Part 13

Maisema muuttui toisenlaiseksi heti, kun ratsastajat tulivat suomalaisen väestön alueelle, joka kaitaisena kiilana pistää ruotsalaisen alueen keskestä Vähäkyrön pitäjän kohdalla aina merenrantaan asti. Tie kulki täällä enimmäkseen pitkin tuon muinoin tasavirtaisen Kyrönjoen rantaa, joka nyt, jääkahleistaan juuri päästyään, vallattomana vaahtoili matalain, leppää ja pajua kasvavain savirantainsa välissä. Aukeilla lakeuksilla näkyi jo jommoisiakin metsiä, jotka olivat sodan aikana saaneet aikaa kasvaakseen ja joita kirves ei vielä ollut haaskannut tervahautain tarpeiksi. Metsäin lomissa kohtasi kulkija jo tiheämmässä kuin äsken paremmin hoidetuita peltovainioita: entiset alat eivät tosin vielä kaikki olleet viljelyksessä, mutta pellot olivat hyvästi aidatut, paremmin ojitetut ja ulkonäöltään semmoiset, että selvään voi huomata maanviljelyksen olevan näillä tienoin pääelinkeinona. Talot tihenivät, mutta pienenivät samalla ja useimmat olivat yksinäisiä, paitsi kirkonkylässä, sillä suomalainen rakasti täälläkin yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä ja tahtoi asua väljästi; vain hämäläiset ovat toisinaan keräytyneet suuriin tiheästi asuttuihin kyliin, ikäänkuin pitääkseen puoliaan herraskartanoiden sortoa vastaan. Väestö kävi hiljaisemman, vakavamman ja juromman näköiseksi; kun ratsastajat tulivat näkyviin, lapsia juoksi aidoille ja naisia ikkunoihin katsomaan, mutta harvoin nyt enää lakkia nostettiin tervehdykseksi, ja veräjät sai matkustaja enimmäkseen itse aukaista, mitä hänen ei tarvinnut tehdä hilpeämmän ruotsalaisen väestön alueella lähempänä kaupunkia.

Melkolailla hämmästyttivät Bertelsköldiä lukuisat lapsilaumat, joita näkyi olevan matalimmissakin majoissa. Parissa paikassa nousi hän hevosen selästä ja meni pyytämään vettä juodakseen. Yleensä kohtasi häntä sama ilmiö kaikkialla: kymmenen tai parikymmentäkin paljasjalkaista ja vaaleatukkaista lasta, joilla ei ollut verhonaan muuta kuin paljas paita; nuorenpuoleinen mies useampain naisten avustamana ulkotyössä; muutamia harmaapäisiä eukkoja ja joku ukko ja hyvin harvoin joku 40- tahi 50-vuotias mies. Syy siihen oli selvä: rauhanteon aikana 17 vuotta tätä ennen oli tuskin yhtä täysikasvuista miestä neljää tahi viittä naista kohden, sillä lähes neljä viidettä osaa miehisestä väestöstä oli tuo hirvittävä sota niellyt. Mutta tästä ajasta alkaen huomattiin sekä täällä että muualla koko Suomessa vaikuttamassa eräs ihmeellinen luonnonvoima, joka kaikkialla elämässä pyrkii suurten häiriöiden hävittämää tasapainoa korjaamaan. Kaikki, tahi melkein kaikki avioliitot olivat siihen aikaan niin hedelmälliset, että aivan tavallista oli tavata samassa perheessä kymmenen, viisitoista, jopa kaksikymmentäkin lasta. Väkiluku lisääntyi niin nopeasti, että se -- osaksi kyllä pakolaisten palaamisen vaikutuksesta, mutta enimmäkseen kuitenkin tästä luonnon ihmeellisestä luomisvoimasta johtuen -- 27 vuotta rauhanteon jälkeen oli, mikäli tiedetään, kasvanut kaksinkertaiseksi ja noussut 29:stä hengestä 60:een henkeen neliöpenikulmaa kohti. Mutta tämä kansa oli lapsikansaa! Suurin osa Suomen poikia ja tyttäriä katseli nyt kirkkain sinisin lapsensilmin onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Ne olivat kummallisia aikoja, jotka eivät koskaan palaja. Mitä olisikaan silloin voitu tehdä kaikkien olojen uudistamiseksi ja uuden, vanhoista vammoista vapaan suvun kasvattamiseksi Herran pelossa ja totuuden valossa, tiedossa ja hyvissä avuissa!

Oli jo ilta, kun matkustajat maaherran neuvon mukaan päätyivät joen ahteella olevaan Vähäkyrön pappilaan. Kunnianarvoisa kirkkoherra Gumse, vanha viluinen mies, puettuna lammasnahkaturkkiin, päällyssaappaihin ja nahkakalottiin istui ulkoeteisen penkillä ja näytti parhaillaan läksyttävän erästä mylläriä, joka lakki kädessä ja suuresti huolissaan aina tuon tuostakin sipaisi jauhoista tukkaansa. -- Sen sanon sinulle, Antti, -- puhui rovasti isällisen hyväntahtoisella äänellä, joka oli omituisen ristiriitainen puheen sisällön kanssa, -- niin, sen sanon sinulle, vanha veräjänpylväs, että katalampaa talonkoiraa kuin sinä ei ole Vähäkyrön sillan ja Vöyrin pitäjänrajan välillä! Annat noiden filistealaisten varastaa hevosesi juuri nenäsi edestä, sinä näivettynyt nauris, etkä edes ärähdäkään, että nimismies olisi saanut siitä vihiä, ennenkuin ne metsään ennättivät, sinä vanha puuromylly! Luuletko sinä niiden istuvan ja odottavan tulevana sunnuntaina kirkossa luettavaa kuulutusta, sinä koninraaja? Huonosti tunnet Laurin, jos luulet, että hän tuo takaisin hevosesi!

Mylläri penkoi taas tukkaansa ja vastasi ällistyksissään, että hevonen oli kadonnut laidunhaasta, mutta kuka sen oli ottanut, sitä hän ei osannut sanoa. Sen hän vain tiesi, että hänen poikansa Jaakko, joka oli poiminut karpaloita metsässä, oli tänä aamuna nähnyt Laurin palaavan viuluineen eräistä kylässä pidetyistä häistä, ja sentähden hän ajatteli...

-- Pääsi on yhtä jauhoinen kuin tukkasi, Anttiparka, -- jatkoi vihastunut kirkkoherra samanlaisella ystävällisellä äänensävyllä, mutta katkaisi saarnansa siihen, nähtyään Bertelsköldin tulevan. Tämä läheni rovastia uteliaana tietämään, oliko hänen etsimänsä mies sama, jota tässä näyttiin epäiltävän ei enemmästä eikä vähemmästä kuin myllärin hevosen anastamisesta.

7. VÄHÄKYRÖN PAPPILAN SADIN.

-- Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria eli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti kiitollinen, jos saisin sen tietää, -- sanoi Bertelsköld kohteliaasti tervehtien.

Rovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin huolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta ilmeisellä kummastuksella. -- Olinpaikkansa? -- toisti hän. -- Laurinko olinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?

-- Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka taitaa asua näillä seuduin.

-- Asuako? -- toisti rovasti taas. -- Hm, hm, jos herra, niinkuin arvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori, niin -- suokaa anteeksi -- luuleeko herra Lauria mieheksi, joka jossakin asuu?

-- Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan aikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä oloistaan, -- vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille hänen erehdyksistään.

-- Oloistaanko? -- vastasi taas itsepäinen vanhus. -- Nuori mies, te saisitte yhtä hyvin kysyä pohjoistuulen oloja, kun se humisee tuolla koivikossa, missä se asuu. Sota on suuri onnettomuus, jolla Herra on etsiskellyt meitä meidän synteimme tähden; Jumala armahtakoon sitä, joka semmoista kokee. Te, joka olette nuori, ette suinkaan ole nähnyt muuta kuin arpia, mutta kysykää siltä maalta jolla seisotte: Ammonin lasten hevosten kaviot ovat sitä tallanneet. Mainitkaa vain Isoviha, ja te kuulette kivien puhuvan.

-- Suokaa anteeksi, mutta voiko se olla sama Lauri, jonka epäillään varastaneen myllärin hevosen?

-- Mitä sanotte? Minulla ei ole mitään todistuksia, ei ensinkään. Olenko sanonut, että hän on varastanut hevosen? -- Ja levottomasta silmäin räpytyksestä päättäen pelkäsi arvoisa pappi jostakin syystä antautua tästä asiasta pitempiin puheisiin.

-- Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmästi saada joitakin tietoja, mistä minun on miestä haettava. Jos hänet on nähty täällä päin tänä aamuna, voin kenties saavuttaa hänet vielä tänä iltana.

-- Hänetkö saavuttaa? -- Hm, hm, jos tyydytte vanhan miehen neuvoon, niin jääkää tänne yöksi ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota. Riitta, mene kokemaan makuutupaa! Luulen siellä olevan sijaa teille yhtä hyvin kuin jollekin toiselle.

Roteva, punaverinen tyttö ilmestyi samalla kartanolle ja toi hetken kuluttua sen vastauksen, ettei makuutuvassa tällä kertaa ollut muita kuin tuomarin pitkä kirjuri. Ajan kaunis ja vierasvarainen tapa näet vaati, että talossa aina oli isonpuoleinen lämmin huone valmiina levitettyine vuoteineen kaikkien matkustavain varalle, jotka kursailematta ja ilmoittautumatta niihin poikkesivat ja joille sinne hankittiin mitä he tarvitsivat, isäntäväen useinkaan edes tietämättä, keitä vieraat olivat. Aina tuon tuostakin, etenkin aamusella, lähetettiin joku palvelija katsomaan, keitä sinne oli poikennut ja mitä he ehkä tarvitsivat ja tätä sanottiin _makuuluvan kokemiseksi_, aivan niinkuin kalastaja aamulla kokee rysänsä ja lohipatonsa.

Nämä vieraanvaraiset satimet olivat erittäin paikallaan semmoisena aikana, jolloin niin vähän muita mukavuuksia oli matkustaville tarjona. Ei isäntä eivätkä vieraat tarvinneet nähdä sen suurempaa vaivaa kuin itse tahtoivat; Suomessa ei ollut ainoatakaan sanomalehteä, mutta jokainen matkustaja vastasi yhtä meidän aikamme sanomalehden numeroa ja maksoi kestityksensä läheltä ja kaukaa tuomillaan vereksillä uutisilla. Jos sattui niin, että sadin huomattiin koettaessa tyhjäksi, tunsi monikin kunnon maalaispappi samaa pettymystä kuin jos posti sinä päivänä olisi jäänyt tulematta.

Kenties oli luullun viskaalin ulkomuodossa jotakin, jonka johdosta rovasti Gumse toivoi tavallista runsaampaa saalista, sillä hän uudisti ystävällisen kutsunsa, käskien Riitan valmistaa sängyn vieraalle herralle; kirjuri voisi maata penkillä, ja mies saisi maata renkituvassa; hevoset oli juotettava ja talliin vietävä, sillä ruohoa oli haassa vielä kovin vähän; tulisi sitäpaitsi muistaa, kuinka oli käynyt Antin hevosen.

Bertelsköld suostui vain syömään illallista pappilassa sillaikaa, kun hevosia ruokittiin. Hänet vietiin talon matalaan saliin, joka yhdessä kahden kamarin ja keittiön kanssa muodosti tämän varakkaan pitäjän kirkkoherran ja hänen perheensä asunnon; apulainen, jolla oli palkkaa kolmekymmentä plootua, asui yliskamarissa. Katetun pöydän ääressä tapasi hän kodikkaan papinrouvan, joka oli puettu harmaaseen, kotona, omain lampaitten villoista kudottuun nuttuun; ja molemmin puolin häntä ruokahaluisen lauman lapsia ja lastenlapsia, jotka äänettöminä tyhjentelivät suuren puurokupin sisältöä. Ei siinä huolittu kursailla, sillä istuihan täällä joka päivä vieraita samassa pöydässä talonväen kanssa. Kun luultu viskaali nyt oli asetettu pöydän päähän kunnianarvoisan isännän viereen, niin se luultavasti oli ylimääräinen kunnianosoitus, joka voi johtua siitä, että hän ulkomuodostaan päättäen oli hienompaa säätyä kuin pappilan tavalliset jokapäiväiset vieraat.

Rovasti Gumsella oli paljon kyselemistä: mitä Vaasassa arveltiin valtiopäivistä; kuinka oltiin vaaliin tyytyväisiä; mitä rukiista maksettiin; oliko sota tulossa; mitä voi maksoi; kuinka oli Puolan asiain laita; kuljetettiinko täältä paljon paloviinaa salaa Ruotsin puolelle; oliko Rooman keisari pahastikin sairaana; kuka pääsisi Korsholman kihlakunnan voudiksi ja oliko siinä perää, että paavi aikoi luopua hallituksestaan. Sittenkun Bertelsköld oli näihin kysymyksiin vastannut minkä tiesi ja ehkä vähän enemmänkin, koetti hän taas kääntää puheen Lauriin. Mutta tuskin oli hän toisen kerran maininnut tämän nimen, kun syntyi äänettömyys, toinen katsoi toiseensa ja yksi pienimpiä poikia kysyi kuiskaten äidiltään, "tahtoiko vieras herra panna Laurin putkaan".

Selvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja kun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän oli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä taloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut viipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin kiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan opastaisi hänet Laurin asunnolle.

Kunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon seinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin keksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että myllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä opastaa, "jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin soihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten luona".

Kun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi sisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä estettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka, avojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika oppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan kummastellen katsellessa.

Luutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja oppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi kuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa vanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään tuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut isäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran hän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa pojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli maantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää, että noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa Laurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin ehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä olisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet ratsastustaan valoisana kevätiltana.

Kello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat suurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle vasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu ohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita ihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla suljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten ovet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten harvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.

Viimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat saviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja katajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo kauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää kilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä nousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi sääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle koivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso kosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni, hiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden kapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen helähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden latvoissa.

8. SEIKKAILUJA RAUHAN AIKANA.

Kuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi polku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran. Hevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan ihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä, kivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.

-- Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! -- huudahti Bertelsköld äreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja taluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet, mutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi kontaten pensaiden välitse eteenpäin.

-- Onko tie loppunut? -- kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen, että se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut nauramaan.

-- Ellemme kohta tule torpalle, niin panen sinut poikkiteloin satulaan ja annan maistaa koivurieskaa, -- jatkoi vihastunut kreivi.

-- Torpalleko? -- toisti poika. -- Mahtaisikohan olla torppa, joka näkyy tuolta puiden välitse? -- Sieltä näkyikin jokin tumma esine kuusien hämärästä varjosta.

Samassa lensi hän tiehensä kuin nuoli puunrunkojen sekaan. Istvan, joka kaiken aikaa oli häntä epäluuloisin silmin seurannut, päästi ohjansa ja lähti juoksemaan samaan suuntaan. Ennen pitkää olivat molemmat näkymättömissä.

Bertelsköldillä, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi pojan katoamisesta, ei ollut muuta neuvoa kuin kytkeä hevoset puuhun ja lähteä jalkaisin sinne päin, mistä tuo tumma esine häämötti öisen sumun läpi. Ei hän ollut monta askelta astunut, kun huomasi erehdyksensä. Se, mitä hän oli luullut ihmisasunnoksi, olikin vain iso sudentarha, joka oli rakennettu yhteenliitetyistä puunrungoista ja sisäpuolelta varustettu satimella. Rungot oli kuitenkin useista paikoin maahan revitty, ja koko laitoksen rapistunut tila osoitti, ettei sitä nähtävästi oltu moneen vuoteen katsottu eikä hoidettu alkuperäistä tarkoitustaan varten. Tämä sadin oli kaikin puolin epämiellyttävämpi kuin tuo vieraanvarainen Vähäkyrön pappilan sadin.

Bertelsköld jäi kuuntelemaan. Ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus niinkuin meren pohjalla: ei ainoatakaan lintua, ei ainoatakaan tuulahdusta; etäältä vain kuului hiljainen, niinkuin miljoonain sääskien siivistä lähtenyt suhina. Paikka oli ylänteinen, mutta aivan sen vieressä oli räme, ja sen yllä häilyi läpinäkymätön sumu. Tämä näytti yhä enemmän laajenevan; se liukui kuin kevykäinen pumpulinen järvi puiden juurien ja runkojen ylitse; latvat vain näkyivät vielä kevätyön omituisessa kirkkaudessa. Vähitellen nousi sumu yhä korkeammalle, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kuljeksiva ritarimme oli niin kokonaan sumun sisässä, ettei voinut erottaa esineitä kymmenen askelen päähän.

Hän huusi; ei kaikukaan vastannut. Hän vihelsi; ei vastausta. Hän luuli kuulevansa taittuneen oksan rasahduksen ja pyrki sinne päin; hän oli pettynyt; se oli ehkä metso, joka oli lentänyt jotakin kuivettunutta oksaa vasten. Ei ollut enää epäilemistäkään: tuo petollinen opas oli tahallaan vienyt hänet eksyksiin erämaahan, ja hän luuli aavistavansa syynkin siihen. Häntä oli luultu matkustavaksi viskaaliksi, ja kuta enemmän hän muisteli sitä varovaisuutta, millä oli Laurista puhuttu, sitä selvemmin ymmärsi hän, että Jaakko mahtoi olla jossakin liitossa tämän seikkailijan kanssa ja oli tahtonut johdattaa hänen luulotellun takaa-ajajansa harhaan, antaakseen rosvolle tiedon vaarasta.

Suutuksissaan ja pahalla tuulella hapuili Bertelsköld edelleen erämaassa, tietämättä minne meni. Ei häntä se huolettanut, että ruoho oli märkää ja yöilma kolea; milloin sieltä, milloin täältä luuli hän kuulevansa toveriensa äänen. Mutta jatkettuaan tätä työlästä vaellusta, niinkuin hänestä tuntui, lähes penikulman, oli hän jälleen sudentarhan luona, josta hän jo aikoja sitten oli lähtenyt. Hän oli kulkenut miltei säännöllisessä kehässä paikan ympäri.

Vähän ajan kuluttua kuului metsästä selviä askeleita. Jotakin liikkui sumussa, ja heti sen jälkeen hyppäsi solakka haamu ihan hänen ohitsensa. Se oli tyttö; sillä oli valkoinen päähine ja luultavasti se ei häntä nähnyt, sillä kuultuaan huudon: "odotapas vähän!" säpsähti se ja katsahti hämmästyen taaksensa, mutta pakeni taas linnun nopeudella ja katosi usvaan.

Vaikka tyttö niin nopeasti vilahtikin hänen ohitsensa, oli Bertelsköld kuitenkin suureksi kummastuksekseen luullut tuntevansa hänen piirteensä. Jollei se ollut utukuva, haltiatar, aavenäky, niin oli se ainakin hämmästyttävästi samannäköinen kuin eräs hyvin tuttu henkilö, jonka hän oli tavannut kaksitoista tuntia sitten Vaasassa -- sama, joka oli vappuna ratsastanut hänen hevosellaan -- pelastanut hänet aamupäivällä merimiesten käsistä -- sanalla sanoen: vallaton ilkamoinen pikku porvaristyttö Ester Larsson.

-- Ester! Pikku, kaunis Ester, hennotko jättää minut yksinäni tähän erämaahan? -- huudahti nuori luutnantti hänen jälkeensä, hämmästyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta.

Ei kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen tyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen taa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi päähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä sovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan mielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut hetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja silmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä erämaassa näin kaukana Vaasasta.

Tyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki viimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli hän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin puunrunkojen lomitse.

Se oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman lyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen talonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö -- ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun -- seisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: -- Mitä herra tähän aikaan metsässä tekee?

-- Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? -- vastasi kreivi tyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka voisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.

-- Minä hakkaan mastopuita, vastasi mies kuivasti.

-- Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka karkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut palvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?

-- Muistelen kohdanneeni erään pojan, -- virkkoi mies.

-- Missä hänet kohtasitte? Ja milloin?

-- Puolenpäivän aikana maantiellä.

-- Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun tulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.

-- Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi sängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.

-- En pyydä neuvoja, -- vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi -- vaan toivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte ansaita hyvän päiväpalkan.

-- Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, -- vastasi mies välinpitämättömästi. -- Opastaa teitä en voi; minulla on urakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän neuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne mastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä. Ettekö kuule mitään?

-- Luulen kuulevani suhinaa, niinkuin paarma surisisi ikkunaa vasten.

-- Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa lähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö koskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita vasten?

-- Luuletteko sitä meren kohinaksi?

-- Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta ette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on teillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden tunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta samalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me saamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne pojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille onnea matkalle.

-- Ettekö tahdo ansaita kymmentä plootua?

-- Mastoni maksaa viisikymmentä. Jumala olkoon kanssanne.

Ja näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne vast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa tuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken nähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli hänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä paljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana Unkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan hälvenemistä.

Sallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld, kunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia edes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka vihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku vielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se oli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi unkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta kuin minne oli lähtenyt.