Part 16

Viimein astui yksi heistä esiin ja pani toimeen jonkinlaisen kuulustelun tiedustellen, kuka vieras oli, mistä hän tuli ja mitä varten hän oli täällä vuorenkolossa. Bertelsköld vastasi epäröimättä, että heitä ei liikuttanut, kuka hän oli; hän tuli Vaasasta ja etsi erästä Lauria eli Laurikaista, jonka hän luuli olevan tässä luolassa. Aukko oli ollut suljettuna, kun hän oli tahtonut lähteä täältä pois, ja jos he auttaisivat häntä löytämään sen miehen, jota hän etsi, olisi heillä kunniallinen palkinto tiedossa.

Tämän vastauksen seuraus oli neuvottelu, joka pidettiin matalalla äänellä, ja Bertelsköld näki nyt, että yhdellä noista tuntemattomista miehistä oli hänen pistoolinsa, toisella hänen miekkansa ja että muut olivat varustetut sekä kirveillä että myöskin puukoilla, jotka paikkakunnan tavan mukaan riippuivat nahkavyössä kunkin kupeella.

Sama mies, joka äskenkin oli puheen aloittanut, sanoi nyt suoraan, että he kyllä tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, nimittäin sen ruotsalaisen viskaalin kanssa, joka edellisenä iltana oli käynyt pappilassa vakoilemassa. Nyt oli tuo sama viskaali hiipinyt tänne nuuskimaan heidän hankkeitaan ja panemaan Lauria kiinni, mutta siitä ei tulisi mitään; hänen olisi parasta lukea isämeitänsä, sillä he eivät ole narreja, eivätkä päästä häntä vapaaksi heitä ilmiantamaan, niin ettei viskaalin tarvitse luullakaan pääsevänsä yhtä eheänä ylös kuin oli tullut alas.

Bertelsköld vastasi hätäilemättä, ettei hän ollut se, joksi he häntä luulivat, vaan että hän oli kruunun palveluksessa oleva luutnantti, ja he saisivat kalliisti maksaa, jos kärventäisivät hiuskarvankaan hänen päästään. Ei hän aikonut antaa heitä ilmi, vaan hän varoitti heitä pysymään vähän loitommalla rautakangesta, jonka kanssa ei ollut hyvä leikkiä laskea.

Nuoren soturin mieli ei kuitenkaan ollut aivan niin levollinen kuin miltä näytti. Hän tiesi hyvin kyllä, että nämä olivat nyt noita Isonvihan aikaisia miehiä, joista maaherra Frölich oli häntä varoittanut silloin, kun hän lähti tälle vaaralliselle retkelle -- villiytyneitä entisiä partiolaisia, jotka eivät olleet nähneet hyväksi taipua yhteiskunnallisten lakien määräämän järjestyksen alaisiksi, vaan kuljeksivat yhä edelleen metsissä ja harjoittivat kiellettyjä ammatteja -- sanalla sanoen, haaksirikkoon joutuneita pitkällisen ja hirmuisen sodan myrskyissä, joiden aallot tarvitsivat miespolvia asettuakseen ja silitäkseen niinkuin kuohuvan meren mainingit vielä kauan vaahtoisina murtuvat rantoja vasten.

Luultavasti oli hänen uhkauksensa jotakin vaikuttanut, sillä sen jälkeen pidettiin taas uusi neuvottelu miesten kesken, mutta päätös ei ollut rauhoittava, sillä päresoihtu viskattiin maahan, ja siten syntyneessä hämärässä kuuluivat anastettujen pistoolien hanat jo napsahtelevan. Asema alkoi käydä vaaralliseksi. Joka hetki oli kallis. Bertelsköld tarttui molemmin käsin rautakankeensa, päättäen rohkeasti karata rosvojen kimppuun ja ennemmin käydä yksinään taisteluun heitä kaikkia vastaan kuin antaa vastustamatta ampua itsensä omilla aseillaan.

Mutta ennenkuin hän ennätti ryhtyä tähän epätoivoiseen tekoon, jonka tulos oli hyvinkin epätietoinen noin sitkeitä ja kaikenlaisiin taisteluihin hyvin tottuneita miehiä vastaan taistellessa, kuului ylhäältä valoaukosta pyypiiskun hieno vihellys. Miehet näyttivät hätkähtävän. Mutta vähän aikaa epäröityään vastasivat he merkkiin samalla tavalla. Heti sen jälkeen pimeni valoaukko, ja harmaaseen takkiin puettu mies laskeutui alas köyttä myöten, joka riippui aukosta luolan pohjaan.

-- Mihinkä olette panneet sen vieraan herran? -- kysyi äsken tullut ankaralla ja komentavalla äänellä, kun ei heti, kirkkaasta päivänvalosta tultuaan, voinut erottaa esineitä tuolla alhaalla.

-- Hoi, toveri, jos olette kelpo mies, niin auttakaa minua kurittamaan noita konnia, jotka ovat anastaneet aseeni! -- huudahti Bertelsköld, iskien rautakangella kallioon, niin että kivi kipenöitsi.

-- Oletteko siellä? -- vastasi mies. -- Luulin jo, ettei kukaan ammattiin kuulumaton voisi pysyä kymmentä minuuttia elävänä hiidenkiukaassa. Antti, anna miekka takaisin herralle -- Mörtti, anna hänelle pistoolit! Minä vastaan hänestä.

Rosvot eivät näyttäneet aikovan totella. He jupisivat vihaisesti jotakin siitä, että oli mieletöntä antaa kruunun koirien nuuskia heidän piilopaikkaansa.

-- Mitä nyt? -- ärjäisi mies. -- Enkö sanonut jo, että vastaan hänestä? Aseet takaisin, muuten teidät piru perii! Ettekö häpeä, mokomat pelkurit, hiipimästä miehen kimppuun, joka eilen niin mainiosti suoriutui pikihousujen käsistä Larssonin pihalla!

-- Mutta sotamiehetpä pitivät hänen puoltansa, hän on kruunun nuuskijoita! -- väitti jyrkästi ja pelkäämättä yksi hätyyttäjistä, joka nähtävästi oli itsekin ollut mukana eilisessä väentungoksessa Vaasassa.

-- Se ei ole totta -- minä näin hänen heittävän yhden sotamiehen portailta alas. -- Valehdelkaa heille jotakin älkääkä Jumalan tähden hiiskuko sanaakaan siitä, että olette maaherran väkeä, -- kuiskasi hän samassa Bertelsköldin korvaan ruotsiksi äänellä, josta voi huomata, että hän pelkäsi kapinaa.

Mutta tämä varoitus vaikutti päinvastoin ja kiihoitti vain nuoren aatelismiehen ylpeyttä. -- Olenhan sanonut teille, lurjukset, -- huusi hän, -- etten tahdo teitä ilmiantaa; mutta tietäkää, että minä asun maaherran luona ja olen hänen sukulaisensa.

Nyt vasta melu nousi. -- Siinä sen nyt kuulet! Ja juuri sinut, Lauri, hän tahtoo viedä linnaan! -- Samassa laukesi toinen pistooli niin lähellä, että sen tuli kärvensi Bertelsköldin mustaa tukkaa. -- Toinen tähdättiin aivan hänen päätänsä kohti; mutta käteen, joka sitä ojensi, sattui rautakanki niin voimakkaasti, että pistooli putosi maahan ja laukesi.

Tappelu olisi epäilemättä käynyt veriseksi, ellei se mies, jota Lauriksi nimitettiin, olisi hypännyt väliin, huolimatta siitä, että jokin niistä kirveistä ja puukoista, joita hämärässä heiluteltiin, olisi voinut käydä häneen. -- Hullut! -- huusi hän vimmastuneille miehille, -- oletteko koskaan kuulleet puhuttavan vahvasta majurista?

Tämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja kiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.

Lauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. -- Hävetkää! -- huusi hän. -- Majurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä vastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette hänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa, te käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!

-- Onko hän vahvan majurin poika? -- jupisivat miehet selvästi hämillään.

_Vahvan majurin_ nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu ja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään, jotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.

-- Minä sanon teille, että hän on _vahvan majurin_ poika, -- jatkoi Lauri, -- ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin kiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne suurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille jotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!

Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat rosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet tunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään, rukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä hervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa sen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston ja pelon kiihoittamina tappaa.

-- Nuori herra, -- sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle kreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, -- te ehkä joskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii teiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja voi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, -- kuiskasi hän, -- jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä millään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.

Nämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi riippui äskeisten tikapuiden sijalla.

14. ISTVANIN SEIKKAILU.

Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua! Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen päällä vihannoi.

Bertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen palvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen sijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä hankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen hetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi vartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.

Hän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen pojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen vartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä myöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen hiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien suoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta he olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut vahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin satulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.

Mutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He seisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät neljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.

Istvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi, asettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi tuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo kavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät tulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:

-- Toveri, tahdotko ryypyn aamutuimaan?

-- Suuri kiitos, toveri. Tahdotko lyijyä maksuksi?

-- Kuulehan, mitä hevosesi maksaa?

-- Varkaan pääkallon, jos sen välttämättömästi tahdot tietää.

-- Kaunis elukka. Liekö vanhakin?

-- Vähän vanhempi, luullakseni, kuin se nuora, jossa kerran tulet killumaan.

-- Annapa kumminkin, kun katson sen suuhun.

-- Varo -- se puree!

Mutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa kinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä kumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka ei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin paljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa jalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi heistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa painiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka nähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen leikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka kuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti oli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti paaden luolan suulle.

Kuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään hevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen selkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi pois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut mahdolliseksi näin koleikolla maalla.

Hetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja pehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja ratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta noin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli koeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa, olevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli hänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän armottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma kummallinen ja epämukava tilansa.

Vähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja viimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää kestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet matkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin huoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin tunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin loimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa. Siihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta reiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä kulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut yrittämistäkään.

Tässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka erityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin hakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka tarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä kaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut silmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri noilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista koivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin miesten ja naisten ympäröimänä.

Koetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman miehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta retkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää, juustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän tunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen eläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja parhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä, mitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja töykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän nähdään, mikä mies hän on, kunhan "Sarkatakki" tulee kotiin.

Istvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna tuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja salvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria, jota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään kömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.

Hän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras vihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä, jonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän joskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon lähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja rosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti, että Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja ahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja pyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet himmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein heittäytyi oljille pitkäkseen ja itki -- ei itkenyt, vaan ulvoi kuin vanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois päästäkseen.

Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi, että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.

Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein käsivoimia häntä hereille saadessa. -- Tulkaa, -- houraili unen horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja muistoja uusiin, -- tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän, sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni Maijan syliini -- ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn luona -- ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen -- ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja -- ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!

-- Katalat! -- huusi Bertelsköld vihoissaan; -- mitä olette tehneet uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.

Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas lauteilta. -- Missä ollaan? -- kysyi hän sanomattomasti hämmästyksissään.

-- Perttilän talossa Isokyrössä, -- vastasi mies, jota Sarkatakiksi sanottiin.

15. PERTTILÄN TALOSSA.

Jos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian seikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla saapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin ja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset Lauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen saunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot vast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on, että tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä kahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä kulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä toisiinsa, samalla kuin "vahvan majurin" nimi ja muistot ynnä luolassa sattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita vanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.

-- Onko tämä Perttilän talo? -- kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti köyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen, kotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin kaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo riippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen, sahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen työaseiden kanssa.

Sarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. -- Hui hai, teidän armonne! -- sanoi hän. -- Tämä nauriinkuori, joka riittää vanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin karhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa. Armollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä maapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka sen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän armonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon kuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka tilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen, niin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen tuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne saakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat täältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että teidän armonne -- odottakaapas vähän -- niin, isoisän isän äidinisä, niin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja testamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka tässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei minua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki Bertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä katsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on aina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi täällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka kaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli Isokyrön tappelu... Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.

-- Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en näe kuin pieniä majoja, -- vastasi Bertelsköld.

-- Suuressa kartanossa? -- toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa nurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset. -- Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia, jotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät kynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen sotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti Larsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa tuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain päässä täältä tuolla joen varrella.

-- Kuinka porvariskuningas on saanut niin suuren maatilan?

-- Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta, joka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan Venäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni eräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut. Lauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei jyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden? Sehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme tytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja ne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan nahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat heidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin lempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle ahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen nopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se voi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin hyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli näin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa kaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet niistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun tulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi joutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana, mutta se ei kuulu tähän.

-- Kuulehan, Lauri, entä nuo toverisi tuolla kiviröykkiössä...?

-- Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita siihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja jollakinhan pitää elää.

-- Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset -- myönnä, mies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä sekaantua.

-- Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä veitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä? Kulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte astunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään, että pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he antoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.

-- Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien seikkailijain kanssa?