Part 15

Oli lauantaiaamu ja juuri sama aamu, jolloin kreivi Bertelsköld ja hänen ratsupalvelijansa muutamia tunteja aikaisemmin harhailivat Vähäkyrön metsien sumussa. Erinäiset esteet olivat viivyttäneet Larssonin lähtöä. Jokin muodollisuus oli laiminlyöty maaherran passia hankittaessa, ja valtiopäivämiehen valtakirja oli ollut vailla tarpeellisia allekirjoituksia. Tullikamari ei ollut antanut laivan asiakirjoja, ja viskaali Spolin oli edellisenä päivänä panettanut kaksi sen matruusia katurauhan rikkomisesta putkaan. Lyhyesti sanoen, köydet olivat epäkunnossa, niinkuin merimiehet sanovat, ja kenties oli jotakin vikaa Larssonin omassa päätöksessäkin, sillä ensiksi määrätty lähtöpäivä oli perjantai, ja tämän katsoi moni jo yksinään riittäväksi. Kukapa tahtoi ja kukapa voi suurimmatta pakotta lähteä perjantaina matkalle? Se olisi sen ajan yleisen uskon mukaan ollut samaa kuin sokeasti antautua alttiiksi kaikkien pahaenteisten tähtien vaikutuksille.

Miten paljon Larsson itse näki hyväksi kuunnella ystäväinsä ja sukulaistensa puhetta perjantain onnettomasta merkityksestä, siitä ei ole mitään tietoja saatu, mutta varmaa on, että hän viisaan liikemiehen tavoin käytti viivytystä edukseen. Kaiken yötä lisättiin aluksen lastia paikkakunnan tavallisilla Tukholmaan vietävillä tavaroilla, etupäässä jyvillä, sitten voilla, lihalla ja suolakalalla, mutta myös tervalla ja piellä, joita kiireessä ei oltu ennätetty ennemmin laivaan panna. Vanha kirjanpitäjä, joka itse oli paikalla lastausta valvomassa, vietti unettoman yön satamassa, jotavastoin hänen esimiehensä lepäsi muutamia tunteja; mutta kun tämä vanha uskollinen palvelija oli valvonut edellisenkin yön, kävivät hänen silmäluomensa vähitellen raskaiksi, ja viimein putosivat verhot kokonaan alas hänen silmäinsä eteen, hänen istuessaan laiturilla muistikirjaan merkitsemässä laivaan tuotuja tavaroita.

Hänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että sillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan olivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan käytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat. Mutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara vietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.

Sillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä Grenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan ottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9 ja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein kunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri aiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan viimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut valtiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan toivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta etevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.

Larssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä maan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri Vidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen päästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin armoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston etuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi tapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla...

Mutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen selittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa velvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin hän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista kuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt kiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja sanoa heille sydämelliset jäähyväiset.

Tätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä hyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin pohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan hurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.

-- Kiitos ja kunnia! -- vastasi laivan isäntä. -- Ja nyt, pojat -- kaikki selväksi!

-- Hurraa patruuna Larssonille! -- kaikui vielä kerran huuto raittiissa aamuilmassa.

-- Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! -- virkkoi samassa hyvin tunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui laivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut kukaan muu kuin itse viskaali Spolin.

-- Nostakaa ankkuri! huusi Larsson käskevästi, ja laivuri uudisti käskyn.

-- Anteeksi, -- jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta äänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua vahingoniloa -- anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee merelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.

-- Mitä se merkitsee? -- karjaisi Larsson kiivaasti. -- Minulla on selvät paperit tullikamarista...

-- Se on mahdollista, -- jatkoi viskaali olkapäitänsä kohauttaen; -- mutta minulla on selvät määräykset. -- Ja samassa hän veti esiin maaherranvirastolta saamansa kirjallisen käskyn, että "sattuneista syistä" tarkastus oli pidettävä Ester-nimisessä laivassa, ennenkuin sen oli lupa satamasta lähteä.

-- Niinpä näkyy olevan, -- vastasi Larsson ylenkatseellisesti, papereita silmäiltyään. -- Laivuri Märssi! -- antakaa viskaalin tarkastaa, mitä hän tahtoo, mutta tehkää se joutuin ja katsokaa, ettei mitään turmella. Jos hän särkee yhden ainoankaan uurteen tahi rikkoo yhden ainoankaan kannen, niin ottakaa todistajat, se tulee aikanaan velottavaksi.

-- Älkää huoliko todistajista, ne on minulla itselläni, -- vastasi viskaali vähän ivallisesti, viitaten erään tullipäällysmiehen ja erään kaupunginpalvelijan mukaansa tälle odottamattomalle, tullilaitoksen pyhitettyyn alaan kuuluvalle tarkastusmatkalle. Ja kun hän, nähtävästikin vain näön vuoksi, oli pikapäin kurkistanut muutamain pressujen alle ja vilahdukselta katsahtanut kajuuttaan, riensi hän rohkeasti alas ruumaan, jossa hänen vaaniva silmänsä heti kohta keksi yhden noista pienistä nassakoista, jotka oli viety laivaan sillaikaa, kun kirjanpitäjä Grenman veteli viattomuuden unta laivasillalla.

-- Lyö auki tuo nassakka! -- komensi hän mahtavasti hämmästyneitä apulaisiaan.

-- Mutta pikeähän siinä vain on, rohkeni tullivirkamies nöyrästi muistuttaa, vähän närkästyneenä loukatun arvonsa puolesta.

-- Lyö nassakka auki! -- kuului lyhyt komento.

Viskaalia toteltiin, ja tuskin oli kantta kirveellä longistettu, kun nassakasta vierähti kokonainen röykkiö kirkkaita ja uusia hopeariksejä.

Tullimies ja kaupunginpalvelija ällistyivät. Laivuri ja matruusit, jotka uteliaina katselivat toimitusta, ällistyivät yhtä paljon. Kuin kulovalkea levisi laivassa tieto siitä, että Larsson kuljettaa hopeata Tukholmaan ja on pistänyt kalleimman nassakkansa telkeeksi tervan ja pien väliin.

Enin kaikista hämmästyi kuitenkin rikas kauppias itse tämän odottamattoman löydön johdosta. Hänen ensimmäinen tuikea silmäyksensä sattui vävyyn, raatimies Blomiin, joka usein oli yrittänyt vetää arvoisaa appeaan nenästä kaikenlaisilla salaisilla keinotteluilla. Mutta hyvin arvoisan raatimiehen kasvot osoittivat niin vilpitöntä hämmästystä, että pikemmin voi luulla hänen epäilevän appeaan siitä, että tämä ehkä näin viekkaasti koetti riistää häneltä hänen tulevaa perintöään. Laivan ruumassa syntyi hetkeksi paljon merkitsevä äänettömyys.

-- Nämä rahat eivät ole minun, eikä minulla ole niistä vähintäkään tietoa, -- ärjäisi Larsson viimein närkästyksellä, jota ei huolinut salata.

-- Se on hyvin mahdollista, että niin on, -- vastasi viskaali sävyisästi. -- Mutta patruuna suokoon anteeksi, että minä asiain näin ollen toistaiseksi olen pakotettu kieltämään laivan lähtemästä.

Larssonin kärsivällisyys loppui. -- Ja millä oikeudella, -- huudahti hän, -- rohkenette te estää valtiopäivämiestä määräpaikkaansa saapumasta? Missä se on kirjoitettuna, että laiva kielletään lähtemästä sentähden, että se vie hopeata paikasta toiseen valtakunnan rajain sisäpuolella?

-- Hopeata? -- vastasi Spolin ivallisesti, pitäen yhtä noista uusista rahoista isosta luukusta tulevaa valoa vasten.

-- Hopeata vieköön patruuna Larsson minne vain tahtoo valtakunnan rajain sisäpuolella, mutta leimattujen tinakappaleiden kuljettaminen ei luullakseni ole asetuksissa sallittua. Nämä rahat ovat kaikki _vääriä!_

12. ESTERIN HAVAINNOT.

Jos Ester-laiva olisi haljennut kahtia ja yht'äkkiä alkanut upota, olisi se tuskin synnyttänyt suurempaa hämmästystä kuin tuo ainoa pieni sana _väärä raha_. Kun Kaarle XII:n raskaita kupariplootuja ja Görtzin rahamerkkejä vielä jotenkin yleisesti oli liikkeessä, oli hopearaha sitävastoin harvinaista ja sitä katseltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Joskus oli tätä rahalajia koetettu törkeästi jäljitellä, ja saksalaisten tinanvalajain oli onnistunut salaa tuoda maahan jokunen määrä tätä petollista tavaraa. Mutta vaikkakaan tällainen petos ei ollut aivan tuntematonta, oli kumminkin mitä suurimmassa määrässä hämmästyttävää, että tuota väärää rahaa nyt tavattiin näin tavattoman suuri määrä, ja että se sen lisäksi oli tavattoman hyvästi mukailtua niin että tarvittiin vanhan nuuskijan tarkka vainu sen oikean arvon ilmi saamiseksi. Se epäluuloinen murina, joka oli ollut vastauksena viskaalin ensimmäiseen vaatimukseen, lakkasi kuitenkin samassa, kun tämä innokas virkamies huolettomasti pudotti rahan ruuman pohjaan, eikä mitään oikean hopean helähdystä kuulunutkaan.

Liikemiehen semmoisen kuin Larssonin silmissä oli tuskin mitään maan päällä inhoittavampaa kuin väärät rahat. Ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan selitti hän suoraan, että tämän asian alla piili jokin ilkeä salahanke, ja että hän, ollen loukkaamaton valtiopäivämies, ei siitä huolinut, vaan aikoi jatkaa matkaansa. Tähän viskaali Spolin kohteliaasti muistutti, että se asia oli kokonaan patruunan omassa vallassa ja että vain hänen laivansa Esterin tulisi tällä kertaa jättää lähtönsä toistaiseksi.

Larsson vaati ankaraa tutkintoa, ja innokas viskaali vastasi, että se kyllä tulisi pidettäväksi, mutta laillisessa järjestyksessä, oikeuden edessä ja pöytäkirjaa pitäen. Vihastunut laivan isäntä rupesi siis itse pitämään tutkintoa. Mutta se oli mahdotonta; hänen kirjurinsa oli nukkunut, ja vain se saatiin selville, että tuntemattomat miehet olivat tuoneet nassakat sillalle, jonka jälkeen ne muun tavaran kanssa oli viety laivaan.

Nyt tutkittiin muutkin nassakat ja havaittiin, että ne aivan oikein sisälsivät pikeä eivätkä rahaa. Ei tiedetty, mitä oli kaikesta tästä ajateltava.

Laivassa oli kumminkin valtiopäivämiestä saattaneiden sukulaisten ja ystäväin joukossa eräs hentoinen olento, joka tähän asti ääneti ja kenenkään huomaamatta oli vilkkain silmin seurannut asiain menoa, ja se oli Ester Larsson, kauppamiehen nuorin tytär. Hän luikahti nyt isänsä luokse ja kuiskasi viskaaliin vilkaisten: -- Kysykääpä häneltä, mitenkä hän heti kohta löysi sen nassakan, jossa rahat olivat.

Tytön huomautus oli paikallaan, ja isä, joka harvoin kysyi neuvoa keneltäkään kuolevaiselta, näki nyt hyväksi seurata tyttärensä kehoitusta.

-- Mitenkäkö? -- vastasi viskaali Spolin silminnähtävästi hämillään. -- Siten, että rahanassakka sattui olemaan päällimmäisenä.

Ester sysäsi, ikäänkuin sattumalta, pienellä jalallaan tuota tyhjennettyä, nyt laivankannella olevaa nassakkaa ja huomautti kuin sivumennen, että sen reunassa oli pykälä, jonkalaista ei ollut muissa nassakoissa.

Viskaali selitti tämän sattumaksi, joka ei häneen kuulunut. Mutta hän oli tullut tekemisiin kiusanhengen kanssa, joka ei niin hevillä päästänytkään häntä käsistään.

-- Missä viskaali Spolin oli viime yönä kello 1:n ja 2:n välillä? -- kysäisi Ester nokkelasti, ja hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat niin oudosti, että hämmästynyt oikeudenpalvelija seisoi hetkisen aikaa tyrmistyneenä ja äänetönnä. Vaivoin sai hän änkytetyksi, että hän oli täällä syyttäjänä eikä syytettynä, ja ettei hän ollut velvollinen tyhmiin kysymyksiin vastaamaan. Hän oli kaiken yötä nukkunut levollisesti vuoteellaan.

-- Viskaali saattaa vastata kuitenkin, -- vastasi Ester yhtä ilkamoisesti. -- Mutta jos viskaali nukkui, niin kenties ei vuode ollut oikein hyvästi laitettu. Sanonko, missä viskaali nukkui?

-- Viekää pois tuo nenäkäs tyttöreppana ja väistykää, että saan korkean kruunun puolesta panna ruuman sinettiin, kunnes asianmukainen tarkka tutkimus toimitetaan -- jatkoi virkamies, tahtoen kaikin mokomin päästä kiusanhengestään.

Mutta Ester kallistui ihan hänen korvaansa ja kuiskasi hiljaa: -- Älkää kieltäkö, viskaali, että olitte kello 1:n aikana viime yönä hiidenkiukaan luona Vähäkyrön metsässä.

Jos ukonnuoli olisi iskenyt pöytä- ja kannekirjain keskeen hänen virkahuoneessaan, ei vaikutus olisi ollut ankarampi. Tuo tyrmistynyt mies näkyi läsnäolevain hämmästyneistä kasvoista etsivän vahvistusta johonkin kovin odottamattomaan huomioon, ja hänen puolustuksensa rajoittui siihen, että hän heikosti jupisi: "Näytä toteen!"

Mutta eipä Ester päästänyt häntä käsistään. -- Antaako viskaali heti kohta laivan purjehtia ja selittää kaikki väärinkäsitykseksi? -- kuiskasi hän taas, pannen painoa sanoihinsa.

Tuo onneton mies oli kuin kärpänen, joka iloisesti lennellessään on tarttunut hämähäkinverkkoon. -- Siinä nyt on seuraus siitä, kun vanhemmat eivät kurita lapsiaan! -- huudahti hän ja läheni samalla laivan porttia, pitääkseen selkänsä vapaana.

-- Mitä sinä sanot, Ester? -- kysyi Larsson.

-- Minä sanon, että viskaali voi tavata vanhoja tuttuja, jos välttämättömästi niin tahtoo, -- vastasi Ester, kenkänsä kannalla pyörähtäen ja osoittaen erästä vanhanpuoleista miestä, joka istui eräässä laivan kupeella olevassa veneessä, puettuna avaraan harmaaseen takkiin, ja näkyi kuuluvan soutajain joukkoon. Viskaali Spolin vilkaisi laivan laidan yli mieheen, ja siitä oli se merkillinen seuraus, että hän heti kohta, jalka portailla, selitti koko suuren löytönsä väärinkäsitykseksi. Päivänselvää oli, sanoi hän, että patruuna Larssonilla ei ollut mitään tietoa tuosta luvattomasta yrityksestä, eikä hän tahtoisi millään muotoa olla estämässä niin kunnianarvoisaa miestä saapumasta asianomaiselle paikalleen valtakunnan säätyjen kokoukseen. Hän, Spolin, olisi vastedes ottava mahdollisimman tarkan selon tästä ikävästä asiasta eikä hänellä suinkaan olisi mitään sitä vastaan, että laiva heti kohta lähtisi purjehtimaan, jonka tähden hän ei myöskään tahtoisi läsnäolollaan tämän enemmän olla kenellekään vaivaksi, vaan hän toivotti kaikille onnellista matkaa.

Näin sanottuaan hän laskeutui veneeseensä, useita kertoja taakseen katsahtaen, ikäänkuin peläten saavansa tervasangon täyden niskaansa, ja poistui pian venettään nopeasti soudattaen laivan kupeelta.

Oli kenties onneksi tälle uskolliselle virkamiehelle, ettei kukaan lähtöpuuhissa joutanut kyselemään hänen virkaintonsa kummallisen muutoksen syitä. Laivassa tuli kova kiire, vieraat astuivat alas kannelta veneisiinsä, ja purjeita alettiin nostaa. Larsson sulki tyttärensä syliinsä ja kuiskasi hänelle jotakin semmoista, että hän toisi hänelle koreita vauvoja ja sokeriryynejä Tukholmasta palkinnoksi hänen osoittamastaan älystä.

Luultavasti Ester tunsi noiden lupausten, jotka nyt kuuluivat hänestä niin lapsellisilta, loukkaavan itseään, koska hän punastui ja kääntyi pois. Isä katseli häntä: hänestä näytti niinkuin tytär olisi kasvanut päätänsä pitemmäksi eilisestään. Hänen alahuulensa venähti ylähuulta pitemmälle, niinkuin aina tapahtui, kun jokin tähdellinen päätös oli tekeillä, ja vähän mietittyään kysyi hän äkkiä, halusiko Ester lähteä hänen mukanaan Tukholmaan.

Pieni vallaton tyttö säpsähti, katseli isäänsä suurin silmin ja vastasi heti kohta, että juuri sitä hän oli hartaimmin halunnut, vaikkei ollut uskaltanut pyytää. -- Ja saanko minä nähdä kuninkaan? Entä linnan! Entä ne kauniit upseerit, joilla on töyhtöjä hatussa! Ja saanko katsoa, kun sota alkaa?

Ankaran isän kasvot rypistyivät, mutta pilvi haihtui pian. -- Minä lupaan, että saat nähdä kuninkaan, -- vastasi hän, -- mutta siihen sinun täytyykin tyytyä. Ymmärtäväinen tyttö ei huoli loistavista hullutuksista. Muista, pikku hupakko, ettet pääse mukaan ainoastaan huvitellaksesi, vaan myöskin oppiaksesi jotakin hyödyllistä, jota et saa täällä kotona oppia. Minä panen sinut parhaaseen sikäläiseen kouluun ja sinä saat oppia enemmän kuin moni neitikään, ja sinun tulee tuottaa vanhalle isällesi kunniaa.

-- Minä saan nähdä kuninkaan! Minä saan nähdä kuninkaan! -- huudahti Ester, joka tämän merkillisen uutisen tähden kokonaan unohti tuon hänen mielestään hyvin mitättömän lisäyksen koulusta. Ja ihastuksissaan hän täydensi heti kohta lauseensa: -- Minä saan nähdä Kaarle kahdennentoista! Minä saan nähdä sodan!

-- Jumalan ja säätyjen avulla toivon, ettet tule sitä näkemään, -- sanoi isä hymyillen. Mutta jo on aika, että laittaudut valmiiksi, lapseni. Veronika, katso, että tyttö heti joutuu valmiiksi; olemme jo ilmankin tarpeettomasti viipyneet.

-- Mutta, isä hyvä, -- muistutti sisar, joka nyt vasta suureksi hämmästyksekseen kuuli puhuttavan tästä odottamattomasta lähdöstä, -- Ester ei voi lähteä noin vain. Täytyyhän meidän toki lähettää kotiin noutamaan paitoja ja sukkia, ja se musta juhlaleninki, ja ne uudet kengät, ja matkahuntu, ja hillikka, ja kultaketjut, ja mahdotonta hänen on lähteä ilman harmaata villahametta, ja sitten hän vielä tarvitsee merellä viittansa; ja se uusi harso, jonka hän viime kesänä sai, ja pitsikalvosimet, ja se pieni ompelulipas, ja Uusi Testamentti ja virsikirja, ja käsipuuhka, ja helminauha ja...

-- Lakkaa toki jo rojujasi luettelemasta! Minkätähden et niitä ennen ajatellut? Mutta ei lapsi saa vilustuakaan. Riennä siis kaupunkiin noutamaan välttämättömimpiä, mutta koristeet jääkööt kotiin... Niin, tuota, että kultaketjut voit ottaa, ja helminauhan ja sormuksen; lapsi ei saa olla kuin kerjäläiskakara, ja se maksaa rahaa, jos kaikki semmoiset ostetaan uudestaan. Ja kuules, Grenman, sinä menet Veronikan kanssa ja lähetät puodista lapselle vähän rusinoita ja manteleja evääksi. Pidä renkejä tarkasti silmällä, mies, äläkä nuku kynttilän ääreen! Anna suomalaisille määrän perästä viinaa, etteivät käy rajuiksi, ja pidä tupakkaa säästäen, Grenman, siinä on kylliksi, kun saavat pari lehteä kaupantekijäisiksi, jos terva on sakeata ja tynnyrit hyvästi täytettyjä. Mutta (ja tämä sanottiin kuiskaamalla) pidä Blomia silmällä, ettei hän saa tarjota enemmän kuin me, ja jos jotakin siihen suuntaan havaitset, niin älä sääli yhtä kappaa suoloja ja paria savipiippua, pitääksesi talonpoikia hyvällä tuulella. Äläkä mittaa kamlottia ja karttuunia tytöille enemmän kuin akoillekaan, sinä vanha narri, äläkä laske poikia lakerilaatikolle. Maltahan -- me tarvitsemme vähintään tuhannen neljäsataa tolttia lankkuja syksyksi; ei tee mitään, jos Blom saa odottaa. Katso humalatarhaa, ja pitele tarkasti mausteita: kahta luotia enempää ei saa inkivääriä kulua talon tarpeisiin viikossa. Ja vielä yksi asia! Jos maaherra tahi hänen väkensä pyytävät puodista jotakin velaksi, niin vastaa kohteliaasti, mutta varmasti, ettei siitä voi olla puhettakaan. Minä tunnen ne kuningas-vainajan hallituksen aikaiset suuret herrat; ne ovat niin kauan ottaneet maksutta sodassa, että ovat unohtaneet maksaa rauhan aikana. Mutta jos se nuori mies Bertelsköld joskus sattuu olemaan rahapulassa ja jos hän haluaa koettaa meidän flanderinverkaamme tai maistaa espanjanviiniämme, niin saakoon sen tehdä; hänellä on hyvät paperit ja voi maksaa kaksikymmentä prosenttia luotostaan ja -- no niin, Jumala olkoon kanssasi, hyvä Grenman! Jo on aika, että laittaut maihin.

Sillaikaa kun isä kuiskutti noita salaisia neuvoja uskotun apumiehensä korvaan, oli Ester äkkiä käynyt miettivän näköiseksi. Hänen nähtiin hyppäävän alas viimeiseen jäljelle jääneeseen veneeseen, joka laivan kupeella odotti hänen sisartaan kaupunkiin, ja puhuvan innokkaasti ja hiljaa saman miehen kanssa, jonka nähtyään viskaali oli niin äkkiä muuttanut käytöksensä. Vanha soutaja pudisti useita kertoja tyytymätönnä päätänsä, mutta näytti viimein myöntyvän johonkin hyvin hartaaseen pyyntöön, ja hänen kuultiin mutisevan jotakin siitä, että itsepintaisten lasten täytyy saada tahtonsa täytetyksi. Heidän puheensa keskeytyi kumminkin Veronikan ja Grenmanin veneeseen astuessa, jonka jälkeen vene kiireesti poistui laivan kupeelta, kun Ester oli taas sen kannelle kiivennyt.

13. VÄHÄKYRÖN METSÄSEIKKAILUN LOPPU.

Mutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut lukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön metsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon suljettuna.

Kuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui pitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen vangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei Bertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut. Saatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän vain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään rautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden poistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt isänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen hankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa pilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo pujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän longisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen jalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui pirstaleiden kanssa alas luolaan.

Onneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi voinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä eheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia tilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan suulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan hänen voimattomalle vihalleen.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan olevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean reikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa. Kun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin tervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli oivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi ollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä ollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.

Kun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin virkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi Bertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön vaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.

Todennäköisesti hän oli nukkunut jotensakin kauan sillä hän tunsi perin pohjin levänneensä, kun heräsi siitä, että joku astui hänen jaloilleen. Hän nousi istumaan ja näki edessään viisi tai kuusi miestä, jotka räiskähtelevän päresoihdun valossa häntä katselivat.

Ensi töikseen hän aikoi tarttua aseihinsa, mutta ne eivät olleetkaan saatavilla. Miekka oli vedetty tupestaan, pistoolit, jotka hän oli laskenut viereensä, olivat poissa. Sen enemmän miettimättä hyppäsi hän seisoalleen, koppasi rautakangen, jolla oli turhaan koettanut vääntää paatta syrjään, ja asettui selin kallioseinää vasten.

Tämä kaikki tapahtui niin ravakasti, että luolaan äsken tulleet miehet eivät yrittäneetkään häntä estää. He katselivat milloin häntä, milloin toisiaan, eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tekisivät.