Part 12

-- Aivan oikein, onkin jo aika, etteivät vasta leivotut kyynäräherrat vie voittoa vanhoista kavaljeereista, -- vastasi maaherra kiivaasti. -- Tiedätkö, Kaarle, että tuohon alukseen kohta astuu valtiopäivämies, jolla on rauha taskussaan? Myyrä menestyy kolossaan, ja kauppiaan näköpiiri ulottuu tiskin takaa puodin oveen. Nuo rauhan sankarit voisivat myydä Riian tynnyrillisestä omenoita, Narvan voittomerkit suolakapasta ja koko Pietarin kaupungin pohjanahkanpalasesta. Mutta voinko minä sitä estää? En, paha kyllä, en, olemme pahaksi onneksi vapaita kansalaisia; Vaasan maaherra on tätä nykyä vähempiarvoinen kuin Pietarsaaren pormestari! Ah, kuinka loistava menestys meillä olisi! Me saisimme voiton, joka hankkisi meille takaisin alueemme tuolla puolen Nevajokea! Me saisimme kostaa kaikki tappiomme! Ja yhtäkaikki sanotaan meille, että meidän tulee odottaa! Ikäänkuin meillä olisi aikaa odottaa, meillä vanhoilla sotureilla, Kaarle-kuningas vainajan aikaisilla (tässä kohotti maaherra hattuaan niinkuin vanhat karoliinit aina tekivät kuninkaan nimeä mainitessaan)! _Parbleu, Charles_, ne jotka jälkeemme tulevat, malttakoot mielensä, jos heitä haluttaa. Mutta meidän, joilla on vain muutamia päiviä jäljellä, meidän täytyy korjata kunniamme, emmekä me saa antaa hiirien nakertaa Kaarle-kuninkaan muistoa!

-- Setä tarkoittaa myssyjä, -- jatkoi Bertelsköld naurahtaen, mutta vanhan sotilaan muistoista lämmenneenä.

-- Mitä se merkitsee?

-- Eno ei siis ole kuullut, että kuningas Fredrikin sana on tullut historialliseksi: "Sie sind alle Nachtmützen." [12]

-- Fredrik-kuninkaalla on toisinaan sukkelatkin sanansa; sopisi kumminkin Ruotsin kuninkaalle itselleenkin, ettei hän painaisi yömyssyä liian syvälle korviinsa. Mutta tuo Larsson on vimmattu mies, joka rohkeudellaan, viekkaudellaan ja porvarissäädyssä nauttimallaan vaikutusvallalla voi pilata koko kunniakkaan yrityksemme. Jos valta olisi ollut minulla ja minä olisin määrännyt vaalin, ei häntä ikinä olisi valittu. Se on Hornin ohjelman seurauksia; roskaväki anastaa vallan aatelistolta ja tallaa valtakunnan kunnian lokaan. Mutta se mies on nyt valtiopäivämies; sitä ei voi lempokaan auttaa; hän hankkiutuu juuri Tukholmaan lähtemään. Antaisinpa vuoden tulot koko läänistäni sille, joka voisi estää hänet lähtemästä.

-- Suokaa anteeksi, eno, että satu tuulesta ja päiväpaisteesta muistuu mieleeni. Ettekö imartelevalla alavuudella -- pitämällä esimerkiksi päivälliset hänen kunniakseen -- voisi taivuttaa tuota jäykkää miestä ja lähentää häntä puolueeseenne?

-- Turhaa vaivaa! Tunnen nuo Pohjanmaan kansanvaltaiset: ikimuistoisista ajoista asti he eivät tunnusta muuta ylimystöä kuin kirkon ja rahan ylimystön. Periaatteihinsa piintynyt mies on aina vaarallinen, ja sellainen on Larsson. Hänellä on olemassa ainoastaan kuningas ja kansa eikä mitään niiden välillä. Kuningas Fredrik tuntee hänet, kuningatar suosii häntä, ja lisäksi hän on Plomgrenin, Kjerrmanin ja muiden vaikutusvaltaisten Ruotsin porvarien läheinen ystävä, puhumattakaan Suomesta, jossa hänellä on ehdoton kannatus. On vain yksi keino hänen lannistamisekseen.

-- Ja se on?

-- Hänen omain säätyveljiensä kateus. Jos hänen lähtöänsä voidaan viikonkaan viivyttää, niin ettei hän ehdi valtiopäivien alkuun, niin ei hänestä ole vaaraa. Mutta minä en osaa kulkea mutkateitä. Minulla on viskaali, -- kas tuossa, niinhän mies tulee kuin käskettynä! Spolin!

Se, jota näin puhuteltiin, oli pienoinen, kalvakka, laiha ja vaaleaverinen mies, puettuna kuluneeseen, mutta hyvästi harjattuun, isoin messinkinapein komeilevaan ruskeaan takkiin ja hän tuli ratsastajia vastaan kehnoissa talonpoikaiskärryissä ajaen. Maaherran huudon kuultuaan hän seisahtui, hyppäsi kiireesti alas kärryistä ja lähestyi niin nöyrästi kumarrellen kuin olisi aikonut poimia kiviä maantieltä. -- No, -- jatkoi maaherra, -- kuinka ovat asiat?

-- Hyvästi tai pahasti, aina sen mukaan, miten teidän armonne käskee, -- vastasi viskaali varovasti ja luoden kysyvän syrjäkatseen nuoreen kreiviin.

-- Mitä tuo merkitsee, herra koiransilmä? Puhu suusi puhtaaksi; tämä herra on minun sukulaiseni. Parin päivän perästä on meri auki; kauppiaamme aikovat lähteä merille. No, Spolin?

-- Tulli ei voi panna esteitä eteen. Paperit ovat selvät.

-- Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies, ettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?

-- Teidän armonne -- pyydän alamaisuudessa kysyä, onko selkäni turvattu?

-- Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta harjoittaa?

-- Korkein haluni on vain noudattaa teidän armonne käskyjä.

-- Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään asemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi. Olen ajatteleva virkaylennystäsi.

-- Teidän armonne -- kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään Tukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.

-- Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen asiansa. Lähtekäämme, Kaarle! -- Ja kun maaherrasta nähtävästi oli vastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen kaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä heittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn, kuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän siinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman pituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa satamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman voutikunta.

-- Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld, heidän ratsastaessaan edelleen. -- En tiedä, minkätähden ratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.

-- Niin oli minunkin ratsupiiskallani, -- sanoi maaherra leikillään. -- Lempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä lokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä kyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava. Ei, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan paremmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt sitävastoin... Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?

-- Ratsupalvelijani Istvan.

-- Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä milloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee jokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen pyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin eilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka ei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot hyvät -- kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin vasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan puikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?

-- Siitä asiasta täytyisi kertoa kokonainen seikkailu, enoseni.

-- Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä vanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. _Par miracle_, tekeepä mieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin. Sarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.

5. RAHARUHTINAS.

Tämän kertomuksen aikana oli rikkaan Lauri Larssonin talo vielä melkein samassa kunnossa kuin 16 vuotta sitten, jolloin se korjattiin Isonvihan jälkeen. Sama matala sali, samat neljä kamaria, sama suomalainen pirtti ja makuutupa tarvekaluineen, se vain eroa, että huoneet olivat nyt pulskemmasti laudoitetut ja että osa huonekaluista oli valkealla öljyvärillä maalattu, mikä siihen aikaan oli suurta komeutta. Torin vieressä oikealla puolen vanhaa kartanoa oli uusi kartano, jossa asui vanhin poika Lauri lukuisan perheensä kanssa; vasemmalla puolella oli vanhempi, tytär Kaisan omistama kartano, jossa hän asui ylpeän ja mahtavan miehensä, raatimies Blomin kanssa. Kaikki kolme, Larsson itse, poika ja vävy pitivät kukin omaa kauppaansa omissa puodeissaan kilpaillen pohjalaisten tapaan tervamiehistä, voinkaupitsijoista ja suolankaupasta, mutta harjoittivat laivaliikettä yhtiömiehinä ja vallitsivat siten paikkakunnan merenkulkua. Voi sanoa, että heidän keskensä vallitsi rauha ja liitto ulkomaan asioissa, mutta alituinen kiista oman maan markkinoilla -- sopu ja yksimielisyys, kun oli taisteltava vierasten kilpailua vastaan, mutta samalla myös keskinäinen kilpailu, josta voi syntyä aika jupakoita. Jos kaksi heistä oli matkalla joillekin suurille sisämaan markkinoille, ajoivat he, jos vain pääsivät, yöllä toistensa sivuitse, ennättääkseen tuntia ennen anastamaan itselleen parhaat ostajat; ja jos joku ennen tuntematon hämäläinen tahi savolainen talonpoika tuli, niinkuin silloin oli tapana, Vaasaan, riensi kukin kilvan houkuttelemaan häntä puolelleen, luvaten kukkuraisia suolamittoja tai niin ja niin monta savipiippua kaupantekijäisiksi. Mutta kaikki tämä ei estänyt poikaa ja vävyä ulkonaisesti osoittamasta vanhalle porvariskuninkaalle ja hänen suurille pääomilleen ylen suurta kunnioitusta, niin että he ulkonakin puhuttelivat häntä hatuttomin päin, eivätkä koskaan huoneessa vastanneet hänelle istualtaan. Sitäpaitsi kokoontui koko tämä suuri perhekunta sunnuntaipäivinä jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille vanhemman Larssonin kotiin, ja silloin istui vanhus siellä kuin patriarkka Aabraham, rehevänä ja yksinvaltiaana, lastensa, lastenlastensa ja palkollistensa keskellä suuren perhesalin pitkän pöydän ääressä.

Nyt ei ollut sunnuntai, vaan päinvastoin tulinen arkikiire; mutta kuitenkin nähtiin klo 11 aikana aamupäivällä molempain naapuritalojen asukasten lapsineen ja kaikkineen astuvan juhlavaatteissa vanhaan taloon. Ei ollut helppo asia pujotella siinä hevosten ja ihmisten välitse, jotka täyttivät pihan. Talonpoikia, merimiehiä ja joitakuita arvokkaampia kaupunkilaisia oli keräytynyt portaille ja eteiseen sisäänpääsyä odottamaan. Pirttiin oli pöytä katettu kaukaisille liiketuttaville; leipomatuvasta, jossa Veronika alipäällikkönsä Esterin kanssa komensi kolmea tahi neljää palavissaan juoksentelevaa piikaa, höyrysi vasta leivotun leivän suloinen lemu; makuutupa oli tulleiden matkamiesten hallussa. Asianlaita oli se, että saaristo vast'ikään oli jäistä puhdistunut, ja Larsson oli viiden aluksensa kanssa lähdössä Tukholmaan. Tuhansia tehtäviä oli siis ennen lähtöä suoritettava, ja kaikki asiat, jotka vaativat esimiehen henkilökohtaista käsittelyä, oli nyt ratkaistava. Mutta ennenkuin perheenisä ja päämies lähti merelle, oli perheen määrä ottaa osaa yhteisiin lähtöpäivällisiin.

Hälinän ja tungoksen ylimmillään ollessa astui kartanolle nuori kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld nostamaan Larssonilta erästä Tukholmasta tullutta kreditiiviä. Hieno ja ylhäinen kun oli ja puettuna vaatteihin, jotka olivat omansa kaikkia Vaasan tyttöjä ihmetyttämään, näytti hän olevan vähän hämillään tullessaan näin lähelle noita takkuisia kansalaisiaan ja odotti nähtävästi, että portailla oleva väkijoukko itsestään siirtyisi hänen tieltään. Mutta siinä hän erehtyi; ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ja paria tervaista merimiestä näytti tämä tien tukkiminen huvittavankin. Herra kreivi sai odottaa ja odottaa mielestään kenties liiankin kauan.

-- Olkaa hyvä ja siirtykää tieltä! sanoi hän merimiehille käskevällä äänellä.

-- Herra hiljentää vauhtia, ettei töksähdä, -- sanoi toinen merimiehistä, katsellen häntä pilkallisin silmin.

-- Siirtykää, minulla ei ole aikaa odottaa kauemmin! -- toisti Bertelsköld.

-- Ei Jumala ole kiirettä luonut, -- vastasi toinen merimies kädet housujentaskuissa.

Samassa juoksi solakka tyttö, jauhoista aivan valkeana, kartanon poikki, lensi portaita ylös ja puikahti, sukkelasti kuin kissanpoika, tungoksen läpi, jättäen kuitenkin ohi kiitäessään selviä leipomatuvan merkkejä kreivin hienoon siniseen verkatakkiin.

-- Ester, -- huusi kreivi hänelle, -- sano isällesi, että minä haluan puhutella häntä!

Tyttö pysähtyi hetkiseksi, katsahti häneen vilkkailla, ruskeilla silmillään ja katosi sitten eteiseen.

-- Seis, risteilijä! Älä luovi virrassa, muuten joudut tuuliajolle! -- jupisi edellinen merimies ja laski pikisen kätensä tuttavallisesti kreivin olalle.

Arvattavasti ei tarkoitus ollut paha, mutta Bertelsköld ei nyt ollut leikkituulella. Hän koppasi merimiestä niskasta ja heitti ennenkuin toinen osasi tällaista temppua odottaakaan, hänet alas portailta.

Semmoista kohtelua ei vaasalainen matruusi toki voinut sietää. Tuskin oli kaatunut uros jälleen päässyt jaloilleen, kun hän vihapäissään hyökkäsi takaisin portaille, ja samalla tarttui toinen Ahdin poika Bertelsköldiä kaulukseen.

-- Ruori tiukasti alatuuleen! -- huusi merimies.

Tilanne oli vaarallinen ja olisi käynyt vieläkin vaarallisemmaksi, ellei tuo pieni jauhoinen tyttö taas olisi tunkeutunut esille taistelevain väliin, jolloin merimies hellitti otteensa. -- Isä tulee heti! -- kuiskasi hän ja kiiti kuin raketti jälleen leipomotupaan piiloutuen oven taa nähdäkseen, miten taistelu päättyisi.

Bertelsköld käytti tilaisuutta hyväkseen, juoksi kartanolle, asettui selin seinää vasten ja paljasti miekkansa. -- Varokaa korvianne! -- huusi hän.

-- Kaikki miehet kannelle! -- vastasivat merimiehet, koppasivat kukin kankensa ja hankkiutuivat tappelemaan. Kartanolla nousi melu ja hälinä. Useimmat merimiehet kävivät toveriensa puolelle. Pari sotamiestä, jotka sattuivat olemaan joukossa läsnä, asettautuivat ahdistetun puolelle, ja talonpojat, joita tämä ilmainen näytelmä suuresti huvitti, valelivat öljyä tuleen. -- Lyökää päälle vain! -- huusivat he. -- Puu terästä vastaan! Riuhtaiskaa vartaat heidän käsistään ja paistakaa niillä silakoita! Puikaa heitä, niin että ruumenet pölisee!

Näytti jo olevan syntymässä yksi noita käsirysyjä, jotka olivat ennen ja muutamin paikoin ovat vieläkin miltei jokapäiväisenä huvituksena Pohjanmaan kaupungeissa -- kun portaille ilmaantunut vanhan Larssonin kookas hahmo teki metelistä pikaisen lopun. -- Kuka uskaltaa pitää pahaa ääntä minun kartanollani? -- huusi hän mahtavalla äänellä. -- Pois kanget! Niin totta kuin minä olen herra täällä, niin Jumala armahtakoon sitä, joka mukisee sanallakaan vastaan! Ja te, nuori herra, joka unohdatte, ettette nyt seisokaan turkkilaisten ja pakanain keskellä, pistäkää miekkanne tuppeen, jos henkenne on teille kallis, ja astukaa sisään minun luokseni! Minä sanon teille, ettei hiuskarvaakaan nykäistä päästänne.

Hälinä kartanolla lakkasi heti paikalla, ja nostetut aseet vaipuivat itsestään alas.

Bertelsköld ei olisi ollut suuren prinssi Eugenin oppilas, ellei hän olisi katsonut kunniakasta peräytymistä paremmaksi kuin vaarallista asemaa, jossa voitto voi helposti kääntyä tappioksi. Hän seurasi siis kutsumusta huolettomasti ja välinpitämättömästi ja astui väistyvän väkijoukon välitse Larssonin saliin. Tämä oli puolillaan odottavia, joista yksi kerrallaan laskettiin vasemmalla olevaan konttoriin. Kreivi sai seisten odottaa halvimman päiväläisen vertaisena, kunnes hänen vuoronsa tuli. Tapahtuiko tämä erityisessä tarkoituksessa vai oliko tapa semmoinen? Hän ei sitä tiennyt, mutta hänen ylhäinen nuori verensä joutui taas kuohuksiin tästä uudesta nöyryytyksestä, jonka tuo rajattoman ylpeä raharuhtinas -- kuten hän luuli -- tahallaan hänelle valmisti.

Vihdoin tuli hänen vuoronsa, ja hän astui tuohon vähäpätöiseen huoneeseen, joka oli tämän rikkaan ja arvokkaan kauppahuoneen ainoa konttori. Pähkinäpuusta tehty kaappi, maalaamaton tamminen pöytä, samanlainen pulpetti, rautainen raha-arkku, yksinkertainen yhden miehen maattava sänky ja kolme tai neljä kömpelötekoista tuolia -- siinä olivat konttorin ainoat huonekalut. Pulpetin ääressä hikoili vanha kirjanpitäjä Grenman tuhansien huolien painamana, kynä kummankin korvan taa pistettynä; pöydän ääressä istui mahtava Lauri Larsson itse, edessään suuri kasa kirjeitä ja konttorikirjoja. Sen useampia henkilöitä ei tässä konttorissa ollutkaan.

Bertelsköld esitti tuhannen riksin kreditiivin, mutta sanoi, ehkä ylpeämmin kuin mihin Larsson oli tottunut, että hän toivoi viimeisen kerran tarvitsevansa vaivata miestä, jolla oli niin vähän aikaa puuttua moisiin pikkuasioihin.

-- Herra mahtaa olla muukalainen tässä maassa, -- vastasi Larsson kylmästi, ottaessaan raha-arkustaan muutamia kirkkailla rikseillä täytettyjä pusseja. -- Jos tuntisitte täkäläiset olomme, niin ehkä oivaltaisitte, että hävitettyä maata, jommoinen meidän maamme on, ei temmata voipumuksestaan kursailemalla ja kumartelemalla luulotellun kunnian edessä, vaan rehellisellä ahkeruudella ja suurimmilla ponnistuksilla. Teistä, joka ette ole nähnyt toisia aikoja, voi näyttää siltä, että meidän halpain porvarien tulisi pitää suurena kunnianamme tulla teitä vastaan portaille ja nöyrimmästi anoen pyytää teitä tekemään hyvin ja ottamaan rahamme vastaan. Mutta minä, nuori herra, olen nähnyt ne päivät, jolloin tässä maassa ei ollut viidenkymmenen penikulman alalla sen vertaa, millä olisi ostanut kymmenen tynnyriä suoloja, ja jolloin Görtzin täytyi verta imeä, haaliakseen kokoon summan, jota te sanotte pikkuasiaksi. Suokoon Jumala, ettette koskaan näkisi semmoisia aikoja; silloin ehkä oppisitte työtä ja työn hedelmiä paremmin kunnioittamaan. Tässä ovat rahat. Hyvästi; toivotan teille onnea matkallenne.

6. ERÄS HUVIRETKI v. 1738.

-- Sinä ratsastat kaupungista pohjoisen tullin kautta. Tultuasi Veikariin kääntyy kyläntie vasemmalle kädelle merenrantaan, mutta sinä seuraat valtatietä Kyrönjokea pitkin Vähäkyrön kirkolla olevan sillan luo. Sieltä menee rantatie pohjoiseen päin Vöyriin ja Uuteenkaarlepyyhyn, mutta sinä pysyt oikealle kädelle kääntyvällä ylämaan tiellä, joka vie Isokyröön, ellet katso paremmaksi olla yötä Vähäkyrön pappilassa, mikä olisi turvallisempaa, sillä maankiertäjät tahtovat näillä tienoin häiritä matkamiestä.

-- Minä kiitän teitä, eno, ja toivon olevani ylihuomenna taas kotona.

-- Mieluummin soisin, että jättäisit seikkailusi siksi, kunnes voin antaa sinulle miehiäni mukaan. Tätä nykyä en voi luovuttaa ainoatakaan miestä; roistoväki on liikkeellä; itse olet nähnyt, millä tuulella se on. _Par honneur, Charles_, vapaudesta olen saanut kylläkseni. Olla maaherrana ja joka askelella tuntea jalassaan paula, jonka nimi on perustuslaki, etuoikeudet, tuomioistuin -- se on sietämätöntä! Perhana! Anna minullekin hiukkanen vapautta kotitarpeikseni -- vapautta karata noiden riivattujen kimppuun, kun ne käyvät kovin nenäkkäiksi -- vapautta antaa heille aika löylytys, niinkuin tapamme oli Kaarle-kuninkaan aikana Puolassa -- ja vielä saamme nähdä, että siitä on hyötyä maalle ja valtakunnalle. Mutta ethän ole vielä sanonut, mikä tuottaa Isokyrön talonpoikaislurjuksille sen kunnian, että käyt heidän luonansa.

-- Haluan vain huvikseni katsella tätä maata vähän enemmän kuin mitä Korsholman vanhoilta valleilta voin nähdä. Ja sitä paitsi, enoseni, tekee mieleni tavata isäni vanhaa sotatoveria, tuota Lauria eli Laurikaista, joka kuuluu olevan jossakin Kyrön pitäjässä ja jota äitini käski minun kuulustella siltä varalta, että hän olisi avun tarpeessa.

-- Ole varuillasi! Nuo entiset kivekkäät eivät aina ole käytökseltään aivan hyvässä maineessa. Muutamat heistä ovat asettuneet rauhallisesti entisille tiloilleen ja käyvät nyt metsäin ja soiden kimppuun yhtä tuimasti kuin muinoin ahdistivat venäläisten kuormastoja. Mutta toiset, jotka eivät ole oikein osanneet rauhaan tottua, ovat asettuneet autiotiloille metsiin ja harjoittavat siellä kaikenlaisia syrjäammatteja, mikä ei oikein miellytä kruununpalvelijoita, esimerkiksi kruununmetsäin luvatonta hakkuuta, viinanpolttoa, salakuljetusta ja tuon tuostakin vaihteen vuoksi pientä rosvoustakin maanteillä. Meillä on, Kaarle, ollut uusi yhteiskunta rakennettavana, ja sellaista ei saada yhdessä miespolvessa valmiiksi. Paljon on vielä tekemättä, paljon täytyy vielä sietää semmoista, jonka vain vähitellen saamme lain ja asetusten alle taipumaan. Näiden vanhain kivekkäiden kanssa me vasta pulassa olemme. Väestö pelkää heitä kuin itse perkelettä; mahdotonta saada todistajia, ja nimismiehet eivät uskalla heidän pesiinsä ilman suuria miesjoukkoja. Sanon vieläkin kerran, ole varuillasi, poikaseni; älä lähde metsiin seikkailemaan.

-- Eno saa olla huoleti; minä olen aseistettu, ja Istvan tulee kanssani.

-- Niinkuin tahdot; olen sinua varoittanut, mutta en sentään aio kehoittaa vanhan ystäväni poikaa mihinkään pelkuruuteen. Näkemiin siis! Sillaikaa tahdon katsoa, mitä voisi tehdä tuon juutalaisen, tuon Larssonin suhteen, jonka niskoille lempo itse jonkin käräjäasian hankkikoon. Mutta kun tuli puhe hänestä, etpä ole vielä sanonut minulle mielipidettäsi hänen kartanollaan tapahtuneesta kahakasta. Entä jos sillä voisi estää hänen lähtönsä... Annammeko vangita merimiehet?

-- Ei, enoseni, ei, minä pyydän teitä, antakaa asian jäädä siksensä. Tahdotteko sekoittaa minut käräjäjuttuun?

-- Saatatpa olla oikeassa. Voin ehkä keksiä muitakin keinoja. Hyvästi ja -- vielä sananen! Jos sinua hätyytetään metsissä, niin sano niille konnille nimesi. Lohtajan metsistä aina Lapväärtiin asti ei ole yhtään roistoa, joka ei olisi valmis menemään hirteen Kustaa Bertelsköldin pojan puolesta. Jumala niitä riiviöitä siunatkoon, on niillä toki sydän povessa riekaleisen koiranturkkinsa alla...

Neljännestunnin kuluttua tämän, maaherra, kreivi Frölichin ja hänen vieraansa, nuoren kreivi Bertelsköldin välillä tapahtuneen keskustelun jälkeen nähtiin tämä jälkimmäinen uskollisen palvelijansa Istvanin seuraamana ratsastavan harmaantäplikkäällä hevosellaan Bogatirilla Vaasan pohjoisesta tulliportista. Nuori aatelismies oli pukeutunut yksinkertaiseen ratsastajanpukuun ja pistänyt satulakoteloonsa pari vankkaa, isältään perimäänsä ratsupistoolia; mutta isän suunnattoman suuri lyömämiekka oli jo, rauhan ja muodin vaikutuksesta, vaihtunut kaitaiseen, hienointa unkarilaista tekoa olevaan pistomiekkaan. Istvanilla sitävastoin oli turkkilainen damaskolaismiekka ja olalla, paitsi reppua, lyhyt musketti.

Kello oli 3 iltapäivällä, päivä oli kaunis ja kirkas, vaikka vähän kolea. Molemmat ratsastajat ajoivat keveätä hölkkää koilliseen päin, ja kohta olivat Vaasan matalat puutalot ja kunnianarvoisa vanha kivikirkko jääneet heidän taakseen. Ensimmäinen penikulma oli silloin niinkuin nytkin suureksi osaksi metsätöntä, tasaista ja yksitoikkoista, ainoastaan siellä täällä oli peltovainioita, joiden ruokaisessa savimaassa kasvoi vihantaa laihoa. Kyliä ja taloja oli niin ikään harvassa siihen nähden, että seutu oli niin lähellä eteläisen Pohjanmaan pääpaikkaa ja siihen aikaan varakkainta kaupunkia; laveita aloja oli vielä autiona, mutta näkyvissä olevat talot olivat kaikki isoja ja vastarakennettuja. Kaikenlaisia kuormia tuli tiellä vastaan pakottaen ratsastajat aina ojanreunalle väistymään. Silminnähtävää oli, että näiden seutujen ruotsalaisella väestöllä, joka oli luonteeltaan levotonta ja joka harjoitti etupäässä tervanpolttoa, merenkulkua, maakauppaa ja laivanrakennusta, ei vielä ollut ollut aikaa korjata Isonvihan hävityksiä maanviljelyksen alalla, varsinkin kun Pohjanmaan talonpojilla oli oikeus harjoittaa merenkulkua Ruotsiin. Kuuluisa Vaasan ruis kasvaakin vain osaksi kaupungin läheisimmässä ympäristössä, sillä tämän oivallisen viljalajin varsinaiset kasvupaikat ovat ympärillä olevissa Vähäkyrön, Isokyrön, Laihian ja Ilmajoen suomalaisissa pitäjissä.