v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen

määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä. Sitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi, koonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko joukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan kaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin astumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun Lybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä, mutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä vastaan -- rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon sopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä syntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman vihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille joka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia vapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili sen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja, karaten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä liikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen parhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille sisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä hirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin, luultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän vehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat sentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne kun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa on, että maamme on oikein omiansa "pikku sodan" käyntiin, ja jos vapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä sotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti maan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä tänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään kummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin urotöistä -- Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista muinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat saaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.

Vuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin Viipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten sissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa viimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa metsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista Viipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.

Oli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden kuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden, sammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä myöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen haaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä epävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset olisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin pöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[20] säikäyksissään lymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.

Valkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua venäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä vaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat lopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä viinillä täytetyn hopeapikarin -- sekin sotasaalis -- kiertää miehestä mieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän huomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet selville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai tuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan hauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet seikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.

-- Pitäisipä Bångin olla jo täällä, -- sanoi Bertelsköld, ja minä toivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan kahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa on näkevä aaveita keskellä päivää.

-- Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, -- lisäsi Miltopaeus, yksi entisiä Turun koppivankejamme.

-- En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun katuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä, lammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa, -- vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä asukkaita.

-- Hiiteen kaikki jäniksen korvat! -- jatkoi Bertelsköld. -- Tyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista ruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa saksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja hedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen sanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen saanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut kuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman päässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole lähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on ollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella noin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee tuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme...

Nuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät kasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään tultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.

-- Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne tielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä paitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen metsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi kilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja kasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät Långström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.

-- He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis itseänsä! -- virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt näidenkin urhoollisten sissien sydämiin.

-- Isäni haamun nimessä! -- huudahti Bertelsköld suuttuen, -- sinun pitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa paremmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja kostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella verellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät takaisin isänmaalleni!

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies huusi: "kuka siellä?" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä levänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina, kuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista vastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin hintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He olivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että oli miltei mahdoton tuntea heitä.

-- Kaarle-kuningas! -- huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä nääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan enempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.

-- Luukkonen! Långström! -- huudahti ihastunut Bertelsköld. -- Hopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen kunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?

-- Moskovasta tullaan! -- läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. -- Moskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset! Kiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa ... suohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet korviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä ... nyt olemme taas täällä ja tuomme hyviä uutisia.

Nuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille sydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.

-- No niin, -- vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja taas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan nukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat irroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. -- Sen voi kertoa pitkästi, -- jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me olimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja olimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa olivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he meidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet Långströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät molemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja me olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme, ärjäisi hän lyhyesti: "hirteen se koira!" Koska minä olin talonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: -- "teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!" -- ja kaikeksi onneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari silmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole leikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä seisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain valtakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: -- "Olenko minä velvollinen kaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka paloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille hyödyksi." -- Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä olkapäälle ja sanoi ruotsiksi: -- svedski hund bra hund (Ruotsin koira hyvä koira)! -- ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä pitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti opettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, -- sanoi hän... Jumala minulle anteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä omaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.

-- Entä sitten? Sinulla oli vielä kappale matkaa Moskovaan.

-- Ei, niin pitkälle emme päässeet. Meitä kyydittiin vankikyydillä ja neljä miestä pantiin vartijoiksi. Kolmantena tahi neljäntenä yönä lepäsimme jossakin kapakassa, ja vartijamme olivat tavallisuuden mukaan hiukan nauttineet. Minä makasin valveillani enkä saanut unta, sillä siteet pakottivat kalvosiani. -- Oletko hereillä Långström? -- kysyin minä. -- Olen, -- sanoi hän, -- minä ajattelen, että saattaisimme siirtyä tuonne pihalle. -- Sitäpä juuri minäkin tässä tuumin, -- sanoin minä, -- kun vain saisin irti nuo saatanan siteet. -- Käännypä vähän toisinpäin, -- sanoi hän -- ja viidessä minuutissa hän oli järsinyt köydenpätkät poikki. Sitten minä päästin hänet siteistä, ja sitten otimme sotamiesten kiväärit ja päällystakit heidän nukkuessaan ja vähän ruokaa laukkuun ja lähdimme tiehemme. Mutta Långströmin pisti vihaksi, että yksi lattialla kuorsaavista roistoista oli edellisenä päivänä sivaltanut häntä patukallaan, ja kun mies oli hyvin ihastunut pitkään, ruskeaan partaansa, otti Långström lähtiessämme sakset ja leikkasi häneltä parran pois. Jonka tehtyä se junkkari heräsi ja alkoi rähistä, mutta me sivalsimme häntä korvalle ja syöksähdimme ulos. Kaikeksi onneksi ennätimme sulkea oven ulkopuolelta, niin että hädin tuskin ehdimme ottaa kaksi hevosta, ja niin lähdimme ajamaan pimeässä yössä täyttä laukkaa, tietämättä minnekä, koko kylä kintereillämme. Vihdoin saavuimme suolle, ja meidän täytyi jättää hevoset ja olla kyyryllämme liejussa koko seuraavan päivän. Mutta yöllä jatkoimme kulkua, ja sitä teimme joka yö kaikkiaan kahdeksan vuorokautta, eläen nauriilla ja marjoilla, ja kun niin sopi, varastimme hevosia kylistä. Eräänä iltana tuli meitä vastaan kaksi tyttöä, kumpikin maitoastiataan kantaen; silloin satoi rankasti, ja niillä raukoilla oli vilu. Odottakaas vähän, huusi Långström. Sitten joimme heidän maitonsa ja annoimme heille päällystakkimme sijaan. Kas sentähden, veikkoset, täytyy meidän nyt tehdä kunniaa näissä ryysyissä.

-- Ei hätää mitään! -- huudahti Bertelsköld. -- Suuri Novgorod on pitänyt huolen vaatteistamme. No niin, toverit, koska meidän yhteinen hyvä onnemme on meidät jälleen yhteen saattanut, niin tahdotteko käydä osallisiksi kunnon kepposeen?

-- Minä aioin ehdottaa juuri samaa teille, -- vastasi Luukkonen.

-- Siis lähdet yhdessä ruutikuormastoa ryöstämään?

-- Minä viisi piittaan teidän viheliäisistä ruutitynnyreistänne! Toist' sorttia!

-- Ethän ainakaan aikone kokonaista arsenaalia?

-- Toist' sorttia!

-- Vankeja ottamaan? Joku eversti?

-- Toist' sorttia!

-- Kenraali?

-- Toist' sorttia!

-- Mitä hittoja, ethän ainakaan aikone väijyä...

-- Tsaaria!

-- Selitä tarkemmin!

-- Muutamilta kivekkäiltä,[21] jotka näillä tienoin liikkuvat, kuulin vast'ikään, että tsaari, ainoastaan muutamien uskottujensa seuraamana, huomenna syö päivällistä Menshikovin maakartanossa Valkeasaarella, neljä penikulmaa täältä. Kun minulla ei ollut toivoa saada kokoon enemmän kuin 10 tai 15 miestä, ja nekin olivat vielä harjaantumattomia ratsastamaan, niin riensin sinua etsimään, ehdottaakseni teille, että jakaisimme yritykseen yhdistetyn kunnian ja vaaran.

-- Ottaa tsaari vangiksi!

-- Miksei? Hän on urhoollinen mies, ja hänen henkivartijansa puolustavat häntä viimeiseen verenpisaraan asti. Mutta pelkuriraukkoja emme ole mekään. Mitä se tekee, jos puolet meistä kaatuukin, kun vain toisten onnistuu tehdä enemmän kuin kokonaisen armeijan, enemmän kuin Kaarle-kuninkaan itsensäkään on onnistunut!

-- Luukkonen, sinä olet talonpoika, ja minulla on kreivin arvonimi, mutta tämä ylevä ajatus koroittaa sinut ylemmä kaikkia Ruotsin valtakunnan kreivejä. Sinä olet oikeassa; mitä se tekee, jos sinä ja minä ja me kaikki kaadumme tässä yrityksessä, kunhan vain kaksi meistä jää viemään niin kallista saalista hyvään talteen! Tuossa käteni: me koetamme.

-- Luukkonen! -- huudahti Miltopaeus, pudistaen vuorostaan rohkean talonpojan kovaa kämmentä: -- sattui tässä äsken niin, että tulin sinusta tyhmän sanan sanoneeksi. Nyt sen peruutan, ja sen, joka uskaltaa muuta sanoa kuin että sinä olet paras kaikista kunnon miehistä Auran ja Rajajoen välillä, vieköön Lybecker karvoineen päivineen.

-- Luukkonen olkoon päällikkömme tässä yrityksessä -- jatkoi Bertelsköld. -- Minä ja me kaikki rupeamme hänen komennettaviksensa.

-- Entä ruutikuormasto ... musketit ... kaviaari ja kakki ne muut herkut? -- muistutti Peldan, joka jo oli toivonut saavansa syödä metsässä kerrankin hienon aterian.

-- Saadaksemme kotkan pyydystetyksi täytyy meidän jättää rastaat rauhaan, -- vastasi Bertelsköld. -- Ei risahdusta, ei rasahdusta saa kuulua mistään melskeestä näillä tienoin ennenkuin olemme Valkeasaarella. Me odotamme sinun käskyjäsi, majuri Luukkonen.

Nyt tehtiin niin hyvä sotasuunnitelma kuin asianhaarat myönsivät. Viipymättä oli liikkeelle lähdettävä ja yön pimeyttä käytettävä, että metsäpolkuja myöten päästäisiin niin pitkälle kuin mahdollista Inkerinmaahan, ja sitten päivän noustessa levähdettävä. Sitten piti Luukkosen ja Bertelsköldin miesten, joita yhteensä oli hiukan viidettäkymmentä, talonpojiksi pukeutuneina lähestyä maakartanoa pienissä ryhmissä eri haaroilta ja niin pian kuin Luukkonen pistoolin laukauksella oli antanut merkin, tehdä hyökkäys. Mutta koska oli erittäin tähdellistä, että tehtäessä tämmöistä yritystä, jonka menestys kokonaan riippui liikkeiden nopeudesta, hevoset olivat mukana, ja kun niiden kuljettaminen liejuisilla metsäteillä oli mahdotonta, niin päätettiin hankkia niin monta paria rattaita kuin voitaisiin saada ja lähettää ne Bertelsköldin hevosten vetäminä pitkin suurta maantietä määrättyyn yhtymäpaikkaan, ikäänkuin ne olisivat Viipurista palaavia tyhjiä kuormakärryjä. Komento tässä toimessa uskottiin Miltopaeukselle, joka mongersi venättä kotitarpeiksi ja jonka piti olla olevinaan se komisarjus eli varusmestari, joka tavallisesti kulki semmoisten kuormastojen mukana. Heinäin alle kärryihin kätkettiin satuloita ja aseita, jotapaitsi neljä nopeinta hevosta valittiin tarvittaessa kuljettamaan korkeata vankia ja hänen vartijoitaan Suomen rajan yli.

Kun nukkuva Långström vaivoin oli saatu hereille, riensivät kaikki suurimmalla innolla panemaan tuumaansa täytäntöön.

6. KOTKAN AJO.

Seuraavana aamuna oli tämä vähäinen joukko, ylen vaivalloisia taipaleita metsien kautta kiireesti kuljettuaan, lähellä Rajajokea ja ainoastaan puolen penikulman päässä Valkeasaaresta. Varhainen elokuun aurinko oli jo tunnin ajan kultaillut koivujen latvoja, kun joukko paneusi levähtämään, saadakseen uusia voimia vaaralliseen yritykseensä. Onneksi oli seutu sodan takia suureksi osaksi autioksi joutunutta ja ilmankin niin täynnä pohjattomia soita, joiden läpi Laatokan ääretön vedenpaljous tihkuu maanalaisten norojen kautta merta kohti, että pakoilevat ilvekset, sudet ja ketut tähän asti olivat ainoat elävät olennot, jotka näyttivät tahtovan vastustaa kivekkäiden tunkeutumista Inkerinmaahan.

-- Olisipa Löfving nyt kanssamme, -- virkkoi Luukkonen; -- liukkaampaa miestä vihollista vakoilemaan ei ole toista. Långström koettakoon onneaan; hän tuntee täällä joka pensaan, eikä ole monta tuntia siitä, kun viimeksi olimme täällä.

Långström, joka nyt oli yhtä väsymätön kuin yöllä oli ollut uninen, otti yhden kivekkäistä mukaansa ja lähti seutua tutkimaan. Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä, kun hän vihdoinkin palasi. Maakartano, sanoi hän, oli täynnä venäläisiä ja suomalaisia uudisasukkaita -- luvultaan ainakin sadan paikoille -- jotka kaivoivat ojia, istuttivat puutarhoja ja rakentelivat komeita kivirakennuksia. Komppania Preobrashenskin kaartia oli majoitettu likimpään kylään virstan päähän rakennuspaikalta; tuskin oli kolmeakymmentä sotamiestä enempää itse kartanossa, ja nämäkin olivat heittäneet kiväärinsä pois ja riisuneet takkinsa kaivaakseen ja muuratakseen -- niin innokkaasti joudutti tsaari tätä työtä. Hän oli, ainoastaan Mesnhikov ja kamaripalvelija muassaan, ratsastanut aivan lähitse sitä latoa, jonka lattian alla sissit piilivät. -- Tuskin oli viittätoista askelta välillämme, -- sanoi Långström; -- minä olisin aivan hyvin voinut ampua hänet pistoolillani; mutta minä ajattelin itsekseni: olkoonpa vaikka itse perkele, mutta liian hyvä hän on kaatumaan noin häpeällisellä tavalla kunniallisen sotamiehen kädestä, ja tuskin on kolme viikkoa siitä, kun hän lahjoitti minulle henkeni. Niinpä annoin hänen ratsastaa ja, sen verran kuin ymmärsin, sanoi hän Menshikoville, että hänen pitäisi tuoda enemmän väkeä Suomesta, ne ymmärtäisivät paremmin viljellä suomaita, sanoi hän. Johon Menshikov vastasi, että hän oli tänne tuotattanut kolmattakymmentä suomalaista tyttöä ja naittanut heidät venäläisille orjilleen, sillä eduksihan olisi aina rotujen sekoittaminen toisiinsa, sanoi hän. Ja se näytti tsaaria huvittavan.

Kun he nyt olivat selvillä siitä, että uhkayritystä saattoi koettaa, jaettiin joukko sopimuksen mukaan pieniin osastoihin ja niin lähdettiin sykkivin sydämin matkalle maakartanoa kohti.

Lähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta viljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta toiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita hävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat, tähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa eteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden Bertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta päästä maakartanon portille asti.

Samoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään kivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa vastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille nenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin käskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti hyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.

Häntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa. Tsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa kotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan valepukuun puetut.

Luukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua sekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista odotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa kohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän jäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin sittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun tarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat heinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin suinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin loistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin armottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta urhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti mies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat aseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset, ei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin riisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko, ystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.

Luukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi yhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle, portilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan hyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa "Kaarle-kuningas!" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.

Täällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa rauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen vähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean kivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat sissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi varustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten matalain muurien ulkopuolelle.

Tämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi suurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan karkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja saavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua hämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija, joka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja taistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä -- taistelu jättiläisten kesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi kreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen henkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld tunkeutui eteenpäin.

Siellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata sisäpuolelta.

-- Ikkunain kautta sisään! -- huusi Luukkonen. -- Ei ollut aikaa murtaa ovia.

Långström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön. Tuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa niitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä kiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta kohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin, oli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin muulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä jotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla menestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli yhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat sissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen täytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan hennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan kuluneeksi.

Sill'aikaa ja ennenkuin hyökkääjät ehtivät ruveta vartioimaan huonetta joka haaralta, oli useampia henkilöitä hypännyt ikkunoista ulos ja päässyt kedolle pakoon. Yksi näistä, tavattoman väkevä ja vikkelä, oli murtautunut Luukkosen miesten välitse ja antanut likimmäiselle vastustajalleen Toivoselle kuolinhaavan.

Muutamat luulivat häntä tsaariksi ja tahtoivat ajaa häntä takaa. Mutta toiset väittivät nähneensä tsaari Pietarin sisimmäisen huoneen ikkunassa ja tunteneensa hänet hänen nauhoitetusta hatustaan ja tummanvihreästä, kullalla kirjaellusta takistaan. Sissit eivät uskaltaneet hajaantua ja riensivät sentähden murtamaan sisimmän huoneen ovea; tätä käytti ruhtinas työhuoneenaan maakartanossa oleskellessaan.

Täällä kohtasi heitä ylen kiivas vastarinta. Ovi oli suljettu kaikenlaisilla huonekaluilla, ja kun se vihdoinkin saatiin sysätyksi saranoiltaan, vastaanotettiin ryntääjät pistoolinlaukauksilla. Kaksi heistä haavoittui; huone oli savua täynnä. Mutta savun lävitse nähtiin tsaari ja yksi hänen kamaripalvelijoitaan kumotun kirjoituspöydän suojassa ja paljastetut miekat kädessä, valmiina puolustautumaan viimeiseen asti.

-- Antautukaa, teidän majesteettinne! -- sanoi Bertelsköld saksaksi. -- Vastustus on mahdotonta, ja teidän majesteettianne kohdellaan kaikella sillä kunnioituksella, joka teidän korkealle asemallenne kuuluu.

Tsaari ei virkkanut mitään, mutta kamaripalvelija otti vastataksensa. -- Polvillesi, orja, puhuessasi kaikkien venäläisten itsevaltiaan kanssa! -- huusi hän. -- Suuri tsaari ei antaudu rosvojen vangiksi; heidän velvollisuutensa on anoa häneltä armoa.

-- Me emme ole orjia emmekä rosvoja, -- vastasi Bertelsköld ylpeästi, -- vaan upseereja ja sotamiehiä hänen ruotsalaisen majesteettinsa palveluksessa. Minä pyydän teitä, teidän majesteettinne, älkää pakottako meitä väkivaltaa käyttämään, sillä minä vannon kruununne nimessä, että teidän täytyy seurata meitä, ja heti!

-- Hänen tsaarillinen majesteettinsa suostuu kuulemaan teidän ehtojanne, -- sanoi kamaripalvelija jälleen, kuiskattuaan muutamia sanoja herransa korvaan.

-- Hän kuluttaa aikaa! -- huusi Luukkonen. -- Hänen väkensä kokoontuu joka haaralta. Ottakaa hänet kiinni!

Bertelsköld ymmärsi kyllä hyvin, että jokainen silmänräpäys oli kallis ja hyppäsi sentähden pitemmittä mutkitta pöydän yli tsaariin käsiksi, samalla kun Långström hirmuisella miekallaan oikaisi kamaripalvelijan lattiaan. Miekka väännettiin taistelevan hallitsijan kädestä, ja Bertelsköld kantoi hänet hänen kiivaasta vastarinnastaan huolimatta vahingoittumattomana portaille.

-- Kuolema ja kadotus! -- huusi Långström, kun oli tultu savusta ulos ja kirkas päivänpaiste valaisi vangitun kasvoja; -- eihän tämä olekaan tsaari.

-- Hän se on! -- huusivat toiset; -- me tunnemme hänen kullalla kirjaellun takkinsa ja hattunsa!

Luukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa tekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin otsalta syrjään. -- Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla äänellä; -- tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt käsistämme!

-- Enkö minä sitä sanonut, -- huusi joku kivekkäistä. -- Se oli tsaari, joka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.

Niin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun ja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja viivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa ennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt pakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.

-- Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! -- huusi Långström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.

-- Iske vain, jos mielesi tekee, -- sanoi venäläinen uhkamielisesti. -- Minä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän kuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä huolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama mies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja on kostava teille minun puolestani. Iske siis!

Mutta Långström ei iskenytkään.

-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- tämä mies on vain tehnyt velvollisuutensa ja menetellyt herransa suhteen niin kuin itsekukin meistä olisi tehnyt oman herransa suhteen. Antakaa hänen mennä,

Vanki laskettiin irti. Nämä hurjat sissit, jotka itse kuolemaan saakka uskollisina taistelivat kuninkaansa edestä, ymmärsivät ensimmäisessä, huonosti menestyneestä yrityksestä johtuneessa närkästyksessäänkin kunnioittaa sitä uskollisuutta, jolla Venäjän kansa kaikkina aikoina on vuodattanut vertansa hallitsijainsa edestä. Totta kyllä on, että tämä kansa menetteli näin siksi, että se katsoi sitä itsestään selväksi asiaksi, kun sitävastoin lännen vapaat miehet seurasivat vakaumustansa; mutta molempain uhraukset, molempain alttiiksiantavaisuus ja molempain käytöstapa olivat lopuksi kumminkin samat.

-- Ratsaille toverit! Ratsaille! -- kaikui Luukkosen ääni. Ja jopa aika olikin täpärällä. Hajaantuneet kaartilaiset olivat yhtyneet kartanoon ratsastavaan kasakkajoukkoon ja uhkasivat sulkea sisseiltä paluumatkan. Osa työmiehiäkin alkoi kirvein ja rautakangein piirittää kartanoa. Joka haaralta nähtiin maalaisia rientävän hätään ja etäämpänä tupruava pöly ilmaisi, että Preobrashenskin kaarti, luultavasti tsaarin itsensä komentamana, oli tulossa kurittamaan näitä rohkeita sissejä.

Taistelua oli kestänyt tuskin kahtakymmentä minuuttia kauemmin, mutta vaara kävi joka hetki yhä suuremmaksi. Vähäisestä suomalaisten joukosta oli jo yksi kuollut ja kaksi haavoittunut. Onneksi oli kymmenen miestä jäänyt hevosia vartioimaan. Mutta nämäkin olivat ilman satuloita, ja hevosia olisi tarvittu neljänkymmenen paikoille. Vaikka kaksikin miestä olisi samalla hevosella ratsastanut, olisi sittenkin puolet joukosta ollut hukassa, jolleivät kasakat olisi tuoneet kartanoon niitä hevosia ja kärryjä, jotka he vähän ennen olivat Miltopaeukselta ryöstäneet. Luukkonen huomasi sen ja käski kymmenen ratsumiehen Bertelsköldin ja Långströmin johdolla karata kasakkain päälle, sill'aikaa kun toiset täyttä karkua juoksivat työmiesten kimppuun, hajoittivat heidät vähällä vaivalla ja anastivat kärryt hevosineen, joiden avulla kohta pääsivät maantielle ja sitten, kiivaasti ajaen, rajalle ja Suomen metsiin.

Bertelsköld ja Långström saivat nyt kahdeksan toverinsa kanssa, satulattomain hevosten selässä istuen ja ilman avun toivoa, rynnistää enemmän kuin sadan sotamiehen ja talonpojan sekä kolmen-, neljänkymmenen kasakan muodostaman joukon läpi, samalla kun kaarti pikamarssissa kiirehti kartanoa kohti. Heidän tuhonsa näytti välttämättömältä; mutta nämä urhoolliset, kaikenlaisissa vaaroissa karaistut sissit eivät hätääntyneet. Odottamatta päällekarkausta kävivät he itse ahdistajiin käsiksi, hyökäten ensiksi vaarallisimpain vihollistensa, kasakkain kimppuun.

Mutta tulisen rohkeat ja taistelunhaluiset kasakat käyttivät kuitenkin hyväkseen sitä etua, mikä heillä oli pitkistä piikeistään ja oivallisista hevosistaan, ja pyörähtivät syrjään, karatakseen sivulta ja takaa vastustajainsa päälle. Tilanne kävi tukalaksi; kaksi sissiä kaatui piikkien lävistäminä, ja kolmannen, Miltopaeuksen, joka suistui hevosen selästä, otti jalkaväki riemuiten vangiksi.

Bertelsköld joutui tästä onnettomuudesta aivan raivoihinsa. Muistettava on, että hänellä oli jättiläisen voimat ja että hän sen lisäksi vielä oli aikansa rohkeimpia ratsastajia, lapsuudesta pitäen ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen selkään.

Hän oli huomannut, että kasakkain johtajalla oli erinomaisen hyvä hevonen, paljon parempi kuin kellään muulla, ja että hän sentähden kävi vaaralliseksi heille kaikille, kun hän milloin hyvänsä voi pyörähtää heidän sivuitsensa ja karata heidän päällensä takaapäin. Bertelsköld ratsasti nyt häntä kohti ja oli samalla hevosen selästä putoavinaan, niin että hän, pitäen harjasta kiinni, jäi hevosen kupeelle riippumaan. Heti oli kasakka hänen rinnallaan kohottamassa pitkää piikkiään hänet tuhotakseen, mutta samassa oli Bertelsköldkin jälleen pystyssä, tarttui kasakkaa oikealla kädellään rinnuksiin ja nosti hänet pois satulasta, jolla aikaa hän vasemmalla kädellään kävi irtonaisen hevosen ohjiin kiinni ja tempasi sen mukaansa. Tässä kummallisessa asennossa, kuljettaen potkivaa vastustajaansa suoralla kädellä edessään ja karkuuttaen hänen hevostaan perässään, ratsasti nyt tämä mahtava karoliini jalkaväen kimppuun, huolimatta luodeista ja sapeliniskuista, ja viskasi vankinsa suin päin keskelle tiheintä joukkoa. Kauhistunut joukko hajausi joka haaralle, luullen paholaisen itsensä ratsastavan heidän keskellään -- mutta enin kaikista hämmästyi Miltopaeus, jonka käsiä oli juuri ruvettu sitomaan selän taakse. Nyt antoi Bertelsköld hänelle hevosensa ja hän itse otti kasakan hevosen, jonka tehtyä molemmat riensivät Långströmin avuksi, joka tunnetulla kauhealla lyömämiekallaan hakkasi kuin vimmattu ympärilleen.

Päästyään taas satulaan ja nauttien siitä riemusta, mikä valtaa intohimoisen ratsastajan hyvän hevosen selässä, hevosen, joka pärskyy kuin tulenliekki ja on väkevä kuin myrsky, oli Bertelsköld nyt kokonaan kuin toinen mies mielestään, ja sen saivat hänen vastustajansa kohta tunteakin. Vuorostaan pyöri hän nyt nuolen nopeudella joka haaralla heidän ympärillään, hätyyttäen ehtimiseen heitä suojattomilta puolilta, ja ratsastaja toisensa perästä suistui päistikkaa maahan hänen surmaavan säilänsä iskuista. Samoin kuin muinaisajan taistelijoilla näytti hänelläkin olevan taiottu rautapaita; piikit ja iskut kimmahtivat takaisin tästä raivoavasta Herkuleesta, joka paiskasi nurin niskoin kaikki, mikä tielle sattui, ja kohta kallistui voitto sissien puolelle. Joka mies sai nyt uutta rohkeutta ja tappeli neljän miehen voimalla; "Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!" kaikui heidän sotahuutonsa, ja kun vihollinen alkoi epäillä olevansa tekemisissä jonkin Suomen armeijan etujoukon kanssa, hajautui se hurjasti paeten joka haaralle, juuri kun kaarti lähestyi kartanoa tuskin pyssynkantaman matkan päässä.

Bertelsköld ja hänen joukkonsa katsoivat parhaaksi olla odottamatta sen tuloa. Kaksi miestä menetettyään ja vieden muassaan useampia haavoitettuja he karkasivat tiettömiä metsiään kohti, jättäen taistelupaikalle, paitsi Toivosta ja noita kahta ratsastajaa, enemmän kaatuneita ja haavoittuneita vihollisia kuin mitä nykyaikana kuullaan mainittavan tavanmukaisissa sotatiedonannoissa. Suureksi harmikseen täytyi heidän jättää sinne toivonsa tuosta suuresta saaliista, joka olisi koko sodan menoon vaikuttanut niin arvaamattomasti; mutta heidän mieltään rauhoitti kuitenkin tieto siitä, että taas olivat voittajina päässeet noin tuiki epätasaisesta taistelusta ja että he, niin vähälukuiset kuin olivatkin, kumminkin olivat uskaltaneet ryhtyä urotekoon, joka olisi jäänyt tekemättä kokonaisilta armeijoiltakin.

7. MAINIEMEN LINNA.

Nyt oli tapahtunut se, minkä jo edeltäpäin voi aavistaa. Lybeckerin peräydyttyä Pälkäneelle jäi maan koko eteläinen osa alttiiksi viholliselle, joka pian otti sen haltuunsa. Anastettuaan Helsingin lähti se viipymättä Turkua kohti, löi eversti Stjernschantzin, joka 800:lla miehellä koetti viivyttää sitä Karjanjoen sillan luona, ja marssi kaupunkiin elokuun 28. päivänä, joka oli viimeinen rukouspäivä sinä vuonna. Kaikki virkakunnat, yliopisto ja suurin osa asukkaita olivat paenneet pelättyä vihollista, joka nyt tapasi kaupungin puoleksi palaneena. Turussa oli näet vuonna 1711 ollut suuri tulipalo -- joten Inkeri-noidan ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen. Venäjän sotajoukot asettuivat sentähden leiriin linnankentälle. Tsaari itsekin saapui kohta sen jälkeen ja asui Wittfoothin talossa sillan luona. Turkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli hänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa Neptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä syyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä Pietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.

Tähän aikaan, jolloin alinomaisia pikku kahakoita oli Suomen maaseuduilla -- kun vihollinen yhä eteni ja maan säännöllinen sotajoukko peräytyi -- vie meidät tapausten virta jälleen Mainiemen linnaan, josta kertomuksemme ei ole tiennyt mitään sitten vuoden 1697, jolloin linna reduktsionin johdosta peruutettiin kruunulle. Silloin mainittu ehdotus, että tämä suuri tila ja sen loistoisa herraskartano määrättäisiin Turun läänin rykmentin everstin puustelliksi, ei näy toteutuneen, koskapahan Kuusiston kartano, sittemmin niinkuin ennenkin, näkyy olleen sitä tarkoitusta varten määrättynä. Sen sijaan oli kruunu pitkällisen sodan takia syntyneen ylen tiukan rahapulansa poistamiseksi koettanut saada myydyksi muitten kartanoiden mukana Mainiemenkin. Mutta Suomen aatelistokin oli reduktsionin ja sodan vaikutuksesta niin köyhtynyt, ettei kellään sen jäsenistä näin epävakaisina aikoina ollut halua ruveta ostajaksi, jonka tähden kartanoa yhä vielä hoiti kruunun puolesta mies, jonka lukija edellisistä kertomuksista muistanee, nimittäin rehellinen ja reipas mestari Pietari, jonka jo kreivi Bernhard Bertelsköld nimitti isältään perimänsä tilan haltijaksi ja voudiksi -- sama Pietari, joka lapsena ollessaan sai voionmaalaisen hevosen lahjaksi Kaarle XI:ltä tuon kuuluisan Saltvikin pappilan läheisyydessä tapahtuneen metsästyksen aikana.

Tämä kunnon mies, jolla nyt 46:n vuoden ikäisenä oli monta kovaa kannettavana aikain epävakaisuuden vuoksi, istui eräänä iltana yksinkertaisessa asunnossaan tililaskujaan tarkastaen, sill'aikaa kun vaimo ja lapset hänen ympärillään silpivät papuja, jotka vast'ikään oli poimittu isosta, puoleksi metsittyneestä puutarhasta, kun yht'äkkiä koputettiin suljettua porttia. Koko perhe kavahti kolkutuksen kuultuaan istualtaan, sillä he odottivat joka päivä vihollisen tuloa, joka jo ennen oli marssinut siitä ohi neljän tai viiden penikulman päässä olevaan Turkuun; mutta kun Mainiemi oli syrjässä, oli se tähän asti säilynyt noilta pelätyiltä vierailta.

Pietari-mestari meni sykkivin sydämin ottamaan selkoa siitä, oliko heidän pelossaan perää, ja näki nyt portinvartijan ikkunasta kolmattakymmentä ratsastajaa, jotka olivat pysähtyneet portin ulkopuolelle. Oli jo jotensakin pimeä, mutta sen hän luuli näkevänsä, ettei ratsastajilla ollut pitkiä piikkejä eikä korkeita lakkeja, niinkuin hän oli pelännyt, vaan että ne pikemminkin olivat kuin siviiliviittoihin pukeutuneita metsästäjiä ja omaan kansaan kuuluvia. Vähän levollisemmalla mielellä päätti hän siis avata ikkunan ja kysyä, keitä he olivat, jotka näin myöhään illalla tulivat linnan tätä nykyä niukkaa vieraanvaraisuutta hyväkseen käyttämään.

-- Hyviä ystäviä! -- vastattiin ulkopuolelta. -- Sanokaa Pietari-mestarille terveisiä, että Kustaa Bertelsköld, jota muinoin kutsuttiin Mainiemen kreiviksi, on täällä muutamain ystäväinsä kanssa yösijaa pyytämässä.

Pietari ei malttanut edes vastatakaan, vaan harppasi tuota pikaa portin luo. -- Jumala varjelkoon, -- sanoi hän, ja kyyneleitä herahti hänen rehellisiin harmaisiin silmiinsä; -- Jumala varjelkoon Mainiemen porttia olemasta milloinkaan suljettuna rakastetun herrani pojalta taikka keneltäkään muilta, joita hän ystävikseen sanoo.

-- Niinpä niin, kunnon Pietari, -- sanoi kreivi, -- riennähän panemaan tulta takkaan ja anna hevosille vähän heiniä. Me olemme tänään ratsastaneet seitsemän penikulmaa kelvottomia teitä, ja venäläinen on kintereillämme. Me aioimme auttaa Stjernschantzia Turun puolustuksessa, mutta kuulen, että olemme myöhästyneet. No, sinä ja perheesi voitte hyvin?

-- Niin hyvin kuin näinä surullisina aikoina käy voiminen, -- vastasi vouti näyttäen tietä vieraille. -- Vanha äitini käski sanoa teidän armollenne terveisiä. Hän nukkui viime kesänä otolliseen aikaan tästä pahasta maailmasta 74:n vuoden iässä, hurskaana ja Jumalalle otollisena, niinkuin hän oli elänytkin.

-- Vai niin, että vanha Kreeta-muori on tämän ajallisen elämän jättänyt! -- sanoi Bertelsköld liikutettuna. -- Hän oli isä vainajani nuoruudenystävä ja valonsäde tämän maailman pimeydessä... Mutta me häiritsemme sinua kodissasi, kunnon ukkoseni. Etkö saattaisi majoittaa meitä joihinkin linnan huoneisiin.

-- Teidän armonne täytyy tyytyä minun omaan huoneeseeni, -- sanoi vouti; -- siellä on lämpimämpi. Ystäviänne varten saatan siivota linnan alakerroksen ison salin. Luulen, että takkaan voi vielä virittää tulen. Voi, armollinen herra, linna on nyt toisen näköinen kuin kahdeksantoista vuotta sitten sieltä lähtiessänne!

Näin sanottuaan vouti riensi tekemään tarpeellisia valmistuksia vierasten vastaan ottamiseksi, ja Bertelsköld jäi ajatuksiinsa suurelle, pimeälle linnanpihalle. Kuu, joka samassa pilkisti esiin syksyisten pilvien raosta, valaisi surullisesti hänen isäinsä linnan päätyä, tämän linnan, jota hän ei ollut nähnyt sen mahtavuuden päivien jälkeen. Myrsky oli kiskonut kattopellit osaksi irti, särkenyt korkeiden ikkunain ruutuja ja pidellyt pahoin niitä suuria sankarien kuvia, joita oli linnan seinillä. Linna oli rakennettu kolmikymmenvuotisesta sodasta ryöstetyillä aarteilla. Sen raudankovan sotilaan jälkeläinen, joka kenties oli tahrannut näitä aarteita paljolla verellä ja verikylvöstään niittänyt kirouksia, seisoi nyt synkkämielisenä noiden rapistuneiden muurien vieressä, joiden sisäpuolelle hän astui kuin muukalainen pimeänä iltana. Hänen seikkaileva elämänsä oli opettanut hänelle keinon, miten sodassa rikastutaan, ja vastoin tahtoakin tunki hänen mieleensä ajatus, joka muistutti tuota vanhaa sananlaskua: "Mitä synnillä ja vääryydellä kootaan, se surulla ja murheella menetetään."

Bertelsköld oli vaipunut niin syvälle näihin surullisiin ajatuksiin, että tilanhoitajan viimein täytyi muistuttaa häntä siitä, että takkavalkea ja tuota pikaa laitettu illallinen jo häntä odottivat. -- Teidän pitää tulla muoriani katsomaan, -- sanoi hän. -- Kelpo muori, vaikka jo kappaleen matkaa kukoistusaikaansa tuonnempana! Hänen nimensä on Larsson, isä on vaasalainen kauppias, ja me tulimme tutuiksi kuusitoista vuotta sitten, kun teidän isänne, kreivi vainajan kanssa kävin siellä ostamassa jyviä sinä suurena nälkävuonna.

Astuttiin tilanhoitajan yksinkertaiseen, mutta hauskaan asuntoon, jossa Bertelsköld otettiin vastaan liikuttavalla kunnioituksella ja herttaisuudella. Vuosia oli vierinyt siitä, kuin tämä urhoollinen karoliini -- jolla ei ollut kotia koko avarassa maailmassa -- oli tuntenut kodin hiljaista onnea ympärillään. Hänen levoton, koditon henkensä oli niin kauan ajelehtinut elämän myrskyisellä merellä, että hän miltei oli unohtanut, mitä rauha ja tyytyväisyys, mitä rakkauden hymyilyt ja oman takan lempeä valo ovat ihmissydämelle. Hänet valtasi tunne, niinkuin hän kerran taas olisi ollut _kotonaan_, ja hän kuunteli ystävällisellä osanotolla hyväntahtoisen tilanhoitajan kertomuksia kaikista Mainiemen kohtaloista niinä kuutenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun se joutui pois entiseltä isännältään: kuinka kruunu ei ollut määrännyt mitään varoja linnan ja puutarhan kunnossa pitämiseen, joten ne olivat saaneet rapistua; kuinka hyvästi avaroita tiluksia oli viljelty ja kuinka rahvas oli tullut hyviin varoihin kreivi vainajan kyläkoulun ja muiden älykkäiden toimenpiteiden vaikutuksesta, kunnes sota ja rutto olivat temmanneet puolet miehiä auran kurjesta; ja kuinka kreivi vainajan muistoa vieläkin siunattiin siitä avusta, jolla hän hirmuisina katovuosina oli pelastanut alustalaisensa nälkään kuolemasta.

Nämä kertomukset keskeytyivät, kun joku uudelleen kolkutti portille, ja mestari Pietari, luottaen urhoollisiin puolustajiinsa, meni avaamaan. Kohta hän toi mukanaan nuoren, talonpoikaisessa puvussa olevan miehen, jonka jäntevä vartalo osoitti yhtä paljon voimaa kuin hänen viekkaat silmänsä ilmaisivat älyä ja sukkeluutta.

-- Löfving! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään ja samalla iloissaan. -- Sinäkö täällä, reipas poikaseni! Ja me kun luulimme sinun jo aikoja sitten kiikkuvan kunniallisen miehen tavoin venäläisessä niiniköydessä.

-- Ei vielä! -- vastasi kuuluisa sissi ja vakoilija Tapani Löfving iloisella äänellä. -- Minä tulen Turusta, jossa olen käynyt tsaarin omassa keittiössä ja myynyt neljä tiuta munia. Kokilta ja kokkipojilta sain jotenkin tarkat tiedot kaupungissa vallitsevasta tilanteesta; siellä emme tätä nykyä voi mitään saada toimeen, mutta minä lähetin sanansaattajan Taubelle Ahvenanmaan saaristoon, että hän voisi käydä tervehtimässä kaupunkia kaleereillaan, sillä minä panin liikkeelle semmoisen huhun, että olin nähnyt koko Ruotsin laivaston saaristossa. Ja kun mieleeni juolahti, että pitäisihän tässä ansaita jotakin omaankin pussiin, niin tekeydyin tyhmäksi ja olin vahingossa virkkavinani jotakin niistä lihavista vasikoista, joita talonpojat olivat vieneet kätköön eräälle Paraisten pitäjään kuuluvalle saarelle. Heti he alkoivat pakottaa minua opastamaan heitä sinne. Paljon tingittyäni suostuinkin siihen viimein, ja niin me lähdimme, alikokki ja kaksi muuta miestä, paisteja pyydystämään. Sitten minä vein heidät yksinäiselle kalliolle, jossa vedin pistoolit takkini alta sanoen heille: tenka tänne! -- jonka he heti ymmärsivät ja alkoivat rukoilla armoa. Näin otin heiltä kaksi kivääriä ja kaksi sapelia, mutta kun ne eivät mihinkään kelvanneet, niin möin ne kahdeksasta talarista talonpojille. Ja minä sain sitä paitsi kauniin pussillisen Venäjän ruplia; mutta vangit jätin kalliolle vasikoita hakemaan... Kiitoksia viimeisestä, Pietari-mestari. Tässä ovat ne kymmenen talaria, jotka jäin teille velkaa, kun autoitte minua olkikuormassa kasakoita pakoon pääsemään. Tahdon nyt sanoa teille jotakin, eikähän haittaa, että majurikin sen kuulee. Vihollinen on kolmensadan askelen päässä täältä.

-- Vihollinen! -- huudahti Pietari-mestari. Tämä ainoa sana oli silmänräpäyksessä ajanut veret iloisen perheen kasvoilta ja niinkuin myrskyilma puhaltanut pois sen hiljaisen onnellisuuden kangastuksen, joka vast'ikään oli Bertelsköldiä ihastuttanut.

-- Kulkiessani syrjätietä lehtokujan lähitse näin tien vieressä kasakan, joka oli tienoota tähystelemässä. Heitä oli varmaan useampiakin tuolla ulompana kylässä.

-- Olet oikeassa, -- sanoi Bertelsköld. -- Olisihan minun pitänyt se arvata. Olihan meillä illan suussa heitä parvi kintereillämme; mutta me tahdoimme ehtiä linnaan ennen yötä emmekä pysähtyneet heitä kurittamaan. Jos tunnen sinut oikein, et häntä suinkaan niin vähällä päästänyt?

-- Karkasin häneen käsiksi, niin ettei hän voinut käyttää pitkää piikkiään, ja koetin kiskoa häntä hevosen selästä, mutta kun hän ei tahtonut tuumaan tyytyä, täytyi minun iskeä häntä vasten otsikkoa. No, sitten hän ei enää virkkanut mitään. Paha vain, että hevonen pääsi menemään; se kenties kantelee kieliä.

-- Me emme saa menettää silmänräpäystäkään, vaan meidän täytyy paikalla valmistautua puolustamaan linnaa! -- huudahti uhkaavasta vaarasta innostunut Bertelsköld. -- Kaiken ruudin ja kaikki aseet, mitkä voitte hankkia, kunnon Pietari, viette isoon saliin. Käskekää renkien nukkua vaatteet yllä tämä yö. Olkaa huoleti; naiset ja lapset levätkööt rauhassa. Löfving -- ota kaksi miestä mukaasi ja mene tiedustelemaan sill'aikaa, kun minä asetan vartijoita linnan ympärille.

Käskyt täytettiin. Nyt syntyi vilkas liike koko Mainiemessä. Lyhtyjä kiiteli pihan yli, ja valkeita välkkyi autioista linnan ikkunoista. Astuessaan isoon saliin tapasi Bertelsköld toverinsa aterialla, jonka Pietari-mestari tuota pikaa oli heille valmistanut. Vielä kerran kulki pikari miehestä mieheen Mainiemen linnassa. Nyt juotiin viimeisiä tähteitä kellarin vanhoista varastoista; kunnon vouti ei ollut ennen tahtonut niihin koskea. -- Tämän puoliankkurillisen jaloa Unkarin viiniä, -- sanoi hän, -- löysin maan alta sorasta, ja päätin sen tyhjennettäväksi ainoastaan entisen rakastetun herrani pojan onneksi. Jumala varjelkoon teidän armoanne kaikissa vaaroissa ja suokoon teidän vielä kerran ja parempinakin aikoina palata tänne takaisin ja isäntänä istua isäinne pöydän ääressä!

Tuskin oli hän tämän sanonut, kun samassa kuului kova jysähdys ja heti sen jälkeen pölähti tomua seinämällä. Kantaisän, kenraali Bertelsköldin kuva oli raskaine kehyksineen pudonnut paikoiltaan ja pudotessaan lohkaissut kiviä ja savea seinästä.

Bertelsköldin huulet vetäytyivät synkkään hymyyn. -- Isäni isä, -- sanoi hän, -- vastaa tähän omalla tavallaan amen. Kenties nyt viimeisen kerran rehelliset soturit tyhjentävät maljojaan näiden muurien sisäpuolella.

-- Älkää niin sanoko! Me tahdomme puolustaa niitä viimeiseen verenpisaraan asti! -- huudahtivat sissit.

-- Kaatukoot nämä muurit, kun vain maamme pysyy pystyssä! -- jatkoi Bertelsköld. -- Mainiemen hyväksi en tahdo hukata teistä ainoatakaan, ellei siitä ole maallemme hyötyä.

-- Ei, -- vastattiin. -- Me olemme täällä Turkuun vievän valtatien varrella ja saatamme tehdä viholliselle paljon vahinkoa. Me puolustamme Mainientä.

-- No, Jumalan nimessä! -- huudahti päällikkö. -- Mutta käykäämme nyt hetkeksi levolle; huomenna kyllä tarvitaan taas voimia.

Tilanhoitaja antoi nyt levittää olkia lattialle, ja väsyneet soturit oikoilivat mielihyvällä kangistuneita jäseniään. Mutta sallimuksen kirjaan oli kirjoitettu, että he, samoin kuin Muhametin soturit, saivat sanoa: "paratiisissa saamme levätä!"

Löfving palasi. Hän oli talonpojaksi pukeutuneena käynyt keskellä vihollisten joukkoa, kun nämä, sata ratsumiestä luvultaan, olivat majoittuneet Arvion kylään. Hän oli istunut heidän nuotionsa ääressä, juonut heidän kanssansa, valehdellut heille kuin aika poika ja varastanut heiltä hevosen. Pitäisipä, arveli hän, koettaa vielä tänä yönä yllättää heidät, sillä he odottavat varhain aamulla melkoista jalkaväen joukkoa avukseen ja aikovat epäilemättä silloin käydä hätyyttämään linnaa.

Sissit olivat heti valmiit. Ravistaen itsestään iltaunensa suloisen raukeuden he kavahtivat ylös hevosiaan satuloimaan ratsastaakseen uudelleen ulos pimeään yöhön. Semmoista oli heidän elämänsä.

Sill'aikaa Pietari ryhtyi sellaiseen varotoimeen, että vielä samana yönä lähetti kaksi uskollista palvelijaa linnan kaikkien naisten ja lasten kanssa eräälle kaukaiselle meren saaristossa olevalle saarelle, jonne hän jo sitä ennen oli kuljetuttanut kalleimmat tavaransa. Surun kyyneliä vuodattaen nämä kunnon ihmiset pakenivat -- niinkuin siihen aikaan niin moni muu Suomessa pakeni -- rakkaasta kodistaan, jota eivät milloinkaan enää luulleet näkevänsä. Eivät suinkaan Pietari-mestarinkaan tunteet olleet iloisinta laatua, kun hän saatettuaan perheensä matkalle yksinään palasi linnan autioon pihaan. Mutta eipä hän ollut niitä miehiä, jotka väistyvät paikaltaan; hän tahtoi viimeiseen asti varjella kruunun omaisuutta ja palvella entisen rakastetun herransa poikaa nyt uhkaavissa vaaroissa.

Hänen palatessaan alkoivat jo päivän ensimmäiset säteet kultailla linnan katolla kirkuvia tuuliviirejä, ja hevosten kavioiden kapsetta kuului tieltä. Pietari-mestari kuunteli sykkivin sydämin; ääni läheni, ja kohta karkuutti ensin yksi, sitten toinen, ja sitten useampia sissejä yht'aikaa, ja viimein Bertelsköldkin hevosineen linnan pihaan. Kaikki olivat niin verissään ja pölyissään, että heitä tuskin voi tunteakaan. Heillä oli ollut kova ottelu kylässä, sillä vihollinen oli herännyt hevosten hirnunnasta ja tehnyt miehuullista vastarintaa. Kaikeksi onneksi olivat vihollisen ratsumiehet hajallaan siellä täällä taloissa eivätkä voineet yön pimeydessä saada selkoa hyökkääjäin vähäisestä lukumäärästä. Neljäkymmentä miestä oli maahan hakattu; kolmekymmentä vankia ja yli kuusikymmentä hevosta tuotiin saaliina. Bertelsköldin väestä oli kaksi kaatunut ja kuusi saanut haavoja tässä yöllisessä taistelussa.

Kun vangit oli salvattu linnan kellariin ja hevoset korjattu tilaviin talleihin, heittäytyivät soturit tuiki väsyneinä olkilyhteille pitkäkseen ja nukkuivat muutamien minuuttien kuluttua niin levollisesti kuin elomies, joka illalla on korjannut viljansa öisen pakkasen pantavilta. Päällikölle ja kaikille niille, joita tarvittiin linnan vartioimiseen ja haavoitettujen sitomiseen, ei kuitenkaan lepoa riittänyt. Myöskin Löfving, joka oli kenties kaikista tehokkaimmin ottanut tuohon yölliseen seikkailuun osaa, nousi jo varhain aamulla taasen hevosensa selkään vakoiluretkelle lähteäkseen.

Kello kymmenen tienoissa aamupäivällä hän tuli taas takaisin tuoden sen tiedon, että odotettu vihollisen jalkaväki, neljäsataa miestä kolmen kenttäkanuunan kanssa, oli tulossa linnaa kohti. Pakolaiset olivat luultavasti jouduttaneet sen marssia ja tappioistaan kertoen yllyttäneet sen kostonhimoa. Nyt oli siis päätettävä, paettaisiinko vastakkaiselle suunnalle vai hengen uhallako taisteltaisiin monin kerroin lukuisampaa ja vimmastunutta vihollista vastaan.

Vähän aikaa keskusteltuaan valitsivat sissit jälkimmäisen vaihtoehdon. He tarkastivat joukkoaan, jossa, sairaita lukuunottamatta, oli vain kolmekolmatta miestä; mutta kun tähän vähäiseen joukkoon liittyi vielä mestari Pietari linnaan jääneine palvelijoineen ja joukko lähikylistä tulleita pakolaisia, niin Bertelsköldin vähäisen armeijan lukumäärä nousi kuitenkin viidenkymmenen miehen paikoille, jotka kaikki oli hyvin varustettu viholliselta äsken otetuilla aseilla. Paitsi tätä oli Pietari-mestari linnan alimmaiseen kellariin kätkenyt koko joukon kruunun ruutia, jota ei oltu ennätetty korjata pois vihollisen lähestyessä. Havaittiinpa vielä, että ne kuusi vanhaa, pientä tykkiä, joilla ennen onnellisimpina aikoina oli tervehdyslaukauksia ammuttu, olivat käyttökelpoisessa kunnossa, vaikka ne kuulain puutteessa olikin pienillä kivillä ladattava.

Tuskin oli ehditty ryhtyä tarpeellisimpiin valmistuksiin, kun vihollinen puolenpäivän aikaan alkoi näyttäytyä Turun puolelta tulevalla tiellä. Ensin se läheni varovasti pienissä parvissa, peläten väijytyksiä; mutta kohta kävi se rohkeammaksi ja lähetti jääkärijoukon tunkeutumaan linnan ja meren välillä olevaan puistoon. Tämä yritys oli kaikin mokomin estettävä, sillä puistossa olevat kukkulat olivat korkeammalla kuin linna, ja olisi vihollinen siellä saanut vanhat niinipuut suojakseen. Bertelsköld oli sentähden asettanut parhaimmat pyssymiehensä sinne, ja jääkärit ajettiin tappion kärsineinä takaisin.

Tämä oli vain alkusoittoa. Vihollinen oli vast'ikään saanut kokea, kuinka vaarallista on yön viettäminen näiden hurjain seikkailijain läheisyydessä ja toivoi sen vuoksi voivansa jo ennen iltaa valloittaa tämän varustamattoman maakartanon, jota vain kourallinen talonpoikia ja metsäritareita puolusti. Se tuotatti siis viipymättä esiin kenttätykkinsä ja asetti ne kiväärinkantamattomiin siitä matalasta tiilikivimuurista, joka ympäröi linnan pihaa. Jo kello 2 aikaan alkoivat kuulat rapista muuriin ja linnan seiniin saamatta kuitenkaan mitään muuta aikaan kuin että sieltä täältä varistivat rappausta seinistä ja rikkoivat ikkunanpieliä. Ei yhtään laukausta, ei yhtään hiiskausta kuulunut linnasta vastaukseksi tähän tehottomaan hätyytykseen. Ainoastaan nuo vanhat, sinikeltaiset liput -- samat, joita ennen muinoin iloisemmat tuulet olivat liehuttaneet kreivitär Bertelsköldin juhlallisissa tuliaisissa -- liehuivat vieläkin rohkeasti ja yllyttävästi ylimyksellisen aateliskartanon viidestä pienestä tornista.

Vihollinen alkoi tuskastua. Tehdäksensä asiasta kerrassaan lopun, lähetti se kolme komppaniaa puistoa valloittamaan, sill'aikaa kuin sen muu väki hätyytti linnaa etu- ja itäpuolelta.

Tämän oli Bertelsköld jo edeltäpäin arvannut. Sill'aikaa, kun toinen puoli hänen väkeään teki viholliselle vastarintaa puistossa, hyppäsi hän kahdenkymmenen nopeimman miehensä kanssa ratsaille, ratsasti takaportista ulos, teki kierroksen ja iski vihollisen kylkeen puiston muurin läntiseltä puolelta. Jos ukkosen nuoli olisi lyönyt ryntääjien keskeen, eivät he olisi voineet siitä enemmän hämmästyä kuin tästä äkillisestä, arvaamattomasta, hirmuisesta hyökkäyksestä. He hajautuivat kuin akanat tuuleen, kaatuivat kuin kypsynyt vilja viikatteen tieltä, ja kun melkein koko heidän ratsuväkensä oli viime yönä tuhottu, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kiviaidan yli puistoon ja yhtyä toisten kanssa linnan puolustajia ampuen ahdistamaan. Kuormasto, aseet, ampumavarat ja tykit, sanalla sanoen koko vihollisen sotavarasto joutui täten Bertelsköldin valtaan, ja hänen kuultiin sittemmin monesti sanovan, että olisipa hänellä vain ollut kaksikymmentä miestä enemmän väkeä linnan ulkopuolella ja saman verran lisää puistossa, olisi vihollinen sillä kertaa joko joutunut vangiksi tai olisi se hakattu maahan viimeiseen mieheen asti.

Vähäinen ratsastajajoukko oli hädin tuskin ennättänyt naulata nuo kolme kanuunaa umpeen, kun sovittu merkki, punainen lippu keskimmäisen tornin huipussa, ilmaisi Bertelsköldille, että linnassa oltiin ahtaalla. Hänen täytyi sentähden heti paikalla kääntyä takaisin ja ajaa täyttä laukkaa portille. Täällä kohtasi hänet Pietari-mestari, joka oli saanut haavan käsivarteensa ja huusi: -- Jumalan tähden, teidän armonne, rientäkää puistoon! He ovat valloittaneet Floran linnan ja ampuvat sieltä tulikuulia linnaan!

-- Floran linnan! -- toisti Bertelsköld niiden lapsuuden muistojen valtaamana, joita tämä kauan unohduksissa ollut nimi johdatti hänen mieleensä. -- Siellähän prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö kerran leikillään voitoista taistelivat.[22] Nyt me käymme samaan leikkiin, mutta totta tehden!

Ennenkuin Pietari ennätti vastata, olivat Bertelsköld ja hänen hevostensa selästä hypänneet miehensä jo täydessä karussa puistoa kohti. Tilanne ei ollut kehuttava. Ne kaksikymmentä pyssymiestä, jotka oli asetettu tänne vihollista vastaan, hupenivat avaraan puistoon ja voivat ainoastaan sieltä täältä, puiden suojassa seisoen, kaataa jonkun vihollisen, voimatta estää heitä tiheiden lehtokäytäväin ja entisten, nyt jo rappeutuneiden kasvihuoneiden välitse tunkeutumasta aina korkeimmalle ja keskimmäiselle kummulle asti, joka ennen muinoin komean huvihuoneensa mukaan oli saanut nimekseen "Floran linna." Tappiostaan kovin kiukustunut vihollinen alkoi täältä ampua linnan ikkunoihin ja heitellä tulipalloja niiden vierellä olevien vanhojen puuhuoneiden katoille, joissa Pietari-mestari ja hänen perheensä oli asunut. Linnan ikkunoista ampuivat tosin pikku tykit kivikuuliaan parhaan taitonsa mukaan ja joka laukauksen jälkeen kuului kahinaa niinipuiden latvoista, samalla kun katkenneita oksia putoili maahan. Mutta tämä tykistö oli vain lasten leikkiä eikä voinut vihollista kummulta karkoittaa.

Vielä kerran kokosi Bertelsköld väkensä; heitä oli nyt enää vain kolmekymmentä. Mutta huolimatta siitä, oliko heitä enemmän vai vähemmän, ja välittämättä sadan pyssyn tulesta, ryntäsivät kaikki kumpua kohti. Täällä taisteltiin nyt viimeinen murhaava taistelu Mainiemestä -- mies miestä, miekka miekkaa vastaan. Ei milloinkaan ollut Kustaa Aadolf Bertelsköldin raudankova käsi semmoisella raivolla paiskinut kenttään kaikkia, jotka sen tielle sattuivat; eivät milloinkaan olleet hänen urhonsa niin vastustamattomasti rynnänneet vihollisen horjuvien rivien keskeen. Vaikka vastarinta olikin urhoollista, syöstiin venäläinen kuitenkin kukkulalta alas. Floran linna tulvehti kaatuneiden verta, ja lammikon vesi punoitti. Vielä kerran näytti voitto hymyilevän Mainiemen urhokkaille puolustajille, mutta se oli hyvästijättöhymyily -- viimeisen toivonsäteen heijastus Mainiemen lipuilla koristettuihin torneihin, jotka sallimus oli määrännyt kukistumaan.

Tuskin oli Bertelsköld saanut kukkulan valtaansa, kun hänen takanaan ruvettiin huutamaan, että linna alkoi palaa. Hän katsahti taakseen. Ilta loi jo varjojaan korkeaan rakennukseen, ja neljästä tai viidestä paikasta näkyi jo katonrajasta esiin luikertelevien tulenliekkien punaista hohdetta. -- Linnaan pojat! -- huusi hän jylisevällä äänellä. -- Jos meidän onnistuu sammuttaa valkea, ei vihollinen enää tohdi meitä hätyyttää, ja voitto on meidän!

Nämä sanat kuultuaan kaikki riensivät linnaan. Mutta he tulivat myöhään. Sakea, tukahduttava savu esti pääsemästä ylisille tulta sammuttamaan. Kun linnan vierellä olevat puurakennuksetkin leimahtivat tuleen, oli kaikki sammutusyritykset heitettävä sikseen.

Koko väki rummutettiin sentähden koolle isoon saliin ja sai käskyn lähteä paluumatkalle. Pietari-mestari ja muut haavoittuneet nostettiin kärryihin, jotavastoin taisteluun kykenevät miehet, tiheinä riveinä ja vastarintaan valmiina, asettuivat hevosineen kuormien ympärille.

Bertelsköld oli ryhtynyt kaikkiin näihin toimenpiteisiin rauhallisesti ja kylmäverisesti, mutta nyt viimeisen kerran isäinsä linnasta lähtiessään kadotti hän rohkeutensa. Hän tahtoi sentään vielä kerran sanoa jäähyväiset isossa asesalissa oleville sukunsa kuville. Hän riensi sinne.

Palavista puuhuoneista nouseva liekki loisti kirkkaasti korkeista ikkunoista sisään valaisten savulla täytettyä salia kuin päivänpaiste. Kantaisän uudelleen seinälle nostettu kuva näytti synkein ja uhkaavin silmin katselevan jälkeläistään, ja liekkien lekkuvassa valossa näytti siltä kuin nuo kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rautaan puetut urhot olisivat alkaneet liikkua ja tahtoneet astua ulos kehyksistään. Katkera tunne vihlaisi karoliinin sydäntä. Hänen veljensä Torsten oli huolimattomuudessaan jättänyt taulut korjaamatta; niiden täytyi hävitä, hänen sukunsa mainehikkaiden muistojen täytyi kadota, eikä hän voinut niitä pelastaa. Kantaisä oli aaltoihin hautautunut; hänen kuvansa oli tulessa palava. Tutkimaton sallimus, mikä oli tarkoituksesi?

Vielä kerran katsahti Bertelsköld taaksensa. Silloin kohtasivat häntä taulusta nuo unohtumattoman kauniit, haaveilevat silmät, joilla Regina von Emmeritz kerran oli lumonnut hänen kovan isänisänsä. Pojanpoika seisoi kuin kivettyneenä -- nuo mustat silmät säihkyivät, nuo ruhtinaallisen ihanat piirteet näyttivät elehtivän; leppeä, sanomattoman haikea hymy väreili jalon ruhtinattaren vaaleilla huulilla ... hän tahtoi puhua... Mitä hän tahtoi sanoa?

Mutta oven suusta kuului nyt hätäilevä ääni: -- Tulkaa Jumalan nimessä, herra kreivi! Pietari-mestari käskee sanoa, että holvi on täynnä ruutia...

Bertelsköld syöksyi ulos. Hänen väkensä oli jo portilla; sanoma ruudista joudutti kaikkien juoksua. Ja niin riennettiin pois illan pimeydessä, eikä yhtään vihollista ollut näkyvissä.

Oli jo päästy pohjoiseen päin vievälle tielle, kun Bertelsköld äkisti pysähdytti hevosensa ja katsoi taaksensa. Hänen isiensä linna oli nyt joka taholta liekkien ympäröimänä -- yhtenä ainoana suunnattomana tulipatsaana, jonka hohde kirkkaasti valaisi tienoota.

-- Vangit! -- huudahti Bertelsköld. -- Onko kukaan päästänyt vankeja pois kellarista?

Kaikki olivat vaiti. Ei ollut kellään ollut aikaa ajatella näitä onnettomia.

-- Kaksi vapaaehtoista seuratkoon minua, -- jatkoi kreivi, -- muuten ratsastan yksinäni, ja muut saavat jatkaa marssiaan.

-- Seis, teidän armonne! -- huusi Pietari. -- Panette henkenne alttiiksi! Muutamissa silmänräpäyksissä on tuli ehtinyt holviin.

-- Vihollinen on itse sytyttänyt linnan; vastatkoon siis vangeistaankin! -- virkkoivat toiset.

-- Hävetkää! -- vastasi Bertelsköld kiivaasti. -- Ystävä tahi vihollinen -- ovathan he ihmisiä hekin, nuo kolmekymmentä vankia! -- Ja näin sanottuaan ajoi hän täyttä laukkaa linnaan takaisin. Kaksi miestä lähti hänen mukaansa -- hänen uskollinen Bånginsa ja rohkea, neuvokas Löfving.

Linnanpiha oli niin savun peitossa ja kuumuus niin ankara, että he suurimmalla vaivalla ja mitä suurimman vaaran uhalla pääsivät kellarin ovelle. Se oli raudasta, vahvalla lukolla suljettu, eikä avainta löydetty mistään. Mutta vaaran enetessä enenivät yhä Bertelsköldin jättiläisvoimatkin. Hän kiskaisi isoista portaista polttavat rautaiset kaiteet; toiset seurasivat esimerkkiä; vankka ovi lenkousi heidän ponnistuksistaan ja halkesi. He hyökkäsivät sisään ja tapasivat vangit kuumuudesta puolikuolleina. Heidät oli pihalle kannettava ja sieltä puistoon. Onneksi oli jo joukko sotarosvoja vihollisen puolelta tullut saalista hakemaan, Bertelsköld viskasi rahakukkaronsa vangeille, jätti heidät heidän maanmiestensä hoitoon ja saapui tovereinensa syrjätietä puiston kautta takaisin maantielle.

Täällä seisautti hän vielä kerran hevosensa. Kirkkaassa tulen valossa näki hän vihollisten yhä tiheämpinä ryhminä parveilevan niin likellä linnaa kuin suinkin oli mahdollista. Tuli oli jo ennättänyt perustuksiin asti. Viiden minuutin ajan tulipalo vielä punasi pilvistä iltataivasta... Yht'äkkiä tärisytti silloin maata hirvittävä pamaus ... hevoset vavahtivat ... raskas tuhkanharmaa savu- ja sorapatsas kohosi linnasta ja tukahdutti tuossa tuokiossa hohtavan valkean, niin että äsken kirkkaasti valaistu seutu yht'äkkiä kävi pilkkoisen pimeäksi. Sitten seurasi rapiseva kivisade joka taholta tuli kiviä alas tunkeutuen maahan usean jalan syvyyteen. Koko tuo korkea, vast'ikään vielä niin komea linna oli viisine torneineen kadonnut maan päältä haudaten raunioittensa alle kaikki elävät olennot kahden pyssynkantaman piirissä.

Sillä paikalla, missä Mainiemen linna muinoin seisoi, nähdään nyt kauniin merenlahden rannalla vähäinen, varakas, pitkien koivujen ympäröimä talonpoikaistalo. Entinen puisto on laidunhakana, karjan kellot kilisevät, ja paimentyttö laulelee yksinäisiä laulujaan siellä, missä ylhäiset neidit muinoin tanssivat Floran linnan kukkulalla.

8. ISOKYRÖN TAISTELU.

Seuraukset Lybeckerin onnettomasta peräytymisestä näyttäytyvät pian sekä hänelle itselleen että koko maallekin. Hänet pantiin kuninkaan tietämättä pois viralta ja kutsuttiin vastaamaan toimistaan neuvoskunnan edessä. Siellä hänet viimein julistettiin syyttömäksi, kun Armfelt jalomielisesti otti häntä puolustaakseen. Tällä välin hän oli ankarasti riitautunut piispa Gezeliuksen kanssa ja vaati nyt hyvitystä piispalta. Tästä syntyi uusi ja katkerampi oikeudenkäynti, joka päättyi siten, että Lybecker todistettiin syylliseksi tuohon tunnettuun lausumaansa: "Ellei piru peri kuningasta, ei meillä ole toivoakaan rauhasta". Tämä vähäinen, ajattelemattomasti lausuttu sana luettiin hänelle suuremmaksi syyksi kuin koko Suomenmaan menetys. Hänet tuomittiin henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneeksi, sai armon kuolemanrangaistuksesta uudenvuodenpäivänä 1718, mutta kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen, enemmän surkuteltavana kuin tahallisena rikollisena, sillä historia on puhdistanut hänen muistonsa kavalluksen häpeästä, vaikkei olekaan voinut vapauttaa häntä siitä taakasta, jolla hänen aikalaistensa viha häntä painoi.

Syyskuussa 1713 urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt sai ylipäällikkyyden Suomessa, mutta silloin oli jo myöhäistä korjata Lybeckerin erehdyksiä. Suurimmillaan ollessa oli hänen sotaväessään vain 6,000 miestä, ja maan koko eteläinen osa oli venäläisten hallussa. Estääkseen heitä pääsemästä edemmäs, asettui hän vastarintaan Kuokkalan solassa Pälkäneellä, keskellä Hämettä. Mutta varhain eräänä sumuisena syysaamuna, lokakuun 6. päivänä 1713, onnistui 7,000 venäläisen päästä hirsilautoilla Pälkäneen järven yli ja hyökätä Armfeltin niskaan. Mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyään täytyi tuon vähäisen suomalaisen joukon peräytyä, menetettyään 12 kanuunaa, 8 lippua ja enemmän kuin 500 -- muutamat sanovat 1,000 miestä. Tampereella tahtoi Armfelt taaskin pysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli oikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys. Puolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan peräti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana olivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että Armfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä oli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään vastarintaa viimeiseen mieheen.

Sillä välin samosi Venäjän armeija Tampereen, Pirkkalan ja Hämeenkyrön kautta Poriin. Marraskuu kului sinne marssittaessa, ja talvi tuli aikaiseen ja oli ankara.

Joulukuun alussa teki Venäjän ratsuväki partioretken Närpiön ja Kristiinankaupungin suunnalle ja ryösti seutua. Suomen armeija keräytyi sentähden Sulvaan, ja talonpoikaisia vartijoita asetettiin Laihialle ja Ilmajoelle. Täällä, Kauhajoen kappelissa, tapaamme nyt jälleen Kustaa Bertelsköldin vähäisen vapaajoukkonsa kanssa uutterasti harjoittamassa talonpoikia aseidenkäyttöön ja sotakuriin, jossa toimessa reippaat veljekset Gabriel ja Israel Peldan ovat hänelle apuna. Hänen joukkoonsa, jonka miesluku vähitellen oli kasvanut 290:een liittyi vielä kuusi Larssonin veljestä Isokyröstä vanhimman veljen Laurin johtamina, saman miehen, joka Pälkäneellä puhui talonpoikain puolesta Lybeckerin edessä. Vihollinen pysyi kuitenkin talvimajoissaan, ja niin sai joulu- ja koko tammikuu v. 1714 kuluneeksi ilman erityisiä seikkailuja tulevia tapauksia odottaessa.

Mutta helmikuun alkupuolella tuli sanoma, että vihollinen oli lähtenyt Porista ja kulki talviteitä ja Hämeenkyrön ja Ikaalisten jäätyneitä järviä myöten pohjoista kohti. Talonpoikaiset etuvartijat saivat helmikuun 12. päivänä käskyn rientää Kurikan kappeliin vihollisen liikkeitä vakoilemaan ja saapuivat sinne kaksi päivää marssittuaan.

Oli hämärä kuutamoyö, ja vakoilijat olivat ennättäneet kolme neljännestä penikulmaa Luopan kylän eteläpuolelle, kun saatiin tietää, että vihollisen etuvartijat olivat vajaan penikulman päässä metsän toisella puolen. Nyt oli sen asemaa tutkittava ja aikeita urkittava niin likeltä kuin mahdollista. -- Ystävät, -- sanoi Bertelsköld, -- hevosemme eivät voi päästä lumen ja metsän läpi. Onko joukossa kuutta reipasta suksimiestä, jotka uskaltavat panna henkensä alttiiksi kuninkaan ja isänmaan puolesta?

-- Herra majuri, -- vastasi Lauri Larsson kerkeästi, -- meitä on juuri niin monta veljestä kuin haluatte, ja aina lapsuudestamme asti olemme tottuneet erämaissa susien jäljissä hiihtämään. Käskekää, ja me olemme valmiit.

-- Oikein puhuttu, kunnon Larsson, -- vastasi päällikkö. -- Jos sanani jotakin merkitsevät kenraalin korvissa, niin on se kynä teroitettu, joka on allekirjoittava upseerinvaltakirjasi. Mutta varokaa aukeita ketoja; jos kasakat saavat teidät kiinni, olette hukassa.

-- Ei hätää mitään, -- vastasi talonpoika, -- ellemme päivän koittaessa ole palanneet, viekää terveisiä vanhalle isällemme. Ja mitä upseerinvaltakirjaan tulee, herra majuri, niin kiitoksia paljon, mutta siitä en välitä. Sukumme pitää kansasta kiinni, ja te olette ainoa aatelismies, jonka kanssa tähän asti olen kättä pudistanut. Jumalan nimessä, eteenpäin mars!

-- Uppiniskaista, kansanvaltaista sukua nuo Larssonit! -- sanoi Bertelsköld Gabriel Peldanille. -- Isäni ja isäni isä ovat olleet riidassa heidän kanssansa. Mutta reippaita miehiä, jumal'auta, ja rehellisiä talonpoikia!

-- He asuvat vieläkin entisen talonpoikaiskuninkaan Perttilän talossa, -- vastasi Peldan; ainoastaan yksi haara samaa sukua on kauppiaina Vaasassa. Mutta tulkaa, levähtäkäämme muutamia tunteja tuolla torpassa.

Yö kului eivätkä Larssonit palanneetkaan. Päivä alkoi valjeta eikä heitä vieläkään näkynyt. Nyt lähti Bertelsköld kymmenen miehen kanssa erästä kaartotietä metsän ympäri ratsastamaan ja sai tietää, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle siitä autiosta kylästä, jossa se oli levähtänyt. Mutta hevosten jäljet veivät eräälle lakealle, miltei lumettomalle metsän liepeessä olevalle niitylle, ja täältä löydettiin Larssonit. He olivat nähtävästi uskaltautuneet liian likelle kylää, ja luultavasti vihollisen ratsumiehet olivat lumettomalla maalla heidät saavuttaneet. Kaikki kuusi lepäsivät vierekkäin verisillä mättäillä kuoleman uneen vaipuneina; tapettu hevonen ja veriset kylään vievät jäljet osoittivat, että he olivat myyneet nuoren henkensä kalliiseen hintaan. He olivat kaatuneet kuin veljekset ainakin; ei yksikään ollut yrittänyt luopumaan toisista, ja niinkuin veljekset haudattiinkin nuo kaikki kuusi vieretysten.

Surumielin riensivät Bertelsköld ja hänen toverinsa yhtyäkseen pääjoukkoon. Tämä vähäinen alkutapaus oli ikäänkuin suuren, verisen Isokyrön taistelun enne.

Kun Armfelt helmikuun 16. päivänä sai varman tiedon vihollisen lähenemisestä, kutsuttiin koko päällikkökunta Isokyrön pappilaan neuvottelua pitämään. Useimmat äänestivät taistelua vastaan, ja olletikin ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, vetäen mielipiteensä syyksi sen, että tuskin puolet niistä vapaaehtoisista, joita joka haaralta tulvasi sotajoukkoon, vielä oli ennättänyt saapua. Mutta urhoollinen Armfelt oli nähnyt surullisia esimerkkejä peräytymisen seurauksista; hänen sotilaskunniaansa oli loukattu Tukholmasta tulleilla nuhteilla, joissa tätä urhoollisista urhoollisinta oli syytetty siitä, että hän muka, niinkuin sanat kuuluivat, "arasteli omaa nahkaansa." Hän vaati taistelua, eikä hän ollut ainoa, joka sitä vaati. Ulkopuolella odottavat sotamiehet pistivät lakkinsa pistimiensä neniin, vaatien isolla äänellä taistelua, ja talonpojat lisäsivät siihen, että jos heidän kotiseutunsa nyt jätettäisiin vihollisen hävitettäväksi, he miehissä luopuisivat tästä katalasta armeijasta, joka ei osannut muuta kuin paeta vaaraa.

Päätettiin siis taistella, ja Suomen sotajoukko, jossa silloin oli 4,500 miestä säännöllistä väkeä ja 1,500 miestä Isokyrön, Vähäkyrön, Laihian, Mustasaaren, Vöyrin ja Maalahden pitäjistä sekä Vaasan kaupungista saatua nostoväkeä,[23] asetettiin vainioille kahden puolen jäässä olevaa Kyrönjokea, niin että selän suojana oli sula, kuohuva koski ja laajat erämaat ja kivikkomäet. Lähellä oleva, kuusi taloa käsittävä Napuen kylä, joka oli lähes neljän penikulman päässä kaakkoa kohti Vaasasta, revittiin ja siirrettiin rintavarustukseksi. Tässä asemassa odotettiin vihollista kolme päivää pakkasessa sellaisessa, jommoista ainoastaan Kaarle XII:n soturit olivat tottuneet kestämään.

18. päivänä ilmaantui joukko vihollisen ratsuväkeä, ja sitä tervehdittiin päämajasta tykinlaukauksilla, "jotka", sanoo aikakirja, "surulliseksi enteeksi eivät osuneet sen paremmin kuin että ammuttiin hevonen etuvartijana seisovan piispa Gezeliuksen aatelisratsastajan alta", jonka jälkeen venäläiset, asemaa hyvinkin likeltä tarkasteltuaan, taas vetäytyivät takaisin.

Helmikuun 19. päivänä puolenpäivän aikaan nähtiin Venäjän armeijan täydessä marssissa tulevan jäätynyttä jokea pitkin. Sen suuruuden arvioivat venäläiset itse 8,384:ksi, mutta ruotsalaiset 15-20:ksi tuhanneksi mieheksi, ja sen päällikkönä oli urhoollinen ruhtinas Galitzin, joka sittemmin valloitetun Suomenmaan ylimmäisenä päällikkönä "lempeydellään ja jalomielisyydellään pystytti itselleen ikuisen muistopatsaan onnettomain asukasten sydämiin". Armfelt oli siis saanut arvoisensa vastustajan, ja vaikka ei yksikään suomalainen olisi epäillyt, kummalleko heistä hän enemmin olisi voiton kunnian suonut, voitiin todellakin sanoa, että kumpikin olisi sen ansainnut yhtä hyvin soturina kuin ihmisenä. Armfelt ratsasti ennen taistelua pitkin rintamaa väkeänsä tarkastaen ja rohkaisi miehiään, jotka paleltuneissa sormissaan tuskin voivat kiväärejään pidellä, lyhyellä puheella ja rukouksella. He olivat, sanoi hän, "maan viimeinen sotajoukko ja heihin perustui maan viimeinen toivo." Heidän tunnussanansa tuli olla "Jumalan avulla", ja Jumala oli totisesti auttava heitä, jos he yksimielisesti ja miehuullisesti taistelisivat, niinkuin olivat luvanneet, viimeiseen verenpisaraan asti.

"Jumalan avulla!" kajahuttivat sotamiehet vastaukseksi, ja taistelu alkoi. Eräs venäläinen osasto nousi jäältä pohjoiselle joenrannalle, yhtyi erääseen toiseen, metsästä tulevaan joukkoon ja kävi suomalaisten vasemman sivustan kimppuun. Samalla sytyttivät venäläiset Turpalan talon, ja suomalaiset maahan revityistä huoneista tehdyn varustuksensa. Taivas, joka kaiken aamua oli ollut pilvessä, alkoi nyt itäisen myrskyn raivotessa viskoa lunta, joten sekä savu että lumiräntä ajautuivat vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin näkivät vihollistaan. Mutta eipä sittenkään malttanut vasemman sivustan jalkaväki odottaa vihollisten hyökkäystä, vaan ryntäsi rohkeasti eteenpäin ja ampui, niinkuin sen päälliköt olivat oppineet Kaarle XII:n koulussa, ensimmäisen laukauksen vasta kymmenen askelen päässä vihollisesta. Seurauksena siitä olikin, että vihollisen ensimmäiset rivit kaatuivat toistensa päälle ja loput heitettiin kiivaasti takaisin. Mutta ne keräytyivät uudelleen ja tekivät hyökkäyksensä toistamiseen. Sillä välin oli kumminkin suomalaisten oikea sivusta pyörähtänyt jään yli vasemman avuksi. Venäläisten toinen hyökkäys torjuttiin sentähden vielä suuremmalla menestyksellä. Nyt hyökkäsivät suomalaiset vuorostaan ja valtasivat viholliselta 6 tykkiä, jotka viipymättä tähdättiin venäläisiä kohti. Turhaan ratsastivat kasakatkin, helpomman voiton toivossa, nostoväen tiheisiin riveihin; heidät lyötiin verissä päin takaisin, ja taistelu kääntyi silminnähtävästi venäläisten tappioksi.

Ruhtinas Galitzin seurasi levottomana näitä liikkeitä ja kutsutti lähimmät päällikkönsä neuvotteluun. Noin hurjistunutta väkeä vastaan, sanoivat he, olisi pantava kaikki alttiiksi, sillä jos vielä kolmaskin hyökkäys torjuttaisiin, olisi Venäjän armeija auttamattomasti hukassa näissä rämeissä ja metsissä, aseellisten talonpoikain keskellä. Päätettiin siis hyvässä järjestyksessä peräytyä; ja kenraali Bruce lähetettiin neljän rakuunarykmentin kanssa estämään Suomen ratsuväkeä häiritsemästä peräytyviä. Kun nyt Bruce oli tätä käskyä toimeenpanemassa, ja ennenkuin hänen väkensä oli ainoatakaan pistoolia laukaissut, kummastui hän suuresti nähdessään de la Barren käännähtävän poispäin ja komentavan peräytymään,[24] ja sen hän teki semmoisella kiireellä, että kun viimeinen ratkaiseva taistelu alkoi, Suomen ratsuväen päällikkö oli jo puolen penikulman päässä taistelukentältä Komssilan tilalla, jossa hän kehoitti nimismies Gumsea pakenemaan. Näin jäi Suomen jalkaväen oikea sivusta suojattomaksi, ja Bruce sai heti käskyn antaa rakuunainsa astua alas satulasta ja rynnätä päälle. Hän tapasi ensiksi talonpojat ja onnistui hänen saada heidän rivinsä epäjärjestykseen. Samalla kääntyi Venäjän karkoitettu jalkaväki takaisin ja syöksähti kolmannen kerran suomalaisia kohti, jotka nyt joutuivat joka haaralta paljon lukuisamman vihollisen saarrokseen. Ja nyt alkoi yksi noita hirvittäviä verilöylyjä, joiden muistoa eivät vuosisadatkaan saa häipymään ja joissa urhoolliset sankarit taistelevat:

ei pelastukseen enää luottain, vaan kuolemaa vain yhdess' vuottain.

Koko Suomen jalkaväki oli ikäänkuin puristettu keihäistä ja pyssyistä muodostuneen kehän sisään, josta laukaukset välähtelivät savun ja lumipyryn läpi. Armfelt teki kaiken, mitä hänen aikalaisensa ja tulevat polvet voivat häneltä vaatia näin ratkaisevassa tilanteessa. -- "Sydämeni on vielä tänä päivänä pakahtua" -- sanoo eräs läsnä ollut -- "ajatellessani, kuinka kenraalimajuri, sotamiehiä liikuttavasti kehoitellen, ratsasti edestakaisin; kuinka sotamiehet rohkeudella, jota tuskin voi todeksi uskoa, lupasivat taistella kuolemaansa asti ja sillä välin, nähdessään vihollisten suuren paljouden, kyynelet silmissä lankesivat polvilleen ja rukoilivat Jumalalta apua ja sitten taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Näin siellä silloin monta kaatunutta suomalaista, jotka kangistuneissa käsissään vielä pitelivät kiväärejään, joiden pistimet olivat uponneet niin ikään kaatuneitten vihollisten ruumiiseen." -- Eikä se ollutkaan mikään lammaslauma, joka aitaukseen ajettuna vastustelematta antaa teurastaa itsensä. Ne olivat hurjistuneita miehiä, jotka jokaisesta saamastaan iskusta antoivat kaksi takaisin ja jotka ammuttuaan ruutinsa loppuun, hakattuaan miekkansa poikki ja taitettuaan pistimensä vielä sittenkin paleltuneilla kourillaan tarttuivat kiväärin kuumenneeseen piippuun ja löivät perän palaisiksi vihollisen päähän. Kerta toisensa jälkeen koetettiin järjestää murtuneita rivejä ja rynnätä vihollisten läpi; joka kerta kaatuivat upseerit komppaniansa etunenässä; joka kerta heitettiin nämä takaisin jalkaväen veristä, kokoon puristettua keskustaa kohti. Ainoastaan kolme komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä puolusti miehuullisesti aseittensa kunniaa Akseli Buren sekä Kuhlfeltin ja Freudenfeltin johdolla, joista ensimmäinen kaatui ja jälkimmäiset pahoin haavoittuneina pääsivät pakenemaan.

Kolme tuntia taistelu riehui, ja kun se päättyi, oli Suomen sotajoukko tuhottu. Kolmatta tuhatta miestä lepäsi kaatuneena verisellä hangella: sotamiehet ruoduittain, talonpojat pitäjittäin, upseerit niin miehissä, että kolmen rykmentin tähteitä viime lopussa komensi eräs aliupseeri. Venäläistenkin tappio oli suuri, mutta sen korvasi yllinkyllin saavutettu voitto, josta oli seurauksena Suomen valloitus.

Armfelt itse oli viimeisiä tappotanterella ja oli vähällä joutua vangiksi. Muutamain harvain kanssa riensi hän halki metsän Laihialle ja sieltä Vaasaan. Mutta vasta Kokkolassa kokoontuivat jälleen Suomen viimeisen sotajoukon tähteet, jotka nyt, kun de la Barre oli pitänyt huolta omiensa pelastamisesta, olivat suurimmaksi osaksi ratsuväkeä; ja hyvin harvinaista oli, sanoo senaikainen aikakirja, nähdä jalkaväen upseeria, joka hengissä oli päässyt tappelusta, mutta sitä useampia nähtiin ratsailla istuneita.

Näin päättyi siis Isokyrön onneton taistelu, joka sen pohjoiseen paikkaan ja sen kestäessä vallinneeseen ankaraan pakkaseen sekä myöskin taistelijain urhouteen ja mieshukkaan nähden -- noin kolmas osa taistelevista jäi tappotanterelle -- on huomattavimpia tapahtumia kaikkien maiden sotatapahtumain joukossa. Onnettaret näyttävät määränneen tämän seudun Suomenmaan kohtalojen uhrialttariksi; sillä yhdeksänkymmentä neljä vuotta sen jälkeen tapahtui eräänä pilvisenä syyspäivänä Oravaisten taistelu tuskin neljän ruotsinpenikulman päässä Isokyrön tappotanterelta, ja kun aurinko meni mailleen valaistuaan näitä molempia päiviä ja näitä molempia kenttiä, pimeni siihen aikaan eläneiden ihmisten toiveiden yö niin synkäksi, ettei enää uskottu huomispäivän koittavankaan heidän verta vuotavassa, muserretussa isänmaassaan.

Mutta Kustaa Aadolf Bertelsköldistä tarina kertoo, että hän ja hänen urhoollinen joukkonsa koko taistelun ajan seisoivat tulisimmassa taistelussa vasemmalla sivustalla. Siellä olivat hänen miehensä, yksi toisensa perästä, kaatuneet hänen rinnaltaan; hartiakas, rehellinen Simon Bång, uskollinen ja reipas Miltopaeus ja kaikki entiset ylioppilaat, paitsi Peldanuksen veljeksiä, kaatuivat siellä kunniakkaista haavoista viimeisessä taistelussa isänmaan puolesta. Ja silloin oli Bertelsköld kuolemaa etsien hyökännyt vihollisen tiheimpiin joukkoihin; mutta kaikki väistyi, kaikki sortui hänen hurjain iskujensa alla, ja miltei tietämättään ja tahtomattaan hän pääsi vihollisten läpi, ja oli seuraavana päivänä, kummeksien itsekin, että vielä oli elossa, Vaasan seuduilla. Kerrottiin, että hän tällä pakomatkallaan oli ajanut de la Barrea takaa kostaakseen hänelle kaiken sen häpeän, kaiken sen vahingon, jonka tämä oli saanut aikaan Isokyrössä; mutta Suomen ratsuväen päällikkö oli jo ennättänyt melkoisen matkan häntä edelle, eikä käynyt häntä enää saavuttaminen. Varmaa on, että Bertelsköld kohta sen jälkeen katosi, ja se luulo oli yleinen, että hän rajattomassa raivossaan joutui surman suuhun tai venäläisten vangiksi. Oliko tässä arvelussa perää, sen saamme nähdä seuraavasta kertomuksesta.

Sillä kedolla, jota helmikuun 19. päivänä 1714 monen urhoollisen miehen veri kostutti, aaltoilee nyt joka kesä heiluvana satona se oivallinen jyvälaji, joka on tunnettu vaasanrukiin nimellä. Se imee ytimensä mehun sankarien luista, jotka lahovat vihannoivien sarkojen alla tuomiopäivään asti; ja välistä tapahtuu vielä nytkin, että kun aura uurtelee tuttua vakoa, kolahtaa sen rautaista vannasta vasten ruostuneita miekan kappaleita tai jokin muinoin jäntevän ja taisteluun harjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös. Se leveä virta, jonka jäätyneellä pinnalla niin moni mies on viimeisen kerran hengähtänyt, juoksee hiljaisesti kohisten näiden viljavien ketojen halki, ja sen tasaisilla ranta-ahteilla kohoaa miellyttäviä kyliä, joiden punaisiksi maalatuissa kauneissa taloissa asuu uutteria ihmisiä. Koko maisema on niin hyvin viljellyn ja varakkaan näköistä, että vaeltaja kummastellen kysyy, onko Luojan tarkoitus se, että rauha niittäköön, missä sota on kylvänyt. Metsä on kadonnut tai siirtynyt kauas syrjään; ainoastaan kivikkomailla tuolla kaukana kylän takana nähdään vieläkin noita seudun raivaamattomuuden ajoista asti säilyneitä jylhiä kalliomöhkäleitä, jotka kerran olivat Suomen sotajoukon tukipaikkoina. Väestön luonteessakin on vielä ikäänkuin arpi muinaisista taisteluista; jonkinlainen hurjuus asuu sen uutteran, rauhallisen mielen pohjalla, ja kun talven lumi taas tupruten hillittömästi pyyhkäisee yli avaran lakeuden, on ikäänkuin vieläkin kuulisit Armfeltin komentohuudot, Brucen rakuunain ja lumipyryssä pakenevan suomalaisen ratsuväen kavioiden kapseen, joiden alle Suomen toivo kerran tallattiin.

Sekä Isokyrön että Oravaisten yöstä on nyt päivä koittanut. Sen aurinko ei ole tarpeeksi synkkä ainoastaan muinaisuuden hautoja valaistakseen, mutta ei myöskään kyllin iloinen luodakseen ainoastaan iloisia ja ruusuisia värejä tulevaisuuden tuntemattomiin kohtaloihin.

VÄLSKÄRIN YHDEKSÄS KERTOMUS.

ERÄÄN NIMEN VARJO.

Eräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon portaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki kääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi. Seura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari Svenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä kertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät kielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut kuppauttaa itseään.

Ukko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään, vähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään. Hänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi välskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä laihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen takkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan niinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää pysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti terveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän oppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen ja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään sanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran teeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin kauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä, yhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin pohjaltaan perin hyviä ihmisiä.

Helppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä oppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa, lyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka ainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi leikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden alkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista hänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi viisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli tavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen takkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä nukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä nuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena, keltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki nämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista vanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa voinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt hänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä -- vaikkei nyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta rakastavan välskärin iltaseuroissa.

Svanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä tervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas "näytti niin virkulta kuin kasakka illan hämärässä", johon tervehdykseen vanha isoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät, samalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa melkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka tauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.

Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä noudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon, kuunnellakseen välskärin sotatarinoita.

-- Minä viisi teidän sotatarinoistanne! -- vastasi koulumestari iloisesti. -- _Quidquid delirant reges plectuntur Achivi_. Uroiden kunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, "Sinisistä" sain jo kylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut enimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman melskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun raivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.

-- Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? -- kuohahti Svanholm ja kavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.

-- Sanon kuin sanonkin, -- vastasi koulumestari. -- Parempi on pala leipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen ääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner. Ja tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä, leirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän asumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.

-- Tuon olemme kuulleet jo ennen, -- vastasi välskäri, joka ei tahtonut antaa vanhan toran alkaa uudelleen, -- ja sentähden olisi veli Svanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä, niin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että tässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli Svanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee näkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin aikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu muinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden varjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.

-- Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa -- Jumala paratkoon -- hävitystenkin kauhistuksista kertoa -- sanoi isoäiti, estääkseen hänkin osaltaan riidan syntymistä. -- Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus tule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.

-- Ei tulekaan, -- sanoi välskäri. -- Nyt alemme tulleet vuoteen 1714. Seurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi ole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on nähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka seurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi pojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa, niin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas valmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane, sielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan suojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei Kaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.

-- Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa Bertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista, -- puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet "_from sounds to things_", tuumista toimiin. -- Minä epäilen, tuleeko heistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän heillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien tähden.

-- Serkku unohtaa, -- vastasi Svanholm tolkussaan, -- että Kustaa Bertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina osaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista taisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti Mainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.

-- Onko Mainiemi hävitetty? -- kysyi Svenonius.

-- Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun aikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa, -- vastasi postimestari.

-- Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, -- jatkoi koulumestari.

-- Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun voi semmoisia unohtaa! -- vastasi postimestari. -- Veli kai ei muista sitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka koetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee Löfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen se ja se, -- koska täällä ei ole lupa kiroilla.

-- En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!

-- Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä tiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä päällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!

-- Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei siihen kuulu, -- vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. -- Luulen tietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli Bäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.

-- Taivahan turkkilainen! Ja hän on kertonut siitä kokonaisen iltakauden!

-- Niin, mutta silloinhan oli setä Svenonius poissa, -- puuttui pikku Jonathan puheeseen, ollen vähän niinkuin miestä mielestään, kun noin sattuvalla muistutuksella yht'äkkiä voi tehdä lopun herrojen kiistasta. Välskäri oli iskenyt silmää isoäidille, että annettaisiin heidän otella, ja Anna Sofia, joka nyt keri lankaa, oli nauranut niin, että lanka oli kahdesti katkennut.

-- Olet oikeassa, poikaseni, -- vastasi postimestari vähän hämillään. Veli Svenonius ei ollut läsnä Isokyrön tappelussa. Sen sijaan, että olisi ollut haltuunsa ottamassa Viipuria, otti tämä kunnon rauhanmies sisäänsä seljateetä.

-- Jos veli olisi ollut Isokyrössä, ei veljen olisi tarvinnut juosta Karstulassa, -- jatkoi koulumestari, joka ei voinut sulattaa sotaisan kapteenin hänen korkeaoppisuudestaan laskettelemia pilkkapuheita.

-- Herra, minä en juossut, peräydyin vain hyvässä järjestyksessä! -- ärjäisi postimestari, ja hänen viiksiensä kärjet kohosivat melkein kuin vanhan talonkissan turpakarvat, kun se yht'äkkiä näkee nälkiintyneen juoksukoiran keittiössä.

-- No, mutta sanokaa heille, serkku Bäck, että olemme onnellisesti päässeet Kyröjoen jään yli ja olemme nyt -- niin enpä tiedäkään missä, -- huudahti isoäiti, johon myöskin iloisuus oli tarttunut, mutta joka kapteeni Svanholmin viiksistä päätellen alkoi aavistaa myrskyä ja sadetta, aivan niinkuin niitä kuun kehistäkin on tapana ennustaa. -- Heittäkää jo, -- sanoi välskäri lepytellen. -- Me olemme tätä nykyä, vuonna 1714, Tukholmassa, ja meillä on täysi työ tutkiessamme valtioviisasten juonia, jotka olivat kaikkialla maata uurtamassa, missä pohjolan leijona astui viimeisiä rohkeita askeleitaan. Ja koska minussa ei mielestäni ole miestä tuntemaan kaikkia niitä, jotka milloin sieltä milloin täältä kurottivat kätensä horjuvaa kruunua ja lahonnutta yksinvaltiutta anastaakseen, niin katsokaamme ennemmin, mikä on tullut Torsten Bertelsköldistä, joka siihen aikaan oli tulevaisuuden mies ja edusti sitä, jota sopii sanoa veli Svenoniuksen aikakaudeksi, samoin kuin karoliini Kustaa Bertelsköld ruumiineen ja sieluineen kuului veli Svanholmin aikaan, joka nyt on loppuun kulumaisillaan.

-- En sinä ilmoisna ikänä usko, että veli Bäck tahtoo syöttää meille kynäkiistoja niin kauan kuin Kaarle XII vielä on elossa -- virkkoi kapteeni jurosti.

Välskäri oli vähän aikaa vaiti. -- Lapsellista olisi, -- sanoi hän viimein, -- odottaa harppausta kansain kohtaloissa ja aikakausien kehittymisessä. Saattaa olla aikoja, jolloin kehitys käy tavallista uraansa, niin että kaikki näyttää olevan entisellään, mutta yht'äkkiä tulee kumous, joka mullistaa kaikki tyyni ja ikäänkuin synnyttää uuden ajan täysikasvuisena. Mutta jos tarkemmin katselet, niin havaitset, että tuo uusi jo aikoja sitä ennen on juurtunut ennen olleeseen eikä olekaan muuta kuin kypsynyt hedelmä siemenestä, joka vuosia ja miespolvia sitten kylvettiin. Ei ole ollut eikä ole semmoista aikaa, joka olisi itseensä niin sulkeutunut, ettei se samalla olisi jonkin uuden vaihdekohta. Minä otan esimerkin ja sanon, että jokainen aikakausi kohoaa arvossa askel askelelta. Sitä esim. ei saata kukaan kieltää, että veli Svanholm aikansa oli luutnanttina; no niin, mutta veljen ollessa luutnanttina oli veljessä vielä vänrikki jäljellä ja kapteeni tekeillä, ja kas sentähden veli oli luutnanttina ainoastaan sivumennen.

-- Mutta kapteeni on iskenyt lippunsa kenttään ja asettunut talvileiriinsä, -- vastasi Svanholm pyylevästi, huoaten samalla sitä, että hänenkin repussaan ehkä olisi voinut olla sotamarsalkan sauva kätkettynä.

-- Aikaa voisi ehkä paremmin verrata postimestariin, -- muistutti Svenonius.

-- Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, -- vastasi isäntä-vanhus. -- Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin ukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi kuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään, pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi aika ilmenee uusissa muodoissa.

Anna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin ja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku Jonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä, ja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin kimppuun sanoen: -- Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika Kaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!

-- Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja kurjaksi! -- lisäsi kapteeni Svanholm.

-- Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, -- vastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian vähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin ihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.

-- Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? -- kysyi isoäiti.

-- Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti mielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti tehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat asuneet.

-- Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!

Välskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja huomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta visapiipustaan.

Kun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut aloittaa. -- Aion, -- vastasi hän ykskantaan.

-- Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?

-- _Erään nimen varjo_.

1. VALTIOPÄIVÄKERHO.

Eräänä iltana maaliskuussa v. 1714 oli viisi-, kuusikymmenhenkinen seura kokoontunut eversti, kreivi Kustaa Lewenhauptin asuntoon lähelle Ritarihuoneen toria Tukholmassa. Ikkunain luukut oli huolellisesti suljettu ja palvelijoista päättäen, joita ilman nähtävää syytä oli asetettu sekä portaille että portin pieleen, näkyi isäntä tahtovan osoittaa, ettei kokous suinkaan ollut salainen, ja samalla olla varuillaan kaikkia odottamattomia vieraita vastaan.

Kokenut silmä voi kuitenkin seuran hyvin kirjavasta kokoon panosta helposti huomata, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään tavallinen iltahuvi, joista ylhäiset herrat hakevat virkistystä päivän monien huolien jälkeen, eikä myöskään mikään puoluekokous, jotka olivat niin tavallisia tänä levottomana aikana ja olletikin nyt valtiopäiväin aikana, kun "hiiret kissan poissa ollessa pöydällä hyppivät", niinkuin muuan kuninkaan ystävistä peittelemättä lausui ritarihuoneessa. Täällä nähtiin vanhoja, kokeneita Kaarle XI:n tuiman ajan miehiä, nöyryytetyn ja nyt köyhän ylhäisaatelisten jäseniä, jotka eivät voineet antaa pfaltzilaiselle suvulle reduktsionia ja yksinvaltaa anteeksi; keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tuskastuneet sotiin, veroihin, palkanvähennyksiin ja sotilasvaltaan; nuoria miehiä, jotka olivat "täynnä tulevaisuutta", mutta sillä hetkellä varsin tyhjiä sisällykseltään, ja jotka eivät mitään sen kernaammin halunneet kuin millä keinoin hyvänsä nostaa melua tässä maailmassa. Nämä kaikki olisi kumminkin saatu yhteen puolueeseen mahtumaan, jos he vain kaikki, niinkuin talon isäntä, olisivat kuuluneet ylhäisaatelistoon; mutta paitsi tätä ruotsalaisen aateliston kermaa, jota täällä useat loistavat nimet edustivat, nähtiin joukossa myöskin useita alempaan aatelistoon kuuluvia, niinkuin Stjerneld, Leijonmark, Wulfvenstjerna, ja sen lisäksi vielä useita aatelittomia pappeja ja virkamiehiä, joiden nimien kaiku oli hyvinkin jokapäiväistä laatua, niinkuin Lauri Molin, Eerikki Benzelius, Aatami Schütz, mutta jotka yhtäkaikki oli kutsuttu tehokkaasti ottamaan osaa ajan valtiollisiin mullistuksiin.

Vähän erillään muista erään ikkunan syvennyksessä seisoi ryhmä miehiä vilkkaasti keskustellen. Siinä oli kenraalimajuri, kreivi Abraham Brahe ja vara-amiraali, vapaaherra Akseli Lewenhaupt, jotka olivat seuraansa vetäneet Turun hovioikeuden varapresidentin Sven Leijonmarkin ja hiljaa mutta vilkkaasti näyttivät tätä mahtavaa puoluesankaria omalle puolelleen pehmittävän. Tähän ryhmään liittyi kohta myöskin eräs neljäs, nim. Upsalan yliopiston kunink. kirjaston hoitaja Benzelius, joka erään hänen aikalaisensa arvostelun mukaan olisi voinut kohota hyvinkin korkealle, -- ellei olisi pyrkinyt Upsalan arkkipiispan istuinta ylemmä. Keskustelut koskivat sitä kirjallista lausuntoa valtakunnan viheliäisestä tilasta, jonka Leijonmark oli jättänyt ritarihuoneelle, osoittaakseen sillä, että näin epätoivoisissa oloissa, ja kun ei näkynyt olevan enää mitään toivoa kuninkaan takaisin tulosta, olisi välttämätöntä asettaa -- uusi hallitsija.

Nuo rohkeat sanat olivat saaneet aikaan melkoista hämminkiä. -- Kun hänen majesteettinsa loistavista sotaretkistä ei ole meillä mitään muuta kuin kunnia jäljellä, on tarpeellista, että pidetään huolta sen säilyttämisestä niin kotona kuin kylässä, -- lausui Akseli Lewenhaupt.

-- Kuninkaallinen majesteetti ei suinkaan pahastune, että eräät asiat, joista ei Demotikassa käy mitään päättäminen, otetaan täällä pikemmin ratkaistaviksi, -- virkkoi Kustaa Lewenhaupt varovasti.

-- Jumala on asettanut kuninkaillekin rajan, jonka yli ei kukaan taida astua, ja semmoisen kuolemantapauksen varalta katsokoot Ruotsin miehet ajoissa eteensä, -- vastasi jumalinen ja taitava puoluemies Sven Leijonmark, hänelle ominaisella rohkeudella.

Ivansekainen hymy väreili Benzeliuksen huulilla. -- Te laaditte, hyvät herrat, -- sanoi hän, koroittaen ääntänsä niin, että kaikki olivat pakotetut kuuntelemaan, -- te laaditte täällä valtio-oikeudellisia järjestelmiä ja kuiskitte toistenne korviin sanoja, joissa tuntuu sekä ha'at että kannukset, arvellen, etteihän kukaan tarkoin tiedä, milloin luodetuuli vie ne kaikki Demotikaan. Suoraan puhuen, hyvät herrat aateliset, me papit ja porvarit olemme kutsutut tänne keskustelemaan ja sopimaan siitä, mitä on tehtävä isänmaan pelastukseksi.

-- Talonpojat tahtovat prinsessan hallitsijaksi! -- huusi majuri Stjerneld, tavallisella karkealla tavallaan katkaisten kysymyksen vaikeimman solmun. Hän se sitä innokkaimmin puuhasikin, vaikka toistaiseksi menestyksettä, sillä talonpojat olivat kaikista enimmin kuninkaaseen mieltyneitä.

-- Herra majuri puhuu siitä ihmeellisen varmasti, -- virkkoi piispa Molin valtiomiehen varovaisuudella.

-- Minulla on todistukset taskussani, ja ne esitetään huomenna aatelistolle, -- vastasi Stjerneld arvelematta.

-- Minä olin luullut, että talonpojat ennemmin pyrkivät tuon kuuluisan saappaan hallittaviksi.[25] -- virkahti siihen laamanni, vapaaherra Konrad Ribbing ylenkatseellisesti. Benzelius, joka itse oli talonpoikaista sukua, kuohahti ja närkästyi. -- Herra laamanni, -- sanoi hän, -- tietää yhtä hyvin kuin me kaikki, että saapas on vain jonkin ritarihuoneen suutarin tekemä; ja tietäköön hän senkin, etteivät Ruotsin talonpojat nyt eivätkä vast'edes suvaitse saapasten hallitusta, vaikka ne olisivat kuinkakin kultaisilla kannuksilla kaunistetut.

-- Eivätkä myöskään tarvitse viidettä pyörää vaunujen alle, -- vastasi närkästynyt Ribbing, tarkoittaen sitä ehdotusta, että valtakunnan aatelittomista virkamiehistä muodostettaisiin viides sääty, jota ehdotusta silloin luultiin Benzeliuksen aikaansaamaksi.

-- Älkäämme riidelkö, hyvät herrat, -- puuttui piispa puheeseen, -- Me olemme tulleet tänne sopimaan parhaista keinoista voimakkaan hallituksen muodostamiseksi kuninkaan poissa ollessa. Asia tulee huomenna esille ritarihuoneessa, ja isänmaanystäväin tulee vetää yhtä köyttä, ettei kaikki menisi myttyyn.

-- Entä sitten! -- alkoi Stjerneld. -- Me katkaisemme käpälät holsteinilaiselta puolueelta, kun asetamme tuossa paikassa hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessan hallitsijaksi.

-- Antaen hänelle kumminkin sen rajoitetun vallan, jota valtakunnan menestys moisessa tilassa vaatinee, -- virkkoi kreivi Brahe, nakaten ylpeästi aatelista niskaansa.

-- Kreivi on oikeassa, -- sanoi tasavaltalaismielinen Leijonmark. -- "_Fata trahunt nolentes_". Siltä varalta, että jokin onnettomuus, josta Jumala varjelkoon, sattuisi kohtaamaan kuningasta, on välttämätöntä, että kaikki onnenonkijat estetään valtakunnan turmioksi vehkeilemästä.

-- Valtakunnan menestys vaatii, että ennen vuotta 1680 olemassa ollut hallitusmuoto uudistetaan ja että säädyt saavat takaisin heille tulevat etuoikeutensa, lausui Kustaa Lewenhaupt.

-- Menneet ajat todistavat, että milloin kukin sääty on nauttinut oikeutensa mukaisia etuja, silloin on myöskin valtakunta ollut parhaissa voimissaan, -- arveli kreivi Brahe.

-- Te hyvät herrat aateliset, -- huudahti Benzelius, jonka luonto taas oli kuohahtanut, -- puhutte aina niinkuin vanha hyvä aika olisi vain eteiseen ajettu, ja teidän on vain tarvis avata ovi ja pyytää sitä suosiollisesti sisään astumaan. Te ette muista, että kuningas vainajan aikana tehtiin paljon muutoksia, jotka olivat valtakunnalle suureksi eduksi ja joista aatelittomat säädyt eivät liene halukkaat luopumaan. Te tahdotte hallitsijan, joka pantaisiin vitsan ja kurin alle -- tietystikin vain siinä surullisessa tapauksessa, että jokin onnettomuus sattuisi nyt hallitsevalle kuninkaallemme, jota Jumala varjelkoon hengen ja terveyden puolesta. Mutta sen minä sanon teille, että jos niin tapahtuu, tahdomme me aatelittomatkin sananvuoroa asiassa, emmekä tule enää sallimaan, että kourallinen pikkukuninkaita kynii meitä kuin pyitä, sanokootpa he sitten itseään valtakunnan tai kuninkaan neuvoksiksi tai neuvottomiksi.

Nämä rohkeat sanat synnyttivät salissa sanomattoman hälinän. Yhdet huusivat yhtä, toiset toista, ja sillävälin kuin kaikkien kiivaimmat kirkuivat, että puhuja olisi ajettava ovesta ulos, kuultiin sukkelan Wulfvenstjernan virkkavan Ribbingille: -- Hirttäkää tahi aateloikaa hänet, kummassakin tapauksessa hän vaikenee kuin kiltti lapsi.

Molin koetti turhaan rakentaa rauhaa, muistuttaen, ettei oltu tultu tänne eri säätyjen eduista riitelemään, vaan neuvottelemaan koko valtakunnan menestyksestä. Yhteisten onnettomuuksien ajat riitauttavat mieliä yhtä usein kuin yhdistävät, eikä eripuraisuuden vitsaus suinkaan ollut pienimpiä niistä onnettomuuksista, joita pohjoismaat nyt saivat kärsiä. Oli näet silminnähtävää, että kaikki läsnäolijat, joiden joukossa oli monta valtakunnan parasta tarkoittavaa miestä, olivat yhtä mieltä ainoastaan siinä, että muutos oli tarpeen; mutta niinpian kuin tuli kysymys siitä, mitä olisi muutettava, mitä muutoksen tulisi oikeastaan tarkoittaa, hajautuivat mielet eri lahkoiksi, jotka taistelivat toinen toistaan vastaan. Benzeliuksella oli kohta ympärillään melkoinen puolue, joka näytti lujasti päättäneen sekä täällä että säätyjen istunnoissa vastustaa ylhäisaatelisten etuoikeuksia, ja pelko tämän puolueen loukkaamisesta hillitsi noiden korkeain herrain vihan ilmi tuleen leimahtamasta. Schütz istuutui pöytäkirjaa laatimaan, ja niin tehtiin kuin tehtiinkin päätös, että prinsessa Ulriika Eleonoora olisi koroitettava hallitsijaksi kuninkaan poissa ollessa.

-- Yksissä neuvoin säätyjen valiomiesten kanssa, lisäsi Sjrerneld, jota heti Benzelius ja tämän ystävät voimakkaasti kannattivat.

-- Mitä nyt? -- huudahti Akseli Lewenhaupt. -- Tahdotaanko meille asettaa pitkä parlamentti ja Cromwell?

-- Leijonmark on sopivin mies Cromwellin osaa esittämään, -- kuiskasi Wulfvenstjerna Schützille.

-- Olkoon menneeksi valiomiesten kanssa! -- huudahti siihen sukkelapäinen Konrad Ribbing. -- Onhan siinäkin luupalanen vastustuspuolueen rakkien kitaan ja se sopii kauniisti veroituskysymyksissä.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Kustaa Lewenhaupt kaksimielisesti hymyillen, -- pelkäänpä pahoin, että olemme laatineet laskun ilman arvoja. Ellen erehdy, tulee tuossa mies, joka voinee vähentää epäilyksiämme siinä kohden.

Samassa astui sisään vähän neljännellä kymmenellä oleva mies, joka oli hoikkavartaloinen ja vaaleaverinen ja muuten älykkään näköinen. Hänen erinomaisen hieno ja huolellinen pukunsa, siihen välttämättömästi kuuluvine kiharaperuukkeineen, hänen kirjaellun takkinsa mahdottoman avarat hihat ja hänen luonteva, vähän ylpeä ryhtinsä osoittivat heti kohta, että hän kuului korkeampaan aateliin ja että hän oli saanut sivistyksensä ulkomaisten hovien salongeissa, eroten siinä kohden aikakautensa nuoremmista aatelismiehistä, joiden esiintymisessä oli jälkiä tappotanterella saadusta karkeammasta kasvatuksesta.

-- Kuka tuo ylpeä herra on? -- kysyi muuan äskentulleista valtiopäivämiehistä vierellään olevalta Schütziltä.

-- Se on mies, -- vastasi Schütz, -- josta ei tiedä, kumpi on vaarallisempaa: ollako hänen ystävänsä vai vihamiehensä, kohdatako häntä salongissa vai kabinetissa; suurikykyinen mies, mutta vielä kunnianhimoisempi; mies, joka tutkii ja näkee kaikkien mielet, mutta jonka mieltä harvat tai ei kukaan tutki eikä näe; mies, joka synnyltään ja taipumukseltaan on ylhäistä aatelia, mutta joka kuitenkin on osannut tehdä itsensä kaikille puolueille väittämättömän tarpeelliseksi, vaikkei yksikään voi sanoa häntä omaksensa; mies, joka on liitossa kaikkien kanssa, mutta ei kenenkään oikea ystävä; syrjäytetty kaikissa virkanimityksissä ja kuitenkin käytetty tärkeimmissä tehtävissä; vielä miltei nuorukainen ja jo harmaantunut valtioviisauden teeskentelytaidossa, sanalla sanoen, suuren mestarinsa ja suosijansa, kreivi Arvid Hornin oivallinen oppilas -- lähetystön sihteeri, kreivi Torsten Bertelsköld.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin parvi eri mielipiteisiä puoluemiehiä oli kokoontunut äsken tulleen ympärille, joka ujostelemattomalla suoruudella kertoi, mitä tiesi tai luuli tietävänsä. Holsteinilainen puolue, sanoi hän, pani kaikki keinonsa liikkeelle; kuningasmieliset olivat taipuvaisia yhtymään yritykseen; prinsessa ei ollut päätöstään tehnyt; kreivi Horn oli sekä häntä että herroja kohtaan suosiollisella kannalla eikä ensinkään epäillyt asian päättyvän kaikkien mieliksi.

-- Kreivi Horn on siis ehdotuksen _puolella_! -- huudahtivat Lewenhauptit. -- Silloin on voitto varma.

-- Kreivi Horn, -- vastasi Bertelsköld, -- ei ole lausunut mielipiteitään herrojen aikomuksesta, mutta minä luulen tietäväni, että hän kuninkaallisena neuvoksena on huomenna istuvan neuvoskunnan edessä ja prinsessan läsnäollessa antava kuudelle tahi seitsemälle herroista vakavan muistutuksen.

-- Mitä? -- huudahtivat taasen Lewenhauptit y.m. -- hän on siis ehdotusta _vastaan_! Hän tahtoo siis häväistä meitä, kukistaa meidät!

-- Minä olen vakuutettu siitä, että kreivi pitää sekä herroja että heidän asiataan mitä suurimmassa arvossa ja että hänen kuninkaallisella korkeudellaan prinsessalla ei tule olemaan syytä olla kreiviin tyytymätön.

-- Mutta onko hän siis puolellamme, vai onko hän meitä vastaan?

-- En tiedä sanoa muuta kuin että kreivi epäilemättä on tekevä velvollisuutensa.

-- Kirottu mies, hänestä ei milloinkaan tiedä, millä oksalla hän istuu! -- huudahtivat puoluemiehet, ja kerho hajausi epätietoisuuden ja hämmingin vallitessa.

2. VALTIOVIISAAN SODANJULISTUS.

Kerhon kokouksen jälkeisenä iltana kreivi Torsten Bertelsköld astui korkeiden, koristeltujen, tammisten ovien kautta kenraali, kreivi Liewenin asuntoon. Kenraali oli lähetetty kuninkaan luo Turkinmaalle neuvoskunnan puolesta esittämään valtakunnan todellista tilaa ja kehoittamaan Kaarle XII:ta palaamaan kotiinsa. Ilmoittamatta itseään Bertelsköld jatkoi kulkuaan näiden tyhjien huoneiden läpi, kunnes saapui kreivittären makuuhuoneeseen. Kohteliaasti, miltei sydämellisesti hän suuteli kreivittären kättä ja tiedusteli hänen terveydentilaansa.

Kreivitär oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, pikemmin lyhyt kuin pitkä, mustiin puettu nainen, näöltään hän ei ollut juuri erikoisen kaunis, mutta suloinen ja herttainen hän oli. Vähänkään loukkautumatta tuosta tuttavallisuudesta, jota tosin ei voinutkaan selittää väärin, hän näytti tulevan siitä jopa liikutetuksikin; kostea kiilto ilmaantui hänen kauniisiin silmiinsä, ja hän vastasi Bertelsköldin tervehdykseen vielä suuremmalla lämmöllä kuin millä tämä oli häntä tervehtinyt.

Ne, jotka muistavat Mainiemen linnan ja Drottningholmassa toimeenpannut pukutanssit, tuntenevat vielä kreivittären entiseksi herttaiseksi Ebba Bertelsköldiksi, joka siihen aikaan oli hovineitinä, mutta nyt valtarouvana hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Ulrikka Eleonooran luona. Monen pitkän vuoden kuluessa eräs surullinen muisto oli saattanut hänet hylkäämään kaikki naimistarjoukset, kunnes kreivi Torsten muutamia vuosia sitten sai hänet seitsemänkolmatta vuoden vanhana suostumaan avioliittoon jo harmaantuvan leskimiehen, nykyisen puolisonsa kanssa. Mutta mustan surupuvun riisui yltään hän vain silloin, kun hovitavat sitä välttämättömästi vaativat.

-- Toivon, etten sinua häiritse? -- sanoi kreivi Torsten, istuutuen sisarensa viereen.

-- Niin harvinainen vieras ei voi häiritä, vaikkei olisikaan niin tervetullut kuin sinä, -- vastasi kreivitär.

-- Luulenpa tosiaankin useita viikkoja kuluneen siitä, kun minulla viimeksi oli ilo nähdä sisartani. Työt ja toimet...

-- Siitä on jo kolme kuukautta. Olkoon se nyt unohdettu...

-- Samoin kuin tuo silloinen pieni riitammekin. Sinä pidit puolesi kuin -- karoliini. Mutta asiasta toiseen: oletko kuullut päivän uutisia?

-- En. Mutta jotakin erinomaista lienee kai tapahtunut; tiedänhän, ettet sinä koskaan tule ilman syytä. Saatanko olla sinulle hyödyksi jollakin muulla tavalla kuin viimeksi pyytämälläsi, ystäväni?

-- Ebba, sinä olisit viisas nainen, jos vain ymmärtäisit käyttää asemaasi hyväksesi. Mutta älkäämme siitä enää riidelkö. Tärkeitä asioita on täällä tekeillä. Puolueet ovat ilmikahakassa keskenään; kruunua katsotaan miltei avonaiseksi. Suoraan sanoen, mitä hyötyä on kuninkaasta, joka on kolmensadan penikulman päässä täältä ja jota yksi luulee hulluksi, toinen kuolleeksi, kolmas vangituksi? Ajatteles, että Görtz ja holsteinilaiset ovat saavuttaneet tänään voiton, tietystikin uskollisuuden ja laillisuuden nimessä ja sen hyväksi. Prinsessan vehkeilijät, puoluelaiset, joiden joukossa on useita hyvinkin epäilyttäviä henkilöitä, ja joita rehellinen Creutz johtaa, ovat tänään saaneet muistutuksen istuvan neuvoskunnan edessä. Herrat saivat aika puskuja meidän suomalaiselta sarvikuonoltamme;[26] Crusbjörn esim. sai kuulla, että hän on yhtä kehno valtiomiehenä kuin hyvä soturina. Enimmän sutkauksia sai osakseen kuitenkin Akseli Lewenhaupt. Valtiopäivät on armollisesti hajoitettu; prinsessa on pyytänyt, että sen tulisi tapahtua hellävaroen. Kuitenkin aatelisto on äänestänyt prinsessaa hallitsijaksi. Arvaapa kuinka! Heillä oli kaksipalstainen pöytäkirja; toinen palsta oli niitä varten, jotka heti tahtoivat auttaa hänen kunink. korkeutensa tuolle loistavalle istuimelle, toinen niitä varten, jotka alamaisimmasti tahtoivat kehoittaa häntä malttamaan mieltänsä niin kauan, kunnes joku janitsaari auttaisi valtakunnan näistä selkkauksista.

-- Ne kavaltajat! Jatka!

-- Läsnä oli 235 aatelismiestä. Ensimmäiseen palstaan kirjoitettiin 137 nimeä, toiseen ei yhtään. Tunnethan Cederhjelmin?

-- Sukkelin mies ja suurin veijari Tukholmassa -- lähinnä veljeäni.

-- Paljon kiitoksia. No niin, hänellä oli olevinaan hyvin kiire, tuhri jotakin ensimmäiseen palstaan ja riensi sitten tiehensä _kiihtyneenä_. Kun tarkastettiin hänen tuherrustaan, havaittiin se näin kuuluvaksi: "_att anmoda hennes höghet nekar jag intet är det nyttigt för oss och henne, Carl Gustaf Cederhjelm_".

-- Hän oli hallitsijan asettamista vastaan?

-- Taikka sen puolella, -- miten kukin tahtoo ymmärtää. Kaikki riippuu siitä, kummalleko puolelle sanaa "_intet_" pilkku pannaan.

-- Oikein sinun tapaistasi. Minua ihmetyttää, ettet sinä itse...

-- Minä en kirjoittanut kumpaankaan palstaan. Mahdotonta, sarvikuono katsoo parhaaksi olla mieltänsä ilmaisematta, ja hänen politiikkansa on tätä nykyä minunkin politiikkani. Mutta asiain nykyisellä kannallaan ollen luulen minä prinsessan ennemmin tahi myöhemmin pääsevän voitolle ja silloin ei hän ikinä unohda, että olemme hänen etujaan vastustaneet. _Me voilá_. Olen oleva sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, jos ilmaiset prinsessalle, että minä olen hänen hartaimpia puoluelaisiaan ja työskentelen hiljaisuudessa hänen eduksensa.

-- Arvasin siis oikein; huomasit minun voivan olla sinulle hyödyksi, ja muistit, että sinulla on sisar. Torsten -- ei minulla ole suuria vaatimuksia ystävyydestäsi, mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen valtiollisista vehkeistäsi. Mitä hyödyttää tuo puolinaisuus, joka imartelee ja pettää kaikkia puolueita? Eilen olit kuningasmielinen, tänään olet hesseniläinen, huomenna holsteinilainen, ylihuomenna vähän sitä, vähän tätä tai et mitään. Valitse puolueesi, _mon frère; ainakin on sinulla kolme osaa valittavana, ja mille puolelle kallistunetkin, aina on valtiollinen kykysi sinua auttava. Mutta salli minun sanoa sinulle: tuommoinen kaikkien puolueiden palveleminen hankkii sinulle vihamiehiä kaikkialla eikä ystäviä missään. Torsten, käytöksesi ei ole nimesi arvoinen, enkä minä aio ruveta kätyriksesi.

-- Taas nuhdesaarna. Etkö ihmettele kärsivällisyyttäni, kreivittäreni, kun en ole pelästynyt sitä ankaraa varoitusta, millä minua viimeksi kunnioitit, kun pyysin sinua rupeamaan liittolaisekseni ja pitämään silmällä prinsessan puuhia ja toimia. No niin, en tahdo nyt siitä enää puhua...

-- Se ei ole ainoastaan mieletöntä, se on halpamaista. Isämme ei olisi milloinkaan niin menetellyt.

Kreivi Torsten punastui. Tottunut kun oli pitämään hyvin suuressa arvossa omaa valtiollista älyään -- jota muutoin monet muutkin pitivät suuressa arvossa -- katsoi hän tietysti nämä naisen antamat nuhteet varsin sopimattomiksi. Mutta hän malttoi mielensä. -- Sydänkäpyseni on oikeassa, -- sanoi hän. -- Ei olisi viisasta eikä jaloa panna moista järjestelmää elämänsä ohjeeksi. Mutta oletko ajatellut, millainen on se aika, jossa elämme? Me seisomme kaikki kolmen kuilun partaalla, joista yksi tahi toinen on tänään taikka huomenna nielaiseva kitaansa kaikki ne, jotka ovat vastakkaisella puolella. Joko kuningas tai prinsessa tai Holsteinin herttua on voittava; ja voi silloin heidän vihollisiaan! Ja jospa asia koskisikin ainoastaan henkilöitä, mutta kun se koskee myöskin periaatteita. Sinä mainitsit isämme. No niin, minä tahdon kertoa sinulle, mitä hän sanoi minulle elämänsä lopulla. Sinuun minä luotan, Torsten, sanoi hän. Muista, että jos en jätäkään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle perinnöksi periaatteeni ja se periaate on yksinvaltaa ja monivaltaa, kuninkaan ehdotonta yksinomaista oikeutta ja rahvaan hillitöntä valtaa välittävän vallan kannattaminen, joista edellinen kieltää kaikilta muilta oikeuden ja jälkimmäinen hajoittaa kaikki puolueiksi. Lupaa minulle, Torsten, että alati taistelet kuningasta ja kansaa välittävän aateliston puolesta!

-- Niinpä pysykin sinä lujana äläkä tingiskele muiden puolueiden kanssa.

-- Ei, sinä olet väärässä. Minä tiedän puolueeni, se on sama kuin kreivi Hornin, ainoa puolue, joka on sukumme arvoinen. Kerran olen minä oleva tämän puolueen tuki ja turva; ja olisiko minun nyt, kun kaikki horjuu, heittäydyttävä ajan pyörivän rattaan alle ja annettava ensimmäisen tielleni sattuvan kuninkaallisen, prinssillisen tahi herttuallisen lakeijan musertaa itseni! Oi -- jospa minulla vain olisi sormukseni, sormukseni, niin nauraisin kaikille noille kataloille matelijoille, sen sijaan että minun nyt...

-- Sulaa taikauskoa tuo kuninkaan sormus.

-- Sen kyllä tiedän, ja kuitenkin antaa se niin ihmeellisen voiman, että kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat... Mutta se sikseen, tahdotko siis valvoa etujani prinsessan luona?

-- Sisarenasi olen sen tekevä. Valtiollisena kätyrinäsi en.

-- Sinä pakotat siis minut heittäytymään holsteinilaisen puolueen ja Görtzin turviin?

-- Niin kauan kuin Ruotsilla on Kaarle XII, ei uskollisten alamaisten kesken voi olla puhetta kuin yhdestä puolueesta. Pysy kuninkaan miehenä, Torsten, käytä älyäsi saadaksesi ilmi hänen vihollisensa, vahvistaaksesi hänen valtaansa ja palvellaksesi...

-- Yksinvaltaa? En milloinkaan! Jalomielisyytesi vie sinut harhaan, Ebba. Minäkö palvelisin miekkaa, tuota raakaa valtaa, joka polkee kaikkia oikeuksiamme -- tuota sotilasjoukkuetta, joka kohtelee meitä vapaasukuisia aatelismiehiä kuin janitsaareja; minäkö palvelisin tuota kuningasta, jonka olemassa olosta valtakunta saa tietää ainoastaan silloin, kun hän tarvitsee veroja ja niitä kiskoo; noita kukistuvia suuruuksia, menneiden voittojen varjoja, jotka ovat tappioihin huvenneet; voimattomia valtoja, joilla ei ole muuta jäljellä kuin itsekäs kunnianhimonsa ja hillittömät vaatimuksensa! Minäkö, mies, jossa asuu uusi aika, vapauden ja oikeuden aika, joka ei salli vallan ylvästellä eikä heikkouden purra itseään kantapäähän -- minäkö kuluttaisin kykyni ja tulevaisuuteni menetetyn asian vuoksi, joka tänään voi meidät musertaa, mutta huomenna on vain satu tarujen aikakaudelta! Ei ... sen tehtävän jätän tuhansissa vaaroissa retkeilevälle ritarille, rakkaalle Kustaallemme, jolla juuri tällä hetkellä on oiva tilaisuus pystyttää Suomessa karoliinilaisia tuulimyllyjään...

-- Torsten, älä herjaa Kustaata! Hän on oikea ritari, yhtä vilpitön kuin peloton, kuolemaan asti uskollinen sille kuninkaalle ja sille asialle, joiden lippua hän on vannonut palvelevansa...

-- Epäilemättä. Mutta Kustaasta johtuu mieleeni, että Eeva Falkenbergin sanotaan jääneen leskeksi vanhan Rhenfeltin jälkeen. Lupasit minulle vast'ikään sisarellisen suojeluksesi. Annan nuhteesi anteeksi ja toivon, että autat minua, jos näkisin hyväksi kilpailla tuon armaan lesken omistamisesta.

-- Taas kauppa-asia! Taaskin tuumia ja laskuja! Te suuret valtioviisaat, kuinka vähän te tunnette naisen sydäntä!

-- Olkoon menneeksi. Niinkuin itse tahdot. Tiedät kuitenkin, että olen ihaillut Eeva Falkenbergiä aikoja ennen hänen naimistaan. Ja sen, että alinomaa olimme riidassa keskenämme, pitäisi osoittaa, ettei kaunis vastustajani toki ollut minusta aivan kokonaan välittämättä. Tiedän, mitä aiot sanoa: se oli vain nuoruuden rakkautta niinkuin sinunkin rakkautesi, se oli vain niitä haaveita, jotka himmenevät kahdenkymmenen ja katoavat kolmenkymmenen iällä! Kustaa on jo aikoja sitten unohtanut hänet, samoinkuin Eeva on Kustaan unohtanut; se naimiskauppa sopii minulle, enkä käsitä miksi en...

-- Te laskelmain laatijat, sellaiset kuin sinä, ystäväni, laskette tavallisesti koko joukon ihmissydämeen pieniä numeroita yhteen ja unohdatte suuremmat. Sinun pitäisi tuntea Eeva Falkenberg, hän on itsenäinen luonne, paljon tarmokkaampi kuin minä. Hän hylkää tarjouksesi...

-- Miksi, jos saan kysyä?

-- Siksi, että hän vieläkin rakastaa Kustaata, ja siksi ettei hän koskaan ole voinut kärsiä sinua, ystäväiseni. En voi tehdä mitään sinun hyväksesi.

-- Sitä enemmän on minulla syytä valloittaa hänen sydämensä. Kreivittäreni, minä olen nyt haastellut kanssanne niinkuin veli ainakin, mutta te ette ole nähnyt hyväksi vastata minulle sisaren tavoin. Olen tunnustanut teille muutamia tuumiani, toiveitani; ette kuitenkaan ole päässyt kaikkien aikeitteni perille. Olette unohtanut, että minullakin on melkoinen määrä isältä perimääni ylpeyttä. Sentähden voimme nyt lopettaa. Mutta sen sanon teille edeltäkäsin, että me olemme tästälähin ilmi sodassa keskenämme. Minä olen kukistava prinsessanne, jos näen sen periaatteelleni hyödylliseksi; minä olen asettava hänet valtaistuimelle, jos näen sen edullisemmaksi. Mitä rouva Rhenfeltiin tulee, niin tulee hänestä, myöten tahi vasten teidän tahtoanne, myöten tahi vasten suomalaista Don Quixoteamme, vuoden tahi parin kuluttua kreivitär Bertelsköld. Nöyrin palvelijanne, kreivittäreni!

-- Torsten! -- huudahti kreivitär, mutta kreivi oli jo mennyt. Kreivittären kauniit silmät täyttyivät kyynelillä. -- Miksi täytyy, -- sanoi hän itsekseen, -- suuren itsekkyyden himmentää noin suuria sielun kykyjä! Oi, te miehet, te miehet, jotka aina asetatte oman itsenne tarkoitusperäksenne ja kaikki muut välikappaleiksenne -- kuinka usein te unohdattekaan, että paitsi teitä vielä on olemassa muitakin sydämiä, jotka kärsivät ja Jumala, joka hallitsee!

3. PAKOLAISET.

Ruotsin senaikuinen suurin valtiomies, suomalainen kreivi Arvid Bernhard Horn, istui työhuoneessaan, yhdessä lähetystösihteerin kreivi Torsten Bertelsköldin kanssa sepittämässä kiertokirjettä ulkomaisissa hoveissa oleville Ruotsin lähettiläille. Kreivi Horn oli uljas ylimys, vartalo oli kookas, kasvot erinomaisen suorat ja säännölliset. Kasvojen arvokasta ilmettä lisäsi taapäin taivutettu, erinomaisella huolella kammattu tekotukka, joka pöyheinä kiharoina valui hänen niskalleen ja kaulalleen, nenä oli kyömy, alahuuli paksunlainen, ja lujaa luonnetta osoittava suu muutenkin ulkoneva -- otsa korkea ja kaunis, silmät suuret, vaaleansiniset ja terävät. Koko hänen pukunsa oli hänen työhuoneessakin ollessaan mitä suurimmalla huolella hoidettu ja erinomaisen aistikas; kirjaellussa sinisessä yönutussa ja mustissa alusvaatteissa ei näkynyt pienintäkään tahraa eikä ryppyä; hienot silkkisukat peittivät pohkeita, joissa ei ollut moitteen sijaa, ja jalat oli pistetty ylen hienoihin samettitohveleihin. Huonekin oli erittäin komeasti sisustettu siihen aikaan vallitsevaan ranskalaiseen tyyliin ja olisi, vaikka ajat olivatkin köyhät, voinut vetää vertoja mille Ludvig XIV:n ministerin Versaillesissa olevalle työhuoneelle tahansa.

Kreivi nousi istuimeltaan ja läheni Bertelsköldiä, ontuen vielä sen haavan johdosta, minkä 13 vuotta sitten oli saanut polveensa Väinäjoen yli mentäessä. -- Joko se on valmis? -- kysyi hän tottuneen esimiehen päättäväisellä ja kuitenkin kohteliaalla äänellä.

Bertelsköld ojensi hänelle konseptin, jonka kreivi tarkkaavasti luki läpi. -- "Teidän on hovissanne mitä tarkimmalla huolella pidettävä silmällä niitä yrityksiä, joihin mahdollisesti ryhdytään vallanperimyksen järjestämiseksi Ruotsissa, sillaikaa kun Hänen Majesteettinsa, kaikkien uskollisten alamaistensa iloksi, vielä elää ja on täysissä voimissa. Kaikella ahkeruudella on Teidän koetettava estää semmoisia puuhia, jotka voisivat olla Hänen Majesteetilleen ja valtakunnalle varsin vahingollisia ja loukkaavia, niin että niiden onnistuminen käy peräti mahdottomaksi siellä Teidän hovissanne. Kuninkaallisen senaatin tietoon on tullut, että parooni Görtziä käytetään semmoisiin tarkoituksiin Ranskan hovissa. Senaatti on kunink. kansliakollegion välityksellä antanut lähettiläs Cronströmille käskyn masentaa Görtzin vaikutusvaltaa; jonka ohessa huomannette, että, paitsi Tanskaa ja valtakunnan hoitajaa, myöskin Hollannin ministeri on se, joka enemmän kuin muut vallat on tehnyt Hänen Majesteetilleen kiusaa ja tuottanut valtakunnalle vahinkoa ... j.n.e."

-- Hyvä on, -- jatkoi kreivi, luettuaan kirjoituksen. -- Minä näen, että olette tarkoituksen ymmärtänyt, ja minua ilahduttaa, että minulla on mies, johon saatan luottaa. Me tahdomme säilyttää kruunun Hänen Majesteetilleen niin kauan kuin mahdollista.

-- Niin kauan kuin mahdollista, -- toisti Bertelsköld, hienosti, melkein huomaamattomasti hymyillen.

-- Tuo Görtz voi tulla meille vaaralliseksi, -- jatkoi kreivi, ollen olevinaan ymmärtämättä Bertelsköldin kaksimielistä vastausta. Hän on valtioviisaudessa samanlainen kuin Kaarle XII on sotakentällä, mies, joka aina pelaa uhkapeliä. Jos sallimus kerran saattaisi nämä näin erilaiset ja kuitenkin näin yhtäläiset miehet yhteen, niin miehet semmoiset kuin te ja minä olisimme liikaa.

-- Pelionni on epävakainen, vastasi lähetystösihteeri niinkuin ennenkin.

-- Saatatte olla oikeassa. Pitäkäämme nyt vain huolta pelastuslautan hankkimisesta tässä uhkaavassa yleisessä haaksirikossa. Mitä uutta?

-- Teidän ylhäisyytenne kenties ei tunne sitä huhua, jonka Suomesta tulleet pakolaiset tänä aamuna ovat levittäneet?

-- Kun vihollinen sulki Suomen rantatien, ei hallitus ole saanut yhtään postia Pohjois-Suomesta.

-- Armfeltin sanotaan joutuneen kokonaan tappiolle jossakin Pohjanmaalla, ja koko armeija lienee tuhottu.

Kreivi Horn kalpeni kovasti, mutta malttoi mielensä melkein samassa tuokiossa ja sanoi: -- Minä toivon, ettei huhussa ole perää. Viimeisten tietojen mukaan oli Armfelt saanut lisäväkeä Pohjanmaalla, ja Galitzin oli vielä Porin tienoilla. Pitää kumminkin pakolaisia kuulustella. Muistelen kuulleeni, että teidän veljenne muutaman sissijoukon kanssa on yhtynyt Armfeltiin. Ettekö ole saanut tietoja häneltä?

-- Veljeni on kokonaan unohtanut kirjoitustaidon. Sen vain tiedän, että hän turhaan typerällä puolustuksellaan ärsytti vihollisen perinjuurin hävittämään isäimme linnan Mainiemen, joka oli lähellä Turkua.

-- Tuomitsette kovin ankarasti sitä koulua, jossa Ruotsin mainehikkaimmat voitonseppeleet ovat kasvaneet, -- vastasi Horn olkapäitään kohauttaen.

-- Minä suurimmasti kunnioitan koulua, jossa teidän ylhäisyytenne on ollut oppilaana, -- vastasi Bertelsköld; mutta minä vetoan teidän ylhäisyytenne äsken pelureista lausumaan arvosteluun. Veljeni on pannut kaikki tyyni yhden kortin varaan ja -- hävinnyt.

-- Veljenne on urhoollinen mies; minä en saata syyttää häntä onnettomuudestaan. Mutta olkaa hyvä ja tiedustakaa, mitä meteliä kadulla pidetään.

Kreivin huomio olikin jo jonkin aikaa ollut kiintyneenä tavattomaan ulkoa kuuluvaan hälinään. Ulos mentyään tapasi Bertelsköld suuren kiljuvan ja karjuvan väkijoukon hieromassa tappelua poliisipalvelijain kanssa, jotka kaksikymmen-miehisen sotilaspatrullin avustamina näyttivät vielä olevan kahden vaiheilla, oliko käytettävä väkivaltaa vai ei. Tukholma oli näet jo jonkin aikaa ollut niin täynnä Virosta, Liivinmaalta ja Suomesta tulleita pakolaisia, ettei viimein enää tiedetty, mihin heitä majoittaa. Kaupunkilaiset, jotka itse saivat kärsiä kovan ajan rasituksia, olivat niin kauan kuin mahdollista koettaneet auttaa hätääkärsiviä; mutta kun ehtimiseen uusia laumoja tulvasi kaupunkiin, tyhjenivät vähitellen kaikki varat, ja ensimmäinen hyväntahtoisuus muuttui kärsimättömyydeksi ja nurkumiseksi. Kun siis taas toista sataa pakolaista, paleltunutta ja nälkiintynyttä väkeä, saapui jäätä myöten enimmäkseen Ahvenanmaalta, nousi napina ylimmilleen, ja nämä onnettomat ajettiin tiehensä joka paikasta, mihin ikinä tulivat suojaa anomaan. Poliisimiehistö tahtoi nyt saada pakolaisia lähtemään pois kaupungista ja hakemaan turvapaikkaa jostakin maaseudulta, mutta kun nämä perin väsyneinä vaikeasta meren yli tekemästään matkasta eivät suostuneet lähtemään, oli heidät nyt väkivallalla siihen pakotettava. Tämä toimenpide hellytti jälleen tukholmalaisten sydämet pakolaisten eduksi; väkijoukko kävi heidän puolelleen ja vaati kovin huudoin hallitusta huolehtimaan heidän elatuksestaan. Kapina oli syttymäisillään, sitäkin vaarallisempi, kun tyytymättömillä oli tavallaan oikeus puolellaan ja se kääntyi neuvoskuntaa vastaan, jolla oli korkein hallitusvalta kuninkaan poissa ollessa. Tunnettua oli myöskin, että kuninkaallinen neuvos kreivi Horn sekä totutun tavan että taipumuksiensa mukaan eli ylellisesti ja komeasti silloinkin, kun yleinen hätä oli ylimmillään eikä kukaan tiennyt tai muistanut, että jalomielinen kreivi, joka oli yhtä antelias kuin rikas, oli tehnyt suurempia yksityisiä uhrauksia kuin kukaan muu sekä valtakunnan puolustukseksi että hätää kärsivien maanmiestensä hyväksi.

Sekä pakolaiset että muu väkijoukko samosivat sentähden, aseellisen voiman uskaltamatta heitä estää, kreivi Hornin talon luo ja täyttivät vähitellen tiukkaan ahtautuen koko kadun. Tungosta lisäsivät ne monet reet, joita pakenevat suomalaiset muassaan kuljettivat, mitkä hevosilla, mitkä käsivoimilla, ja jotka olivat täpösen täynnä voimattomia vanhuksia, itkeviä äitejä, parkuvia lapsia ja kaikenlaisia huonekaluja ja arvokkaampia kapineita, joita ei oltu tahdottu jättää vihollisten saaliiksi. Koko tämä surkuteltava lauma päästi nyt pahan porinan, johon uhkaavampiakin huutoja sekaantui.

-- Leipää, leipää! Me kuolemme nälkään!

-- Huoneita ja lämmintä! Me palellumme kuoliaiksi!

-- Pois poliisi!

-- Onko meillä huoneita kaiken maailman kerjäläisille?

-- Se on hallituksen asia.

-- Pitäkööt siitä huolta ne, jotka ovat syypäät kaikkeen pahaan.

-- Ja jotka estävät kuningasta rauhaa tekemästä.

-- Saadakseen itse hallita sitä kauemmin.

-- Kuninkaan syy se ei ole!

-- Ei, ei, semmoista kuningasta ei ole toista.

-- Eläköön kuningas!

-- Hän elää itse kuin halvin sotamies.

-- Ei se ole hän, joka rasittaa meitä veroilla.

-- Ei, ei, vaan _herrat_ ne rasittavat!

-- Ne ne ylellisyydessä elävät.

-- Ne ne meitä nylkevät.

-- Saadakseen itse olla mahtavia ja elää herkullisesti.

-- Sentähden he estävät kuningasta palaamasta; hän kyllä pian ajaisi heidät neuvospöydän äärestä.

-- Ja sitten ne vielä yllyttävät venäläistä hätyyttämään meitä, saadakseen yhä edelleen nostaa sotaveroa.

-- He ovat ottaneet lahjoja Tanskalta.

-- Ja tehdäkseen meidät perin avuttomiksi ottavat he kaiken nuoren väen pois ja lähettävät sen vihollista vastaan surman suuhun.

-- Täällä on niin _monta_[27] jotka ovat viluissaan ja nälissään, mutta rikas kreivi istuu vain sisällä samettitakissaan ja sukii suutansa paistilla ja espanjan viinillä.

-- Alas neuvosherrat! Alas Horn!

-- Rauhaa ja leipää! Alas kaikki petturit!

-- Eläköön kuningas! Eläköön!

Ja samassa alkoivat ensimmäiset kivet lennellä kreivin ikkunaruutuja vasten, mutta aluksi meni vain yksi kulmaikkuna rikki.

Bertelsköld huomasi pian aseman vaarallisuuden. Hänen ensimmäinen käskynsä palvelijoille oli, että portti oli salvattava ja alakerran luukut suljettava, toinen, että heidän tuli varustautua aseilla, mitä sattuisi olemaan saatavilla. Kenenkään huomaamatta ladattiin muutamia vanhoja väkipyssyjä kartanon pihalla. Mutta tuo tuhoa tuottava käsky _massacrer la canaille_, joka sitä ennen ja sen jälkeen on syössyt niin monen suuren miehen korkealta asemaltaan, ei toki päässyt tämän ylpeän nuorukaisen huulilta. Hän muisti, miten hänen isänsä kävi Mainiemen puolustuksessa, ja muutenkin oli käskijän valta tässä talossa toisella. Hän ilmoitti asian vain muutamin sanoin Hornille.

-- Tehkää, mitä tahdotte -- virkkoi kreivi olematta koko asiasta milläänkään ja tuskin kohauttaen kynäänsä paperista. Hänen työhuoneensa oli pihalle päin.

-- Mutta teidän ylhäisyytenne itse on vaarassa.

-- Teettehän hyvin ja kirjoitatte konseptinne valmiiksi?

-- Mutta rahvas ryhtyy väkivaltaan, tyytymättömyys kasvaa, kapina uhkaa, neuvoskunnan valta on vaarassa, ja ellei onnistuta väkijoukkoa rauhoittamaan, voi prinsessa ennen iltaa olla hallitsijaksi huudettuna.

Nyt laski kreivi Horn kynän kädestään, katseli Bertelsköldiä muotoaan vähänkään muuttamatta ja sanoi aivan huolettomasti: -- No niin, rauhoittakaa joukkoa, jos teitä haluttaa; mutta antakaa miesten pihalla purkaa panokset pyssyistä; minä en tahdo, että lapset leikittelevät ruudilla.

-- Olen käyttävä teidän ylhäisyytenne antamaa valtuutusta, -- vastasi Bertelsköld kiukuissaan siitä, että yhä sai seisoa tuossa kuin koulupoika mestarinsa edessä. Ennen pitkää hän ilmestyi erääseen toisen kerroksen ikkunaan. Aika olikin jo näyttäytyä, sillä kiviä alkoi sataa tiheämmin, ainakin puoli tusinaa ruutuja oli jo särjetty, ja joka ruudun kilahdukselle hurrasi väkijoukko. -- Koetetaan olla puskusilla tuon suomalaisen sarvikarjan[28] kanssa! -- huusi joku pilkkakirves joukosta, ja tämä karkea pila sai palkakseen uusia hurraahuutoja.

Niin pian kuin huomattiin Bertelsköld, joka seisoi siinä näöltään tyynenä ja seinää vasten rapisevista kivistä huolimatta, hiljeni hälinä hetkiseksi. Haluttiin kuulla; mitä hänellä oli sanomista.

-- Hyvät ystävät! huusi hän hyvillään siitä, että tuo sisällä oleva ylimys sai ainakin _maksaa_ jotakin ylpeydestään, -- hänen ylhäisyytensä kreivi Horn katsoo syntyjään suomalaisena olevansa velvollinen omalla kustannuksellaan elättämään äsken Suomesta saapuneita pakolaisia ja tarjoaa heille maksuttomat asunnot ja elatuksen Fågelvikissä, Stjernebergissä ja Hvitvikissä, missä he vain mieluimmin tahtovat ruveta asumaan.

Pakolaiset puhkesivat kovaääniseen ilohuutoon.

-- Ja ettei yhdenkään heistä tarvitsisi puutetta kärsiä ennen sinne saapumistaan, tahtoo hänen ylhäisyytensä jakaa 10 talaria matkarahoiksi jokaiselle perheelle ja 5 talaria jokaiselle naimattomalle tahi lapsettomalle pakolaiselle.

-- Hurraa! Eläköön kreivi Horn! huusivat suomalaiset.

Mutta nyt alkoi melua taas kuulua tukholmalaisten joukosta. Tuo vaarallinen huuto: -- me tahdomme kuninkaan takaisin! -- kuului uudestaan.

Samassa Bertelsköld näki korkeammalta paikaltaan komppanian sotaväkeä kiiltävät kiväärit olalla, pikamarssissa lähenevän kadun päästä. -- Vielä yksi sana -- huusi hän pilkallisen kohteliaasti. -- Ystävät ja naapurit tukholmalaiset, hänen ylhäisyytensä saattaa teidän tietoonne, että hän lahjoittaa teille -- ne ruudut, jotka te hyväntahtoisesti olette korjanneet hänen huoneissaan!

-- Alas Horn! Alas neuvoskunta! Eläköön Kaarle-kuningas! -- kiljui joukko uuden vihan vallassa, ja pakolaisten rukoilevat äänet hupenivat yhä yltyvään melskeeseen.

4. KAROLIINI.

Käsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa olosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut hiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta oli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että tyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia huhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa keskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan voinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin kipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.

Tulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin rykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita muutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista, Tönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden käyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja päällikkö komensi: Jalalle -- vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin hieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien katseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän kuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän halveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.

Katu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli maaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä taapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne hyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle. Lähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat kaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia, mutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.

Samassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi. Sotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun jäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku sekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan elehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin rosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen huomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.

Muukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja työnteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein niinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää seisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä ruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi ulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.

-- Minä en pelkää, -- vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis, surupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; -- mutta onhan yhtä mahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja viekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.

Outo mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän seisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja ahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai jalkaa vaunujen vierellä.

-- No...? -- sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. -- Tekö tässä pelkäättekin?

-- Jalkaisin ette pääse kulkemaan, -- vastasi vieras epäröiden.

-- Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen raskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.

Vaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja hänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin nähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen, samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein hän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli suljettu.

Joko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän kovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä seistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli, ei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona seisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin heitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt vaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla kilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin puettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän kisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon ilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää miestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle selkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti. Muukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti heidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten niin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri purskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.

Voimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin tavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan hämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain mieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi, jotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. -- Kas, siinä sinua koputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi, oluenpanija! -- kiljui joukko.

-- Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa koettaa uudestaan?

-- Antakaa hänen olla! -- huusi eräs toinen ääni. -- Ettekö näe tuota pitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö hoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?

-- Aa ... onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen otteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!

-- Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!

-- Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että ruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova toveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän kanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten riidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.

-- Kiitoksia vain, -- vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan kunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän aina hattuaan kohautti. -- Minulla on teille terveisiä tuotavana, -- lisäsi hän, -- mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt saamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.

-- Odottakaa, -- vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa ylhäisten kanssa, -- jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi Bertelsköld! Kreivi Bertelsköld!

Vieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti erästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä vaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt ennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin, tarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. -- _Madame Rhenfelt_! -- huudahti hän. -- Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.

-- Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen puolustajani muassani! -- sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski, sillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.

-- Lundberg, -- huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, -- hae käsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä rahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät. Seuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi pihalle päin.

Mustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän taaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: -- Kummallinen mies! Tahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.

-- Älkää olko millännekään, -- vastasi kreivi Torsten hymyillen; -- hän kenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi. Hänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan tyhjentämiseen.

-- Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin... Mutta te saatatte olla oikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle voimissa vertoja vetää.

-- Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?

-- Teidän veljenne.

-- Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme kreivittären luo.

5. HATUT PÄÄSTÄ!

Meteli kreivi Hornin talon edustalla jatkui yhä. Puolueiden salaiset urkkijat olivat nähtävästi liikkeellä yllyttämässä väestöä mielenosoituksiin, pakottaakseen hallitusta päätöksentekoon. Tuo sekava, kuohuva tyytymättömyys oleviin oloihin piti mielten hehkua yhä edelleen vireillä; ja ne, jotka tiesivät, samoin kuin myös ne, jotka eivät tienneet, mitä oikeastaan tahtoivat, olivat kuitenkin kaikki siinä kohden yksimielisiä, että tahtoivat muutoksia -- joitakin muutoksia oleviin sietämättömiin oloihin.

Seuraukset puolueiden tahallisista yllytyksistä huomattiinkin kohta, kun ensimmäiset hajanaiset huudot vähitellen keskittyivät yhdeksi ainoaksi, joka silloin todella olikin kaikkien puolueiden, kuningasmielistenkin, yhteinen tunnussana: "_Rauhaa! Rauhaa!_ Me tahdomme rauhaa!"

-- Kuulkaapa, mitä roistoväki tuolla ulkona huutaa! -- sanoi kuninkaallinen neuvos Falkenberg, joka yhdessä useampien muiden neuvoskunnan herrain kanssa oli rientänyt paikalle ja päässyt sisään eräästä takaportista. -- Siellä pidetään paljaan taivaan alla uusia valtiopäiviä, vähän meluisempia vain kuin entiset. Tekisi mieli sanoa: Ruotsin suu nyt puhuu!

-- Ruotsin suu on ollut niin kauan puhumatta, että se nyt oudokseltaan kiljuu, -- virkkoi eräs toinen neuvoskunnan jäsenistä, kreivi Hornin appi, sotamarsalkka, kreivi Niilo Gyllenstjerna, joka, samoin kuin Falkenbergkin oli epäsuosiossa ja miltei ilmeisessä epäsovussa äärimmäisten kuningasmielisten kanssa.

-- Suukopua! -- virkkoi kreivi Horn lyhyesti. Hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi aseman, tiesi myöskin, ettei uusi aika vielä ollut kypsynyt kuin hedelmä puusta poimittavaksi. -- Tehkää hyvin ja antakaa jakaa luvatut apurahat pakolaisille! -- lisäsi hän, kääntyen Torsten Bertelsköldin puoleen.

-- Rauhaa! Rauhaa! -- kiljui väkijoukko yhä kovemmin, ja taas kilahti ikkunaruutu viereisessä huoneessa.

Naiset, jotka olivat paenneet pihanpuoleisiin huoneisiin, eivät voineet pysyä niin tyyninä kuin herrat. Kreivitär Horn rukoili isäänsä lepyttämään joukkoa, ja Eeva Rhenfelt pyyteli samaa enoltaan, vanhalta Falkenbergiltä. Kaikki ahdistivat sitten yksissä tuumin kreivi Hornia.

Tämä uljas aatelismies, josta eivät edes hänen kadehtijansakaan voineet sanoa, että hän koskaan olisi pelännyt, oli ennen valtiomieheksi tuloaan ollut soturi. Vaikka hän vast'ikään oli kieltänyt ryhtymästä mihinkään ankariin toimenpiteisiin väkijoukkoa vastaan, välttääkseen vähintäkin epäluuloa siitä, että hän käytti väkivaltaa oman itsensä suojelukseksi, niin on kuitenkin luultavaa, että hänen soturina oli vaikea taipua valtiomiehelle välttämättömän maltin alaiseksi. Tiedustelijoita lähetettiin kadulle, ja ne toivat uusia tietoja ulkona vallitsevasta tilanteesta. He sanoivat havainneensa, että väkijoukolle jaettiin rahaa ja että kapakoissa annettiin juomatavaroita ilmaiseksi. Kreivi Horn neuvotteli muiden neuvoskunnan herrain kanssa, ja tuloksena siitä oli se, että vihdoin lähetettiin sotapäällystölle käsky puhdistaa kadut kiväärinperillä ja vangita metelinnostajat.

Tahdottiinko siis jouduttaa yleistä kapinaa? Mutta kuka voi sanoa, milloinka toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi ovat lailliset ja oikeudenmukaiset? Nämä ylhäiset herrat tiesivät, että he enemmän kuin kukaan muu tahtoivat rauhaa; mutta kuninkaan tunnussana oli sota. Rahvas vaati rauhaa ja löi Hornilta ruudut rikki, samalla huutaen: eläköön kuningas! Tämmöistä on kaikkina aikoina rahvaan johdonmukaisuus ollut.

Tuskin oli tämä käsky annettu, kun Bertelsköld, joka kiikari kädessä oli seisonut ikkunassa, kuiskasi kreivi Hornille jotakin korvaan, ja seurauksena siitä oli, että heti kohta lähetettiin vastakäsky. Kreivin vieraat lähenivät nyt yksi toisensa perästä ikkunaa ja näkivät, että ilmeinen muutos oli tapahtunut väkijoukon käytöksessä. Hälinä oli melkein kokonaan lakannut, vihollisuudet tauonneet, ja joukko alkoi ahtautua yhteen. Kaikki tunkeutuivat yhteen paikkaan tuolla tuonnempana kadun kulmassa. Tuon tuostakin kuului hyväksymisen sekavaa sorinaa tahi nureksimisen hillittyä jupinaa, niinkuin olisi kaukainen koski jymissyt; sitten olivat kaikki niin hiljaa, että etäisimmätkin, jotka eivät voineet tietää, mistä oli kysymys, vaikenivat, kun huomasivat etumaisten olevan ääneti ja koettivat tunkeutua likemmä kuullakseen, mitä oikeastaan oli tekeillä.

-- Valtiopäivämme ovat aina samanlaiset, -- sanoi Falkenberg hieman pilkallisesti. -- Nuorallatanssijoilla siellä aina on parhaat markkinat.

-- Enpä luule, että rahvas tänä päivänä välittää moisista huvituksista, -- arveli Gyllenstjerna. -- Vai olisiko kreivi Horn lähettänyt jonkun ilveilijän heitä huvittamaan?

-- Minä tunnustan, -- vastasi kreivi, että olisin saattanut sitä koettaa. Mutta ajat muuttuvat, rahvas, joka aina on leikkikaluihin mieltynyt, huutaa nyt jotakin uutta -- kenties meidän päitämme. Yritys ei olisi luullakseni tällä kertaa onnistunut. Tuolla he tunkeutuvat erään puhujan ympärille, ja mieleni tekisi tietää, mitä hänellä on heille sanomista.

-- Lundberg on lähetetty kuulustelemaan ja on kohta ilmoittava, miten asiat ovat, -- sanoi Bertelsköld, ojentaen kiikarin esimiehelleen.

-- Olen näkevinäni pitkän vartalon keskellä väkijoukkoa, -- sanoi kreivi Horn.

-- Kenties se on teidän ylhäisyytenne kasööri Långström, joka jakelee rahoja.

Kokenut valtiomies naurahti. -- Kun ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, niin he hyppivät ja riekkuvat sen ympärillä; harvoin sen voima riittää melua noin yht'äkkiä vaientamaan eikä se olisi voinut saada noita satoja äänettöminä yhteen ainoaan paikkaan kokoontumaan. Katsokaapa tarkemmin, hyvät herrat, se on varmaan pappi, joka tuolla saarnaa.

-- Melu alkaa taas ... ei, nyt se vaikenee ... kuulkaapa! siellä huudetaan: hatut päästä! hatut päästä!

-- Juppiterin nimessä, hatut lentävät pois, kaikki päät paljastuvat, katsokaahan, liike käy keskeltä ulospäin niinkuin ympyrät tyyneen vedenpintaan viskatun kiven ympärillä.

-- Miehet pyyhkivät hihoillaan silmiään ja naiset esiliinansa liepeillä.

-- Jollei se kunnon Isogaeus olisi kuollut jo useita vuosia sitten; luulisin hänen nousseen haudastaan Klaaran kirkkotarhasta pitämään nuhdesaarnaa noille ilkivaltaisille veitikoille.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi Horn puhettaan, -- lähinnä Jumalan nimeä on Ruotsinmaassa vain yksi nimi, jolle kaikki päät paljastetaan. Jos tuo puhuja ei ole pappi ja hänen puheensa saarna, niin hän varmaankin on joku kotiin palannut soturi, joka kertoo heille...

-- Eläköön Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!... Rajaton hurraahuuto kaikui väkijoukosta, alkaen etumaisista riveistä ja leviten viimeisiin asti, täydentäen kreivi Hornin keskeytyneen lauseen. Sitten oltiin taas hiljaa; puhuja pitkitti puhettaan ja väkijoukko kuunteli, mutta matkan pituus esti herroja tänne ylös asti erottamasta, mistä oli kysymys.

-- Mitähän se heille sanoo? -- kyseli kreivitär Horn naiselle luonnollisella uteliaisuudella.

-- Mitäpä hän voinee sanoa kansalle, joka kärsii nälkää ja vilua, nääntyy kaikenmoisten kuormain alla ja on joka haaralta vihollisen ympäröimänä -- mitäpä hän voinee muuta heille sanoa kuin mitä kansa itse vast'ikään huusi: rauhaa! rauhaa! -- vastasi Gyllenstjerna.

-- Olen varma siitä, että hän lupaa heille rauhaa kevääksi, sanoi Falkenberg. -- Se mies on otettava talteen. Kenties on hän joku salainen Tanskan lähetti.

-- Jos se on hän, joksi minä häntä luulen, -- kuiskasi rouva Rhenfelt enolleen, -- niin rauhaa hän viimeksi vaatii.

Tuskin oli tämä sanottu, kun uusi sekava sorina syntyi kadulla, ja selvästi voitiin erottaa sanat: sotaa! sotaa! eläköön kuningas! Suomeen! Suomeen!

-- Mitä? -- huudahti Gyllenstjerna. -- Vast'ikään he tahtoivat kukistaa neuvoskunnan, saadakseen rauhaa; nyt tulevat he meitä ahdistamaan saadakseen sotaa. Minun täytyy sanoa, että heidän edellisessä pyynnössään oli koko joukon enemmän järkeä.

-- Rahvaan järkeä! huudahti Falkenberg ylenkatseellisesti hymähtäen.

-- Niin, -- sanoi Horn. -- Ja rahvaan innostusta. Mitä olisikaan tämän kansan avulla voitu tehdä, ellei sitä olisi kuolemaan asti ahdistettu! Se on vuosikymmeniä vuodattanut verta sadoilla tappotanterilla; se on antanut auran äärestä ainoan miehensä; se on antanut itseään teurastaa, ryöstää, polkea, ollakseen sen sankarin jalkalautana joka nyt täyttää maailman urotöillään ja hullutuksillaan. Ja kun se kurjuuden kuorman alle nääntyneenä huokaa rauhaa, silloin ei tarvita muuta kuin että joku sininen ilmaantuu joukkoon ja kertoo heille taruja, niinkuin niitä lapsille kerrotaan, Kaarle-kuninkaasta ja hänen voitoistaan -- ja heti paikalla on tämä kansa valmis unohtamaan kaikki tappiot, kaikki kärsimykset ja jälleen huutamaan eläköötänsä hänelle, joka on sen veren vuodattanut, ja jälleen huutamaan: sotaa! sotaa! ikäänkuin se ei koskaan olisi päässyt tietämään, mitä sodat maksavat! Hyvät herrat -- tätä kansaa sopii moittia, sitä sopii sanoa hyvin kevytmieliseksi -- mutta ihmetellä sitä sentään täytyy.

6. SANANSAATTAJA SUOMESTA.

Kreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä kokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti puettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti vastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei raa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin puhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen erinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan ollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän kourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli vieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli luullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt oli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet hylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli palaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset; kuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa ollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi; kuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi Suomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan vuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin armeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta joutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja kuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa hädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille. Seuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja väkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään pikaista apua hävitetylle Suomelle.

Nämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään. -- Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion Pohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, -- sanoi Falkenberg.

-- Onhan mahdollista, -- vastasi Horn, -- että joku yksityinen henkilö on ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja ehtii tuoda sanoman Tornion kautta.

-- Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin kuulusteltava, -- arveli Gyllenstjerna.

-- Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne puheille, -- ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona tiedustelemassa.

-- Laske hänet sisään, -- vastattiin lyhyesti.

Kaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä aikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos Rhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka oli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa, kuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi harmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva Rhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä huomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät, olivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan onnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.

Torsten Bertelsköld arvasi syyn. -- Teitäkin, kaunis Eeva, -- sanoi hän pisteliäästi, -- miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset asiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat ritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien tunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat _Orlando furiosoltanne_[29] oppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä vähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin mainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa arvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon kunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme -- kuin Tukholman hempein naisensydän.

-- Te olette kenties oikeassa, -- vastasi Eeva Rhenfelt, -- ja mitä veljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista vuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta sitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää ketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, _häntä_ ihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa rakkautensa niin korkealle.

-- Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan suorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole voinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat mahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että kaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä asia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta tullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli epäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin sanoa hänen hurjapäisyytensä...

-- Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen sotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin vaarallisia voittojaan voittamaan...

-- Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana, -- vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.

Samassa astui soturi sisään.

Eeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli kantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja harmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei repaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä kadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät moneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen näköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle vartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen -- vastakohtana, jonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät vieläkin tuntuvammaksi.

Vieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi hämilleen ja tapaili sanojaan.

-- Astukaa lähemmä! -- sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla äänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa, kun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. -- Olette tahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?

-- Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata teidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin Väinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne komennossa, -- vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle oivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.

-- Mitä! -- huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän aina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan -- ja missä rykmentissä palvelitte -- _au diable_, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle anteeksi, kunnon ystäväni!

-- Nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld, siihen aikaan henkirakuunain, sittemmin henkivartijain kornetti; ja tätä nykyä jälleen henkirakuunain majuri teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.

Ylhäinen seura sai suuret silmät, ja Torsten Bertelsköld kaikista suurimmat. Ollen mestari teeskentelemään, tervehti hän heti kohta veljeään mitä herttaisimmalla sydämellisyydellä. Tähän yhtyi kreivi Hornkin, ja kilvan riennettiin nyt äsken tulleelle huomaavaisuutta osoittamaan. Ainoastaan kreivitär Horn osoitti, ollen hämmästyvinään, niitä selviä jälkiä, joita odottamattoman vieraan märät, kannuksilla varustetut saappaat olivat kalliille matoille jättäneet.

Kustaa Bertelsköld irroittautui pian kyselevien käsistä ja astui suoraa tietä kreivi Hornin eteen ja sanoi yht'äkkiä:

-- Teidän ylhäisyytenne! Armfelt on voitettu ja Suomi menetetty. Minä olen henkeni uhalla tullut Merenkurkun yli ja ratsastanut tänne yötä ja päivää pyytämään pikaista apua. Toivon teidän ylhäisyytenne sentähden suovan anteeksi, että tällä tavoin astun teidän eteenne.

-- Mikä onnettomuus! -- huudahti kreivi Horn panematta mitään huomiota viimeisiin sanoihin. -- Herra kreivillä on luultavasti ilmoituksia ja ohjeita kenraalimajuri Armfeltiltä?

-- Minä jouduin taistelussa pääjoukosta erilleni ja murtauduin Vaasaan; sieltä tulin Pirkkiön saaristoon ja sieltä jäitse Länsipohjaan.

-- Tehkää hyvin ja kertokaa taistelun meno.

Kustaa Bertelsköld kertoi sen.

-- Se on ääretön onnettomuus, -- jatkoi Horn totisena. -- Valtakunnan varat ovat tyhjentyneet; on aivan mahdotonta lähettää suomalaisille täältä mitään apua.

-- Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa. Ja yhtäkaikki -- suokaa anteeksi rohkeuteni -- ei sovi, ei saa Suomea menettää. Ruotsin varat ovat lopussa, mutta sillä on toki vielä kädet vapaina kotonansa. Kun oman ruumiin jäsen on vaarassa, kun veri omaa verta, sydän omaa sydäntä avuksi huutaa, silloin täytyy pelastuskeino keksiä. Teidän ylhäisyytenne tietää, mitä Suomi on ollut Ruotsille ja mitä se tällä hetkellä vielä on. Se puolustautuu vielä niinkuin viimeinen urho valtakunnan ulkovarustuksilla, mutta se sortuu ylivoiman alle, se vuodattaa verensä kuiviin, se kuolee. Teidän ylhäisyytenne! Suomi _täytyy_ pelastaa, vaikka se maksaisi kaiken, mitä meillä on, oikean kätemme ja puolet elämästämme!

-- Nuori mies, -- sanoi Gyllenstjerna, -- hallitus on tekevä, mitä se suinkin voi, sen enempää ei saata kukaan järjellinen mies vaatia meiltä. Rahavarastomme ovat tyhjät...

-- Me otamme hopeat pöydiltämme...

-- Se on jo tehty. Prinsessa itse syö tina-astioista.

-- Timantit kuninkaan kruunusta! Tukaatit lastemme säästölaatikoista. Vihkisormuksen äitimme kädestä!

-- Miksi ei toteutettaisi Stjerneldin esitystä, että Breitenfeldin, Lützenin, Varsovan ja Narvan voittomerkit olisi säätyjen suostumuksella huutokaupalla myytävä! -- huudahti Falkenberg pisteliäästi.[30] -- Eikö mitään muita keinoja löydy? Asetettakoon vapaajoukkoja.

-- Naiset, lapset ja ukot kyntävät peltoja. Tilat joutuvat autioiksi. Koko Skoonessa tuskin on 12,000 miestä.

-- Ne 12,000 lähtekööt sotaan! Lapset asettavat kiväärin ukkojen olkapäille ja laukaisevat. Äidit valmistavat ruutia ja valavat luoteja. Tyttäret puolustavat Ruotsia, niinkuin Värendin tytöt muinoin tekivät.

-- Tanska karkaa niskaamme.

-- Ruotsilla on useampi kuin yksi Stenbock.

-- Joka haaralta vihollisia, kateutta ja petosta; kaikkialla odotetaan Ruotsin sortumista.

-- Kuningas tulee!

-- Rauha -- mutta ei kuningas voi meidät pelastaa.

-- Jalot herrat ja valtakunnan hallitusmiehet! -- puhkesi Suomen sanansaattaja sanomaan, ja kuuma kyynel vieri hänen miehekästä, ruskettunutta poskeaan pitkin -- kun on taisteltava hengen, veljen asunnon, tyttären kunnian puolesta -- silloin ei ole aikaa arveluun. Silloin ei kysytä, mistä ase saadaan ja kuka sillä lyö -- silloin lyödään nyrkillä, silloin taotaan, niinkuin karthagolaiset muinoin, miekkoja porttien saranoista, liesien arinoista ja viimeisestä aurasta! Naiset leikkaavat hiuksensa köysienpunontaan, ja lapset antavat viimeisen paitansa sotavöiksi... Oi, jalot herrat, huomenna riennän takaisin Suomeen; älkää kieltäkö minua viemästä sinne lohdutusta, toivoa -- sillä toivoton taistelu on taistelua kuolema povessa. Kreivi Horn, jalo, urhoollinen kreivi Horn, te olette niinkuin minäkin suomalainen syntyjänne! Nämä toiset herrat ja kuninkaan neuvokset ovat rehellisiä, viisaita ja isänmaataan rakastavia miehiä -- minä pyydän heitä antamaan anteeksi soturille, joka puhuu kotimaansa puolesta ja joka jo ammoin on unohtanut taidon asettaa sanansa niinkuin ehkä vaadittaneen valtakunnan korkeimmasti uskottujen miesten edessä -- mutta he voivat vielä ajatella Ruotsin olevan ilman Suomea -- me, kreivi Horn, emme voi sitä ajatella -- me emme jaksa enää elää, jos Suomi kuolee -- pelastakaa se! pelastakaa se! muuten täytyy meidän hukkua sen pirstaleihin!

Kreivi Horn nousi istuimeltaan. Vaikka hänen mielenmalttiaan olikin monesti koeteltu, vaikka hänen ryhtinsä olikin järkähtämättömän luja, oli hänen äänensä nyt kuitenkin tavattoman lämmin. -- Herra kreivi, te olette puhunut niinkuin mies, ja minä olen varma siitä, että me kaikki täällä ymmärrämme toisiamme. Minä lupaan teille, että niin pitkälle kuin valtani ulottuu, on kaikki tehtävä, mitä tehdä voidaan. Enempää en saata, en saa luvata. Onko teillä mitään erityistä ehdotettavaa?

-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne, että koetan täällä Tukholmassa saada toimeen vapaaehtoisten värväystoimiston?

-- Tehkää se, jos sillä voitte jotakin saada aikaan. -- Ja koska vast'ikään olette pitänyt puheen tuolla ulkona väkijoukossa, niin koettakaa, kreivi hyvä, jälleen tyynnyttää mieliä. Sitten pyydän teitä hyväntahtoisesti olemaan luonani tänä iltana; meillä on vielä teiltä paljon kyseltävää.

Kustaa Bertelsköld kumarsi ja poistui. Hänen mennessään seisoi Eeva Rhenfelt häntä vastassa ja puristi hänen kättään. -- Jumala teitä siunatkoon, kreivi Kustaa, ja suokoon sydämenne toivon toteutuvan! -- sanoi hän äänellä, joka pani tämän naisia kainostelevan soturin kasvot punaisina hehkumaan,

Väkijoukko oli jo suureksi osaksi hajaantunut -- olkien liekki oli leimahtanut ja sammunut, hätä ja huolet jäähdyttivät pian heidän innostuksensa. Paikalle jääneet saivat tyytyi siihen puolinaiseen lupaukseen, jonka neuvoskunnan herrat olivat uskaltaneet antaa ... ja vähitellen hajaantuivat hekin.

Bertelsköld tuli takaisin. Kaiken iltaa puhuttiin Suomesta. Sieltä oli niin paljon ja niin surullista kerrottavaa; aivan vähän tiedettiin siitä Tukholmassa. Parast'aikaa puheltaessa kello löi 7. Silloin keskeytti kreivi Horn puheensa puolilauseeseen, koko talonväki kutsuttiin sisään, Raamattu avattiin, ja kaikki kävivät polvilleen iltarukoukseen, niinkuin sen ajan hurskas tapa vaati.

Kun taas oli noustu ylös, jatkoi kreivi puhettaan siitä, mihin oli lopettanut. -- Hyvät herrat kanssaveljeni, -- sanoi hän, -- keskustelkaamme nyt siitä kirjeestä, joka tänään tuli hänen majesteetiltaan ja joka koskee -- prinsessan kihlausta.

7. VOITTOJEN KIRJA.

Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia, pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria kulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan. Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat mastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa aurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen. Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden uhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen sisimmässä alati samaa sykintäänsä.

Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki kolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa hämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina, jokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin kohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan samanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin elämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa; kohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina, yhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä sydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa toisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät hetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja muistoistaan!

Kustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään Tukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli nyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja asetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan naistenkin seuraan -- hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin katsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan jälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär Liewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä Rhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi illaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi kertomaan muutamia seikkailujaan -- lyhyitä, reippaasti kerrottuja juttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi Armfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä. Ja naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta, tappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä epätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin ihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.

Oli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet koskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa hienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti silmiin ja virkkoi: -- Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki Falkenbergilta!

Kreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten lähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat vesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän vain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä ajatukset.

-- Yöllä vasten Pultavan taistelua, -- jatkoi Bertelsköld, -- ja vähän ennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen vierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi Eerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin kuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni, viimeiseen asti... Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja minä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa viipyä.

Molemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi Bertelsköldin kättä. -- Veljeni haamu kiittää teitä minun välitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä, -- sanoi hän hellästi.

-- En ole voinut tehdä sitä ennen, -- sanoi Bertelsköld -- ja pusersi, tietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri huultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli vain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut hänet naisten seuraan.

-- Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, -- sanoi Eeva häntä rauhoittaakseen -- tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi vuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi Liewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina vast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat välttämättä vaadi iloisempia värejä... Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa on täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä surullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.

-- Eeva hyvä, -- puuttui kreivitär puheeseen, -- suvaitse minun vedota vanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!

-- Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan ... vastasi Eeva Rhenfelt, ja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta silmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.

-- Minullako? -- toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi varmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien keskellä Isokyrön jäällä.

-- _Allons_, -- sanoi kreivitär; -- olkoon se siis päätetty. Meitä on tässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista iloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin kolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja puolustusliitto ... tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa ystävää.

Bertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian kovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi, kun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni, että hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten lähteen.

-- Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa -- _le voici!_ -- Ja samassa ojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin sahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat kumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.

Kustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban käsialalla kirjoitetut sanat:

"_Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700_."

Tämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki yhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä, joka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.

-- Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet, miten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän muistiaan, -- jatkoi kreivitär. -- Sattuipa eräänä kauniina talvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää hovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas, siitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi, jotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa äidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja päästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka nuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään miehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi valtakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä ollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä; herra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti tietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai ainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan lehdelle... Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt ensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea lehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.

-- Se on totta, -- sanoi Eeva Rhenfelt. -- Miehen tulee näyttää, että nuorukainen on pitänyt sanansa.

Kreivi Kustaa alkoi selailla kirjaa. Useimmille lehdille oli jo kirjoitettu Ebban käsialalla. Ensimmäiseltä lehdeltä luki hän: _Tiberup, 25. p. heinäkuuta_ 1700. Toiselta: _Narva, 20. p. marraskuuta_ 1700. Ja samoin yhä edelleen, lehti lehdeltä, vuosi vuodelta, voitto voitolta, aina onnettomaan vuoteen 1709 asti. Mutta siihen loppuivat muistiinpanot, ja 10 tahi 15 lehteä oli vielä kirjoittamatta.

8. VOITTOJEN KIRJAN KIRJOITTAMATON LEHTI.

-- Ei minulla ole voittoja enää! -- huudahti Kustaa Bertelsköld puoleksi leikillään, puoleksi surumielin, katsellessaan tyhjiä lehtiä vuoden 1709 jälkeen.

-- Taikka myös kunniallinen kahakka -- sehän luvattiin! -- sanoi hänen sisarensa, jonka hyvä sydän aavisti, että voitetun karoliinin sydäntä sentään mahtoi kirveliä, vaikka hän hymyilikin.

-- Minäkin suostun siihen, -- kiirehti Eeva Rhenfelt lisäämään. -- Suostun sitä kernaammin, kun Narva, Väinäjoki, Klissova, Holofzin, Varsova, Thorn ja niin monet muut voitot, jotka täyttävät pitkiä sivuja historian lehdillä, tässä täyttävät vain yhden ainoan lehden, yhden ainoan rivin voittojen kirjassa, jonka tekijä on Kustaa Aadolf Bertelsköld.

-- Jonka tekijä on Kaarle XII, -- oikaisi Bertelsköld.

-- Niinkuin tahdot. Jonka tekijä on nykyajan ja ehkä kaikkienkin aikojen suurin kirjailija tämänlaisen kirjallisuuden alalla, mutta joka on painettu hänen soturiensa verellä ja sidottu kansiin, joiden kullattu reunakoriste on tehty Ruotsin kansan viimeisestä tukaatista. Jatka; yksi kahakka siis jokaisen jäljellä olevan lehden osaksi!

-- Olkoon menneeksi. Minä myönnyn esitykseen sillä ehdolla, että kahakka ei pääty tappioon ja että asekunnia jää tahrattomaksi.

-- Tiedän tappioita, jotka ovat tuottaneet katoamattoman kunnian, kun voitto sitävastoin on tuottanut varsin vähän. Ja ilmankin -- milloinka ovat ruotsalaiset häväisseet aseitaan, lieneepä voitto tahi kova onni sitä seurannut?

-- Soisin voivani tähän vastata: eivät milloinkaan. Mutta kirkkaimmatkin aseet voivat joskus saada tahran, ja me olemme kaikki kuolevaisia, jotka emme voi tehdä kerta tehtyä tekemättömäksi, vaikka jäljestäpäin katkerasti kadummekin, mitä taistelun riehuessa olemme rikkoneet. No niin, minä kirjoitan, koska minun on pidettävä sanani. Mutta siitä on kauan aikaa, kun viimeksi olen kynää ja mustetta käsitellyt.

-- Siltäpä näytätkin, ystäväiseni, -- sanoi Ebba leikillään. Ja Bertelsköldin ensimmäinen kirjallinen yritys olikin iso mustetahra voittojen kirjaan.

-- Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille, -- vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja oli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja päivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti "_Pälkäne 6. päivänä lokakuuta_ 1713." Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.

Molemmat naiset katselivat kirjan uutta sisältöä -- isoja, jäykkiä kirjaimia, piirretyt juuri kuin miekan kärjellä. -- Entä viimeinen lehti! -- huudahtivat molemmat yhteen ääneen.

-- Tyhjä!

-- Ja miksi ei Isokyröä?

-- Me jouduimme tappiolle.

-- Mutta vasta mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyänne, vasta sitten, kun kahdesti olitte ajaneet vihollisen pakosalle ja vallanneet 6 kanuunaa, niinkuin itse olet kertonut...

-- Me jouduimme tappiolle, sanon minä.

-- Kaksituhatta suomalaista kaatui mitä kauneimmassa järjestyksessä, rivi rivin, mies miehen viereen, upseerit komppaniainsa, aliupseerit ruotunsa etunenässä; he kaatuivat kunnialla saaduista haavoistaan, askeltakaan paikaltaan väistymättä ja kaatuneitten vihollisten ympäröiminä. Sinä olet soturi, Kustaa, ja kiellät tältä tappiolta sijan voittojen kirjassa!

-- Kaatua osaa jokainen kuormastopoika. Iskeä osaa jokainen palkkasotilas. Mutta tehdä velvollisuutensa!... Sitä emme tehneet Isokyrössä, ja sentähden se päivä ei tule Ebban kirjaan. Meidät kaikki, jotka sen päivän jälkeen jäimme elämään, olisi sotaoikeuteen vedettävä.

-- Mutta Armfelt, sinä, te kaikki, ratsuväkeä lukuun ottamatta, taistelittehan te verrattoman miehuullisesti aina loppuun asti.

-- Ratsuväkeä lukuun ottamatta, niin kyllä. Olkoon syy kenen hyvänsä, mutta meillä ei ole tapana jäädä elämään semmoisten päivien jälkeen. Asia on mutkaton; kaadutaan vain, eikä siitä ole sen enempää sanomista. Minä puolestani tein voitavani saadakseni saman lopun kuin muutkin, mutta koska en taistelematta voinut sitä saada, satuinkin pääsemään hengissä. Älkäämme siitä enää puhuko.

-- Mutta mitä kirjoitamme viimeiselle lehdelle?

-- Sitä en tiedä. Ehkä uskoo Eeva sen köyhälle soturille toistaiseksi velaksi, uusien voittojen korkoa ja luotettavaa, hänen sydänverensä vahvistamaa velkakirjaa vastaan.

-- Toistaiseksi on petturi.

-- Sitten en tiedä, mitä tehdä.

-- Ellet pane itseäsi pantiksi, -- keskeytti Ebba. -- Se olisi luotettavampi pantti kuin sydänveresi, jota jokainen vihollisen kuula on vaatimassa.

-- Ei Eeva tahdo niin halpaa panttia, eikä se olekaan minun vallassani tätä nykyä, -- vastasi Bertelsköld ja taittoi huomaamattaan sievät englantilaiset sakset, jotka oli ompelupöydältä ottanut.

Eeva katseli ikkunasta ulos ja rummutti ruutua vasten "Kaarle XII:n marssia Narvan luona".

-- Tiedänpä vielä yhden keinon, -- jatkoi kreivitär, jonka oli hauska nähdä, millaiseen pulaan hän oli saattanut yhden sen ajan urhoollisimpia miehiä ja yhden sen ajan uljaimpia naisia. -- Etkö voi sitä arvata?

-- Minä olen varsin huono arvoituksia selittämään, -- vastasi Kustaa. -- Anna Torstenin arvata minun puolestani, hän osaa tehdä sen paremmin kuin minä.

-- Epäilenpä, olisiko Torsten nyt samaa mieltä minun kanssani, -- naurahti Ebba, -- ja sentähden on parempi, että me kolme liittolaista arvaamme yhdessä. Tässä on yksi lehti, johon on kirjoitettu: "_Würgen 20. päivänä tammikuuta_ 1702." Ystäväni on sen ehkä unohtanut. Tahdon siis muistuttaa hänelle, että hän on saanut voiton, joka syystä kyllä voi käydä kahdesta, sillä paitsi hänen majesteettiaan kuningas Kaarle XII:ta Kustaa Bertelsköld arvattavasti on ainoa kuolevainen, joka yhdeksäntoistavuotiaana on voittamattomana eronnut Aurora Königsmarkista.

-- Siis tarkoitat...? -- Että kirjoitamme viimeiselle lehdelle: Saldoa yksi voitto vuodelta 1702. Hyväksytään maksettavaksi: Eeva Rhenfelt, syntyjään Falkenberg.

-- Hyväksytään, -- vastasi Eeva.

-- Protesteerataan, -- väitti Bertelsköld.

-- Mitä? huudahti kreivitär. -- Oletko siis pettänyt? ... olet kenties sortunut taistelussa?

-- En, mutta...

-- Salli minun virkistää muistiasi erään asian suhteen, joka kenties tekee suotavammaksi, että viimeinenkin lehti on täyteen kirjoitettuna. _Voici_. Samassa kirjeessä, päivätty Narvassa 7. päivänä joulukuuta 1700, jossa ystäväni kertoo lupauksestaan, minkä hän teki Tukholmasta lähtiessään, luetaan vielä: "Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en sitä usko; kornetti saa olla iloinen, kun saa karhuja nuijia; johon minä sanoin: mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen sanoi hän: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varma? sanoin minä. Niin varma, sanoi hän, kuin kukko Jaakopinkirkon tornissa; ennen se laulaa kuin minä teidät petän." -- No niin, eikö Eeva Rhenfelt tahdo täyttää Eeva Falkenberg^ lupausta?

-- Toivoni on Pyhän Jaakopin kukon varassa, -- vastasi Eeva hymyillen.

-- Niinpä siis, -- sanoi kreivitär, -- jos voittojen kirjaan tulee viimeinen lehti kirjoitetuksi, on tämän velkakirjan omistajalla oikeus nykyiseltä sotaneuvoksen leskeltä, vapaasukuiselta rouva Eeva Rhenfeltiltä, syntyjään Falkenberg, vaatia sitoumuksen täysi summa, nimittäin _mitä hyvänsä_.

-- Minä vetoan tornin huipussa olevaan oraakkeliin, -- toisti Eeva samaan tapaan.

-- Kun velkakirja on kirjoittamatta, joutuu, paha kyllä, laillisinkin saaminen mitättömäksi, -- huudahti Bertelsköld, yhtyen pilaan hänkin. Näin armaiden opettajattarien koulussa käy edistyminen nopeasti.

-- Näin harvinaisessa riita-asiassa täytyy poiketa tavallisesta oikeudenkäyntijärjestyksestä, -- jatkoi kreivitär. -- Minä ehdotan riitapuolille sovintoa. Velkakirja kuoletetaan, mutta velkoja ottaa sen sijaan kiinnityksen velalliseen.

Riitapuolet eivät virkkaneet mitään. Molemmat tunsivat hyvin kyllä, että koko heidän elämänsä onni nyt oli kysymyksessä. Aina ensimmäisen nuoruuden ajoilta oli Eeva Falkenbergin kuva lähtemättömäksi juurtunut tämän urhoollisen karoliinin sydämeen; tämä kuva oli kulkenut hänen kanssaan sadoissa taisteluissa, tappotanteren surmain keskellä ja yöllisen vartiotulen ääressä yksinäisiä ajatuksia hautoessa; se oli varjellut häntä lukemattomista vaaroista hänen hurjan, monivaiheisen sotilaselämänsä retkillä, ja tätä armasta kuvaa sai hän kiittää siitä, etteivät hänen huulensa koskaan olleet naisen huulia kohdanneet ja että hän tähän hetkeen asti, kolmanteenkymmenenteen ensimmäiseen ikävuoteensa saakka, oli säilyttänyt ensimmäisen nuoruudenajan kaiken kainouden ja viattomuuden. Eeva taasen -- leskeksi jääneenä kahdeksankymmen vuotisen ukon jälkeen, jonka riutuvaa elämää hän ystävyydestä oli kaksi vuotta alttiiksi antautuen holhonnut -- millä ihastuksella hän olikaan kuullut puhuttavan noista voitoista, joiden maine täytti maailman ja joihin hänen lapsuuden ystävänsä otti kunnialla osaa! Mitä lumousta olikaan hänen uljas ja ylevä luonteensa tuntenut kaikista noista tarumaisista vaaroista ja seikkailuista! Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain tällainen mies, mies tämän sanan uljaimmassa merkityksessä, ansaitsisi hänen rakkautensa. Ja nyt, yhdeksänkolmatta vuoden iällä, jolloin naisen rakkaus on koko hänen elämänsä, -- nyt seisoi hänen edessään tuo tarujen sankari, kainona niinkuin hän itsekin, yhtä hehkuvana, mutta yhtä äänetönnä, ja leikkiä laskettiin siinä sanoin, jotka, miten milloinkin sattuivat, kuitenkin aina sisälsivät kummallekin kokonaisen tulevaisuuden. Sentähden oli Kustaa Bertelsköld vaiti. Sentähden oli Eeva Rhenfelt vaiti. Kevään myrskyt humisivat lumisin siivin ikkunaruutuja vasten, ja huoneessa syntyi pitkällinen rajujen tunteiden täyttämä hiljaisuus.

Bertelsköld nousi istuimeltaan ja otti hattunsa. Jäähyväiset oli pitkäksi ajaksi sanottava. Ebba Liewen tunsi sen ja otti puhuakseen. -- Kustaa, sydänkäpyseni -- sanoi hän hellästi, -- elämäsi on tähän asti ollut pelkkiä vaaroja ja taisteluita; ei kukaan rohkene epäillä sinun urhouttasi. Sinä olet tähän asti ollut maanpakolainen, jonka nuoruus on huvennut verenvuodatuksissa vierailla mailla; mutta isänmaasi tarvitsee sinua yhtä hyvin täällä kotona meidän luonamme. Sinä et saa enää elää yksistään kunnian vuoksi. Sinun pitää elää meidänkin tähtemme, jotka sinua rakastamme, sisaresi ja -- Eevan vuoksi. Älä lähde enää luotamme; jää tänne Ruotsiin! Kreivi Horn tarvitsee sinun kokemustasi; kenties kättäsikin, jos tanskalaiset hyökkäävät päällemme. Jää meidän luoksemme!

-- Älä puhu siitä! Minä ymmärrän hyväntahtoisuutesi -- teidän ystävyytenne; eikö Ruotsi olisi minulle rakas! Mutta minä olen Suomessa syntynyt; Suomi on oman onnensa nojaan heitetty ja mitä suurimmassa hädässä; jos jäisin teidän luoksenne, silloin hylkäisin syntymämaani.

-- Koko Suomi on vihollisen vallassa, se on menetetty, ja sinä et _voi_ sitä pelastaa. Jää meidän luoksemme.

-- Jos se on menetetty, ja jos en voi sitä pelastaa, niin voinpa kumminkin kuolla sen edestä. Minun täytyy palata Suomeen.

-- Ajattele, mitkä sanomattomat vaivat sinua odottavat; en puhu vaaroista, sillä niitä sinä ylenkatsot -- mutta olla kuin metsän peto vihollisten ajettavana noissa asumattomissa metsissä, nääntyä nälkään ja viluun ilman mainetta, ilman voittoa tuossa hävitetyssä maassa, jossa ei enää ole majaakaan, missä voit saada lepoa ja hoitoa, sittenkun taisteluissa olet veresi hukkaan vuodattanut! Oi, jää meidän luoksemme!

-- Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki öinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun luonasi pehmeimmällä vuoteella.

-- Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin hyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin kuin sisar -- ah, en puhukaan itsestäni! -- on sydän, joka on sykkinyt sinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on, sydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta kadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat, yksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema -- täällä onni, ystävyys, valo, rakkaus, elämä! -- Valitse!

-- Olen valinnut. -- Hyvästi Ebba.

Sisar heittäytyi hänen syliinsä. -- Eeva, Eeva! -- huusi hän, -- auta minua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.

Mutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä loistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen tarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä kirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:

"_Tukholma 24. päivänä maaliskuuta_ 1714."

-- Mitä olet kirjoittanut? -- kuiskasi Ebba. -- Tämänkö päivän?

-- Tämän päivän.

-- Voitonko?

-- Voiton suurimman.

-- Entä lupauksesi?

-- Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene Jumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi puolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet -- lupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!

9. KUN LEIJONA PALASI OTUKSEN AJOSTA

1. päivänä joulukuuta 1714 -- tämä päivä on merkkipäivä -- oli muutamia rohkeimpia puoluemiehiä kokoontunut Sven Leijonmarckin luo Finstaholmaan vähän matkan päähän Upsalasta. Rekikeli oli tullut varhain, ja talvi oli tuima, niinkuin aina on ollut silloin, "kun ryssät ovat liikkeellä"; sanottiinhan niiden olevan liitossa luonnonvoimain kanssa. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa lumituiskussa, ja rengit pystyvalkean ääressä kuiskasivat toisilleen, että susien ulvonta tuolla ulkona merkitsi jonkin uuden ihmisuhrin jäällä tapahtuneen. Kuusi tai kahdeksan suomalaista pakolaista oikoili väsymyksestä nääntyneitä jäseniään valkean ääressä; tuon kamalan äänen kuultuaan kuulostivat he ja katselivat toisiaan silmissä synkeä alakuloisuus. He tiesivät liiankin hyvin, että harvoin sai siihen aikaan yhtä päivää kuluneeksi, ettei sen jälkeisenä aamuna kuultu yksinäisen matkustajan, toisinaan kokonaisten perheiden, jotka viluissaan ja nälissään kulkivat talosta taloon, joutuneen susien raadeltaviksi talvisen yön yksinäisyydessä.

Herrat tuolla sisällä eivät hekään näyttäneet paremmalla mielellä olevan. He olivat tavallisella kellonlyömällä ottaneet osaa yhteisiin iltarukouksiin, joita harvoin laiminlyötiin; mutta rukoukset toimitettiin nyt hajamielisesti ja levottomin mielin. Ei edes Leijonmarck itsekään, joka useasti sanoi anovansa pyhältä hengeltä neuvoa, ollut nyt saanut mitään välitöntä ilmoitusta ylhäältä. Neuvotonna selaili hän muutamia pöydällä olevia kirjoitettuja paperilehtiä, joiden otsakkeena oli: "Kaikkien Suomenmaan neljän säädyn puheet Tukholman ritari-, pappis- ja porvarisäädyille."

Syynä herrain kokoontumiseen oli huhu, että kuningas oli paluumatkalla Turkinmaalta. Mutta huhu oli niin kauan ja niin useasti tuhansin kielin valehdellut, ettei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä tuli tehdä. Varovainen tuomiorovasti Molin pysyi vaiti, rohkea Eerikki Benzelius mietti uusia keinoja, sukkela laamanni Gyllencreutz oli nolona ja hämillään ja Leijonmarck, joka muuten oli kohtuuden mies, maisteli tavallista useammin seuran kestitykseksi esille pannusta isosta olutkannusta.

Tämän herrojen suuren epätietoisuuden keskeytti pihalta kuuluva kulkusten kilinä, ja kohta astui Torsten Bertelsköld sisään, mielihyvällä heittäen hienon soopeliturkkinsa päältään. Herrat tunkeusivat hänen ympärilleen kysellen Tukholman uutisia, ja merkillistä oli kuulla, kuinka viisaasti he osasivat sanansa sovittaa, ennenkuin vastauksesta saivat jonkinlaisen varmuuden siitä, mitä tuleva oli.

-- Kreivi näyttää tuovan lohdullisia tietoja tullessaan, -- sanoi Molin. -- Hänen majesteettinsa taitaa piankin ilahduttaa uskollisia alamaisiaan kaivatulla kotiintulollaan.

-- Sen Jumala suokoon! huudahti Leijonmarck.

-- Antaisinpa viimeisenkin talarini köyhille, kun vain varmaan voisimme siihen luottaa, -- puuttui Gyllencreutz puheeseen.

-- Lähinnä valtakunnan menestystä täytyy kuninkaan menestyksen olla hartaimpana toivomuksenamme, -- virkkoi Benzelius, aivan liian vilpitön mies, voidakseen edes tässä epätietoisuudessakaan tekeytyä liian uskolliseksi.

-- Mitä uutta? -- huudettiin yhteen ääneen.

-- Ei mitään erinomaista minun tietääkseni, -- vastasi Bertelsköld hiukan pahanilkisesti, sillä häntä silminnähtävästi huvitti tehdä pilaa herrain uteliaisuudesta.

-- Mutta tottapa hallitus on saanut sen sanan, jota eilen odotettiin Stralsundista, -- sanoi Molin.

-- Sanantuoja tuli kyllä tänä aamuna, mutta hänen on täytynyt tehdä kierros, välttääkseen tanskalaisia.

-- Ja mitä hän tiesi kuninkaan kotiin tulosta?

-- Ei mitään -- paitsi että kuningas August on pannut kokonaisen armeijan siepposissejä liikkeelle, pyydystääkseen, jos mahdollista, armollisen kuninkaamme paluumatkalla paulaansa.

Seurasi äänettömyys, jolla aikaa herrat vähän hämillään katselivat toisiaan. Jo pelkkä mahdollisuus, että kuningas joutuisi tämän kavalan verivihollisensa vangiksi, oli sitä laatua, että Kaarle XII:n katkerimmatkin vihamiehet sitä kammoksuivat.

-- Me olemme rehellisiä miehiä, -- sanoi Benzelius hartaasti, -- ja me suomme kuninkaalle hyvin käyvän, vaikka ei kukaan saata lukea sitä meille viaksi, että asetamme _salutum regni_ tarkoitusperäksemme. Kreivi voi siis jättää pois kaikki kiertelemiset. Kreivi tulee Hornin luota ja tietää sekä hänen että muiden neuvoston jäsenten arvelut tässä asiassa. Suoraan sanoen, mitä neuvoskunta siitä ajattelee?

-- Neuvoskunta ajattelee alamaisimmasti aina samaa kuin hänen majesteettinsa, -- vastasi Bertelsköld. -- Ja koska hänen majesteettinsa arvelee kohta seisovansa Ruotsin manterella, niin neuvoskunta arvelee samoin. Luulen, että herrat kaikki ovat samaa mieltä.

-- Epäilemättä, -- arveli Gyllencreutz. -- Mutta koska tässä ei ole mitään tosiasioita olemassa, vaan ainoastaan arveluita -- mitä kreivi Horn siitä ajattelee?

-- Hyvät herrat, minä en tiedä mitään -- ja tuo diplomaattinen olkapäännykäys sopi kreivi Torstenille mainiosti -- minulla ei ole kunnia tuntea neuvoskunnan arveluita. Pelätään vain hänen majesteettinsa paluumatkan jollakin ikävällä tavalla keskeytyneen. Varmoja tietoja on siitä, että hänen majesteettinsa on lähtenyt matkalle syyskuun 20. päivänä klo 10 a.p.,[31] ja kun tiedetään, miten hänen majesteettinsa matkustaa...

-- Meillä on tänään joulukuun 1. päivä, -- virkkoi Molin.

-- Eikä marraskuun 10. päivän iltana, jolloin sanantuoja lähti Stralsundista, ollut vähintäkään tietoa hänen majesteetistaan, -- lisäsi kreivi Torsten huolettomasti.

-- Lähtö oli varmaan sekä tsaari Pietarin että kuningas Augustin tiedossa, -- puuttui Gyllencreutz puheeseen.

-- Ja luultavasti on, -- sanoi Leijonmarck, -- Belialin ruhtinas Dresdenistä on lähettänyt hänen majesteettinsa muotokuvia kaikille teille, joita majesteetin on sopinut kulkea.

-- Turhaa vaivaa! -- sanoi Benzelius. -- Kaarle XII:n muotokuva on jo ennestään jokaisessa töllissä koko Euroopassa.

-- Kun nämä kaikki laskemme yhteen, -- arveli Gyllencreutz...

-- Kuninkaan tunnetun uhkarohkeuden kanssa, -- keskeytti hänet rauhaa rakastava Molin...

-- Ja jumalattomain vehkeilijäin hankkeitten kanssa, -- lisäsi Leijonmarck...

-- Ja Ruotsin kohtalon kanssa! -- huudahti Benzelius...

-- Niin...

-- Niin on hyvin todennäköistä, että hänen majesteettinsa on... -- Vangittu!

-- Ei... Kaarle XII ei ikinä anna vangita itseään elävältä, -- virkkoi Benzelius synkästi. Kaikki kävivät vähäksi aikaa ihan äänettömiksi. Paljas ajatus, että moinen jättiläinen olisi kukistunut, mykisti jokaisen.

-- Hyvät herrat, -- sanoi viimein kreivi Torsten, ainoa, jolla vielä oli rohkeutta hymyillä; -- arvelua kaikki, _rien de plus!_ En ole mitään sanonut.

-- Mutta asianhaarain yleiseen menoon katsoen, -- arveli Gyllencreutz...

-- Ja säilyttäen alamaisen uskollisuutemme ja kunnioituksemme, -- lisäsi Molin...

-- Niin on meidän toimiminen, -- sanoi Benzelius.

-- Aika on tullut! -- säesti Leijonmarck rohkeasti. -- Saul on syöksynyt miekkansa kärkeen, ja Herra on pelastava Israelin filistealaisten käsistä.

-- Jos niin onnettomasti on käynyt, että kuningas on sortunut, -- jatkoi Molin, -- niin varovaisuus vaatii meitä olemaan valmiit siihen, mitä tuleva on. Neuvoskunta tulee siinä tapauksessa heti kohta kutsumaan säädyt kokoon, ja minä luulen, että näiden ensimmäisenä toimena on oleva solmia rauha niin pian kuin mahdollista ja millä ehdoilla hyvänsä.

Benzelius kuohahti vihasta. -- Herra tuomiorovasti menee rauhankiihkossaan kovin pitkälle, -- huudahti hän. -- Ennenkuin niin pitkällä ollaan, pitää Ruotsilla olla kuningas.

-- Tai kuningatar!

-- Joka tapauksessa vapaus!

-- Me olemme yksinvaltaa tarpeeksi kokeneet emmekä tahdo enää olla missään tekemisissä turkkilaisten pashain kanssa.

-- Meitä on poljettu, sorrettu!

-- Riistetty ja raastettu, vertamme vierasten varjokuningasten vuoksi vuodatettu!

-- Kaikki Puolan, ei mitään Ruotsin hyväksi!

-- Käytetty Moolokin astinlaudaksi!

-- Dshingis-khanin teurasuhriksi!

-- Raivotarten hekatombiksi!

-- Mekö alistuisimme Ahabin tyranniuden ja Saulin hulluuden alaisiksi?

-- Ei milloinkaan! Hyvät herrat, tehkäämme heti kohta ehdotus uudeksi valtiomuodoksi!

-- Asettakaamme säätyjen erikoisoikeudet entiselleen!

-- Tarkastakaamme reduktsionin toimet!

-- Puhdistakaamme virkakunnat!

-- Vähentäkäämme armeijaa!

-- Poistakaamme verot!

-- Hyvät herrat, se on jo kaikki edeltä käsin tehty, -- puhkesi Leijonmarck kiireisen innokkaasti sanomaan, otti eräästä salakaapista esille paksuja paperikimppuja ja alkoi isolla äänellä lukea kauan tekemäänsä ehdotusta, joka pääasiallisesti sisällykseltään oli samanlainen kuin se, joka viittä vuotta myöhemmin tuli valtakunnan perustuslaiksi, mutta melkoista jyrkempi, mikä todisti, että mies oli tulevaisuuden miehiä. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen lukunsa toisten äänekkäät hyväksymishuudot tai vastaväitteet. Sanomaton innostus valtasi koko seuran. Eivätpä edes hengenmiehetkään huomanneet, kuinka tiheään he kurkistivat aina uudestaan täytetyn olutkannun pohjaan.

Torsten Bertelsköld yksinään seisoi siinä välinpitämättömän ja tyynen näköisenä, mutta liehtoi vain taitavasti syttynyttä tulta.

Kiisteltiin juuri mitä riemastuneimman mielialan vallitessa kuningasvallan rajoittamisesta ja puolalaisen mallin mukaan perustetun tasavallan mahdollisuudesta, kun samassa lumettunut sanantuoja, itseään ilmoittamatta, astui sisään ja jätti Bertelsköldille kirjeen. Sinetti oli Hornin. Mestarin oppilas ei voinut salata kalpenemistaan. Läsnä olijat huomasivat sen ja hälinä salissa vaikeni.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Bertelsköld, turhaan koettaen puhua tavallisella pilkallisella äänellään, -- pahat arvelumme ovat toki olleet perättömiä. Kreivi Horn ilmoittaa minulle, että uusi sanantuoja on tullut kahta tuntia myöhemmin edellistä ja tuonut sen iloisen sanoman, että hänen majesteettinsa, meidän armollisin kuninkaamme marraskuun 11. päivänä klo 1:n aikana aamulla on terveenä saapunut Stralsundiin.

Herrat katselivat toisiaan -- kummallisen hartaasti. Siinä tuli loppu hallitusmuodosta, loppu tarkastuksista, puhdistuksista, vapauksista, loppu Ahabista, Saulista, Moolokista ja Dhingis-khanista, loppu hiiristä, jotka juoksentelivat pöydällä kissan poissa ollessa. Leijonmarck pistää sukaisi mitään hiiskumatta paksun ehdotuksensa uuniin; se leimahti tuleen ja paloi! Itsekukin siirtyi siivosti kotiinsa. Erään nimen varjo oli heidät lyönyt kauhulla.

10. KOHTAUS STRALSUNDIN LUONA.

Eräänä kauniina kesäaamuna heinäkuun lopulla v. 1715 purjehti pieni ruotsalainen kuunari Stralsundin satamaan. Särkyneistä raakapuista, puhkotuista purjeista ja höllällään riippuvista mastonuorista päättäen oli alus vast'ikään joko kärsinyt ankaran merivaurion tai myös hädin tuskin pelastunut vihollisen kuulien keskestä. Jälkimmäinen oletus osuikin oikeaan. Tordenskiöldin ja Sehestedin tanskalaiset laivueet risteilivät herroina näillä vesillä, ja likeltä piti, ettei yritys päästä lyhyen kesäyön pimeässä lävitse puikahtamaan, käynyt tälle rohkealle purjehtijalle kalliiksi. Se oli pelkäämättä vaihtanut laukauksia parin kolmen tanskalaisen fregatin kanssa ja sen oli viimein onnistunut lähellä Rügenin rantaa päästä matalammalle vedelle, missä isot laivat eivät enää voineet sitä seurata. Nyt oli se pelastunut ja tervehti reippaasti linnaa ruotsalaisella tunnusmerkillä, jota antaessa kaksi leimauksen ja paukauksen seuraamaa kevykäistä savupatsasta tuprahti ilmaan laivan keulalaidalla.

Eräs hieno ja kalpea herrasmies, joka oli puettu kalliiseen soopeliturkkiin, vaikka kirpeä merituuli jo aikoja sitten oli luovuttanut valtansa lauhoille maatuulille, ilmestyi nyt peräkannelle kiikarilla katselemaan noita ammottavia tykinsuita. Hänen kääntyessään laivan päälliköltä jotakin kysymään, kuvastui hänen muuten kylmissä kasvoissaan äkillinen hämmästys, kun hän aivan selkänsä takana näki tavattoman kauniin, solakan naisen, joka samalla uteliaisuudella kuin hän itsekin katseli linnan varustuksia.

-- Sanovatko silmäni totta? Rouva Rhenfelt täällä, ja minä en ole osannut aavistaakaan, missä suloisessa seurassa olen tullut Ystadista! -- huudahti soopeliturkkiin puettu herra.

-- Se johtuu siitä, että kreivi Torsten tällä matkalla kaiken aikaa on vartioinut kajuuttaa, -- vastasi Eeva Rhenfelt vähän kärkevästi, linnaa yhä katsellen. -- Ei edes ottelu tanskalaisten kanssa voinut herättää kreiviä hänen tyynestä rauhastaan.

-- Mitä minun mielestänne olisi pitänyt tehdä, ihana Eeva? -- vastasi Bertelsköld vähän närkästyen -- sillä hänen oli vaikea tunnustaa oikeata syytä, joka ei ollut pelko, vaan meritauti, -- antautua alttiiksi teidän pureville pistopuheillenne ja samalla tanskalaisten kuulille, se olisi ollut samaa kuin joutua kahden tulen väliin. Mutta suvaitkaa minun kysyä, mikä tuottaa Stralsundille sen onnen, että se saapi vastaan ottaa näin pelättävän lisävoiman muuriensa sisäpuolelle? Lyön vetoa, ettei rouva Rhenfelt tavoittelekaan vähempää kuin ollakseen Ruotsin Jeanne d'Arc.

-- Ja mikä on saanut kreivin ensi kerran elämässään lähtemään sotaan valtakunnan vihollisia vastaan ja näin tavattomasti panemaan alttiiksi Ruotsin diplomaattisen tulevaisuuden?

-- Eräs vähäpätöinen asia, eräs neuvoskunnan antama lähetystoimi, joka toivottavasti kyllä onnistuu, saatuani armollisen sotaneuvoksettaren liittolaisekseni. Minä olen huomauttava hänen majesteetilleen, ettei Stralsundilla enää ole mitään hätää. Ei tarvitse muuta kuin käyttää teidän pistopuheitanne paalutukseksi linnan ympärille: kyllä vainen tanskalaiset ja preussilaiset niihin seivästyvät _Eh bien_, teemmekö rauhan?

-- Kun valtioviisaat puhuvat rauhasta, he tarkoittavat sotaa. Minä tyydyn sodanjulistukseen.

-- Kuulkaa minua, Eeva, tehkäämme se sanomattoman suuri uhraus, että siedämme toinen toistamme. Vaikka olemmekin vihollisuudessa keskenämme, niin olen yhtäkaikki teidän ystävänne enemmän kuin luulettekaan. Kun teidänlaisenne järkevä nainen...

-- Oh, herra kreivi, te alatte imarrella! Totta on, teidän asemanne on arveluttava, te tarvitsette vaikutusvaltaa hänen majesteettinsa luona, mutta kääntykää kernaammin jonkun toisen puoleen, joka paremmin voi teitä auttaa.

-- Jättäkää nuo pistopuheenne, näettehän, etteivät ne minuun pysty. Kun sanon teitä järkeväksi naiseksi, niin olen lausunut teille suurimman kohteliaisuuden, minkä mies voi naiselle lausua...

-- Te erehdytte; silloin hän lausuu hänelle suurimman kohteliaisuuden, kun sanoo häntä sydämelliseksi.

-- Sallikaa minun puhua loppuun. Te olette vielä vähän harvinaisempi, te olette lujaluontoinen nainen. Minä pyydän, älkää minua keskeyttäkö; miksikä teitä imartelisin? Tiedänhän, että vihaatte minua. No niin, vihatkaa minua, jos niin haluttaa, mutta tehkäämme liitto, sillä me voimme vahingoittaa toisiamme vihollisina ja auttaa toisiamme ystävinä. Sallimus on saattanut meidät yhteen kaidalle laudalle, johon sama kuula helposti olisi voinut sattua. Aika on lyhyt, minä käytän tilaisuutta hyväkseni ja pyydän teitä vaimokseni.

-- Vaikka vihaamme toisiamme?

-- Minä kunnioitan teitä, ja te pelkäätte minua. Siinä kaikki, mitä tarvitaan.

-- Te petytte. Minä en pelkää enkä tarvitse teitä.

-- Te olette itsenäinen ja rohkea; kaksi ominaisuutta, jotka voivat saattaa teidät korkeimpaan loistoon tai myös pikaiseen kukistumiseen, aina sen mukaan, kuinka niitä käytätte. Miettikää kerran elämänne päämäärää, miettikää sitä vakavasti ja viisaasti, niinkuin taidatte, jos tahdotte. Jos viisaasti mietitte, tulette huomaamaan, että prinsessa kumminkin kerta on tuleva kuningattareksi, ja silloin teillä minun puolisonani on mahdollisuuksia äärettömiin. Mutta jos sidotte kohtalonne nykyisyyteen, joka riippuu minkä tanskalaisen tykkijunkkarin kuulasta hyvänsä, ja jos hylkäätte liiton minun kanssani, niin etsikää itsellenne ajoissa leskenmaja Smoolannin kaukaisista metsistä, sillä maailma on kohta unohtava, että Eeva Rhenfeltiä oli olemassakaan.

-- Oletteko puhunut puhuttavanne, herra kreivi...?

-- En vielä. Teissä on vielä eräs kolmas ominaisuus, joka tekee tyhjäksi kaikki teidän järkenne laskelmat. Te olette hieman haaveileva, armollinen rouva, ja siihen olette tavallanne oikeutettukin, sillä koko Ruotsin kansa, ja erittäinkin sen naismaailma, on nyt -- te muiden mukana -- viisitoista vuotta umpeensa haaveillen ihaillut samaa miestä ja samoja poikamaisuuksia. Te näette, mihin se on vienyt, ja seuraus tulee olemaan teillekin sama. Haaveksikaa, haaveksikaa vain kahdennestatoista Kaarlestanne ja te heitätte todellisuuden ja syntyperäisen asemanne luotanne, ajatellaksenne unelmia, valhekuvia, kangastuksia -- kunniata, joka viimein hajoaa riekaleiksi, ja korkeutta, jota viimein ei säiky kamarineitsytkään. Ja puhuakseni lopuksi tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestä minun veljeeni...

-- Millä oikeudella, herra kreivi...?

-- Malttakaa mielenne, minä pyydän; tosin on tämä hyvin arka kohta, mutta parastahan on, että viritämme kitaran kielet täysin sointuviksi, niin ne eivät häiritse meidän duettoamme, armollinen rouva. Niin, puhuakseni siis tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestänne minun veljeeni, niin saan sanoa teille, etten sitä ensinkään pelkää. Teidän taipumuksenne on hyvin luonnollinen. Kustaassa on miehuutta, ja Stralsundissa oleva alkukuva luo aina hiukan heijastusta Lapinmaassa olevaan jäljennökseensä -- sillä tällä haavaa Kustaa luullakseni on Lapinmaan tienoilla; hänen urotekonsa eivät enää mahdu mihinkään muuhun osaan Eurooppaa. Mutta nähkääs, jos teidän taipumuksenne on mahdollinen ja ymmärrettävä, niin on hänen sitä mahdottomampi ja käsittämättömämpi. Minä panen Drottningholman linnan vetoon suomalaista savupirttiä vastaan, että Kustaa, aina siitä asti, kuin hän lähti, on ollut kasakkain tappamiseen niin kokonaan innostunut, ettei hän hetkeäkään ole joutanut teitä muistamaan, ihana Eeva...

-- Niinkö luulette kreivi? -- vastasi Eeva Rhenfelt pilkallisesti, näyttäen Bertelsköldille kirjettä, jonka kankeasta, kuin hiilihangolla kirjoitetusta osoitteesta Torsten heti tunsi veljensä Kustaan käsialan.

-- Se ei minua liikuta, -- vastasi kreivi ylpeästi. -- Olen puhunut puhuttavani ja pyydän teiltä vastausta.

Kuunari oli lähestynyt satamaa vasten olevia ulkovarustuksia ja valmistui ankkuria laskemaan. Nuori leski näytti linnan katselemiseen niin kiintyneen, ettei hän enää huomannutkaan peräkannella olevaa vieruskumppaniaan. Sattumalta pudotti hän sillävälin matkalaukkunsa; hovimies, kreivi Torsten otti sen ylös ja ojensi sen leskelle, sitä sen enempää ajattelematta.

-- Antakaa minulle sisällys, niin kreivi saa pitää kuoren, -- sanoi Eeva Rhenfelt huolettomasti, linnan varustuksia yhä tähystellen.

Nyt vasta huomasi Bertelsköld, että matkalaukku oli tehty viheriästä sahviaanista yhteenkäännetyn korin muotoiseksi.[32] -- Tämä on siis vastauksenne? -- kysyi hän purren huultaan.

-- Näettekö, -- jatkoi sotaneuvoksetar, joka, kiikari silmän edessä, ei ollut kreiviä kuulevinaankaan; -- näettekö, tuolta kaukaa heittelevät tanskalaiset ja preussilaiset mörssärit pommeja Stralsundiin. Teille käy vaaralliseksi, kreivi Torsten, mennä niitä vastaan kynä miekkana ja mustetolppo kilpenä. Mutta vielä arveluttavammaksi käy kohdata tuolla linnassa häntä, jonka tarkka silmä on pystyvä teihin paremmin kuin luulettekaan. Aina te puhutte viisaista laskelmistanne. Kuinka te voitte niiden avulla minulle selittää, että tuo kuningas, joka palaa peräti voitettuna, yhden ainoan matkatoverin kera, puoli Eurooppaa vastassaan, joka tulee valtakuntaan vielä köyhempään, vielä enemmän paljastettuun kuin mitä hän itse on -- kuinka voitte selittää, että pelkkä varmuus hänen paluustaan, hänen sinisen takkinsa ja keltaisen vyönsä pelkkä näkeminen ikäänkuin taikaiskulla varustaa muurit kanuunoilla, meret laivastoilla, polkee maasta esiin uusia armeijoja, karaisee joka käden, elähyttää joka rinnan ja, jos se olisi mahdollista, herättää kaatuneetkin heidän verisistä haudoistaan? Kaksi kuningasta piirittää häntä täällä monta vertaa suuremmalla sotavoimalla; kaikkien laskelmien mukaan olisi Stralsundin jo pitänyt antautua. Selittäkää siis, minkätähden kaikki pysyy pystyssä niin kauan kuin hän pysyy, minkätähden kaikki toivovat niin kauan kuin hän elää, ja minkätähden maailma, joka muuten aina menestystä myöten jakaa ylistystään, tämän ainoan kuolevaisen suhteen on tehnyt poikkeuksen ja ihmettelee häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kovan onnen kuin menestyksen päivinä? Kreivi Torsten, te olette sukkela luvunlaskija; te laskette yhteen ja vähennätte ainoastaan ihmiskunnan pieniä numeroita ja saatte niistä vain pieniä summia ja murtolukuja; mutta te unohdatte, että yksi ainoa suuri numero saattaa merkitä enemmän kuin lukemattomat pienet ja voittaa arvossa kaikkien teidän laskujenne tulokset. Olkaamme suorat: minä en pidä suuriin päihin kätketyistä pienistä sieluista, ja te, kreivi Torsten, olette epäilemättäkin liian suuri valtioviisas katsoaksenne niin huonoa luvunlaskijaa kuin minä sen suurempaa huomiota ansaitsevaksi... Ankkuri on laskettu, arpa on heitetty. Nöyrin palvelijanne, kreiviseni!

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bertelsköld suutuksissaan, -- tepä sen sanoitte, kopea nainen, arpa on heitetty; te tahdotte leikkisotaa, ja sotaa tulettekin saamaan -- mutta sotaa, jossa taistellaan elämästä ja kuolemasta! Hyvästi!

11. KAARLE XII:N PUHEILLA.

Kolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri kreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt viemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut vieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli poissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä vihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken huoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi tahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen lähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs virallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia käskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella, miten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka tuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.

Bertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. -- Niin, mitä voimme tehdä? -- vastasi Düker vähän ilkeästi. -- Tulkaa illalla kanssani Ranskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän loma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti puhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.

Nyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva Rhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin hyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan liikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin loistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut toivoa paremmin menestyäkseen.

Luultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka, ollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille leskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi Dükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin -- sillä kaikki vaunut oli otettu sotatarkoituksiin -- kävelevän Ranskanporttia kohti. Kuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan vihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla ulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot palasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki osoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista piiritetyssä linnassa.

Eeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä ollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä menemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen naisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin sirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä verisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki eteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten häntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen ohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut silmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari kertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän kyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät pyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta huudoista ja varoituksista.

Viimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus, siinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia. Ruotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna, mutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari, joka siellä oli komentajana.

Vavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä vaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä estänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa kenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan siellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat nyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen päästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa vahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula maavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui kanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia hiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla, mutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä antamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä, joita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja jalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse ryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä vaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan voisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan adjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään, kantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa. Ei kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa olevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä olivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän ahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten, tähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia, jota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että koko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että maa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen, päästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut tavata vaarattomammassa paikassa.

Yhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä sydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin väkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa. Hänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle XII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.

-- Pois tieltä, naiset! -- ärjäisi hänen takanaan eräs tuima tykkimies, joka kiireisesti lykkäsi edellään ruudilla kuormattuja käsikärryjä, ja samassa tunsi rouva Rhenfelt pyörän käyvän hennon jalkansa yli. Hän oli vähällä huudahtaa tuskasta, mutta hillitsi itsensä. -- Missä kuningas on? -- kysyi hän.

-- Missäs muualla kuin tuolla Saksansurman luona, -- vastasi mies. Hän ei edes joutanut kummastelemaan, että tämmöinen vieras oli Carolus-varustuksessa. Kielimurteesta Eeva heti tunsi hänet suomalaiseksi. Suomalaisen soturin tapasi siihen aikaan melkein joka paikasta, paitsi sieltä, missä häntä parhaiten olisi tarvittu -- Suomesta.

Kulkija läheni Saksansurmaa; se oli tämän varustuksen järein kanuuna ja enimmin alttiina vihollisen tulelle, jonkatähden se jo kahdesti oli vioittunut. Luultavasti oli Kaarle-kuninkaalla juuri siksi sen luona päämajansa.

Savua oli niin sakealti, että Eeva vasta vajaan 7:n tahi 8:n askelen päästä näki ja tunsi kuninkaan. Tämä seisoi rikkiammutuilla tykkiteloilla, nojaten vasemmalla kädellään rintavarustukseen, ja oli niin korkealla, että pää ja hartiat jäivät suojattomiksi. Oikeassa kädessä hänellä oli kiikari, jolla hän näkyi tarkasti katselevan saksilaisten vastapäätä olevia pattereita. Alempana rintavarustuksen vieressä seisoivat Ranskan lähettiläs, kenraali Croissy, suosikki Grothusen, Turkinmaalta seurannut matkatoveri Otto Fredrik Düring sekä kenraalit Bassewitz ja Dahldorf, kaikki neljä urhoollisia miehiä, jotka sallimus oli määrännyt Stralsundissa kuolonsa kohtaamaan. Vähän matkan päässä heistä puhelivat kenraali Düker ja Torsten Bertelsköld keskenään. Tuo hieno valtiomies oudoksui silminnähtävästi asemaansa; hän ei ollut tottunut tällaisiin puheillakäynteihin.

Eeva Rhenfelt odotteli ääneti ja apein mielin, että hänet huomattaisiin. Mutta häntä ei huomattu. Kuulat jatkoivat hurjaa karkeloaan hänen ympärillään tuiskuttaen hiekkaa hänen päällensä.

Samassa räjähti vinkuva pommi multavallia vasten niin likellä kuningasta, että hän silmänräpäyksessä peittyi savuun ja pölyyn. Kenraalit syöksähtivät luo, valtioviisaat unohtivat hymynsä, Eeva Rhenfeltin valtasi tunne, ikäänkuin kuula olisi puhkaissut hänen sydämensä. Mutta ei aikaakaan, kun jo nähtiin kuninkaan astuvan alas tykkiteloilta; hän oli vain hukannut hattunsa. -- Se ei ampunut huonosti, se mies! -- huudahti kuningas. -- Dahldorf, sanokaa numero kahden miehille, että he ampuvat liian ylös. Düring, astu ratsaille, ota muutamia kanssasi ja puhdista tuolla oikealla oleva nisuvainio; heidän sala-ampujansa tekevät meille haittaa. Maltahan, parasta on, että itse ratsastan sinne.

-- Jos teidän majesteettinne lähtee ratsastamaan, luulevat nuo koirat teidän pakenevan, -- vastasi Düring sukkelasti, koska katsoi arveluttavaksi antaa herransa ja mestarinsa ratsastaa nisuvainioon, joka oli täynnä vihollisen pyssymiehiä.

-- Niinpä jään paikalleni; -- sanoi kuningas iloisesti hymyillen; -- arvelen, että kestämme vielä iltaan asti, ja sitten yöllä korjaamme vallin. Tänne jo hattuani etsimään!

Croissy, kohtelias ranskalainen, tarjosi hänelle omaansa, mutta kuningas naurahti eikä ottanut sitä vastaan. Hattu oli eräällä rintavarustuksen ulkonemalla, ja kaksi likinnä seisovaa tykkimiestä kiipesi alas sitä noutamaan. Mutta ennenkuin tämä onnistui, ammuttiin toiselta jalka poikki ja tuskissaan tarttui hän katokseen kiinni, ettei putoisi. Toiselta, joka tahtoi auttaa häntä, luiskahti jalka ja hän suistui alas.

Kuningas suutahti. -- Auttakaa tuota miestä! -- huusi hän katsoen Bertelsköldiin, joka ei kestänyt hänen katsettaan, vaan loi silmänsä alas, kenties ensi kerran eläessään.

Grothusen ja Bassewitz heittäytyivät rintavarustukselle ja saivat haavoitetun suurimmalla vaivalla ylös, juuri kun hänen kätensä oli laukeamaisillaan. Kaarle XII:n tapana ei ollut säästää suosikkejaan enemmän kuin itseäänkään.

-- Kuka te olette ja mitä te tahdotte? -- kysyi kuningas tuimasti, tarkastettuaan Bertelsköldiä nopeasti kiireestä kantapäihin.

Kreivi, joka oli luonnoltaan rohkea, pian tointui hämmästyksestään ja alkoi alamaisuudessa esittää asiaansa, selittäen mahdottomaksi saada uusia sotaveroja kootuksi ja anoi kuparirahan uuden pakkokurssin viivyttämistä, joka pakkokurssi oli yksi parooni Görtzin suurimpia kultalähteitä.

Kuningas keskeytti hänet äkisti: -- Minä tiedän, mitä tahdotte sanoa. Sanokaa neuvoskunnalle terveisiä, että tanskalainen ja saksilainen kysyvät meiltä raudalla; me tahdomme vastata heille teräksellä. Ettekö ole kreivi Hornin yksityissihteeri?

-- Neuvoskunta on määrännyt minut palvelemaan hänen ylhäisyyttänsä...

-- Neuvoskunta määräilee paljonkin, jota kerta tulemme tarkemmin tutkimaan. Herranne on kasvanut päätään pitemmäksi, sittenkun viimeksi tapasimme toisemme.

Bertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä ennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen pari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen. Kuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan.

Mutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin hameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän. -- Mitä teillä on täällä tekemistä? -- huudahti hän nähtyään suureksi kummastuksekseen mustaan samettiin puetun naisen ruudinsavun ja kuolevien keskellä.

Eeva Rhenfelt huomasi hetken tärkeyden, notkisti tuota pikaa polvensa ja huudahti: -- Teidän majesteettinne, armoa Suomenmaalle!

Kuningas säpsähti. -- Mitä teillä on minulle sanomista? Puhukaa!

-- Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän kuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion jälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali Armfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen äärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen vallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien viimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette suuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen huoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän taisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka antakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän majesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän kruunussanne!

Naisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä hänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti hänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut paikaltaan.

Kaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi hänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: -- Nouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.

-- Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? -- kysyi hän edelleen leppein kasvoin.

-- Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen alla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa viimeiseen asti syntymämaansa puolesta -- majuri Kustaa Bertelsköld, joka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.

-- Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa hänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi. Jos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi, kun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja saksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te ette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy teidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.

-- Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, -- sanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa, vastahakoista kättä.

12. VIERAITA SUOMESSA V. 1715.

Eräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen vaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs hollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä lukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne laatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset, jotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei ollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin hiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat siivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen luotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta, iloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren kivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin puoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva ihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena siitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.

Laiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille laskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka tehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja lähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta liikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään kintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi raihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat hätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä seisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko oli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.

Vieraat astuivat mökin ovesta sisään; valkea paloi vielä takassa; pata, jossa oli illaksi keitettyä kehnoa, pettujauhon mustentamaa puuroa, oli vielä tulella, rikkinäiset siikaverkot, joita juuri oli paikkailtu, olivat vielä levällään lattialla; pahanpäiväinen sänky tuntui vielä lämpimältä, luultavasti jonkun sairaan jäljeltä, joka äkisti oli levoltaan temmattu; yksin maalaamattomassa kehdossakin viheliäisine riepuineen oli jälkiä siitä, että siinä vast'ikään oli ollut asukas; mutta ei yhtään elävää olentoa näkynyt; musta kissa vain oli mukavasti sijoittunut tyhjään sänkyyn, ja köyristi vihaisesti selkäänsä kutsumattomien vieraiden sisään tullessa.

-- Aika tyhmiä ihmisiä! -- huudahti merimiesten närkästynyt johtaja hollanninkielellä. -- Tyhmää väkeä! Me panemme laivamme ja henkemme alttiiksi auttaaksemme heitä vähän suoloilla, ja he karkaavat metsään kuin päättömät kanat.

-- Lämmitelkäämme tässä vähän aikaa valkean ääressä, kapteeni, -- sanoi eräs hänen matkakumppaneistaan. -- He luulevat meitä vihollisiksi; siitä voi päättää, ettei vihollista ole näillä seuduilla. Alus on hyvässä turvassa, ja totta kai asukkaat vähitellen palaavat.

-- Hiisi vieköön! Tuolla sängyn alla liikkuu jotakin, -- huusi taas kapteeni. -- Hoi -- tule esille, kissa tai koira, vai mikä lienetkin! Tule esille!

Näin sanottuaan pisti hän kätensä sängyn alle ja veti esille kimpuroivan ja kiljuvan olennon, joka lähemmin katsoen havaittiin valkeatukkaiseksi pojaksi, joka oli pelosta aivan suunniltaan. -- Katsohan petoa! -- kiljaisi kapteeni pyöräyttäen pojan kiivaasti pois luotaan; -- puretko sinä minua käteen? Hyi, lurjus!

Neljä merimiehen kovassa nyrkissä olevaa veristä haavaa osoittikin nyt, että tuo pieni villi oli puolustanut itseään niillä ainoilla aseilla, mitkä luonto on ihmiselle antanut. Mutta kapteeni oli hyvänluontoinen mies, ja ennenkuin veri oli kuivanut, oli hänen vihansa jo lauhtunut. -- Hitto näitäkin mokomia Suomen äyriäisiä! -- naurahteli hän, pyyhkien kättänsä pikisellä takinhihallaan.

-- Täällä lienee otettu koville näinä aikoina, koska lapsetkin ovat oppineet puremaan kuin kissat.

Poika parkui vain edelleen täyttä kurkkua. -- Tukitko suusi, nulikka! -- ärjäisi laivuri taas naurahtaen, otti valkoisen nisuisen laivakorpun ja piti sitä pojan silmäin edessä.

-- Sanopas meille, missä isäsi ja äitisi ovat, niin saat tämän korpun! -- lisäsi hän ystävällisesti ruotsiksi, sillä pirkkiöläiset puhuvat ruotsinkieltä.

Poika sieppasi korpun tuota pikaa ja vei sen huulilleen. Hän ahmi sitä silmillään, hänen huulensa alkoivat kouristuksentapaisesti värähdellä; mutta hän ei käynyt siihen hampain kiinni, hän rusensi sen rikki hyppysissään, katsoa töllisteli, kuinka muruset putoilivat lattialle, eikä virkkanut sanaakaan.

-- Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! -- huudahti laivuri jälleen. -- Näettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika on selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään lahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin uppiniskaiseksi! -- Kas tässä poika! vielä yksi korppu -- riennä nyt hakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä ystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.

Pienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen ja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa, mahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten ruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu ja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.

-- Kovat ajat! -- toisti sääliväinen laivuri. -- Jos täällä olisi niin viljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin tekisimme hyvät kaupat.

Muuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli kohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat rauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin sotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan, tuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa -- ainoata, jota Skandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada -- kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista, sitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen puutteessa -- suoloja.

Tuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi pelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä lähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin antamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa keräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia -- sillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat enimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille, Länsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai vienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä saaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet palata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan kaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt vähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000 kasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt liikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt tyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa rasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet etelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua suojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat jäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn myrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen -- mitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja, niitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi riistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin sisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin suoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä jumprun mitalla;[33] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa rakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin, jossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset sekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia suolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden päälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä kalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri meidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla tätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä rikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja särpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä irvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia aikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.

Kaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän tietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta surkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja halullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute siitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai hopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu rannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä maanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut kansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka ovat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia vuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat -- ja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei ennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle vettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa -- silloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa kuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman puun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin paenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat, eivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa kätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä, jonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden samanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli metsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan kaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon ovat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja paljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä, niinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja nyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin suoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja tervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän rahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta kuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja oravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset olivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia näitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.

13. HOLLANTILAISET POHJANMAALLA V. 1715

Tieto hollantilaisten tulosta oli levinnyt laajalle pitkin rannikkoa, ja vene toisensa perästä lähti sieltä yön pimeydessä purjehtimaan tätä kallista tavaraa hankkiakseen. Mitä ei voitu muassa kuljettaa, kaivettiin kaksinkertaisilla pohjilla varustettuihin kellareihin ja kaivoihin tai kätkettiin latoihin ja ulkohuoneisiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä anniskeli hollantilainen kauppalaiva suolojaan pirkkiöläisille. Kauppa olisi ollut hollantilaisille hyvinkin edullinen, ellei köyhyys olisi ollut niin suuri. Heidän aluksensa sisältö oli laadultaan aivan erikoinen. Turkiksia kaikenlaisia, jyviä, pikeä, tervaa, käsin sahattuja lankkuja, villoja, pellavia, kankaita, vieläpä villapaitoja ja sarkapuseroitakin oli otettu vaihtotavaroina suoloista ja niitä sovitettiin nyt sekaisin laivaan niin hyvin kuin taidettiin. Eikä kuitenkaan täällä Suomen rannikon miltei varakkaimmassa seudussa oltu saatu kaupaksi puoltakaan lastia tätä kaivattua, välttämättömän tarpeellista tavaraa.

Hollantilaisten joukossa oli kaksi matkustajaa, jotka eivät ottaneet osaa kaupantekoon, vaan tuon tuostakin kävivät maissa ja puhuttelivat milloin yhtä milloin toista suomalaista, kysellen heiltä, miten maassa oltiin ja elettiin. Toinen näistä, hoikka nuorukainen, hattu syvään hienoille kasvoille painettuna, kääntyi aina tuon tuostakin malttamattomasti ja kysyvästi katsellen rotevan, harmaapäisen kumppaninsa puoleen, joka vanhan palvelijan kunnioittavalla tuttavallisuudella joka kerta päätänsä pudistaen vastasi: -- Ei vielä! ei vielä!

Suolan ostajain joukossa oli eräs iäkäs talonpoika, kahden noin 14- ja 16-vuotiaan poikansa kanssa. Hänen kookas vartensa ja noita muita köyhiä arvokkaampi ulkomuotonsa näytti herättävän tuon nuoren muukalaisen huomiota, ja hän kysyi hyvällä herrasmiehen ruotsilla hänen nimeänsä.

-- Lauri Larsson eli Perttilä Isokyröstä, -- kuului suomeksi hänen lyhyt vastauksensa, jonka palvelija heti tulkitsi herralleen.

-- Ovatko nämä teidän poikianne? -- kysyi muukalainen taas.

-- Kaksi kahdeksasta jäljellä -- vastasi mies jurosti, kääntyen poispäin nostamaan uutta suolasäkkiä laivan kyljessä olevaan veneeseensä.

-- Perttilä! Perttilä! -- toisti muukalainen, muististaan jotakin tapaillen, niinkuin tämä nimi ei olisi ollut hänelle aivan tuntematon. -- Se oli, muistaakseni, Bertelsköldin nykyisen kreivillisen suvun perintötalo.

Mies katsahti herraan, mutta ei vastannut mitään.

-- Tunnetteko kenties erään samannimellisen miehen -- majuri Kustaa Bertelsköldin?

Talonpojan ahavoittuneet kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi, ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän vastasi: -- Muistanenhan sen miehen, joka vei minulta kuusi reipasta poikaa -- kaikki täysikasvuisia, kuuden jalan ja kahden tuuman pituisia miehiä, joilla oli voimaa kädessä ja rohkeutta rinnassa.

-- Isä parka! -- sanoi muukalainen säälitellen. -- Voineehan kaipuutanne kuitenkin lieventää tieto siitä, että poikanne ovat kaatuneet kuninkaan ja isänmaansa puolesta urhoollisen miehen johdolla taistellessaan.

Perttilä oli taas ääneti. Hänen surunsa oli liian katkera salliakseen hänen, Tuomas Haanen[34] tavoin, siunata kohtaloaan siitä, että oli saanut uhrata kuusi poikaa isänmaan puolustukseksi.

-- Vanhus, -- sanoi muukalainen taas, -- jos voitte hankkia minulle luotettavan oppaan erämaiden halki Kajaanin linnaan, niin palkitsen teidät runsaasti siitä avusta.

Talonpoika naurahti surullisesti, miltei surkuttelevasti -- Kaikki, jotka paeta voivat, pakenevat tästä maasta, jota Herran vitsaus etsii; ylt'ympäri näkee vain verta, tuhkaa ja viheliäisyyttä, metsän pedot kuljeksivat useissa ennen niin rikkaissa kylissä, ja ihmiset piiloutuvat metsissä niiden luoliin; kaikki tiet ja polut vilisevät vihollisia; kaiken maailman kullalla saatte tuskin suojaa päänne päälle tahi leipäpalasta nälkäänne -- ja te aiotte Kajaanin linnaan! Te olette, herra, nuori, nuori ja kokematon; kuulkaa neuvoa vanhan miehen, jonka käy sääliksi kauniita parrattomia kasvojanne. Palatkaa sinne, mistä olette tullut; ehkä teillä siellä on äiti, joka valmistaa joka ilta teille vuoteen, tahi sisar, joka sukii teidän mustan tukkanne, taikka morsian, joka hyväilee teidän punaisia poskianne, taikka kenties vanha isä, joka kerta on itkevä kuullessaan, että vihollinen piikillään on naulannut teidät Suomen hongan runkoon tahi sitonut teidät satulansa nuppiin ja niin pakottanut teidät juoksemaan avojaloin lumessa, kunnes henkenne heititte. Palatkaa, nuori mies: vielä on teillä aikaa. Jos kuolemaa etsitte, niin etsikää sitä sen leppeämmässä muodossa jollakin vieraalla sotatanterella; täällä ei ole mitään sotatannerta, ainoastaan tuntemattomia kipuja ja unohdettuja hautoja. Menkää! Mitä täältä etsitte? Täällä ei vallitse ainoastaan kuolema, täällä vallitsee toivottomuus!

Näin puhuttuaan hyppäsi ukko laivan kupeella olevaan veneeseensä, viittasi äänettömän jäähyväisen ja oli kohta kadonnut erään niemen taakse. Synkein mielin katseli muukalainen hänen katoamistaan. -- Mikä nyt neuvoksi? -- sanoi hän epäröiden itsekseen.

-- Mennään hollantilaisen muassa, -- sanoi hänen takanaan palvelijan ääni, -- Täällä ei käy maalle nouseminen, rannikko on vihollisen vallassa, ja erämaat tällä vuodenajalla mahdottomat kulkea. Hollantilainen on tänään päättänyt mennä edemmä pohjoista kohti, kun ei saanut enempää kuin puolet lastistaan myydyksi. Meidän täytyy mennä hänen muassaan.

-- Sinä olet oikeassa, Topias, -- vastasi muukalainen.

-- Meidän täytyy koettaa pohjoisempaa.

Hollantilainen lähtikin seuraavana yönä purjehtimaan, jatkaen vaarallista kulkuaan pohjoista kohti. Oli kuultu, että vihollisen päävoima tätä nykyä majaili Kokkolassa ja sen ympäristöllä, jonne jäljelle jäänyt kaleerilaivastokin oli siirtynyt, ollakseen yhteydessä maa-armeijan kanssa. Rohkea purjehtijamme painui sentähden likemmä Ruotsin rannikkoa, kunnes oli tullut ryöstetyn Uudenkaarlepyyn väylän, poltetun Pietarsaaren ja Kokkolassa olevan päämajan sivuitse. Mutta tultuaan Kalajoen kohdalle läheni hän taas Suomen rantaa ja teki vieläkin varovaisia yrityksiä pohjoista kohti tiedustellakseen, uskaltaisiko maihin laskea. Hän koetti sentähden tavoittaa pakolaisia merellä; näiden pelko oli niin suuri, että he heittivät arvokkaimmat lastinsa mereen, päästäkseen paremmin pakenemaan. Hollantilainen ei ollut mikään paha mies; aluksi hän kiroili "noita aasin päitä" ja lopuksi antoi hyvät lahjat "noille kurjille raukoille". Hoikka muukalainen ja hänen Topiaksensa olivat tulkkina. Ja "ei vielä" vastasi lyhyesti aina tuon tuostakin Topias.

-- Me tiesimme, -- kertoivat pakolaiset, -- että vihollinen 13 000:n miehen suuruisena joukkona oli leirissä Kokkolan kaupungin ja pappilan pelloilla. Mutta kun se ei näyttänyt aikovan sen edemmä ja kun meillä oli vahva vartijajoukko Siikajoella, mahdollisia partiojoukkoja pidättämässä, niin palasivat elokuun lopussa sekä papit että talonpojat, jotka sitä ennen olivat Kemiin paenneet. Vuoden 1714 syysvilja seisoi valmiina pelloilla; joka rukiinjyvä oli aarre, ja kenpä ei olisi tahtonut korjata, mitä korjata voitiin! Leikkaamiseen ei ollut aikaa, pellot niitettiin viikatteilla; puimiseen ei ollut aikaa, lyhteet pantiin rattaille, ja joilla vielä oli hevonen, ne ajoivat sillä pohjoista kohti, mutta useimmat valjastivat itsensä ja vaimonsa kuorman eteen, ja lapset lykkäsivät perästä, ja pienimmät pantiin olkien päälle. Moni haki nyt käsiinsä, mitä oli kätkenyt ja mitä ei ollut ennättänyt ensimmäiselle pakoretkelle lähtiessään mukaansa ottaa; ja niin nähtiin nyt taas loppumattomia ratasjonoja maantiellä, kaikki menossa pohjoiseen päin. Se, joka oli ollut edellisen vuoden kohtaloita kokemassa, sai nyt taas nähdä saman surkeuden kuin silloin, kun vihollisen kaleerit laskivat maihin Lapuanjoen suussa, sillaikaa kun kasakat hyökkäsivät maantietä eteenpäin. Yksi ainoa jonon jälkipäästä kuuluva huuto voi säikyttää satoja edellä ajavia; jyvät ja tavarat ja vaatteet viskattiin tien viereen; jos hevonen oli rattaita vetämässä, riisuttiin se valjaista, ja se, joka ennätti, ratsasti tiehensä; jos pyörä meni rikki, ei ollut aikaa sitä korjata, ja kaikki täytyi jättää vihollisen hyväksi. Mies etsi vaimoaan, äiti etsi lapsiaan, lapset äitiään, eksyneinä tuohon suureen kiirehtivään joukkoon. Ja vihdoinkin tuli vaara toden takaa. Siikajoen vartijajoukolla, joka oli pelkästään talonpoikia, ei ollut sen parempia päälliköitä kuin eräs vanha maalari ja muuan juoppo aliupseeri. He eivät ymmärtäneet asettaa etuvartijoita ja saivat äkkiarvaamatta vihollisen kimppuunsa. Mannstein ja Tsherkasnikoff karkasivat ratsuväen kanssa heidän kimppuunsa ja löivät ja hajoittivat koko vartijajoukon, jonka tehtyään he samaa vauhtia riensivät aina Liminkaan ja Ouluun asti ahdistellen pakolaisia takaapäin. Mitä sitten tapahtui, sen voi paremmin ajatella kuin sanoa. Monta pappia ja herrasmiestä otettiin nyt vangiksi ja vietiin sitten Turkuun, mutta jäljelle jäänyt väestö pakeni metsiin, ja -- niin lopettivat pakolaiset puheensa -- koko maa Siikajoen ja Oulun välillä on tällä hetkellä asumaton, suitseva erämaa.

Hollantilainen rypisti kulmiaan ja jatkoi kulkuaan. Täällä ei ollut mitään ansaittavaa.

Oulun kohdalla hän vaihtoi laukauksia erään venäläisen kaleerin kanssa, joka vielä myöhään syksyllä oli pakolaisia tavoittelemassa. Kevyt purjealus käytti hyväkseen sitä etua, mikä sillä oli raskassoutuiseen kaleeriin nähden, lähetti sille sivu mennessään muutamia hyvästi tähdätyitä kuulia laitaa vasten ja jatkoi vaarallista kulkuaan näillä tuntemattomilla vesillä, missä paremmatkin merikartat kuin ne, joita siihen aikaan käytettiin, parinkymmenen vuoden perästä käyvät kelvottomiksi maan kohoamisen ja veden vähenemisen vuoksi.

Vihdoinkin lokakuun viimeisinä päivinä laski alus ankkurinsa Suomenmaan suurimman joen, valtavan Kemin suulle, alkoi siinä tehdä edullista kauppaa asukasten kanssa. Kemissä majailivat siihen aikaan Suomen ja Ruotsin armeijan äärimmäiset etuvartijat eversti Boijen komennon alla, noin neljän- tahi viidensadan miehen suuruinen osasto säännöllistä sotaväkeä, jolla oli apunaan melkein yhtä paljon nostoväkeä. Seutu oli siis ainakin siksi hetkeksi turvattu, ja koska se tähän asti oli sodan rasituksista vähemmin kärsinyt, niin että _ainoastaan_ puolet väestöstä oli surmattu tahi hajoitettu ja kenties _ainoastaan_ kolme neljättä osaa seudun omaisuudesta oli mennyt sotaveroiksi tahi hävinnyt viimeisten vuosien onnettomuuksissa, niin oli suoloilla täällä hyvä menekki ja niitä voitiin ostaa osaksi myöskin kovalla rahalla. Eritäinkin kelpasivat hollantilaisille ne raskaat leimatut vaskiharkot, jotka muutaman ajan, niinkuin Spartan rautaraha, kiersivät liikkeessä kullan ja hopean verosta, ja joita, sittenkun niitä kohta taas ruvettiin ala-arvoisilla rahamerkeillä pois vaihtamaan, useissa paikoin kätkettiin maahan, tullakseen sadan vuoden perästä sieltä esille kaivettaviksi ja suomalaisiksi kahvipannuiksi taottaviksi.

Muukalainen kysyi Topiakseltaan, ja tämä, kysyttyään neuvoa asiantuntevilta, antoi vihdoin viimeinkin vastaukseksi, että "nyt voisi koettaa"; jonka jälkeen molemmat, herra ja palvelija, oppaan seurassa lähtivät vaaralliselle matkalleen Suomen ainoaan jäljellä olevaan varustukseen, vähäiseen Kajaanin linnaan.

14. KAJAANIN LINNA.

Vielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin aikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar huokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä vielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo, pauhaavan Ämmäkosken ääreen. On talvi nyt niinkuin silloinkin; valkea lumi peittää kuusien oksat, ja jää kurottaa voimatonna äärimmäistä reunaansa ärjyvää putousta kohti, jota se ei voi sulkea jähmettyneeseen syliinsä. Mutta seutu linnan ympärillä ei ole enää niin autio kuin ennen. Pieni kaupunki sen vierellä vilisee sotaväkeä; kaikki lähiseudun pirtit ja mökit ovat täynnä harmaita takkeja, ja kun niihin ei likimäärinkään koko armeija mahdu, on joen rannalle pystytetty rivittäin lautakojuja, ja kun ei edes niissäkään ole sijaa yhä eteneville joukoille, on lumesta luotu majoja, jotka sisäpuolelta on verhottu niinimatoilla ja varustettu ovilla ja pienillä ikkunoilla, jotka lasiruutujen asemesta on telttakankaalla peitetty.

Venäjän armeija kenraali Tshekinin johtamana piiritti Suomen viimeistä jäljellä olevaa varustusta, Kajaanin linnaa. Nopea oli miesten vaihdos tässä tilapäisessä leirissä. Neljä tuhatta miestä marssi tänne joulukuun alussa v. 1715, ja tammikuun alussa seuraavana vuonna oli jo enin osa niitä kadonnut maan päältä. Mutta eivät puolustajain miekat eivätkä kuulat olleet heitä kaataneet niinkuin elomiehen viikate oljet, vaan kaataja oli Egyptin surmanenkeli, joka muinoin hävitti Sanheribin sotajoukon ja joka nyt hävittävän sotaruton hahmossa tapaili satoja ja tuhansia piirittävästä sotajoukosta. Kaksi suurta parakkia oli sairaalaksi laitettu; yhä tuotiin niihin uusia sairaita; yhä korjattiin niistä pois toisia, jotka olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja nyt saivat käydä levolle pohjolan lumen alle. Niin kauhistava oli mieshukka, että kun 3000 miestä verestä väkeä tammikuussa taas tuli leiriin, ei sotaan kykenevä miehistö vähän ajan kuluttua ollut suurempi, vaan pienempi kuin piirityksen alussa kuukautta sitä ennen.

Kuitenkin oli tämä voima mahdottoman suuri piiritettyjen voimaan verraten. Majuri Fieandtilla oli linnan puolustajina 50 invaliidia, ontuvia, rampoja ja silmäpuolia Suomen armeijan loppumiehiä, joiden apuna oli muutamia tuolla salaperäisellä ja pelätyllä "sissien" nimellä tunnetuita partiolaisia, kaikki sydäntynyttä ja ryysyihin puettua väkeä, jotka olivat tottuneet viikoittain ja kuukausittain tappelemaan ilman katon suojaa, ilman muuta ruokaa kuin pettuleipä, nuolella ammutut oravat ja tautiin kuolleet hevoset. Nämä puolustautuivat sellaisella miehuudella, jota sopii verrata karoliinien kauneimpiin urotekoihin tänä ylen epätoivoisena aikana. He torjuivat rynnäkön toisensa perästä ja tekivät yöllisiä hyökkäyksiä linnasta, ei tosin toivossa voittaa mitään ratkaisevaa etua, vaan lisätäkseen vihollisen ruoka- ja ampumatarpeilla linnan omia niukkoja varoja. He taistelivat yötä ja päivää ilman mitään avun toivoa, ollen enemmän kuin 30 penikulman päässä lähimmistä ruotsalaisista sotajoukoista -- he taistelivat ilman pelastuksen toivoa menetetyn maan puolesta, jonka koko avara ala aina tähän äärimmäiseen kolkkaan asti oli vihollisen vallassa -- oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina, jonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat -- ja maailman unohtamina, joka ihmetellen ja säälien katseli toisia etelämpänä olevia taistelijoita tässä suuressa Kaarle-kuninkaan ja hänen miestensä kuolonkamppauksessa -- joka päivä nälkää, vilua, tautia ja pakolaisten vaikeroimisia kärsien ahtaissa linnan holveissa. Ja he eivät horjuneet, eivät napisseet eivätkä koskaan valittaneet. Joka aamu ja ilta pitivät he rukouksia keskimmäisessä holvissa, jossa Paltamon rovasti Cajanus, joka koko perheensä kanssa oli linnaan paennut, totisen jumalanpelon järkkymättömällä levollisuudella kehoitti heitä aina kuolemaan asti lujina pysymään. Ja kun he lukivat harvoja rivejänsä ja kun milloin mikin heistä havaittiin haavojen tai taudin takia kykenemättömäksi sotimaan, silloin nähtiin näiden riutuneiden, ryysyisten, ruudinsavusta mustuneiden haamujen vapaaehtoisesti astuvan tyhjiksi jääneille paikoille; he nukkuivat tuntia vähemmän, he tekivät työtä tuntia kauemmin, he vuodattivat verta vähän enemmän kuin ennen, he kävivät yksi monen verosta, he olivat joka paikassa läsnä -- ja vihollinen näki kummakseen puolustajain luvun pikemminkin karttuvan kuin hupenevan. -- Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

Tuskin olisi kumminkaan puolustajain urhoollisuus mitään auttanut, jos vihollinen olisi saanut järeätä tykistöä muassaan tuoduksi. Onneksi se oli sille mahdotonta. Se ampui pienillä kenttätykeillä ja kranaateilla, jotka eivät mitään mahtaneet lujille muureille, ja linna, jonka tykistö oli vielä surkeammassa tilassa, vastasi ammuntaan hyvästi tähdätyllä, hyvin säästävästi käytetyllä kivääritulella. Sen ohessa ammuttiin molemmin puolin nuolillakin; kalmukit ja muut säännöttömät joukot olivat siihen aikaan hyvin harvoin pyssyillä varustettuja, ja suomalaiset kävivät usein jouseen käsiksi ruutia säästääkseen -- se oli ikivanhan jousella ampumisen viimeinen aika, sillä Isonvihan jälkeen ei jousia enää käytetty ja niitä löytyy vain maasta tai vanhoista romukätköistä, ja ne ovat usein luukoristuksilla kauniisti silattuja ja varustettuja teräskaarella, jota vuosisadat ovat ruostuttaneet ja jota nykyajan käsivarret eivät enää kykene jännittämään.

Eräässä linnan kammiossa, jonka pieni rautaristikolla varustettu ikkuna oli Ämmään päin, makasi kookas nuori mies, pahojen haavain uuvuttamana ja kykenemättömäksi käyneenä halvalta vuoteeltaan nousemaan. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi, hänen silmänsä olivat kuopalla; hänen jäntevä, nyt hervoton kätensä lepäsi sängyn syrjällä, koneentapaisesti pidellen nukkea, jonka eräs pienoinen tyttö vast'ikään oli hänelle antanut. Cajanuksen perhe asui näet viereisessä huoneessa, ja haavoitettu katseli aikansa kuluksi lasten leikkiä. Ajan luonnetta kuvaavaa oli, että nukellakin oli pieni puumiekka kupeellaan. Pienet tyttösetkin leikkivät sotaa, vieläpä rintalapsetkin olivat niin tottuneet tykkien jyskeeseen ja kuulain rätinään linnan muuria vastaan, ettei niitä enää muulla kehtolaululla tarvittu nukuttaa.

Haavoitettu soturi oli Kustaa Bertelsköld. Oli ilta. Eräs nuori mies astui sisään, istuutui sängyn syrjälle ja katseli haavoitettua hellällä ystävyydellä. Kehittymättömistä, lapsimaisista kasvoista päättäen oli äsken tullut tuskin vielä ennättänyt nuoruuden ikään, ja todella olikin hän vasta 12:n tai 13:n vuoden vanha. Mutta pituudessa hän veti jo vertoja Bertelsköldille, joka oli seitsemän jalan pituinen. Tämä nuori jättiläinen, joka sittemmin kasvoi kahdeksan jalan ja neljän tuuman pituiseksi, oli Taneli Cajanus, rovasti Juhana Cajanuksen pojanpoika, Gyllenhjertan aatelista sukua.

-- Tänä yönä tehdään hyökkäys -- sanoi tämä kummallinen poika miellyttävästi hymyillen; -- ja nyt hankimme majurille pisaran viiniä. Sitäpaitsi ovat halot lopussa, ja päästyämme kerta venäläisten limppujen makuun ei pettuleipä enää tahdo maistua.

-- Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? -- kysyi Bertelsköld.

-- En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän täytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on luotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä, että valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä; meillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan ilmaan.

-- Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet, Taneli? -- sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.

-- En minä sentähden Ämmään hyppää, -- sanoi poika uljaasti. -- Kaikki portit selkoselälleen -- tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan muu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta hyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä se käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille pullollisen hyvää viiniä -- jos silloin vielä elän.

Ilta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin pilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta, mistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön hiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli tottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista voisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä tavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata. Hyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa ainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta. Enemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä miestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa, käsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin seisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin oli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa, lohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen kupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa vielä olivat elossa.

Vihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi väijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta miehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko vihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän tunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä, ja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli. Laukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin tuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka kernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta kädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!

Vaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä sarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen, kantaen kädessään vähäistä saviastiaa. -- Juokaa majuri, juokaa! -- huusi hän, -- se tekee teille hyvää! -- ja niin puhuen vaipui hän tainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.

Naiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld puristi kiitollisena hänen kättänsä. -- Se pisara on maksanut enemmän kuin viinipisara maksaakaan -- sanoi hän liikutettuna.

-- Älkää minusta huoliko, -- sanoi poika, joka vuoti verta useista lievistä haavoista. -- Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan viisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen tavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle asti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä kajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme oli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä olisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla jäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä ainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti -- kovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai joutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen päästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja niiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.

-- Ripeitä poikia! -- huudahti Bertelsköld. -- Kuka vielä muistaa, että minäkin olen elossa?

15. AMATSOONIEN MAASSA.

-- Kukako teitä muistaa? -- toisti Taneli. -- Mistäpä minä sen tietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi takinhihaani! -- Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.

Samassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen turkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään tullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin että vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka olivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä. Syntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin. -- Mene, Taneli, mene ystäväni! -- sanoi majuri. -- Tällä nuorella herralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.

Taneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti luonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi tulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän tähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.

Syntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan keskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja sanoi: -- Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan kuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta talosta?

-- Koko valtakunta on kuin poltettu talo, -- sanoi vieras sointuvalla äänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. -- Ihmiset etsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan huonompi.

Haavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle päänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. -- Hevoseni! -- huusi hän; -- hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät tuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!

Tuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja laski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle. Mutta haavoitettu jatkoi: -- Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset höllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka henkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain peltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli, kiireesti ... ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön ... tänne, tänne, täällä on Narva ... täällä!

Taneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti käsivarteen. -- Varo lumoamasta majuria, -- huusi hän; -- muuten heitän sinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa konsti, mihin kelpaat.

-- Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! -- huudettiin ulkoa. -- Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa majuriani! -- huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut Bertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha Topias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken tulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen aluksessa suolakauppoja tehtäessä.

Topias, harvapuheinen, Porin omituista murretta puhuva ukko, kävi majurin haavoja tutkimaan ja pudisti päätänsä. -- Ovatko ne vaarallisia? -- kysyi levottomasti hänen nuori herransa.

-- Voisivat tulla, -- vastasi ukko lyhyesti. -- Nämä Lapin tietäjät luulevat siinä olevan kyllin, että vain sulkevat verenjuoksun luvuillaan.

-- Niin käytä sitten ruohojasi ja jos saat hänet pelastetuksi, niin valitse pitäjäsi paras maatila; minä ostan sen sinulle.

Topias nyökäytti päätänsä; hän katsoi tarpeettomaksi ruveta sen enempää puhumaan näin selvästä asiasta, ja hetkisen kuluttua olivat haavat, rinnassa ja käsivarsissa olevat neljä tahi viisi piikinpistoa ja yhtä monta sapeliniskua taitajan kädellä sidotut. Sitten hän antoi haavoitetulle jotakin juotavaa, jonka oli valmistanut pienessä pussissa mukanaan kuljettamistaan ruohoista. Hourailu lakkasi; Bertelsköld vaipui levolliseen uneen ja nukkui umpeensa 12 tuntia, sill'aikaa kuin taistelu riehui muurien ympärillä, ja linnanväki töin tuskin sai uuden rynnäkön torjutuksi.

Ilta oli jo tullut, kun hän rauhallisesti heräsi, tuntien itsensä uudistuneista voimistaan onnelliseksi. Topias oli mennyt erään väsyneen vartijan sijaan muurille vartioon; tuo hieno nuorukainen istui sängyn luona eikä malttanut olla ilosta hiljaa huudahtamatta. Takkatulen valo sattui nyt kirkkaammin hänen kasvoihinsa, joissa ei enää näkynyt ruudin savua. Bertelsköld katseli häntä ihan äänettömänä; hänen silmistään näkyi, ettei hän oikein tiennyt, istuiko hänen edessään ainoastaan kauniin unennäön haamu.

-- Voitko nyt paremmin? -- kysyi vieras. -- Ei, noin kummallisesti et saa minua katsella, -- lisäsi hän, punan taas noustessa haavoitetun poskiin. -- Olisipa minun tosiaankin pitänyt närkästyä, ettei minua heti tunnettu -- mutta minä annan sinulle anteeksi sillä ehdolla, että _nyt_ tunnet minut ja kuuliaisesti mukaudut käskyihini.

Samassa tempasi nuorukainen päästään leveäreunaisen hattunsa, jota tähän asti oli siinä pitänyt, ja Bertelsköld tunsi heti paikalla Eeva Rhenfeltin, syntyisin Falkenberg, ihanat, uljaat ja päättäväisyyttä osoittavat kasvot. Pitkä musta tukka oli vain poissa ja kaarelle leikattu niskassa, ettei se omistajaansa ilmaisisi.

-- Mutta eikö tämä ole vain unennäköä! -- huudahti majuri -- ja aavistaen rakastettunsa uhrauksen suuruuden, vierähti yksi ainoa iso kirkas kyynelkarpalo hänen miehuullisesta silmästään.

-- Hiljaa, herraseni, en salli mitään mielenliikutusta; siitä saat vastata uuden lääkärisi edessä. Lupaa kuunnella minua niinkuin siivo lapsi, niin kerron sinulle sadun. Minä sain kesällä kirjeesi, jossa uudestaan pyydät minua panemaan kaikki vaikuttimet liikkeelle, hankkiakseni apua Suomelle. Mitäpä auttanee, että käännyn neuvoskunnalta sitä pyytämään, ajattelin minä; neuvoskunta on kerran ennenkin luvannut, mitä ei ole voinut täyttää. Minä hain käsiini kuninkaan Stralsundista; se ei ollut helppoa, kuten ymmärrät, mutta minä näin hänet...

-- Näitkö hänet, Eeva?

-- Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut vallan hyvin...

-- Ah, hän muisti minut vielä!...

-- Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen katoamaan. -- Hän puhui sinusta kunnioituksella. -- Urhokas mies! sanoi hän -- kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä urhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen apuun tulee, jota Suomelle pyysin ... niin kuningas lupasi, ettei hän sitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä, saksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi hän, niin kauan kuin voit...

Bertelsköld naurahti. -- Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin voit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia tähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää; juuri samaa olen jo kauan ajatellut.

-- Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, -- jatkoi Eeva hämmästyksissään; -- minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin käyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi isänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin maaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun luonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä ja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita kantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen sinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut, kuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman sinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta seurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin Karthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin päästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen hollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme kauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista paikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin hollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän kuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne päästäkseni -- Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen kärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten, noiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot sakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin, hätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon vangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas kadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken kultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää luoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui päästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen tapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!

-- Eeva, -- sanoi Bertelsköld liikutettuna, -- tiedätkö, että nyt olet amatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck väittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa täällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?

16. KUN SUOMEN VIIMEINEN LINNA KUKISTUI.

Oli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö, majuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen holviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa esikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä hetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille nälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja vertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön jälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat torjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet. Viimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten makuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys nousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni jäätyneihin kiväärinpiippuihin.

Asiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista, pakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa siitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta, ettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin osoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat kalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.

Eräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan vihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä. Kemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua voitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja kun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut ankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä viedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea panna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä Limingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva vastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän, puhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua etulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta omalletunnolleen.

-- Mikä on majurin ajatus? -- kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka, lääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon saapuville.

-- Minun ajatukseni -- vastasi haavoitettu, -- on, että teemme velvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset, että _meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme_, ja jokainen meistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?

-- Muutahan meillä ei olekaan, -- vastasi Fieandt olkapäitään kohauttaen.

-- Niinpä arvelen minä, -- sanoi Bertelsköld, -- että urhoolliset karoliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme heidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun linna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.

-- Juuri niin, -- vastasi Fieandt kylmästi. -- Se on minunkin ajatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?

-- On, -- vastasi rovasti Cajanus. -- Linnassa on, paitsi haavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me sitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille, vaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja inhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne; ennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.

Syntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. -- Miksikä lähettäisimme naiset häpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.

Eeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa ulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja lapsia -- näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta nääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen saattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. -- Antautukaamme! Antautukaamme! -- huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan lämmitellä kangistuneita lemmittyjään.

-- Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin heidän turvautua linnaan! -- huudahti Fieandt.

Mutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja pitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: -- Antautukaamme! Antautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme täällä kuolla teidän kanssanne!

-- Pois, pois! -- komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä, kääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen silmännurkassaan.

-- Kuuletteko vain? kuuletteko? -- kiljui eräs äiti vimmoissaan. -- Mekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän itse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä, ettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden tahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.

Fieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta sankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta verta uhrannut. -- Mitä sanot sinä mieletön nainen! -- huusi hän.

Sanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. -- Ruutia! Ruutia eikä kyyneliä! -- kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa sattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja kirkassilmäiseen nuorukaiseen. -- Mikä on sinun ajatuksesi? -- kuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien katsetta.

-- En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva vastaukseksi. -- Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen viimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan soturin kunniata tahrannut.

Rovasti Cajanus kuuli nämä sanat. -- Minä ehdotan, sanoi hän, -- että räjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin pakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille heidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin antautukaamme.

-- Naiset ja papit! -- huudahti suuttunut linnanpäällikkö. -- Ei kuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois lahjoitettavaksi.

-- Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.

-- Hänkin on karannut vihollisen käsistä! -- huusi vimmastunut äiti. -- Voi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan. Meidän veremme tulkoon heidän päällensä!

-- Kuuletko? -- kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.

-- Leipää! Leipää! -- itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat niin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.

-- Tulkaa, -- sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. -- En kestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja räjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän tynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!

Bertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän tiellensä. -- Antakaa minulle sytytin, -- kuiskasi hän reippaasti, -- niin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat menneet pois linnasta.

-- Uskallatko mukista? -- karjaisi suuttunut Fieandt -- Pois tieltä, poika!

-- En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien ulkopuolella! -- jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla ruumiillaan.

Fieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen kielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld olisi pidättänyt kohotettua kättä.

-- Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! -- kuiskasi hän. -- Se on parempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja pitäköön sitten sanansa ruutikellarista.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Fieandt. -- Meitä ei ole enää kahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta kaatumaan hyvässä seurassa.

Samassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina riveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta, jossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki kovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli mahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin vuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi mitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti vaanivaan hautaan.

Sotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin voimin ja särjetyin sydämin.

Airut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.

-- Tahtoo, -- huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen kuulivat. -- Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme esteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen omaisuutemme kanssamme.

-- Niin, niin, me antaudumme, -- kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin pahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.

Fieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus tarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan nainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää valittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.

Fieandt antautui.

Vastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty Kajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt puoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin hirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin sullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi tuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa senaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut piirittäjille noin 4,000 miestä.

Antautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole antautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat Kajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken elinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa, mikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka kukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.

Levitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin vettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava kohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten astuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit vihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän vähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden päivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista ja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus oli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät maahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään ja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan historia on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät ruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun vimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät; useimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä ja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota syytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä vastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,

Haavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois muiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo hoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä katsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi, oliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.

-- Ei, -- sanoi poika. -- Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet valkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.

-- Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?

-- Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla olevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa ruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.

-- Poika, mitä olet tehnyt?

-- En mitään. Olen vain pitänyt sanani.

Ei sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna, vankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman päässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen jyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta savu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä linna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen tummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan leimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.

-- Mikä se oli? -- kysyivät hämmästyneet vangit.

-- Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! -- kuiskasi jättiläispoika suomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.

-- Niin, -- sanoi Bertelsköld surullisesti, -- se oli Suomen viimeinen linna, joka nyt kukistui![35]

Näin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä tänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka virran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle. Vielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi Suomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; -- vielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan varjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä liikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien kellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa; ja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa muinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä perimmässä pohjolassa.

17. MYYRÄN KÄYTÄVIÄ JÄTTILÄISRAKENNUKSEN JUURELLA.

Niillä on hauska tuolla sisällä! -- kuiskasi toinen kahdesta turkkiin kääriytyneestä kulkijasta, jotka eräänä iltana helmikuussa 1718 käyskelivät edestakaisin Kristinehamnin kaupungissa erään suurenpuoleisen talon edustalla, jonka ikkunat olivat kirkkaasti valaistut.

-- Nehän ovat ihan kuin tarjottimella! -- vastasi toveri vieraanvoittoisella kielellä. -- Minkätähden ei uutimia ole laskettu alas?

-- Siellä vietetään häitä. Prinsessa naittaa kamarineitsyensä Eleonoora Uttermarkin henkivarusmestari David Geddalle. Näettekö, hyvä Siquier, kuinka hyvin minä olen asioista selvillä, vaikka vasta puoli tuntia sitten saavuimme kaupunkiin. Meidän maassamme ei ole tapana koskaan laskea uutimia alas häitä vietettäessä. Se tietäisi huonoa avio-onnea. Ja meidän majesteettimme tahtoo huolellisesti noudattaa vanhoja tapoja, silloin kun ei näe hyväksi keksiä uusia.

-- Katsokaapa, katsokaapa vain, kuinka ne juoksevat tuolla sisällä kuin päättömät kanat! Minun täytyy tunnustaa, kreiviseni, että jos tuo on olevinaan tanssia, niin ei se juuri ole omansa herättämään suuria ajatuksia tämän ihanan taiteen edistymisestä isänmaassanne.

-- Heittäkää, herra eversti, Versailles mielestänne, kun Ruotsiin tulette. Olemme kyllä mekin oppineet astumaan _pas de deux_ ja _pas de quatre_ Drottningholmassa, kun ajat olivat paremmat, se on, kun meidän majesteettimme huvikseen keihästeli janitsaareja Benderissä. Mutta nyt on tansseista tullut loppu. Meidän verrattomalla pyöreän pöydän kuningas Arturillamme[36] on vahvemmat kädet kuin jalat, ja sentähden hovilaiset tätä nykyä ovat huviksensa sokkosilla, kengänkätkösillä tahi panevat toimeen vedenpaisumuksentakaisia ilveitä. Meidän majesteettimme on kuin luotu sokoksi: ei ketään ole helpompi vetää nenästä. Häntä petetäänkin oikein sydämen pohjasta. Yksi huutaa hänelle: -- hei! täällä on Puolan kruunu! -- ja paikalla hyökkää hän sinne, side silmillä. Toinen huutaa: -- hei, täällä on Suur-Mogulin parta! -- ja hän juoksee sitä tavoittamaan. Kolmas huutaa: -- hei! täällä on Kööpenhaminan avain! ja sinne hän rientää. Neljäs kuiskaisee: -- hei! täällä on Englannin valtaistuin! -- ja niin hän ottaa vauhtia, kerralla harpatakseen yli koko Pohjanmeren. Mutta ei kukaan ole häntä niin taitavasti petkuttanut kuin eräs tunnettu naapuri, joka ei tosin ole huutanut hei! vaan sen sijaan on ottanut häneltä pantin toisensa perästä.

-- Pelkäänpä, kreiviseni, että kuninkaalla nyt on apunaan mies, joka on hiukan kohottanut sidettä ja joka näkee selvemmin kuin me muut kaikki.

-- Mahdollista. Mutta varmaa on, että sama mies on suurin "hei" huutajakin. Hän se on, joka on ottanut houkutellakseen tuon kuninkaallisen sokon meidän kaikkien hyväksi iskemään päänsä seinään. Antaa hänen vain jatkaa!

Siquier katseli liukkain ja oudoksuvin silmin matkatoveriaan. -- Olen jo kauan tietänyt, -- sanoi hän, -- että kreivi Bertelsköld -- kenties erästä vielä vaarallisempaa poikkeusta lukuun ottamatta -- on vaarallisin hämähäkki kuninkaallisen sokkopaarman läheisyydessä; mutta enpä olisi uskonut hänen onnistuneen kääriä parooni G:ä pauloihinsa -- Hiljaa! Me olemme kadulla, ja yksin kivet ovat ihastuksissaan tuohon kuninkaalliseen kannukseen, joka niiden päällitse astuu. _Fi donc_, Siquier, te olette liian kauan käynyt koulua Orleansin herttuan luona. Joka lahjoo toisen puolen maailmaa vakoillakseen ja pettääkseen toista puolta, siitä tulee viimein huono ihmistuntija. Raha voi paljon, herra eversti, mutta intohimot voivat vielä enemmän. Täytyy osata käyttää toista hyväkseen ja tehdä toinen vaarattomaksi. Görtz -- _au diable_, puhunhan itseni pussiin -- se raastinrauta piti minun sanoa, on tavattoman viisas ja samalla tavattoman intohimoinen mies. Hän on mies, jossa on puoleksi kunnianhimoa, kolme kahdeksannesta kateutta, ja yksi kahdeksannes vihaa. Hänelle nyt emme voi mitään, mutta antakaamme hänen olla! Hän työskentelee meidän eduksemme!

-- Minä epäilen sitä. Mutta katsokaapa, tuolla on kuningas ikkunassa. Hyvä ranskalainen pyssy ja pari liukasta luotia -- ja pohjoismaiden kohtalo muuttuisi!

-- Ette ole epäonnistuneempaa pilaa puhunut, Siquier, siitä pitäen, kun Orleansista lähdimme. Täällä Ruotsissa emme tapa leijoniamme -- me annamme niiden ajaa otuksiaan, kunnes itse kaatuvat kuoliaina maahan.

-- Niinkuin tahdotte. Hän katselee meitä. Tulkaa, niin siirrymme vähän syrjemmälle!

-- Eversti hyvä, ellei se olisi niin perin uskomatonta, voisin luulla pahan omantunnon teitä vaivaavan. Tuolla huoneissa on kirkas valaistus ja täällä pilkkoisen pimeä. Kas niin, no, lempo soikoon, sehän on juuri meidän majesteettimme itse, joka on iskenyt kätensä prinsessan käsivarteen. Voi poloinen ylhäisyyttäsi! Tietäkää, ystäväni, että prinsessa on vähän ylpeä kauniista käsivarsistaan; muuta kaunista ei hänessä tähän saakka olekaan huomattu. Mutta minä olen itse kuullut hovin haavalääkärin vakuuttavan, että prinsessa aina, kun hovissa leikitään, pitää varalla pullollisen lyijyvettä, sillä harvoin tapahtuu, ettei prinsessa saisi paria mustelmaa veljensä hellyyden muistoksi. Muiden paljaita käsivarsia meidän majesteettimme hieman kainostelee. Mutta ei kainostele hänen korkeutensa Hessenin prinssi ... näettekö vain, tuolla hän ajelee morsianta ... ooh, sehän käy sievästi kuin sukkelan pyytäjän ainakin. _Diable_, lopuksi taidan tässä minä saada pitää Gedda-parkaa hyvällä tuulella, sillä miksipä salaisin teiltä, että minähän se olen, joka tämän avioliiton olen pannut toimeen, sijoittaakseni kuuntelevan korvan prinsessan makuukamariin ja toisen hänen majesteettinsa armeijaan ... tuhat tulimmaista!

-- Mikä teitä vaivaa? Äänenne vapisee.

-- Minunko? Te erehdytte.

-- Ei, minä pyydän teitä, älkää menkö enää lähemmä tuota kynttilänvaloa. Ketä te katselette tuommoisella tarkkuudella? Ah, ymmärränpä. Erästä naista ... vaaleata... viehättävän mustasilmäistä... Te ette vastaa minulle, herra kreivi. Suvaitkaa minun sanoa teille yhtä kohtelias sana kuin te minulle äsken! _Fi donc_, kuinka saattaa sellainen diplomaatti kuin Torsten Bertelsköld tuolla tavalla hurmautua kahteen mustaan silmään!

Bertelsköld ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhä vaan luodut erästä ikkunaa kohti.

-- Tuo nainen lähenee nyt kuningasta, -- jatkoi ranskalainen kevytmielistä puhettaan. -- Ymmärrän, hän on yksi niitä kärpäsiä, jotka alinomaa kärventävät siipiään kynttilän liekissä. Kuningas kääntyy toisaalle ... hän näyttää hämmästyvän, joutuvan hämilleen... Nainen puhuttelee häntä... Vannonpa Ranskan auringon nimessä, että tuo nainen puhuu rohkeita sanoja, koska leikki taukoo hänen ympärillään ja kaikki katselevat häntä levottomasti. Mitä sillä naisella on kuninkaalle sanomista?

-- Minun täytyy saada se tietää, -- mutisi Bertelsköld itsekseen ja astui nopein askelin kuninkaallisen päämajan porttia kohti.

-- Sallikaa minun muistuttaa teille, -- kuiskasi ranskalainen levottomasti, -- että etumme vaatii meitä huomiseen asti pysymään tuntemattomina.

-- Se ei voi olla kukaan muu kuin hän ... mutta jos se on _hän_, niin täällä on _eräs toinenkin_... Minun täytyy päästä siitä selville, -- jatkoi Bertelsköld ja oli jo portilla, kun Siquier tarttui häntä käsivarteen. -- Yksi sana vain, -- sanoi ranskalainen. -- Se, joka aikoo voittaa vastustajan joka on puoleksi kunnianhimoa, kolmeksi kahdeksanneksi kateutta ja yhdeksi kahdeksanneksi vihaa, ei saa käyttäytyä niinkuin hän olisi seitsemäksi kahdeksanneksi rakastunut ja vain yhdeksi kahdeksanneksi diplomaatti.

-- Menkää hiiteen, herra! -- oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta hymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: -- Kyllä kuuluu, ystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän pohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän pilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta -- ja kylmettyneitä kyyneliä, -- lisäsi hän itsekseen. -- Mutta te olette oikeassa, -- jatkoi hän; -- on parempi, että palaamme majapaikkaamme; sinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen. Meidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur itse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän ritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme kuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.

Tuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä ravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli auki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka tänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin isoäänisiksi laskiaisoluesta.

-- Tulimmaista![37] -- huudahti yksi urhoista; -- meitä on nyt kohta 35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!

-- Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! -- vastasi toinen joukosta. -- Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen, sitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka pitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän mennä hiiden kattilaan _Carolus vivat!_

-- Ei, turkkilaisen annamme olla, -- kiljaisi kolmas -- Hän on parempi kristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten saapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan makkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän voi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni -- siellä me tanssitamme tyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua vähintäinkin herttua.

-- Kuulkaapa vain, -- kuiskasi närkästynyt Siquier. -- Karoliinilainen olut kuohuu kuin samppanja.

-- Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, -- vastasi Bertelsköld naurahtaen. -- Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs noista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.

Samassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija sisään. -- Oletteko kuulleet mokomaa pojat? -- huusi hän. -- Piruhan nyt riivaa naisia tähän aikaan.

-- No, mitä kuuluu? -- huudettiin.

-- Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen sudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota minä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon nainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain, että hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan vannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi tältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia, olemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No niin -- piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni? -- hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle ensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut Suomenmaan?... Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta hänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.

-- Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi naiselle: tiedä huutia!

-- Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti saappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.

-- Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen kysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!

-- Se on hän! -- ajatteli Bertelsköld itsekseen. -- Mikä nainen! Ja hän olisi voinut tulla minun omakseni!

18. SOTAVÄEN KATSELMUS JA ERÄS YHTYMYS.

Omituisen surumieliset tunteet heräävät meissä nähdessämme, miten Kaarle XII sankarielämänsä lopulla oli väkisillä ja kengänkätkösillä iloisen hoviväen seurassa Kristinehamnissa. Viimeisen kerran ympäröi häntä nyt ilon päivänpaiste, jota muut kuolevaiset tavoittelevat ja jonka puutteessa he eivät voi elämässä menestyä. Viimeisen kerran sisaren pehmoinen, hento käsi kosketteli hänen kovaa, miekan kahvassa jäykistynyttä kättänsä, ja sekaantui sisarenpojan lapsellinen iloisuus aseiden kalskeeseen -- viimeisen kerran lempeät inhimilliset tunteet hymyilivät hänen ympärillään, hänen, joka seisoi niin paljon ylempänä muuta ihmiskuntaa, että sen ilot niinkuin surutkin näyttivät vastakaikua vaikuttamatta kimmahtavan takaisin hänen haarniskoidusta rinnastaan. Tämä auringon vilahdus katosi nyt iäksi. Tästä alkaen oli tämän yksinäisen suuren miehen elämän ilta täynnä varjoja ja salamoita, päättyen viimein synkeään yöhön, jota valaisi vain murhaavan luodin leimaus.

Jo kello 3:n aikana aamulla sen päivän jälkeen, josta edellisessä luvussa näimme vilahduksen, nousi kuningas telttasänkynsä oljilta, luki lyhyen rukouksen ja käski kamaripalvelijan sytyttää vahakynttilät. Huoneessa oli jokseenkin kylmä; pesävalkean ääressä ei kuningas koskaan halunnut paistatella itseään. Kamaripaasi nukkui vielä puolipukeissaan lattialla, kuningas katseli häntä hetkisen aikaa kynttilän valossa, myhäili niinkuin hänen tapansa oli ollessaan yksin ajatuksissaan, levitti viittansa nukkuvan nuorukaisen päälle ja istui sitten lukemaan kuningas Kustaa Aadolfin rukouskirjaa, joka hänellä aina oli mukanaan. Hän oli ennen joka aamu lukenut pari lukua Raamatusta; vuoteen 1708 hän oli lukenut Vanhan ja Uuden Testamentin neljästi läpi, mutta sittemmin hän ei enää pitänyt siitä kirjaa, peläten, että hänen luultaisiin tekevän sitä kerskaillaksensa. Näemme siis, että Kaarle XII osasi pelätäkin. Jonkin aikaa sitten oli Raamattu kuitenkin monesti joutunut syrjään lyhyemmän rukouskirjan tieltä. Arveltiin, että seurustelu filosofi Leibnizin kanssa Leipzigissä ja sittemmin olo uskottomain luona oli järkyttänyt hänen ankaran puhdasoppista lutherilaista uskoaan. Miten sen asian laita lieneekin ollut, hänen vilpitön jumalanpelkonsa pysyi samanlaisena elämän loppuun asti, esikuvana kuninkaille ja kansoille, ja voimana, joka kannatti häntä kaikissa elämän vaiheissa, pysyttäen häntä maltillisena myötäkäymisessä, raudanlujana vastoinkäymisen päivinä.

Kello ei vielä ollut neljä, kun parooni Görtz, jolla oli kaksi huonetta samassa talossa asuttavanaan, tuli saapuville ja työskenteli kuninkaan kanssa kello kahdeksaan asti, jolloin aamiainen, johon kuului vain yksi ainoa liharuoka ja kupillinen maitoa, tuotiin pöytään tinalautasilla rautapeltisten veitsien ja kahvelien kanssa, jotka olivat Polhemin keksimiä, kotimaassa valmistettuja. Hopeata ei enää näkynyt, se oli kaikki rahapajaan lähetetty; leskikuningatar ja prinsessa olivat niin ikään jo useita vuosia syöneet tinaisista astioista, mutta kun kuningas kotiin tultuaan oli sen huomannut, oli hän joutunut hämilleen, jonka tähden Feif viime kesänä oli kehoittanut Tessiniä teettämään, ikäänkuin omalla luvallaan, vähäiset hopeiset pöytäkalut naisille. Ateriata kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja sitten kuningas ratsasti tarkastamaan sotajoukkoja, jotka olivat hirmuisessa lumituiskussa torille asetetut. Hänen terävät silmänsä kulkivat rivistä riviin, ikäänkuin tarkastaen, räpäyttikö kukaan silmiään tässä vihaisessa viimassa. Tyytyväisenä, kun näki heidän seisovan siinä melkein yhtä välinpitämättöminä kuin hän itsekin, alkoi hän tarkastaa joka miestä erikseen. Melkein kaikki olivat 15- ja 20-vuotiaita poikia, jotka purivat hampaitaan yhteen, ettei kukaan näkisi, kuinka ne vilusta kalisivat; ainoastaan päällikkökunta oli vanhoja, sadoissa taisteluissa koeteltuja karoliineja, viimeinen pienoinen tähde siitä armeijasta, joka kerran oli pannut Euroopan vapisemaan. Siinä nyt harjoiteltiin ja tehtiin liikkeitä. Rivit monestikin mutkistuivat käännöksiä tehtäessä, kiväärit eivät aina olleet yhtä paljon kallellaan, sääriä ei aina säntilleen yht'aikaa nostettu, hatut eivät aina olleet sääntöjen mukaisesti päässä, takit eivät aina oikein napeissaan, mutta tuommoisista Kaarle XII:n koulusta lähteneet päälliköt vähän välittivät. Pääasia oli, että komentosanat heti ymmärrettiin ja silmänräpäyksessä täytettiin, mutta ei koneentapaisesti, vaan niin, että silmä, korva, käsi ja sydän olivat siinä mukana ja että halvinkin sotamies, samalla kun komentoa totteli, tunsi olevansa mies puolestaan hänkin. Tottumus monivuotisiin taisteluihin aina monilukuisempia vihollisia vastaan, jolloin tavallisesti joka miehellä oli kolme, viisi, vieläpä kymmenenkin vastustajaa, oli Kaarle XII:n sotilaissa kehittänyt tuon oman kyvyn tuntemisen, mikä jokaisesta sotamiehestä teki armeijan ja oli syynä ja selityksenä heidän voittoihinsa. Vasta Fredrik II keksi ja Napoleon täydensi sen joukkojen asettelutaidon, joka on otettu uudemman sotataidon perusteeksi. Mutta Kaarle XII, "viimeinen ritari", taisteli vielä vanhaan ritaritapaan, ja vaikka Kustaa II Aadolf oli opettanut hänelle periaatteen: kaikki yhden edestä! lisäsi hän siihen, Tiberupista alkaen Fredrikshalliin asti, mielilauseensa; yksi kaikkien edestä! Tämä tiesi sitä, että jokaisen, sekä sotamiehen että talonpojan, tuli seisoa niinkuin heidän kuninkaansa seisoi ja pyyhkäistä sana _mahdoton_ pois sanavarastostaan. Tämä oli kyllä liiaksi vaadittua, ja sentähden kaikki viimein luhistuikin; mutta niin kauan kuin se kesti ja voi pysyä koossa, tunsi nuorinkin alokas itsensä kahta vertaa väkevämmäksi tietäessään, että hän oli sekä oikeutettu että velvollinen olemaan samalla mies hänkin puolestaan.

Näitä periaatteita noudattaen tarkasti kuningas joka miestä huolellisemmin kuin hän tarkasti sotajoukkoa kokonaisuudessaan; hänen isänsä Kaarle XI oli mainio "veivaamaan" sotamiehiä, ja Kaarle XII oli hyvä oppilas. Tuon tuostakin hän huusi milloin yhden milloin toisen rivistä ulos ja antoi hänen yksinään ja muista erillään tehdä käsketyn tempun; ei ollut hyvä siekailla, kun kuningas huusi: kuhnitko siellä! Vaikka kiroukset muiden ranskalaisten muotien mukana olivat alkaneet tulla tavaksi, ei niitä kuulunut Kaarle XII:n harjoituskentillä. Vaikka nuhteita ei puuttunut näytti kuningas tänään olevan erinomaisen hyvällä tuulella. Kuulatuiskua ja juoksuhautoja lukuun ottamatta hän ei missään niin hyvin menestynyt kuin lumipyryssä ja vesisateessa reipasten rivien edessä. Näissä joukoissa oli jotakin, joka nyt enemmän kuin muulloin riemastutti häntä ja täytti hänen sydämensä uusilla toiveilla. Mahdottomaksi luultu asia oli tapahtunut; verta vuotava, henkitoreisiin asti nääntynyt maa oli hankkinut uuden, täysin varustetun sotajoukon, jolta semmoisen johtajan komentamana taas voi odottaa mitä hyvänsä. Hämmästynyt Eurooppa tuskin uskoi silmiään. Näiden sotahankkeiden maineen muassa lenteli ympäri lukemattomia vakoilijoiden tuomia sanomia parooni Görtzin vaarallisista tuumista. Aikakauden suurin sotapäällikkö aikakauden suurimman valtiollisen älyn kanssa yksissä tuumin, kyllä siinä olikin pelättävää! Valtaistuimet vapisivat, eikä ole milloinkaan näytetty todeksi, mutta tuskinpa myöskään hyvillä syillä vääräksi väitetty, että Kaarle XII:n kuolema oli jo edeltäkäsin päätetty valtojen neuvopöytien ääressä. Hänen loppunsa, sanoo eräs älykäs kirjailija, ei ollut häpeäksi hänen elämälleen sillä hän kaatui yhdistyneen Euroopan eteen, joka pelkäsi häntä ja jonka sopi sanoa hänestä tyrannin sanoilla: olkoon jumala, kunhan vain ei elä!

Katselmuksen päätyttyä ratsasti ylipäällikkö, Hessenin prinssi kuninkaan luo ja esitti hänelle eversti Siquierin joka eversti Maigret'n kanssa oli kutsuttu Ruotsin palvelukseen. Hän oli taitava linnoitusupseeri ja jo edeltäkäsin aiottu kenraaliadjutantiksi. Sotaiset tavat vaativat, ettei näillä herroilla, niinkuin ei kuninkaallakaan, ollut päällystakkia yllä, vaikka lämpömittari, jos se siihen aikaan olisi ollut olemassa, kenties olisi osoittanut -- 20° Cels. Siquier oli sinikalpeana vilusta ja harmista. Prinssi oli paremmin asiansa oivaltanut; hän oli eilisestään vähän lihonut, ja kun hän eleli hyvästi, tuo kunnon ruhtinas, niin ei se ketään kummastuttanut; mutta asian laita oli se, että hänellä tällaisissa tilaisuuksissa varovaisuuden vuoksi oli avarain päällysvaatteittensa alla Hollannin flanellista tehdyt ylimääräiset alusvaatteet.

-- Mitä te, herra eversti, pidätte minun sinisistä pojistani? -- kysyi kuningas, joka aina joutui hämilleen puhellessaan muukalaisten kanssa ja tarttui ensimmäiseen tarjolla olevaan puheenaiheeseen.

-- He lienevät voittamattomia, sillä te olette, sire, osannut harjoittaa heidät yhtä koviksi Boren kuin Marsin nuolia vastaan, -- vastasi Siquier käyttäen senaikaisten hovimiesten korukasta kuvakieltä.

Kuningas hymyili; harvoin hän oli vielä hymyllä vastannut kenenkään ranskalaisen kohteliaisuuteen. Tänään oli hänen mielestään tuossa puheessa perää. -- Kyllähän ne hiukan lumiräntää kestävät, -- sanoi hän iloisesti, -- mutta en takaa, kuinka auringon helteessä puhkunevat. Jos joskus saamme tilaisuuden käydä tervehtimässä teidän ranskalaista majesteettianne, tulee minun olemaan hauska nähdä, että ne kestävät koetuksen.

-- En luule, sire, että kuninkaani saattaa toivoa saavansa nähdä niin arvokkaita vieraita, -- vastasi Siquier satutettuna kansansa arimpaan kohtaan. -- Mutta jos teidän majesteettinne sotajoukot joskus kunnioittaisivat Ranskanmaata siellä käymällä, luulen varmaan, että heidät otettaisiin lämpimästi vastaan.

Kuningas nauroi ja palasi prinssin, Siquierin ja esikuntansa kanssa päämajaan. Tällä aikaa oli siellä sattunut kohtaus, joka hyvin kuvaa sen ajan laatua ja mielialaa.

Kaikki tiesivät, että parooni Görtzin saman päivän iltana piti lähteä Ahvenanmaalle. Ulkomaisia lähettiläitä, ruotsalaisia virkamiehiä ja onnenonkijoita kaikista kansoista tunkeili mahtavan suosikin vierashuoneessa. Mutta samalla oli myös kaksinkertaiset vartijat asetettu hänen asuntonsa ympärille, koska ei hänen suuri mahtavuutensa, eipä edes kuninkaan läsnäolokaan voinut suojella häntä siltä sanomattomalta vihalta, jota Ruotsin sekä ylhäiset että alhaiset miltei kaikki tunsivat häntä kohtaan.

Kreivi Torsten Bertelsköld, joka kulki täällä kreivi Hornin ja neuvoskunnan asioilla, oli nyt tämän mahtavan paroonin ja rahaministerin puheilla. Että he sydämensä pohjasta vihasivat toisiansa, sen he hyvin kyllä tiesivät. Sitä kohteliaammin he toisiaan kohtelivat; olisipa luullut heitä parhaimmiksi liiketuttaviksi. Kopea ruotsalainen kreivi esitti mitä notkeimmalla alamaisuudella tukalan asiansa, jonka tarkoituksena oli saada estetyksi väkivaltaisin kaikista sen ajan julmista kiskomisista, nimittäin kaikkien liikkeessä olevien rahalajien poisto pakkolunastuksella valtion obligatioihin ja uuteen ala-arvoiseen rahaan; jonka jälkeen kaikki vanha raha oli oleva kielletty ja takavarikkoon otettava.[38] Holsteinilainen parooni, vaikka oli yhtä ylpeä kuin ruotsalainenkin, oli tällä kertaa sulaa hunajaa. Hän oli muka puolestaan taipuvainen kaikkeen mahdolliseen sääliväisyyteen, mutta valtakunnan tila, armeijan tarpeet ja majesteetin tahto ... mikä neuvoksi? Eihän hän voinut rahoja munia. Kaikki riippui rauhasta, ja hän puolestaan olisi tekevä mitä voisi taivuttaakseen kuninkaan itsepäisyyttä, mutta majesteetti _voilá tout_; kääntykää kuninkaan puoleen! -- Ei ole luultavaa että Bertelsköld, yhtä vähän kuin neuvoskuntakaan uskoivat onnistuvansa; heidän etujensa mukaista oli pikemminkin viedä hädänalainen asema äärimmilleen ja toimia vain näön vuoksi. Sitä innokkaammin ja lämpimämmin puhui asianajaja; tietysti turhaan. -- Tämä oli vain yksi niitä historian monia esimerkkejä, jolloin toisella puolen on omavaltainen ministeri, joka vierittää kaiken syyn yksinvaltiaan niskoille ja pesee kätensä lumivalkean viattomiksi, ja toisella puolen puolue-edut, jotka hoilottavat ja huutavat maansa perikadon partaalla, mutta salavihkaa ovat mukana sitä jouduttamassa päästäkseen sitä pikemmin varman saaliin jakoon.

Kun molemmat herrat arvelivat kylliksi puhuneensa näön vuoksi, alkoi naamio heistä kummastakin tuntua tukalalta. -- Minulla ei ole mitään lisättävää, -- sanoi Bertelsköld, nousten pois lähteäkseen. -- Teidän ylhäisyytenne vastatkoon valtakunnan ja omantuntonsa edessä niistä toimenpiteistä, joihin tulee ryhdyttäväksi -- ja joihin on ryhdytty.

-- Toimenpiteistäni, _herra lähetystön sihteeri_, minä olen vain kuninkaalle tilivelvollinen, ja minä luulen, ettei teillä eikä kellään muullakaan ole omantuntoni kanssa mitään tekemistä, -- vastasi Görtz eikä noussut istuimeltaan, niinkuin kohteliaisuus noin korkeasukuista miestä hyvästellessä olisi vaatinut. Parooni Görtz jätti harvoin yhtään tilaisuutta käyttämättä Ruotsin aatelistoa nöyryyttääkseen ja juuri tämä ärsyttävä ylenkatse se sittemmin, enemmän kuin mikään muu, saattoikin hänen päänsä pyövelin kirveen alle.

Bertelsköldin kielellä pyöri jo kärkevä vastaus, kun samassa ikkunanruutu kilahti, kivi lensi sisään ja putosi juuri suosikin jalkojen eteen. -- Ruotsin kansa vastaa teidän ylhäisyydellenne minun sijastani; saatte ollakin vakuutettu siitä, että vielä kerta tulette saamaan ansionne mukaisen palkan, --virkkoi Bertelsköld jääkylmästi, kumarsi ja lähti.

Görtz naurahti pilkallisesti: -- Tuommoisia ovat kaikkina aikoina puolueiden todistukset, -- sanoi hän ja helisti kelloa. -- Kutsu Hollannin lähettiläs sisään!

19. KUNINKAAN SORMUS.

Ebba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa Ulriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin naiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin, ja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä prinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu katselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin kanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär istui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan seurassa päivällistä syötäessä.

Hän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden ystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan räjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti oli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana. Ystävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä elämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli viettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä velvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia hädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli ollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet olivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli miehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen vankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta, keskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja Topiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. -- Silloin, -- näin jatkoi Eeva, -- saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716 linnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme rovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme noilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen kauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita; muutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää ruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei missään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei lasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata meille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen ikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois; aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty; kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit häämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti saarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme alttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille. Eräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne osoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[39] se oli viimeinen virsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja veisasimme:

"Auta mua, Jumalani, tässä tuskass', Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa, Virta väkevä upottaa minun, Pohjattomaan mutaan vajoon, Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo, Kuitenk' viel' turvaan sinuun. Huutain väsyn, äänen rauvenn', Näköni soennut, ett' niin kauvan Odotan minun Jumalan' jälkeen, Hän apuuni kummink' kerkii."

-- Tämän veisattuamme, -- jatkoi Eeva, -- vihki rovasti Cajanus meidät alttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän onnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä hävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet rukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin meidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme vankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt miehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska hän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän erään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa. Siellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin kuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää, sai hän myöskin nimen Viktor.[40] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme isäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen jahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me teimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme heidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli niin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme pakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi jäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme, mieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä. Kun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin niin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin sotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot enimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi, Ebbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi Armfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin, niinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden armeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi vuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti nousivat nämä sanat huulilleni: "mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" -- Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen saanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna taas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.

-- Miksikä niin surullisia ajatuksia? -- sanoi tuttu ääni ovella, ja Torsten Bertelsköld astui sisään. -- Onko ihana viholliseni yhä yhtä leppymätön?

Naiset iskivät silmää toisilleen. -- En uskonut, -- vastasi Eeva kylmästi, -- kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin satamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.

Tuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti äänensä sanoessaan. -- Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa, että niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen siellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia puuttunut... Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun ystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi...

-- Torsten! -- sanoi Ebba nuhdellen.

-- Onpa tosiaankin, -- vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi! Sallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.

Näin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle palvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin puolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen verran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä maailmassa.

Kysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.

Mutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä polvelle ja sanoi: -- Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen olla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä. Ole hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme -- hänen laillinen nimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.

Ei riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan kreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä sitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja sukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani hänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä, äänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen sijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: -- Sisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa ja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne tervetulleiksi perheeseemme. _Eh bien_, onni on oikullinen, se on suonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää siitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu eräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä sormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut, kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin, kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että minä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt sen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle, sovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva. Et tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja tulevaisuuden!

Ebba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. -- Minä tunnustan, -- sanoi hän, -- että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä olen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa. Mutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen sallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina olemme oman onnemme sepät.

-- Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia, joita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti kuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen vaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme kohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen hukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten perästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja kunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä ... mutta, sano suoraan, onko tuo medaljonki vielä kuninkaalla?

-- Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708 eräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.

-- _Diable!_ Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän oli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan retkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä voittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa siis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen kadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin osannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen kadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on vastoinkäymistä... Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä keikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille kunniasijoille.

Kreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen salainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin monesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta kaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt häntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää virkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.

Kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti tulleeksi vieraan, joka kaikin mokomin pyysi päästä sotaneuvos Rhenfelt-vainajan rouvan puheille (tämän myöhäisempi avioliitto ei ollut vielä tunnettu). Eeva meni ulos; hetkinen kului, jolla aikaa veli ja sisar istuivat äänettöminä, menneitä aikoja muistellen ja kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan elämän onnesta.

Viimein palasi Eeva, tarttui liikutettuna ja itkettyneenä kreivitärtä käsivarteen ja virkkoi: -- Suvaitsetko, että tuon luoksesi erään vanhan ystävän?

Uteliaana nyökäytti Ebba päätään suostumuksen merkiksi.

Yleväryhtinen upseeri astui kalpeana ja vesissäsilmin sisään. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, hänen poskensa olivat kuopalla, mutta koko hänen olennossaan oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän ollut vanhuuden koukistama, vaan että hän oli onnettomuuksien murtama mies parhaassa iässään. Kreivitär Ebba ei ollut monta sekuntia häntä katsellut, ennenkuin hänen kasvonsa äkisti kalpenivat ja hän äänetönnä ja pyörtyneenä vaipui ystävänsä syliin.

-- Mitä tämä on? -- huudahti kreivi Torsten, joka ei voinut käsittää syytä sisarensa äkilliseen mielenliikutukseen.

Vieras ei kuullut häntä. Hänen silmänsä seurasivat pois kääntymättä ja sanomattoman viehkeitä tunteita ilmaisten kreivittären leppeiden ja kalpeiden kasvojen liikkeitä, tämän vähitellen tointuessa.

-- Herra, kuka te olette, ja kuka antaa teille oikeuden pelästyttää kreivitär Lieweniä? -- virkkoi Torsten yhä kiivaammin.

-- Kuolleiden ylösnoustessa elävien veri jähmettyy, -- vastasi vieras surullisesti. -- Kukako olen? Haudasta noussut mies, joka muinoin ei ollut teille tuntematon, herra kreivi. Hiukseni ovat harmaantuneet lähes yhdeksänvuotisessa vankeudessa, miksikä vaatisinkaan, että enää tuntisitte kuolleeksi luultua Eerikki Falkenbergia, joka ennen muinoin oli yksi hänen majesteettinsa henkivartijoita ja veljenne Kustaa Bertelsköldin läheisin ystävä.

-- Falkenberg? Samannimisen kuninkaallisen neuvoksen veljenpoikako? Kreivitär Eeva Bertelsköldin, syntyjään Falkenberg, velikö?

-- Juuri sama. En tiennyt, herra kreivi, että...

Torsten puri huultaan.

-- Te erehdytte, -- sanoi hän. -- Se on minun veljeni, jolle onni on sisarenne suonut. Olkaa tervetullut kotimaahan. Olen iloinen siitä, että huhu, joka kertoi teidän kaatuneen Pultavan verisellä kentällä, oli perätön.

-- Se kertoi vain puolittain totta, -- vastasi Falkenberg surullisesti katsahtaen Ebbaan, joka nyt oli toipunut, mutta ei vielä rohjennut katsoa tuota muinoin rakastettua, kauan itkettyä, vihdoin palannutta ja kuitenkin iäksimenetettyä nuoruuden ystävää silmiin...

-- Minä jätin paremman osan elämästäni ja kaiken onneni Pultavaan. Mitä tähteenä on, herra kreivi, ei ole juuri minkään arvoista.

-- Et siis lue miksikään kaikkia vastaisia urotekoja? Unohdatko sisaresi lämpimimmän rakkauden? -- sanoi Eeva hellästi.

-- Ja uskollisen nuoruuden ystävän? -- lisäsi Ebba hiljaisella äänellä.

Falkenberg ei virkkanut mitään.

-- Teidän pelastuksenne lienee ollut aivan ihmeellinen? -- sanoi Torsten päästäkseen noista vaarallisista muistoista.

-- Tuskinpa ihmeellisempi kuin monen muunkaan, -- vastasi Falkenberg; -- mutta kelvannee kumminkin saduksi lapsille. Suvainnette minun säästää naisia kuulemasta kertomusta, joka heitä vain kauhistuttaisi. Lyhyesti sanoen, minä makasin kaksitoista tuntia kuolleiden seassa tappotanterella; eräs sotarosvo huomasi minussa hengen kipinän ja otti pelastaaksensa minut; hän teki hyvät kaupat myymällä minut eräälle pajarille, joka oli tilannut häneltä ruotsalaisen sotavangin orjakseen. Minut vietiin kauas sisämaahan, minua katsottiin kuin kummitusta, minua kammottiin vääräuskoisena, mutta ylimalkaan ei minua juuri pahasti pidelty. Kun vähän ymmärsin puutarhanhoitoa, oli minusta hiukan hyötyäkin. Viimein minä ylenin puutarhanhoitajaksi ja ansaitsin vähän rahaa. Eräänä päivänä tuli siihen kylään eräs kuljeksiva rihkamakauppias, joka kaupitsi pyhäin kuvia. Käsitätte kummastukseni, kun hänen kirjavasta tavarakasastaan löysin erään medaljongin...

-- Jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva?

-- Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte...

-- Se oli siis todellakin se! -- huudahti Torsten kiivaasti.

-- Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan luona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten hämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani kauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.

-- Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!

-- Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan käteen, -- vastasi Falkenberg rauhallisesti. -- Kumma kyllä, muuttui kohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni myöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä riutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni puolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei minut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan ja ... minä sain jälleen nähdä isänmaani.

-- Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, -- sanoi Torsten oudolla äänellä.

Falkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä säilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti renkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.

-- Tämä sormus on minun! -- huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen käteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin kaiken maailman rikkauksistakaan.

-- Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen majesteetilleen annettava, -- väitti Falkenberg.

-- _Rex regi rebellis!_ -- ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on kirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän sormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia -- ainoastaan siten voi sen menettää -- silloin hänen onnensa kääntyisi, hän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo olisi vuosisadoiksi muutettu!

Kaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon salaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat vastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin tempaamasta takaisin medaljonkia. -- Sormus on hänen, -- sanoi hän; -- kuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte kuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin antakaa hänelle sormus takaisin!

-- En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini juuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän tarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki on hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!

Ja kreivi Torsten riensi pois.

Silloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut kaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli myöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä antanut sitä takaisin.

20. ERÄÄN NIMEN VARJO.

Jouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten olevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä, mutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä reunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen päärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat korkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun päiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä valkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina ihmissilmää pettelee.

Tunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin joukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta, joka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista talvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet olivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja vaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta liian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja monelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä rohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty; urhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri vähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita, joissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla ole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä; mutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli Kaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä kaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia huhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen; ja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne elähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta. Tiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman vastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut Haagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön saksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat hänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään, että tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle XII:n luonteen kanssa -- rohkea, korkealle tähtäävä, suuria suunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta Kaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[41] välillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan olivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä liittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi luopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta viideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan takaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan Norjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan petollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle; mutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä Saksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.

Nämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät kaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi tahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä kykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään valtioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet kahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan. Sekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita Kaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että vielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden joukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin valtakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset olivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle, mutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän kuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei hevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät peräytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin sotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli elossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli persialaisten nuolien varjossa -- erään nimen varjossa.

Mutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken tulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon, kulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli kaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan kahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. "Hän kaatui", sanoo eräs hänen aikalaisensa, "kuulasta, joka kävi suoraan hänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin." _Kuinka_ hän kaatui, siitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko hän "Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta", -- kaatuiko hän ruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään, vaan miekasta -- se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli, että se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa kääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka kukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen aikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista historiankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli "loppunut elämä"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta uskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja kukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[42] Se vain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen kaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia niinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on kuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa enemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti elävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja Suomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän kuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat tulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi ollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa, armeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen hyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä kaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän oli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan. Hänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa, hänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se katosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja pimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa hänen kuoltuansa...

Surusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta norjalaiselta postinkuljettajalta.[43] Sitä ei käynyt kauan sotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko hukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt näitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan -- se voima oli nyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan lannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen reunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle käsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan tiettömillä tuntureilla.

Armeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän penikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia vankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita joko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun kuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja, Bokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo sammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten yhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit, ihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää nähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki lämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli yllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja paleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne, mutta eteenpäin kuitenkin mentiin -- niin kauan kuin mentiin. Ja kylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten olisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta. Hevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat heistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja nukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin, petollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden turvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki mitä polttaa voitiin -- kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet, lavetit, satulat -- poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi heikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän. Tulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.

Tässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon häämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä seurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet joutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla retkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi sen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan vasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli hän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen toverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä virkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja raivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee tuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.

Kun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he ilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa lumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin vesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo hymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He ympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät saada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli reutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat hänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään jäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat myrskynkin läpi.

-- Astukaa eteenpäin pojat, -- sanoi hän; -- se on tie elämään. Minä käännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta miestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni heistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen sotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin monta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää vastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te tiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos en enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle Viktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet viimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön heistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää Jumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin niinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun ei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi, pojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu Suomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!

Näin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen lumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois, ikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään viimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin hänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään, ja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.

Tämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen sankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä sankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole tietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi tuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan, vahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka järkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa taisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen loppuun asti.

Kaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät, tuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät norjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua Trondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300 suksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä. Nämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen sotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin rajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä, ja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi. Armeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin uponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten tavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen, sitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja pataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä, toiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat kaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas olivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat marssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat kiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä, ja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.

Mieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu varmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun muistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin käsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500 miestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden ja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin tulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen suuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli senaikaiseksi ääretön.

Näin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen seikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista runoilija laulaa:[44]

"Käy tuntureille viimeinen tuo eräjoukko Suomen kans' sankarinsa sortumaan, vain lumihanget hautanaan -- -- --"

Ja vielä hän laulaa:

"Kyll' itki Ruotsi, Suomikin kuin äiti, leski itkee"...

Sinä, joka kevään vihannoidessa ja lempeämpiin oloihin ihastuneena olet kuunnellut tätä surullista, mutta jalosydämistä tarua; sinä, joka lämmittelet sydäntäsi Ruotsin kunnian loisteella ja Suomen laulun, uudemman ajan urotöistä kertomilla, kuolemattomilla tarinoilla, muista, että Suomella myöskin ennen niitä on ollut sankareita, tarujen muistojen arvoisia, vaikkakaan sillä ei koskaan ennen ole ollut eikä koskaan tulle olemaan kuin yksi vänrikki Stool, joka heitä lauluillaan ylisteleisi.

_Kolmannen jakson loppu_.

VIITESELITYKSET:

[1] Vintergata = linnunrata (taivaalla).

[2] Tavataan alkukielellä kirjassa: Handl. rör. Skand. historia, 6. osassa.

[3] Tähän pilapuheeseen vetosi sitten hänen sisarensa Ulriika Eleonoora.

[4] Hovijuoruja, Lambertin mainitsemia.

[5] Tässä isoäiti alkoi laskea sormillaan.

[6] Tärkeät asiat huomiseksi! Suoment. muist.

[7] Vaeltaessani Tanskanmaalla, sanoi välskäri, näytti kansa vielä sadan vuoden perästä Kaarle XII:n lähdettä Enerumissa, ja Rungstedin luona on vanha pyökkipuu, jonka latvaa sanotaan Kaarle XII:n kruunuksi.

[8] Päällikköjen nimiin näkyy voivan luottaa; useista pataljoonista tiedetään vain, että ne olivat suomalaisia, mutta ei mistä olivat.

[9] Kuullessaan nämä sanat mutisi maisteri Svenonius aina jotakin munkkilatinasta, muistuttaen: _rectius: in regem_.

[10] Nic. Tessinin omakätisistä kirjoituksista.

[11] Jota prof. Palmblad on käyttänyt lähteenä historialliseen romaaniinsa "Aurora Königsmark", jossa muutamat paikat on kirjoitettu suurella taidolla, mutta toiset syystä on luettu "kelvottomaan kirjallisuuteen".

[12] Patkullin sanat Kaarle XII:sta.

[13] Historiallista. -- "Kuningas August voittaa enemmän yhdellä metsästyksellä kuin kuningas Kaarle yhdellä taistelulla."

[14] Jos saa uskoa sitä kertojaa, joka Åbo Tidningar'issa vuodelta 1792 on kertonut sittemmin niin kuuluisan Ilmajoen rovastin Gabriel Peldanin elämänvaiheita, on tämä v. 1710 oleskellut Tukholmassa, josta asiasta välskäri väitelköön mainitun kertojan kanssa.

[15] Ylioppilaat olkoot vapaat sotapalveluksesta, missä tilassa tahi suhteissa hyvänsä he olla mahtavat.

[16] Ja älköön heitä siihen missään nimessä _vastoin heidän tahtoaan_ pakotettako.

[17] Tieteiden ja taiteiden harjoituksissa.

[18] 1,500 miestä K.K. Armfeltin johdolla. Forsius ei muista mainita, että Armfelt torjui vihollisen suurella menestyksellä ja peräytyi vasta sitten, kun tsaari Pietari itse saaristolaivastonsa kanssa ahdisti Helsinkiä ja uhkasi saartaa vähäisen suomalaisen joukon.

[19] Välskäri lisäsi, että jos ei tätä kohtausta löydetäkään arkistoista, löydettäneen siihen kuitenkin selitys urhoollisen kenraalin rohkeasta ja neuvokkaasta luonteesta.

[20] Kun Kivennapa myöhempinä aikoina joutui suurten lahjoitusmaiden alueeksi, tulivat sen sudet surullisen kuuluisiksi. Joka vuosi ne veivät kylistä lapsia, ja väestöä oli kielletty pitämästä pyssyjä, ettei se saisi hävittää tilanomistajain metsänriistaa.

[21] _Kivekkäiksi_ nimittävät kansantarinat näitten aikojen sissisankareita. Nimi johtuu eräästä Antti Klvekkäästä, joka oli karjalaisten sissien johtaja.

[22] Välskärin kuudes kertomus.

[23] Koko Pohjanmaan sotaan kykenevä väestö oli käsketty maata suojelemaan, ja olikin osaksi jo tulossa. Uudenkaarlepyyn rahvas oli taistelun aikana vain penikulman päässä Isokyröstä.

[24] Brucen oman, rovasti Wahlille 1718 esittämän kertomuksen mukaan. "Hän on, sanoi hän, kenraali de la Barrelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä jos tämä vain olisi käskenyt ratsuväkensä seisoa alallaan ja sytyttää piippunsa, olisi voitto ollut ruotsalaisten." Semmoinen oli yleinen käsitys suomalaistenkin kesken, ja siihen lisättiin, että de la Barre kateudesta Armfeltia kohtaan ei suonut tälle voittoa. Mutta Armfeltin antamat viralliset ilmoitukset sanovat, että kaikki tekivät velvollisuutensa; eikä de la Barrea milloinkaan pantu syytteeseen tästä menettelystä, vaan hän pysyi edelleenkin virassaan ja teki Armfeltin kanssa tuon onnettoman retken Trondhjemiin v. 1718.

[25] Tässä tarkoitetaan sitä hyvin tunnettua ja Voltairenkin levittämää valhetta, että Kaarle XII olisi lähettänyt saappaansa neuvoskuntaan sijaishallitsijaksi.

[26] Kreivi Arvid Horn -- Horn = Sarvi.

[27] Välskäri pani painon tälle sanalle siitä syystä, että, kuten hän sanoi, jo aikaisin kyllä osattiin puhua _monesta_, mutta vasta vuodesta 1789 ruvettiin _kansasta_ puhumaan.

[28] Sarvi = horn. Suom. muist.

[29] "_Raivoisa Roland_" on italialaisen _Arioston_ 1500-luvun alussa kirjoittama runoelma. Suoment. muist.

[30] Ehdotuksen tekikin siihen aikaan Stjerneld leikillään, Ja säädyt myöntyivät siihen, jonka tähden S., joka oli tuittupäinen, lausui: "Minä olin väärässä, kun en muistanut, ettei saa heittää helmiä sioille, sillä ne syövät niitä kuin herneitä."

[31] Kuninkaan matka kävi alussa hitaasti. Vasta 26. p:nä lokakuuta alkoi hänen maailmanmainio ratsastuksensa Pitestistä Stralsundiin.

[32] Korin antaminen = rukkasten antaminen. Suom. muist.

[33] Jumpru (ruots. jungfru), pienin suomalainen (ruotsalainen) astiamitta, jota käytettiin ennen metrijärjestelmän voimaan astumista j. = 1/32 kannua = 1/16 tuoppia = 1/4 korttelia = 8,179 cl. Suoment. muist.

[34] Runebergin runoelmasta "Hauta Perhossa". Suoment. muist.

[35] Senaikaiset kertomukset sanovat venäläisten räjäyttäneen linnan ilmaan. -- "Meidän väkemme", sanoo Mathesius, "oli ajattelemattomuudessaan jättänyt 7 tynnyriä ruutia linnaan. Vastoin sovinnon ehtoja käytti vihollinen nämä ruutitynnyrit hävittääkseen linnan, jolloin sekä molemmat pyöreät tornit asuinhuoneineen lensivät ilmaan, että myöskin hyvin tukeva kehämuuri halkesi monesta kohti 4:n, 5:n, 6:n ja 7:n sylen pituudelta." -- Koko lääni hävitettiin niin, että ainoastaan 5 asuntoa jäi jäljelle.

[36] Arthur, brittiläinen tarukuningas, esiintyy keskiaikaisissa ritarisaduissa kristinuskon ihannoituna esitaistelijana, kahdentoista ritarin ("pyöreän pöydän ritarien") ympäröimänä. Suoment. muist.

[37] Tässä paikassa kapteeni Svanholm väänsi viiksiään, sillä "tulimmaista" oli hänen mielikirouksensa, ja teki hyvää, kun sai kuulla sen nyt karoliinin huulilta. Mutta välskäri, joka huomasi sen, lisäsi huvikseen: "Jätän sanomatta, eikö mies siitä huolimatta ollut pelkuri, sillä pelkureita oli myöskin siihen aikaan olemassa. Ei kuulla usein mainittavan, että todelliset sankarit pitäisivät tapoinaan moisilla voimasanoilla komeilla." -- Svanholm murisi jotakin, mitä kukaan ei kuullut, ja kertomus jatkui.

[38] Käsky siitä annettiin maaliskuulla 1718.

[39] Vanha virsikirja. Suoment. muist.

[40] Latinal. sana _victor_ = voittaja. Suoment. muist.

[41] Joka sittemmin naitettiin Holsteinin nuorelle herttualle, Kaarlen sisarenpojalle, ja on entisen Venäjän keisarillisen huoneen kantaäiti.

[42] Kaarle XII antoi vähän ennen kuolemaansa käskyn laittaa huvilinnat kuntoon. Moni on luullut hänen päättäneen omistaa jälkimmäisen osan elämäänsä rauhan töihin ja valtakunnan entiselleen palauttamiseen.

[43] Aikaisemmin. Juuri tämä sanoma sai hänet peräytymään.

[44] Franzén, "Vanha soturi"; ensimmäinen painos, sittemmin muutettu.

End of Project Gutenberg's Välskärin kertomuksia 3, by Zacharias Topelius