häviö ovella.

-- Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen katsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä voitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä myöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee tuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen hankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?

-- Se rosvo! Se valtion petturi! Niin -- odottakaapas, tunnenpa kuin tunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta -- viskaali Spolinin.

-- Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella verkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää häntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on samaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.

17. HÄMÄHÄKKI JA HEINÄSIRKKA.

Uskomattoman nopeasti, vain neljännestunnin aikana, joka oli kulunut siitä, kun valtiopäivämies Plomgren oli lähtenyt presidentti, kreivi Bertelsköldin työhuoneesta, oli tämä ehtinyt suorittaa neljä asiaa: allekirjoittaa valtakirjan hyvätuloisiin kirkkoherran virkoihin kahdelle pappissäädyn valtiopäivämiehelle ja antaa arvonylennyksen parille vastapuolueeseen kuuluvalle porvarissäädyn jäsenelle, joista toinen nimitettiin kauppaneuvokseksi, toinen pormestariksi. Sitten lähetettiin yksityissihteeri Feldman salaisin ohjein talonpoikaissäädyn sihteerin Troiliuksen luo. Ritarihuoneen enemmistöön saattoi hänen ylhäisyytensä luottaa; mutta vieläkin oli eräs, ei aivan vähäpätöinen valtiomahti voitettava asian hyväksi, ja se oli majesteetti itse.

Nyt astui kuin kutsuttuna sisään kuninkaan suosikki, kamariherra ja kauppakollegin jäsen, sittemmin presidentti Broman, eli _de Broman_, niinkuin tämä turhamainen mies kirjoitti nimensä ruusunpunaisille, hajuvesiltä lemuaville ranskalaisille nimikorteilleen. Sitten kun viimeksi näimme entisen kamaripalvelijan ja Fredrik I:n kätyrin, oli hänen ulkomuotonsa samalla kuin arvonsakin melkoisesti muuttunut. Hän oli nyt ylen hieno ja sorea, ja vaikkakin nousukas aina tuli näkyviin hovimiehen lainahöyhenien alta ja teki hänen pönäkän arvokkaisuutensa hiukan naurettavaksi, niin sopi tämä arvokkaisuus kuitenkin hänen hyötyvään vartaloonsa ja muuten lystikkääseen olentoonsa. Vaikka Broman ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin semmoinen, jota meidän aikanamme sanottaisiin mukavaksi mieheksi; kekseliäs, hyväsydäminen hän oli; tuhlaavainen ja perin velkaantunut, mutta ei sentään koskaan raha-asioissa neuvoton, koska, sanoo hänestä Kaarle Kustaa Tessin, "hän sai kanasta paremman hinnan kuin minä sain espanjalaisesta hevosesta" ja koska hän lainasi rahaa 12 prosenttia vastaan ja, jos niin tarvittiin, kaksinkertaisen summan velkakirjaa vastaan, mikä ei estänyt häntä lainaamasta niitä taas ystävilleen 6 prosenttia vastaan sillä menestyksellä, että hän jätti jälkeensä noin 400.000 riksin velat. Sanalla sanoen, tämän miehen "olisi vain tarvinnut päästä Perun isännäksi, ollakseen maailman vakavaraisin, mainioin ja avuliain mies", ja kaikki nämä ominaisuudet vaikuttivat osaltaan siihen, että hän kauemmin kuin kukaan muu häilyvän kuninkaan lemmikeistä pysyi tämän alinomaisessa suosiossa.

Presidentti Bertelsköld vastaanotti hänet tuolla tuttavallisella tasa-arvoisuudella, joka niin suuresti miellyttää kaikkia nousukkaita. Tällä kertaa ei sanottukaan "Broman hyvä", vaan "rakastettavin kamariherraseni", jota pyydettiin istumaan ja puhelemaan hetkinen -- ranskaksi tietysti, vaikka kamariherran ranskankielen taito oli vähän niin ja näin -- viimeisistä hovin tanssiaisista, uudesta ranskalaisesta tanssijattaresta, jota tänne odotettiin, naamiaispuvun oikeasta kuosista tai mademoiselle Scudéry'n vereksimmästä romaanista. Hänellä oli nyt niin hyvää aikaa, tällä kohteliaalla kreivillä, hänellä "ei ollut mitään, joka olisi huvittanut häntä niin paljon kuin puheleminen tämän hovin pelottoman" -- joskaan ei juuri moitteettoman -- "ritarin kanssa" ja sitäpaitsi hän tahtoi pyytää hyviä neuvoja niiden uusien _landau-_vaunujen johdosta, jotka hän aikoi tilata Parisista ensi keväänä. Tässä kohden oli Bertelsköldillä hyvät tiedot. Kamariherralla oli juuri semmoiset vaunut kuin kreivi halusi; ne olivat maksaneet hänelle 600 riksiä, ja hän sanoi nyt mielellään luopuvansa niistä, jos sillä voisi tehdä hänen ylhäisyydelleen pienimmänkin palveluksen. Hänen ylhäisyytensä puolestaan selaili erästä parisilaista hintaluetteloa ja sai selville, että ne uudet vaunut, jotka hän aikoi tilata, tulisivat maksamaan vähintään 1.000 riksiä, jonka tähden hän piti oikeana ystävän tekona, jos kamariherra luopuisi vaunuistaan samaan hintaan. Kaupoista sovittiin pian, sillä olivathan he molemmat kunnian miehiä ja heillä oli syytä olla niihin tyytyväiset; toinen oli ostanut hyödyllisen kätyrin; toinen oli saanut rahaa, millä voi maksaa nälkäisten palvelijainsa palkat.

Ikäänkuin sattumalta kysyi kreivi sitten, näin "ystäväin kesken", heidän majesteettiensa nykyistä mielipidettä neuvoskunnasta. Kamariherra vastasi yhtä tuttavallisesti, että jos myssyt eivät olleet erityisessä suosiossa, niin olivat hatut vielä vähemmin, ja että heidän majesteettinsa eivät aikoneet sekaantua koko tuohon vallananastamis-rettelöön, tuon vallan, jonka...

-- Jonka heidän majesteettinsa mieluimmin haluaisivat pitää itsellään, -- keskeytti hänet kreivi iskien silmää, mikä oli tarpeeksi selvä merkki valtiomiesten kesken.

Mutta Broman joutui tästä vähän hämilleen, eikä osannutkaan kunnolla jatkaa diplomaatinosansa esittämistä. -- Piru vieköön kaikki ne, jotka pilaavat hänen majesteettinsa ruokahalun tuolla kirotulla valtiopäivätoralla! -- huudahti hän ja katseli kenkänsä solkea lojuessaan siinä jalat ristissä mukavassa samettisessa nojatuolissa, ikäänkuin hän olisi ollut joku omia palvelijoitaan. Luultavasti katsoi hän arvonsa vaativan, ettei hän mitenkään häiritsisi mukavuuttaan.

-- Ja siihen hurskaaseen toivomukseen vastaan minä amen, -- jatkoi Bertelsköld. -- Mutta myöntäkää toki, _monsieur_ de Broman, että neuvoskunta on kohdellut hänen majesteettiaan välinpitämättömästi, tekeepä mieli sanoa katalasti! Neljäsataa tuhatta talaria matkarahoiksi Kasseliin, mikä naurettava summa! Minä kysyn, käykö majesteetin arvoa mokomilla pilkkarahoilla edustaminen? Voiko kuningas mokomilla rahoilla ansion mukaan palkita uskollisimpia palvelijoitaan? Ei, _monsieur_; valtakunnan hallinto on asetettava toiselle kannalle, sen kyllä käsitätte te, joka olette niin taitava raha-asioissa, paremmin kuin minä. Pitääkö meidän suvaita juutalaisia neuvostossa? Esimerkiksi Horn, jolla ei koskaan ole rahaa, kun kruunun arvo on kysymyksessä, mutta aina tarpeeksi, kun hän itse tahtoo loistaa! Bjelkeä, joka ei kutsu niin arvokasta ja ansiokasta miestä kuin te olette iltaseuroihinsa -- teitä, hovin miellyttävintä miestä, jolla on onni kuulua hänen majesteettinsa lähimpään seurapiiriin. En tahdo puhuakaan, _monsieur_, kreivi Hårdista, joka on suvainnut poikansa tehdä tuon pilkkarunon, niinkuin kyllä tiedätte, teidän lemmenseikkailuistanne. Te ymmärrätte, ettei moista hallitusta voida kauemmin sietää.

Kamariherra Broman ei juuri vähistä punastunut, mutta tällä kertaa kohosi kuin kohosikin entistä helakampi puna hänen kukoistaville poskilleen. -- Vähätpä niistä -- sanoi hän välinpitämättömyydellä, joka sopi hänelle mainiosti, -- teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi imarrella minua. Se on aina kunniaksi minulle, että minut katsotaan pilkkarunon ansainneeksi; armollisesta herrastani ja kuninkaastani tehdään joka päivä semmoisia. Esimerkiksi everstiluutnantti Coyetin tekemä; mitä teidän ylhäisyytenne siitä sanoo?

-- Coyet? -- toisti kreivi, joka nyt oli tullut juuri siihen, mihin oli tahtonut; -- mitä hänestä sanotaan? Onko hänellä ollut liian paljon vai liian vähän menestystä naismaailmassa? Välistä voi olla yhtä hyvin niin ja yhtä hyvin näin.

-- Luulin teidän ylhäisyytenne kuulleen puhuttavan eräästä kirjoituksesta, jota kohta laulettanee kaikilla Tukholman kaduilla, -- vastasi suuttunut suosikki. Tuo siveä Coyet lukee nerontuotteensa kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella. Se kuuluu olevan anomus säädyille...