Part 14

Istvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki tunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen seuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa keskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita huoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko Pohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko kadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli hän "nähnyt väkeä vuoressa".

Tämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen heikkouskoisen herransa huulille. -- Kai menit sisään heidän luoksensa ja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? -- kysyi Bertelsköld.

-- Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä hämmästyksellä. -- Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan siellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty; mutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat ole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin hakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu on vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä kuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.

-- Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on paljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset piiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista. Kuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota etsimme.

Istvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas, korva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä pidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: -- Onko teidän armonne päästänyt hevoset irti?

-- Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti, sillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen jättänyt.

Istvan kuunteli taas. -- Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä täältä itään päin -- ne etenevät -- nyt seisahtuvat -- nyt taas astuvat -- verkalleen -- ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle -- niiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat karkuteillä... Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat vain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.

-- Tule, -- sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin lapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit terovat tavallista paljon tarkemmiksi; -- kohta näemme, oletko arvannut oikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut lapsenleikkiä.

9. UTUKUNINGATTAREN SUKKANAUHA.

Pian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin olivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka kuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa näkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että ne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei edes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut, näkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.

Istvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja nuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. -- Kas tässä! -- kiljaisi hän; -- Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain päässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo lemmon metsä olisi näin tiheä.

-- Seis! He ovat jotakin pudottaneet! -- huudahti Bertelsköld, kumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen. Se oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi kuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.

Istvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. -- Johan ma sen sanoin! -- riemuitsi hän. -- Kyllä tunnen _sen_ ja kyllä tiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan vuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa kuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain hevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha, mutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän koittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi olin tyhmä?

-- Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, -- vastasi Bertelsköld naurahtaen. -- Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan näköinen.

-- Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon milloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin yhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä akan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja millä tuulella on _se_, joka sumussa liehuu.

-- Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada varkaat ilmi?

-- Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun viskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi pitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi; ja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni ja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella, teidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi _se_, joka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se talteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se kahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen läpi.

-- Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka... Mutta sillaikaa, kun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.

-- Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa minua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän minä niille veitikoille, kuka käski.

Näin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään selville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat, alkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen välitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan, vaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa. Ihmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti selkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä erämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu, milloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa; milloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi hänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin kumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin. Bertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja melkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään tulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen ja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä iltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta saamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä metsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.

Tässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen matkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän harvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen saattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä niittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He tulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa. Täällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten: kaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen savimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he tulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä seuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.

-- Seis! -- huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. -- Koputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa. Olen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä pohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin seuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?

-- Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, -- vastasi palvelija, eikä ollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin raapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen kumartui hän taas maahan kuuntelemaan. -- Siinä ne nyt taas ovat! -- huusi hän. -- He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme nähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!

Sen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei olisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä kasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä, joilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli sumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä kantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi koillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.

Parin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain pienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron solina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään vastaukseksi.

Mutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui kuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli Bogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin olevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän uskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli saattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja muutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa totellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun kaitaista kyläntietä pitkin.

Mutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi näkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin voimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka olivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin rummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka? Ei kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt kummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään niiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken yötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun Bogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin, miltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä seurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen kaulan yli päistikkaa maahan.

Tämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi tämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä selkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet jaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan. Onneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan savirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin kuitenkin ehyenä kuin savikukko.

Jaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa. Sillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni hevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä tilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle, ryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat antoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo tutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa pinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin olisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.

-- Istvan, -- sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, -- mene ja palmikoi luja vitsa tuosta koivusta!

Ulvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki veitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle anteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja pakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua kimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin taluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät herrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän ratsastaa ja niin -- uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli sitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) -- niin he olivat tulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja se oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi -- ja sitten -- uhuu (musiikki alkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).

-- Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi kreivi. -- Poika sanoi niin olleen.

-- Kuka oli tyttö, joka häntä seurasi?

-- Tyttö? -- toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. -- Kai se oli hänen oma tyttärensä.

-- Älä koetakaan koukutella! -- vastasi hänen jäykkä kurittajansa. -- Mitä tiedät tytöstä?

-- Uhuu -- ihmiset sanovat Laurin olevan hänen kumminsa -- nyyhkytti poika.

-- Herra, -- kuiskasi Istvan, -- ei ole hyvä puhua semmoisista niin kauan kuin sumu vielä peittää niityn.

-- Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, -- jatkoi Bertelsköld. -- En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä kirottuja rämeitä. -- Mars, lurjus! -- jatkoi hän Jaakolle, -- opasta meidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä kertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.

Istvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja kohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja hänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa vitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille käärittynä.

10. HIIDENKIUAS METSÄSSÄ.

Nouseva aamuaurinko ei ollut vielä ehtinyt tunkeutua sumun läpi, joka, ollen tuulen suojassa peitti sisemmät osat Vähäkyrön metsää, kun seikkailevat ratsastajat vastahakoisen oppaansa kanssa lähenivät erästä isoa kiviröykkiötä, jonne oli tuskin neljännespenikulman matka isolta maantieltä länteen päin. Maa oli peräti karua, rämeikköjen ja siellä täällä olevien äärettömän suurien kivimöhkäleiden peittämää, niin että tarvittiin sekä varovaisuutta että kärsivällisyyttä kulkiessa. Mutta niin houkuttelevia olivat nämä vaivat tuon Korsholmassa vallinneen yksitoikkoisen hiljaisuuden jälkeen, niin vilkkaasti heräsi peritty seikkailijaluonne eloon nuoren aatelismiehen rinnassa, että tämä yritys, joka sen hyödyttömyyteen katsoen jokaisesta toisesta olisi voinut tuntua lapselliselta ja naurettavalta, sai hänet unohtamaan nälän ja väsymyksen sen toivon rinnalla, että hän nyt pääsisi sen salaisuuden perille, joka äsken oli niin kovasti säikäyttänyt hänen rohkeata, mutta taikauskoista matkakumppaniaan. Omituisen viehättävää oli hänestä kuljeksia näissä erämaissa, joissa hänen isänsä muinoin oli taistellut hurjia sissitaisteluitaan ylivoimaista vihollista vastaan; ja jos hän, tuon isän poika, ei voinutkaan maatansa puolustaa, niin voi hänelle kenties olla jotakin hyötyä siitä, että oppi tuntemaan tätä maata kaikessa sen köyhyydessä ja jylhyydessä, jommoisena se vielä joka askelella esiintyi tuon suuren hävityksen jälkeen.

Nähtävästi tunsi Jaakko tien paremmin kuin oli tuntevinaan, sillä muutamain pienten turhien pakoyritysten perästä opasti hän vaeltajat kaitaiselle ajotielle; siinä oli vereksiä rattaiden jälkiä ja se vei rämeiden ja kivien sivuitse mainitulle kiviröykkiölle, jonka Istvan tunsi samaksi, mikä oli häntä niin kovasti pelästyttänyt. Se oli yksi noita luonnon vankkoja varustuksia, joita tavataan siellä täällä Pohjanmaan rannikoilla ja jotka ovat kuin suunnattoman suuria, kaatuneiden hiisien haudoille ennen vedenpaisumusta rakennettuja kiukaita. Tämä kumpu oli ainakin tuhat jalkaa ympärimitaten; pohjana eli perustuksena oli isoja sammaltuneita ja syrjiltään kuluneita kallionlohkareita, jotka jokin suunnaton voima on paiskannut päällekkäin hurjaan epäjärjestykseen, mutta läjännyt ne varmaan suuntaan, niinkuin jokin vastustamaton aalto olisi ne sinne huuhtonut. Näiden möhkäleiden päällä oli pienempiä, mutta samanmuotoisia kiviä, kaikki pyöreäkulmaisia, ja ylinnä näiden päällä oli yhä pienempiä kiviä, niin että muutamat ylimmistä, jotka muodostivat röykkiön harjan eli huipun, olivat tuskin kananmunaa isompia. Tuo röykkiö oli enemmän harjun kuin pyramidin näköinen ja päättyi kaiken sekasotkuisen epäjärjestyksensä ohessa miltei säännölliseen kupuun, joka oli melkein kumotun kaukalon kaltainen.

Bertelsköld katseli huvikseen ja uteliaasti tätä luonnon suurenmoista mullistusta, joka näytti erinomaisen hyvin sopivan hautakummuksi kahdennelletoista Kaarlelle, kun Istvan, joka varsin vastenmielisesti oli suostunut kulkemaan röykkiön ympäri, osoitti merkitsevästi erästä kummallista kiveä, jonka piirteet sumussa muodostuivat mahdottoman suureksi hevosenpääksi.

-- Tässäkö se oli? -- kysyi hänen herransa matalalla äänellä.

-- Tässä oli, -- vastasi palvelija ynseästi. -- Se, joka tässä huoneessa asuu, on jättänyt hevosenpään jälkeensä sisään ratsastaessaan.

Bertelsköld jätti nyt pojan ja hevosen Istvanin hoitoon ja lähti yksinään nousemaan tuota kummallista kiveä kohti, joka oli melkein puolivälissä röykkiön huipulle mentäessä. Vaellus oli lyhyt, mutta vaivalloinen: milloin luiskahti hänen jalkansa niljakassa sammalikossa, joka peitti näitä alkuaikain mullistusten jäännöksiä; milloin siirsi hänen jalkansa jonkin kiven asemiltaan ja pani sen kumisten vierimään alas ikäänkuin kellariholvin kattoa pitkin. Röykkiö oli läheltä katsoen kadottanut säännöllisen muotonsa: kaikki näytti jylhältä ja sekavalta; harmaat graniittimöhkäleet näyttivät sattumoisiltaan ja hullunkurisesti päällekkäin ladotuilta. Ja se, mikä etäältä katsoen näytti hevosenpäältä, ei ollutkaan muuta kuin iso muodoton kivi, joka riippui röykkiön rinteessä ikäänkuin joka hetki siitä alas vyörähtääkseen.

Tämän kiven alla oli niin iso kolo, että mies mahtui siihen. Lähellä oleva litteä paasi näkyi kerran olleen asetettuna tuon kolon suulle, joka nyt oli auki. Röykkiö oli tähän muodostanut luonnollisen luolan,[15] ja hädän ja vaaran aikoina se varmaankin oli ollut seudun asukkaille oivallisena turvapaikkana, jota hätätilassa kävi puolustaminen voimakastakin vihollista vastaan.

Mutta eivät liene ihmisolennot huviksensa etsineet turvaa tästä aukinaisesta haudasta, joka ammotti äänettömänä ja pimeänä röykkiönä tuhatvuotisten kallioiden alta. Bertelsköldistä tuntui niinkuin täällä olisi jotakin, jolla oli syytä kammoa päivän valoa. Samassa, kun hän kumartui alas, lemahti heikko savunhaju häntä vastaan; hän luuli näkevänsä himmeätä tulenvaloa luolan pohjasta, ja heti sen jälkeen huomasi hän tikapuut, jotka oli pystytetty luolan suuta vasten ja selvästi osoittivat, ettei siinä asunutkaan henkiä, jotka eivät suinkaan olisi tarvinneet semmoisia apuneuvoja ylös ja alas kiivetäkseen.

Tutkittuansa niiden kahden pienen pistoolinsa sankkiruutia, joita hän aina Unkarin sotaretkestä asti kantoi vyössään, päätti nuori seikkailijamme laskeutua alas tikapuita ja tutkia luolaa. Varmuuden vuoksi pudotti hän kolosta pienen kiven ja päätti sen synnyttämästä äänestä, ettei luola ollut syvempi kuin että tikapuut otaksuttavasti sen pohjaan ulottuivat.

Hän astui siis rohkeasti tikapuita alas, tuon tuostakin kuitenkin varovasti tutkien kapuloiden kestävyyttä ja katsahtaen taakseen, koska laskeutumisen piti käydä takaperin. Muutamia askelia astuttuaan hän oli tullut kirkkaasta aamuvalosta hämärään, jota aukosta tuleva päivänkajastus heikosti valaisi. Vielä moniaita askelia, ja tämä hämäräkin katosi, jolloin täydellinen pimeys sai vallan, ja ylhäällä oleva valoreikä näkyi pyöreänä valoisana pilkkuna luolan katosta.

Luettuansa alun kolmattakymmentä tikasta saapui kreivi luolan pohjaan, jossa oli soraa ja liukkaita pikkukiviä. Kaikkein ensiksi kiintyi hänen huomionsa puoleksi riutuneeseen valkeaan, joka paloi eräässä tämän maanalaisen asuinpaikan nurkassa, levittäen himmeätä valoaan tummille kivimöhkäleille, jotka olivat luolan seininä. Bertelsköld oli säännöttömässä kellarintapaisessa holvissa, joka ei ollut isompi, vaikkakin vähän korkeampi kuin tavallinen talonpoikaistupa.

Kallioiden välissä lirisi pieni vesisuoni, vaaran aikana korvaamaton aarre tällaisessa lymypaikassa. Paitsi muutamia sammakoita, jotka luiskahdellen oikoivat sääriään märillä kivillä, ei luolassa näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta kaikki osoitti, että siinä kuitenkin aivan äskettäin oli asuttu. Tuli oli kenties noin tunnin verran palanut kohentamatta; eräällä paadella näkyi aterian tähteitä; ja kahdella muulla paadella, joita oli makuusijoina käytetty, oli lampaannahkoja vuoteina.

Paitsi näitä esineitä oli luolassa vielä kaikenlaisia työaseita, niinkuin valinkauhoja, alasimia, vasaroita, pihtejä, sulattimia, valinmuotteja ja monenlaisten metallien jänteitä, joita näyttiin käsiteltävän tässä maanalaisessa työpajassa. Bertelsköld oli nähnyt maailmaa siksi paljon, ettei antautunut vielä hänen aikanaan yleisen taikauskon valtaan, ja ymmärsi siis, että kaikilla näillä kapineilla oli aivan luonnollinen, vaikkakin hänelle vielä epäselvä tehtävänsä. Mutta hän oli kumminkin liian nuori voidakseen kokonaan irroittautua tämän äänettömyyden ja haudantapaisen hämäryyden salaperäisestä vaikutuksesta täällä 30 jalan syvyydessä, loitolla valosta ja elämästä ja paikassa, jossa ei mikään inhimillinen voima voisi tulla hänen avukseen, jos kalliot hänen päänsä päällä syöksyisivät yhteen. Vaikutus oli niin voimakas, että Bertelsköld hetken aikaa luuli sammuvan valkean valossa näkevänsä kääpiöiden ryömivän kallioseinän halkeamista esiin, ja pienillä mustilla käsillään tavoittelevan vasaroita, jatkaakseen työtänsä, jonka oli keskeyttänyt kutsumattoman vieraan tunkeutuminen heidän maanalaiseen asuntoonsa.

Närkästyksissään tästä mielikuvituksensa tuottamasta harhaluulosta ja pettyneenä toivossaan, kun ei löytänytkään niitä, joita etsi, päätti nuori soturi jättää enemmät tutkimukset sikseen ja palata takaisin valoisampaan maailmaan. Hän kävi siis etsimään tikapuita ja löysikin ne hetken aikaa haparoituaan, sillä tämä osa luolaa oli käynyt pimeämmäksi, kenties sentähden, että tuli oli sammumaisillaan.

Hän lähti nyt paluumatkalleen Ariadnen-lankaansa myöten, nousten tikkaalta toiselle, mutta pimeyttä kesti yhä. Olisihan hänen jo pitänyt nähdä tuo päänsä päällä oleva pyöreä valoaukko. Mutta sitä ei näkynyt. Hän kapusi kärsimättömästi edelleen, ja tikapuut tuntuivat hänestä nyt kahta vertaa pitemmiltä, kun hän äkkiä satutti päänsä johonkin kovaan esineeseen. Hän hapuili käsin pimeydessä ja tunsi tulleensa tikapuiden yläpäähän, mutta aukko oli kadonnut, ja sen sijaan oli sen suulla nyt raskas paasi, joka tietysti oli sama, mikä hänen alas astuessaan oli aukon vieressä. Tahallaan taikka tahtomattaan oli joku sulkenut häneltä paluutien, ja hän oli vankina tuossa kamalassa, pimeässä ja autiossa vuoren luolassa.

11. VAASAN SATAMASSA.

Käyttäen hyväksemme samaa säälimätöntä oikeutta jolla oikukas kohtalo joskus jättää kuolevaiset epätietoisuuden tuskien kidutettaviksi, täytyy meidän nyt vähäksi aikaa jättää nuori luutnantti vankilaansa ja siirtyä takaisin Vaasaan, jossa rikas ja mahtava valtiopäivämies Lauri Larsson vihdoinkin oli lähdössä aiotulle matkalleen Tukholmaan ja valtiopäiville.