Part 10

-- Mutta, -- sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa käsiinsä, -- kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt ja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?

Vanhus jatkoi kysymystä kuulematta: -- Minä juoksin ratsastajain perässä niin kauan kuin jaksoin -- päivän -- kaksi päivää -- viikoittain -- kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan. Venäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät minun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille: antakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä yksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja kuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä. Minulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua. Sitten en osannut takaisin -- kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni köyhänä kuljeksien ... ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa... olihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala olisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.

-- Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka sokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme tytärtäkin?

-- Kolme tytärtä ... kaikki kauniita kuin päivän valo ... ja nuorin niistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista. Mutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän tiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?

Ukon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja halasi häntä nyt kuumin kyynelin. -- Ettekö enää tunnekaan minua, isä kulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. -- Minähän olen teidän oma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät Ruotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka olen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä luotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että on Jumala!

Vanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin kovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta nyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin varmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma muinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan yksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen unissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi köyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän yht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä onnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen Jumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.

-- Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat! -- kuiskasi hän. -- Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko meidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta yhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas olevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan kadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa. Katselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee laupeudessa!

Ja he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan -- tuon keväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan etsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet jälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen niemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi vainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi vaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja haasta kellojen kalke -- kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

VÄLSKÄRIN YHDESTOISTA KERTOMUS.

PORVARISKUNINGAS.

-- Mihinkä viimeksi lopetimme? -- kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen seura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä. Juhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle on suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten tähden.

-- Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, -- vastasi pikku Jonathan nopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli ankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten läsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.

-- Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin ihmiset tulivat taas järkiinsä, -- vastasi koulumestari, vetäen hänelle ominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.

-- Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja tappeluun Gärdingen luona, -- puuttui puheeseen postimestari, kapteeni Svanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti sodalle.

Mutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. -- Eikö isoäiti muista erämaiden kevättä? -- huudahti hän. -- Olivathan kuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä, ja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha Tuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.

-- Nyt muistan sen, -- vastasi isoäiti. -- Olipa hyvä, että kerrankin toki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta noin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta häistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä vierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin, mitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä korkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä konnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä kauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy tunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa; viekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana. Mutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa tunnotonta miestä!

-- Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut parempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, -- vastasi välskäri sävyisästi. -- Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta? Eipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen rehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään. Sillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että kavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta, mikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain naapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin aikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä -- niin siltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä oikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot vieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata runsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on siinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka kiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee hämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene koristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena; se ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi istuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet "hyve on sekoitus hyvää ja pahaa", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on, että Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies ja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan mikään huono mies.

-- Katinkultaa -- väärää kultausta -- miekaton tuppi! -- jupisi kapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea valtioviisautta.

-- Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, -- tarttui koulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. -- Ilman älykkäitä miehiä me kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista sataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.

-- Oli kyllä, -- vastasi välskäri. -- Kun Pietari I, August II ja Fredrik IV tekivät liiton Kaarle XII:ta vastaan koettivat he puhdistaa asiaansa lähettämällä kiertokirjeitä kaikkiin suuriin Euroopan hoveihin. Kaarle XII, tai oikeammin Piper, kumosi ne kynällä yhtä ripeästi kuin miekalla. Tämä kävi sekä tavalliseksi että tarpeelliseksi kuta enemmän tasapainojärjestelmä kehittyi ja sotia alettiin käydä liittojen avulla. Yksi esimerkki useiden joukossa oli kuuluisa, v. 1739 tapahtunut Sinclairin murha, jonka seurauksena oli vilkas kirjeenvaihto kaiken Euroopan nähden. Mutta taistelu tapahtui silloin hovien, hallitusten ja näiden palkattujen kynäniekkojen kesken. Erotus on siinä, että meidän aikanamme tahtovat kansatkin saada mielipiteensä kuuluville ja keskustella sellaisista asioista sanakkaiden sanomalehtien avulla; ja kun seitsemännellätoista sataluvulla riippui asian menestyksestä katsottiinko se lopulta väkivallaksi vai oikeudeksi, tapahtuu nyt, että yleinen mielipide panee vastalauseen semmoisiakin asioita vastaan, jotka jo aikoja sitten on vakaantuneiksi tunnustettu. Ja samalla on naamari yhä löyhemmässä petollisten otsalla, sanottakoon heitä sitten valtioviisaiksi tai yksityisiksi onnenonkijoiksi. Meidän päivinämme olisi Torsten Bertelsköld, jos ei suorastaan mahdoton, niin ainakin helposti paljastettu.

-- Ellei hän olisi Talleyrand, -- virkkoi kapteeni Svanholm vähän pilkallisesti.

-- Veli on urhoollinen sotilas ja etenkin uuttera postimestari, -- jatkoi välskäri tuolla ivallisella totisuudella joka sopi hänelle niin hyvin; -- mutta enpä luule, että miestä, joka on pannut Napoleonin viralta pois ja viivoittanut Euroopan kartan, voidaan luotimitalla punnita. Palataksemme Bertelsköldiin, niin kuuluvat luonteet semmoiset kuin hänen oikeastaan murrosaikoihin, jolloin vanhat periaatteet on kumottu eivätkä uudet vielä ole täysin selvinneet. Vuonna 1721 oli vapaus Ruotsissa tuskin vielä muuta kuin yksinvallan kieltämistä; siitä olivat kaikki puolueet yksimielisiä ja heillä oli siis yhteinen pohja. Mutta kun tuli kysymykseen rakentaa jotakin pysyvää tälle uudelle perustukselle, silloin syntyi heti kohta juopa hattujen ja myssyjen välille, ja silloin ei voinut kukaan enää olla ystävä kaikkien puolueiden kanssa, pettääkseen heitä kaikkia. Koettakaamme katsoa tätä aikaa suoraan silmiin.

-- Jos minä saan sanoa ajatukseni, -- sanoi vanha isoäiti päättäväisesti, -- niin olisi oikein hyvä, jos voisimme päästä kaikista valtiopäiväkiistoista. Olkaa hyvä ja pankaa sulkatöyhtöjä hattuihin ja nauhoja myssyihin, ja asettakaa ne sitten tekotukkaisiin päihin, joiden hiukset on ylöspäin sivelty ja puuteroitu, niin tulee siitä semmoista, minkä kaikki ymmärtävät. No niin, kuinka käy kuninkaan sormuksen? En toki soisi, että se onneton kapine viimein turmelisi pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin, Kustaa Bertelsköldin ja hänen rouvansa pojan, hänen rouvansa, joka oli omaa sukua Falkenberg. En voi kieltää, että olen ikäänkuin vähän mielistynyt poikaan jo edeltäkäsin: hänen vanhempansa olivat kunniallisia ja siivoja ihmisiä; toivon, ettei poika peri heidän haluaan maailmaa kiertelemään. Ruvenneeko hän soturiksi?

-- Se on tietty, jos hänessä on tarmoa vähänkään, -- sanoi kapteeni. -- Ei hän suinkaan koulumestariksi ruvenne?

-- Jos hän ei siksi kelpaa, niin voi hänestä tulla ainakin postimestari, -- vastasi kapteeni Svanholmin pistosten ainainen maalitaulu loukkaantuneena.

-- Kummiseni -- tehkää hänestä jotakin oikein suurta ja komeata -- tehkää hänestä kuningas tai ainakin sotapäällikkö, joka voittaa loistavia voittoja ja muodostaa uudestaan maita ja aikakausia! -- sanoi Anna Sofia säkenöivin silmin, innoissaan siitä onnellisesta mielijohteestaan, että 18:nnen vuosisadan historia olisi muutettava pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin eduksi.

Välskäri nyökäytti päätään suopeasti myhäillen. -- Onpa suuri vahinko, -- sanoi hän, -- ettei Anna Sofia ole mitä Onnettaria, jotka kehräävät kohtalon lankoja ja panevat aikakausia kerälle; silloin olisi meillä vain pelkkiä sankareita ja ihania sankaritaruja. Sankarien haavoista valuvan veren hän muuttaisi vaarainmehuksi, ja kaikki heidän ympärillään vihmovat kyynelet hän loihtisi lauhkeimmaksi kesäsateeksi. Ei -- Kaarle XII oli viimeinen romantikko[9] ja se sankari, joka hänen jälkeensä esiintyi, Fredrik II, oli nero ilman sydäntä, oli kylmä, itsekäs ihminen ilman innostuksen kipinääkään. Seitsemännentoista sataluvun keskikohta oli juuri tuollainen kylmä, itsekäs aikakausi joka ymmärryksellänsä sai suuria aikaan, mutta sangen vähän sisällisen innostuksen avulla. Se oli Voltairen, Fredrik II:n ja Pompadourin aikakausi...

-- Ja Klopstockin, Haydnin, Svedenborgin, Linnén aikakausi, -- huomautti Anna Sofia.

-- Olkoon menneeksi. Eihän ole ollut aikakautta jolloin ihmiskunnan sydän olisi herennyt sykkimästä. Mutta älä odotakaan saavasi semmoisina aikoina tarun prinssejä kohdata. En voi mitään sille, että me siihen aikaan esim. Ruotsista ja Suomesta turhaan saamme etsiä noita mainioita sotilaita, jotka vähän ennen hämmästyttivät maineellaan maailmaa. Sen sijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja kyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla kyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin levittämässä. Hyödyn aikana tämmöisenä, jolloin kaikki oli uudestaan rakennettava ja jokapäiväinen leipä ennen muuta hankittava, ei tapaa kimmeltäviä valopilkkuja, jotka silmää huikaiseisivat synkkävarjoista taustaa vasten. Mutta jos rehellistä työtä kunnioitetaan; jos rauhan hyvillä töillä, valistuksen edistyksellä ja ihmisten onnella on jotakin arvoa, loihtii tämä aika eteemme kuvan, joka niin monien koettelemusten perästä tekee mieltä rauhoittavan vaikutuksen. Pelkään, että Anna Sofiaa on vaikea tyydyttää. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jännittävä sankariaika on auttamattomasti mennyttä; meidän täytyy hakea uusia aiheita kuulijoita jännittääksemme; saa nähdä, kuinka se onnistuu.

-- Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen ja -tyttöineen ja -- lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?

-- Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin takin kuin aatelismiehen samettinutun alla?

-- Siis sarkaanpuettujen seikkailuja? Arvaanko oikein?

Välskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari uutta pitkää halkoa palamaan. -- Nyt käymme aarteita kaivamaan -- sanoi hän.

PORVARISKUNINGAS.[10]

1. VALTIOPÄIVÄMIESVAALI.

Armon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin vanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen valitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville Tukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa huomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät porvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän tärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli olutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin luo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin nähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa niitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt kaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä kuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä muodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.

Eikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina, jolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja neuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna päätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat monipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen murto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle. Mutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän murtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi siitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa valtiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia kintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan sauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat siitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli tänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä huolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja kengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat mustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja kiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.

Luodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun taa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen maaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.

Vanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen sijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine kylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja virkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli rakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän varustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli puuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin vaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun kreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo uudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa ylimys.

Vanhan karoliinin kreivi Frölichin ulkomuoto osoittikin tämän arvelun oikeaksi. Hän istui työhuoneessaan ylpeänä kyllä, mutta samalla yksinkertaisena niinkuin sotilaalle sopii. Hän oli siihen aikaan 58 vuoden vanha, mutta näytti kymmentä vuotta vanhemmalta. Ei ikä eivätkä sotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan koukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet ne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen yli mentäessä. Hänen oli vaikea liikkua, sillä hänen toinen jalkansa oli kangistunut; mutta käskevä ryhti ja hänen tuuheitten kulmakarvainsa alta singahtava kotkankatse ilmaisi ylhäisille ja alhaisille, että leijonalla vielä oli sekä kynnet että hampaat jokaiselle, joka vain rohkeni astua häntä askelenkaan liian lähelle.

Kello oli 8 aamulla, ja vanhalla herralla oli nyt juuri luonansa vieras, jonka kanssa pantiin kova kovaa vastaan. Hän istui korkeaselkäisessä pähkinäpuisessa nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi ukko, joka oli yhtä pitkä kuin hänkin ja yhtä suurellinen käytöksessään. Eikä tämä mies mikään vähäpätöinen mies ollutkaan, hän oli Vaasan rikkain kauppias, vanha tuttavamme Lauri Larsson, siihen aikaan noin seitsenkymmenvuotias, vaikka hän, päinvastoin kuin kreivi, ei näyttänyt kuuttakymmentä vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tuskin ennättänyt vielä harmaantua; hänen jäntevä käsivartensa näytti kykenevän heittämään jättiläisenkin maahan, ja hänen lujasta katseestaan loisti äly ja neuvokkuus, tarmo ja itseluottamus. Jos hän ei olisi seisonut ja kreivi istunut, olisi outo saattanut jäädä epätietoiseksi siitä, kumpiko heistä oli maaherra, sillä siltä he kumpikin näyttivät.

-- Hän siis, -- jatkoi maaherra nähtävästi tyytymätönnä, -- pysyy lujana päätöksessään eikä mukaannu minun tarkoituksiini?

-- Alamainen ajatukseni on, että rehellinen mies tekee niin kuin katsoo valtakunnalle hyödyllistä olevan, -- vastasi porvari.

-- Hän aikoo puolustaa liittoa Venäjän kanssa?

-- Teidän armonne tarkoittaa sopimusta, joka valtakunnan kaupalle ja menestymiselle on välttämättömästi tarpeellinen. Siinä en näe mitään pahaa.

-- Vai niin! Hän mättää suunsa täyteen Venäjän jauhoja ja kukkaronsa hopeatalareita, se on hänen politiikkaansa. Hän ei älyä, että se nöyryyttää meitä sen silmissä, jonka edessä meidän tulisi ylpeimpinä esiintyä. Hän puolustaa kreivi Hornia?

-- Rohkenen uskoa, että valtakunnan hoito on hyvissä käsissä.

-- No, kuinka paljon on Horn maksanut hänelle hänen kallisarvoisesta alamaisuudestaan?

-- Teidän armonne, viljani myyn, mutta en vakaumustani. Sitä ei myydä hyvällä eikä pahalla -- ei yhdelle kreiville enemmän kuin toisellekaan.

-- Hiiteen, mies, pidä veikkonen vakaumuksesi. Minä kysyn, mitä etuja hän aikoo hankkia Vaasan kaupungille. Hän kai ei tyydy vähempään kuin että Vaasa saa tapulikaupungin oikeudet?

-- Ajatukseni on, että meidän suomalaiset kaupunkimme eivät koskaan pääse edistymään, ellei niiden merenkulku tule vapaaksi.

-- Joutavaa jaaritusta; niin ne kaikki lörpöttelevät. Ikäänkuin eivät tarpeeksi rikastuisi Tukholman kaupasta! Herrat rihkamasaksat tahtovat käydä kauppaa Välimerellä palataksensa kotiin Espanjan grandeina!

-- Tukholmalaiset tarjoavat meille mitä tahtovat niin kauan kuin meidän markkinamme ovat suljetut. Vuonna 1729 he tarjosivat ruistynnyristä meille 24 killinkiä. Ei armollinen Jumala ole luonut Suomenmaata laajoine rantamineen ja kauniine satamineen Tukholman keittiöpiiaksi.

Karoliini kreivi Frölich, joka ei sotilaana eikä aatelismiehenä juuri suuresti kunnioittanut tuota kauan allakynsin ollutta ja usein matelevaa porvarissäätyä, katseli hämmästyneenä ja vihaisena tuota rohkeata kauppiasta, joka suorana ja pelkäämätönnä uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessaan. Vanhan soturin sisu kuohahti. -- En ole käskenyt häntä tänne kaupastaan väittelemään, vaan kysyäkseni, mitä järjestelmää hän aikoo puolustaa, jos hänet tänään valitaan valtiopäivämieheksi, -- tiuskaisi kreivi.

-- Olen jo sanonut teidän armollenne, että katson valtakunnan hoidon olevan hyvissä käsissä, -- vastasi Larsson yhtä tyynen näköisenä kuin ennenkin ja vähänkään maaherran tuikeita katseita arastelematta.

-- Vai niin. Siis on tahtoni, että kaupunki valitsee Aulinin.

-- En tiedä, kenenkä kaupunki valinnee, mutta sen tiedän, että Ruotsin valtakunnan perustuslaki vuodelta 1720 vakuuttaa porvaristolle oikeuden saada itse valita edusmiehensä, vaivaamatta siihen korkeita asianomaisia.

-- Piru teidät perii, mies, jos rohkenette käydä salahankkeisiin esivaltaa vastaan. Jumaliste, eikö siis minun tahtoni enää merkitsekään mitään Vaasassa?

-- Se merkitsee paljon, teidän armonne, mutta ei niin paljon kuin Ruotsin laki.

-- Ulos ovesta -- ulos, kirottu jyväjuutalainen! Rohkenee vielä vastustaa minun hankkeitani! Minäpä, lempo vie, opetan teidät pöyhistelemään. Ulos, sanon minä!

Larsson kumarsi vähän, hyvin vähän vain uljasta otsaansa ja poistui verkalleen huolimatta enää virkkaa sanaakaan vihastuneelle esimiehelleen.

Kreivi Frölich ei oikeastaan ollutkaan mikään hirmuvaltias. Mutta vapaus oli vielä nuori, yksinvalta oli ikäänkuin kasvanut kiinni vanhan sukupolven luonteeseen, ja kuta kauempana maaherra oli valtakunnan keskustasta, sitä suurempi oli vielä kiusaus esiintyä satraappina.

Portailla kohtasi Larsson viskaali Spolinin, joka tuli jotakin ilmoittamaan ja joka muutamia minuutteja sen jälkeen taas nähtiin kaupungilla saatuja käskyjä levittämässä. Larsson naurahti: hän tunsi pohjalaisensa ja tiesi vanhastaan, mitä virkakäsky vaikuttaa.

Heti kello 9:n jälkeen alkoi vaali ja sitä kesti kello 12:een asti. Alussa näytti siltä kuin olisi ollut tulossa kiivas taistelu ja kuin olisi sen tulos ollut epätietoinen, sillä alempi porvaristo katseli niinkuin tavallisesti karsain silmin kaupungin pohatoita ja oli päättänyt antaa äänensä ruokakauppias Aulinille, joka lupasi vaatia kovia lakeja nurkkamestariutta ja maakauppaa vastaan. Jos nämä olisivat vetäneet yhtä köyttä, olisi kenties heidän suurempi lukumääränsä vastannut rikkaampien ääniä, ja Larssonin voitto olisi ollut täpärällä. Mutta kun tuli tiedoksi, että viskaali hääri maaherran asioilla Aulinin eduksi, meni mies toisensa perästä Larssonin puolelle, ja kun kaikki olivat äänestäneet, huomattiin Larsson valituksi Vaasan kaupungin valtiopäivämieheksi niin paljon suuremmalla enemmistöllä, että hänen vastustajansa oli saanut tuskin viidettä osaa äänistä.