v. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja

alkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause _Vis inita major_. Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja vaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin ennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen Saksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan kaunotarten sydämille.

Kuningas Augustiin -- miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän sittemmin otti takaisin? -- nämä muistot eivät olleet elähyttävästi vaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti sen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä kääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.

Isoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja esimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen ratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan pöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se tarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä ihastusta.

Yhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä, tutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka antoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli eheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan, otti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai kolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä mutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten näytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini eikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.

Nyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja tyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin "kunniaksi uudelle Herkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle, voimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja sydämet"...

-- ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin tämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla -- puuttui puheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta kuninkaan synkistyvistä katseista.

Kustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; -- ainoa vastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.

Mutta ratsumestari asettui hänen tielleen. -- Tosiaankin, -- sanoi hän, -- luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori ystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan ilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon -- juokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! _Mort de ma vie_, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon pikaria vielä!

Nuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä kädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi, otti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä, joka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: -- Tämän herran pyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi. Eläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!

Tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista aatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean karoliinin eteen. -- Paljastakaa miekkanne, -- huusi hän, -- muuten, sen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne sanasta sanaan siniseen takkiinne!

-- Malttakaa mielenne, Wielopolski, -- keskeytti hänet kuningas käskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika lopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. -- Lobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi haaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut Stanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa, niinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme häneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla hauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä kovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi ole teitä huonompi, rakas Lobenstein.

-- Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä on tapana, -- vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan kädestään.

-- Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, -- vastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla leikkipuheella taltutetuksi.

-- Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! -- yhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla -- vakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin perästä joutuisi häpeään.

Bertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän kaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla kädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta, piteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi heidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän ympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat hämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.

Hyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain huulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän äskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin teki.

Tuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he, viinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat Bertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan auttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä, mutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi ruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa. Hän muka oli vapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa, ettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen puolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan parempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että valitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä löytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan tiedon hänen käytöksestään j.n.e.

August näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen katsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli milloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin silmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.

-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- toivon, ettei kukaan teistä pidä lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille, että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä, hyvät herrat!

Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat lähtivät hänen muassaan.

Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa. Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.

Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan. Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä portaita.

Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan, löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.

Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.

-- Mutta jos hän pääsee pakoon... Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle sitä anteeksi...

-- Kaikki on tarkoin mietitty, -- sanoi toinen ääni. -- Wielopolski 100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.

-- Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?

-- Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset ... nuo maantierosvot ... mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että... Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee rakkaudesta... Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä Saksanmaa vapisee -- mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta -- ja ainoastaan Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen suuruutensa lopusta...

Bertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä miten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä laukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia ratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi hänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo vanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut herraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta oli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että pahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana olkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille. Kustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin hänen tapansa oli tehdä. -- Hyvä, Bogatir, hyvä, -- sanoi hän kyynelet silmissä; -- kuninkaamme edestä olet kaatunut!

Mutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta Piperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei hänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti erään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti Patkullille: "König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl durch eine Schlacht." [13]

Seurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin rukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen. Hevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas ystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä totellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut epäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat luonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin valtiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten hyveiden päiviltä.

Kaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti Lagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että kuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin kuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta luultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin oli heidän käsistään pujahtanut.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti Saksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui vasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona, kun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta astui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista Liebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin kokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä kertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään silmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa minkäänlaiseen neuvottelunpitoon. Jäljestäpäin kuningas kertoi, että hän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri ystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin. Palattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet luultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen. Turhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta seuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa siitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.

8. PULTAVAN TAISTELUN EDELLISENÄ ILTANA.

Kaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa, kanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten juoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka oli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä venäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja nurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille jätettyyn läheiseen luostariin.

Kuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois vähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta vasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen, oli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos, eikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei yhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman jatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta länsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.

Viimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä uskollisen palvelijansa. -- Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? -- kysyi hän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta rautapaidasta.

Pöydänkattaja ei vastannut.

-- Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? -- kysyi kuningas uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.

-- Uskon ainoastaan Jumalaan, -- vastasi palvelija, vähän mietittyään. -- Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme Götrikistä.

-- Kuka tässä puhuu taikuudesta? -- jatkoi kuningas samaan sävyyn. -- Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet joltakin rakkaalta henkilöltä -- esimerkiksi äidiltä -- ja jota on kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea tuottavan?

-- En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.

-- Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille -- minä olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää kasakoita. Menetin myös hevoseni ... tappelin henkeni uhalla ... painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin kuningatar vainajan medaljongin.

-- Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.

-- Sitä en usko. Mutta ei se mitään ... minulla on kuumetauti, ei mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?

-- Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa? Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.

-- Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme voittaneet venäläiset Holofzinin luona -- sielläkö siis onneni aurinko laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.

-- Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin monta kunnon sotilasta kaatuisi...

-- Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?... Mutta nyt se on myöhäistä. Kunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt eheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo... Hultman, et saa virkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni hullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy hyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo... Kuka siellä?

Sotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa tuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään haavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka inhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa, ilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta salattuja huolia -- näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja, tuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä aikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä levollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai Holofzinin jälkeisenä päivänä.

-- Teidän majesteettinne, -- sanoi Rehnsköld, -- tsaari kulkee parhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän tietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa sotajoukon alakuloisena.

-- Se on hyvä, -- vastasi kuningas; -- sitä vaikeampi on hänen kahlata joen yli takaisin.

-- Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy kuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei enää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.

-- Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät turhia.

-- En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot parveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella valppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty. Valakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten puolelle.

-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!

-- Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit ladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta hansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee venäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä. Tsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän on hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova minkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.

-- Rehnsköld, -- meidän täytyy tapella!

-- Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme 50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta tappiolle joudumme.

-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!

-- Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy, että olemme tähän pulaan joutuneet.

-- Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte, kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen hartioille.

-- En minä -- vastasi sotamarsalkka ylpeästi -- en minä, vaan teidän majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon, minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä takaisinkin!

Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. -- Tämä kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.

-- Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, -- vastasi sotamarsalkka. Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on taisteleva niinkuin se aina on taistellut.

-- Oikein, Rehnsköld, oikein! -- sanoi kuningas jälleen leppyneenä. -- Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka ei koskaan. Huomenna taistelemme.

-- Teidän majesteettinne ... tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?

-- Huomenna.

-- Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.

-- Rehnsköld ... antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?

-- Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!

-- Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.

-- Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, -- mutisi sotamarsalkka itseksensä.

9. PULTAVAN LASKEVA AURINKO.

Nyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli ratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja kaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa. Nyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen välillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli vievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien eteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan vaikeneva. Holofzin ja Smolensk -- Pultava ja Borodino; tappio on kaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.

Lewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka saivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun päällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan; muuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön. Valmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan niinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen kohtalon.

Kun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa noin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja Poniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista. Näiden 20,000 miehen joukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin ratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka sitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti kreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan ratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin johdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa, kenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin komentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona, everstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan pataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7) Pohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana (kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti Wrangelin johdolla (kaatui). Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin rykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli yli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta tehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000 suomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000 miestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei jäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä ratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.

Illalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä kannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun kierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit heittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja levähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain huudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön hiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt kaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana yönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.

Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.

Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi. Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.

Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen jäähyväiset aamuhämärissä. -- Jos kaadun, -- sanoi Falkenberg, -- niin sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.

-- Ja jos minä kaadun, -- vastasi Bertelsköld, -- niin tervehdä sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin kirjoittamatta.

Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan, Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.

Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin, sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa. Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.

Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut, ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.

Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus, joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa. Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä. Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.

Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua, venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli. Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen. Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro." "Tämä näky" -- sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan -- "oli minulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea kertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta".

Kahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi Lewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000 miestä. -- "Me menimme", sanoo päällikkö, "kuin uhrit päät seinää vasten." -- Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran aukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja kiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä apunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin oikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt ratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa, rusentui, hajosi ja pakeni. -- "Minä asettauduin", sanoo hän, "miekka kädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä pidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja juoksivat kuitenkin minkä jaksoivat."

Sillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla sinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli sattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän malttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän sai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi hänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas Lewenhauptin. -- Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään, Lewenhaupt? -- Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta sivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston luo.

Kauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava karoliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien esimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan myöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana hyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson varustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta avuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen urhokkaita miehiään.

Myöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse suurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän oli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen sotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään velvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi uudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna, sittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain rivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää, haavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.

Vähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista sankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä. Rehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat muut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita, haavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000 miestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta se oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.

Helppo on arvata, mitä sitten seurasi -- surullinen paluuretki voitetun sotajoukon tähteiden kanssa. -- Kaksi päivää taistelun jälkeen, kesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi Kaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran rannalla, "sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin johtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan". -- Vihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena, raivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu _indocilis pati_, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan sotapäällikköjensä rukouksia, "että pelastaisi itsensä, voidakseen kerran Ruotsinmaan pelastaa". -- Vihdoin, myöhään illalla, kun venäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja Worskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n uskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli -- näin jättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu, että se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän kuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli, se oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea hallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon; sisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja maineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati itselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko sotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!

Jo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan kanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava kantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on se suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan "ruotsalaisten haudaksi".

Ja tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä jatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista urotöistä -- mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme lähempänä.

VÄLSKÄRIN KAHDEKSAS KERTOMUS.

PAKOLAINEN.

Kun seura taas kokoontui yliskamariin, huomattiin, että yksi sen jäsenistä ei ollut saapuvilla. Sallimus, joka toisinaan tekee oikein hauskaa pilaa inhimillisistä asioista, oli lähettänyt oppineelle koulumestarille, maisteri Svenoniukselle, ankaran pakotuksen oikeaan käsivarteen, jota jäsentä kaikkina aikoina on katsottu koulumestarille virantoimituksessa välttämättömän tarpeelliseksi. Svenonius, joka samoin kuin kaikki muutkin hänen ammattiveljensä piti patukkaa kaiken koulujärjestyksen varsinaisena ohjaajana, oli nyt ahkerassa työssä saadakseen vastahakoinen, patukkaa käyttävän käsivartensa entiseen voimakkaaseen kuntoon ja ilmoitti olevansa estetty välskärin iltaseuraan saapumasta.

Pikku Jonathan ja muut lapset olivat ristiriitaisten tunteiden vallassa. He eivät voineet salata riemuaan siitä, että pelättävän patukan täytyi pysyä toimetonna; mutta heidän iloaan karvastutti kuitenkin pelko siitä, että välskärin kertomukset nyt keskeytyisivät ja ettei aurinko enää nousisikaan Pultavan verisiä tantereita valaisemaan. Olipa heidän ilonsa sentähden odottamaton, kun välskäri eräänä iltana kenenkään pyytämättä ilmoitti, että lanka jälleen tulisi rullalta juoksemaan, ja että verinen vyyhti oli valmis kerittäväksi.

-- Minusta on hauskempi olla rankkasateessa kuin ensimmäisen ukonleimauksen painostavassa ilmassa, -- sanoi hän, -- ja minä olen oikein levoton päästäkseni pois Ukrainan aromailta. Vuosien 1700 ja 1709 välillä eläneille se aika tosin lienee ollut ylevän mielialan ja voitonriemun aikaa, mutta me, jotka tiedämme, mitä sitten seurasi, tunnemme ikäänkuin helteen sydäntämme ahdistavan ajatellessamme sitä varjoa, joka peitti voittojen loistoa. Parempi on siis seisoa hirvittävän todellisuuden keskellä kuin surumielin katsella riemujaan tuon tulevan onnettomuuden yön mustan harson läpi.

-- Ellei serkulla ole parempaa ja hupaisempaa kerrottavaa, on aivan yhdentekevää, jos aloitamme lopusta -- puuttui vanha isoäiti puheeseen, suorasukaisesti niinkuin hänen tapansa oli. -- Aikakirjoissa satakoon ja leimutkoon; mutta teidän kertomustenne kanssa ei sillä ole mitään tekemistä. Saatattehan taivaan nimessä antaa pahan ilman mennä menojaan ja puhua sitä seuranneesta päivänpaisteesta. Sanokaa meille siis suoraan ja muitta mutkitta: ystäväiseni, niin ja niin kävi Kaarle XII:n, hän kohosi ilmaan kuin aurinko ja putosi maahan kuin karvakinnas, tappeli kyllä paljon ja kuoli naimatonna; johonka serkku saattaa lisätä, että oli vahinko niin urhoollista miestä ja että hänen aikanaan vaski oli parempaa kuin hopea. Sitten saattaa serkku antaa nuoren Bertelsköldin mennä naimisiin ja pitää komeat häät Mainiemen linnassa, ja siten olemme, toivoakseni, onnellisesti päässeet ohi isonvihan melskeiden ja saamme kuulla hiukan lisää Ebba Bertelsköldistä, siitä kunnon ihmisestä, ja kuninkaan sormuksesta.

-- Enpä toivoisi, -- murahti kapteeni Svanholm, joka kyllä kunnioitti ja ihaili vanhaa isoäitiä, mutta samalla suuresti surkutteli hänen huonoa aistiaan; -- en kuitenkaan toivoisi, että veli Bäck niin helposti heittää luotaan Kaarle XII:n sotasäilän ja rupeaa hääpöydän sokerileivoksia rakentelemaan.

-- Sekä kuningas että Kustaa Bertelsköld ovat maanpaossa ja vankeudessa; meidän täytyy ensin saada heidät sieltä takaisin, -- kiiruhti Anna Sofia muistuttamaan, kun hän kapteenin viiksien tempauksista luuli aavistavansa myrskyilman tuloa.

-- Miehuus! -- huudahti kapteeni; -- se maksaa kelpo iskuja, se!

-- Löikö hän kaikki venäläiset kuoliaiksi? -- kysäisi pikku Jonathan.

-- Ei, -- vastasi välskäri. -- Sill'aikaa, kun venäläiset valloittivat hänen maitaan, peittosi Kaarle XII ystäviään turkkilaisia hengiltä. Se kuuluu suuren miehen eriskummallisuuksiin. Muuten saan sanoa serkulleni -- ja samassa kääntyi välskäri hiukan närkästyneenä isoäidin puoleen -- ettei kelläkään ihmisellä ole lupa olla aikansa eli aikansa tapausten ulkopuolella. Yhtä vähän saatan hankkia häitä Mainiemen linnaan isonvihan aikana kuin kellekään voisi pistää päähän hankkia tanssia huoneeseen, jonka kaikki neljä nurkkaa ovat ilmitulessa. Rauhallisina ja hiljaisina aikoina -- jos semmoista aikaa onkaan, joka sen nimen ansaitsee -- silloin ehkä käy laatuun, että yksi ja toinen ikäänkuin putoaa saranoiltaan ja menettelee tässä maailmassa oman päänsä mukaan. Mutta suurina ja myrskyisinä aikoina muuttuvat kaikki niiden mukaisiksi. Mitä korkeammalle tapausten aallot nousevat, sitä korkeammalla keinuu jokainen pieni pursi, jopa jokainen niiden päällä uiskenteleva lastukin, eikä lepoa ole ennenkuin synkässä syvyydessä. Ja suomalaisella aatelismiehellä, sotilaalla, Kaarle XII:n henkivartijalla ei olisi isonvihan aikana muuta ajattelemista kuin naimistaan! Eihän kuninkaalla itselläänkään ollut siihen aikaa, vaikka oli kysymys hänen suvulleen tulevasta kruunusta. Ei, serkkuseni, käydessämme istuttamaan ajantiedoista otettua siementä täytyy meidän laskea se semmoiseen maanlaatuun, joka soveltuu sen omalle luonteelle, ja antaa sen kasvaa omista juuristaan, paikkailematta sitä millään koristuksilla: Voinhan antaa koko siemenen olla sillänsä, niinkuin lukemattomat menneiden aikain siemenet ovat olleet hedelmälliseen maahan lankeamatta; mutta jos mieli sen kasvaa, täytyy sen kasvaa _itsestään_ eikä _minusta_. En voi aikakausia valaa uudelleen. Herra on ne kerran suuressa valimossaan semmoisiksi valanut.

-- No-no, -- sanoi vanha isoäiti leppeästi hymyillen niinkuin aina, -- ei saa serkkuni panna pahakseen, että minä, joka olen rauhaa rakastava ihminen, hiukan pelästyn tuota historian ankaraa ryöppyilmaa. Kertokaa te vain niinkuin asia vaatii; jos meno käy liian julmaksi, koetan pitää varani, että saan sukkani oikein kudotuksi, jottei toinen jalkaterä tule toista pitemmäksi. Täällä on kyllä kuuntelijoita, jotka ovat sotaan innostuneempia kuin minä. Näenpä jo serkku Svanholmin sotaisasta katsannosta, että suuria tappeluita on tulossa, ja johan näkyvät sekä Anna Sofia että Jonathan luulevan olevansa sakeimmassa kuulatuiskussa.

-- Kummi kulta, kertokaapa, kuinka hän peittosi turkkilaisia hengiltä, -- puuttui taas puheeseen erinomaisen sotaisa pikku Jonathan, joka heti kohta rohkaisi mielensä, kun kuuli, että hänetkin luettiin Kaarle XII:n ihailijain joukkoon.

-- Ei ukkoseni, -- vastasi välskäri, -- Siitä leikistä saat parempia tietoja Ruotsin historiasta. Meidän tulee varoa kuljeksimasta liian kauas maailmalle, voisimme silloin viipyä poissa yhtä kauan kuin kuningas Turkinmaalla, omaksi ja valtakuntansa suureksi vahingoksi. Siitä on jo kauan, kun viimeksi olimme Suomessa, ja meidän on nyt katsottava, kuinka tämä maa kantaa raskasta osaansa Kaarle XII:n voitoissa ja vaurioissa.

-- Mikä on siis kahdeksannen kertomuksen nimi?

-- _Pakolainen_. Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka paeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni naapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen tyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä. Myrsky pyyhkäisi mukaansa kaikki, mitä sen tielle sattui: vei ahneelta hänen raha-arkkunsa ja köyhältä hänen viimeisen äyrinsä, puhalsi satamista rauhalliset laivaliput ja maasta siemenet, hevosen valjailta, härän laitumelta, miehen aurankurjesta, lesken viimeisen pojan, maan leivän ja ytimen, jopa toivonkin kansan sydämestä. Aika, joka nyt eteemme avautuu, on mullistusten aika, jolloin voitonhuudot muuttuivat voihkinaksi, ja jolloin taisteltiin hurjia taisteluita hyljätyn ja poljetun maan tähteistä. Sillä hän, jonka lähinnä Jumalaa olisi pitänyt suojella rajaa ja säilyttää sille viljelyksen hedelmiä, joita niin monet vuosisadat vaivalloisesti, jopa sanomattomalla kieltäymykselläkin olivat erämailta vallanneet -- hän jatkoi loitolla uskottomain maassa tuota vaarallista, vieraista kruunuista käymäänsä peliä: -- hän, jonka paljas nimikin oli enemmän kuin sotajoukko ja jonka pieninkin, nyt hyödytön voitto olisi pelastanut Suomen häviöön joutumasta, hän kurotti vielä maanpaossakin päänsä yli Euroopan ja yli maailman kuullakseen maineen tuhatkielistä sorinaa, joka kertoeli hänen nimeänsä, kuullakseen osmanien sotahuudon hälinää, joka oli päästävä hänet hänen onnensa pilauksesta. Järkähtämätönnä uskossaan totuuden ja oikeuden voittoon ei hän havainnut, kuinka tutkimaton sallimus uursi hänen valtansa perustuksia ja irroitti kiven toisensa perästä hänen edeltäjiensä jättiläisrakennuksesta. Maakuntia, linnoja, sotajoukkoja sortui toinen toisensa perästä väkivaltaan ja vereen, Ruotsi hajosi, Suomi nääntyi ja kaikki horjui hänen allansa, mutta hän seisoi pystyssä, yksinään, lannistumatonna, kyeten kaikkeen muuhun, mutta ei taipumaan epävakaisen inhimillisen onnen alle; voittaen kaiken, mitä historia tietää kertoa sankariavuista, mutta kuitenkin ollen pienintäkin pienempi siinä, ettei osannut unhottaa ja antaa anteeksi -- suurempi kuin kukaan muu kaikesta kieltäytyessään, mutta kuitenkin kykenemätön itseänsä kieltämään!

1. YLIOPPILAAT LÄHTEVÄT SOTAAN.

Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään pommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen suulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin Turun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli maassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina 20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko joukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen tuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita, virkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä käsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa kohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä ymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen sotaväkeä varten.

Toiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. -- Mitä tämä on? -- huusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista, -- pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo ennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja päällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!

-- Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, -- virkkoi eräs toinen. -- Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä päästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.

-- Etkö häpeä, härkäsaksa! -- huusi eräs paksu varusmestari, joka kyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. -- Tässä on mies, jolla on komissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin mukista, kyllä minä hänet muokkaan!

-- Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! -- huusivat taas toiset äänet. -- Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he aikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että kruunua!

-- Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat, kyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun koko maan onni on meidän miekankärjessämme! -- kiljui varusmestari vihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle pujahtamaan.

-- Kyllä vain, kurkussanne on maan onni, eikä miekkanne kärjessä, -- vastailtiin väkijoukosta. -- Liisteröikää tuo hätähousu mastoon kiinni! Kastakaa häntä joessa! Mäikyttäkää! Poukuttakaa häntä! Pärpättää he kyllä osaavat, mutta annapas ryssien tulla, niin saamme nähdä, kuinka pötkivät käpälämäkeen.

Ajat olivat niin levottomat, mielet niin riitaisat, että pieninkin kipinä voi sytyttää kaikki ilmituleen, ja niin oli tämäkin tora melskeeksi ja väkivallaksi yltymäisillään, kun kaikeksi onneksi joukon huomio kääntyi toisaalle. Kiivaimmat kiljujat aikoivat jo rynnätä pommerilaisen laivan kannelle, ajaakseen lihavan varusmestarin tuhannen tuuteriin, kun samassa siihen aikaan niin harvinaiset miesäänisen laulun sävelet saattoivat heidät seisahtumaan ja kuuntelemaan, mitähän tuokin merkitsisi. Kohta nähtiinkin lukuisa joukko ylioppilaita järjestyneinä rivistöön marssivan esille siitä osasta kaupunkia, joka vanhastaan on tunnettu Ryssänmäen nimellä; nimi lienee saanut alkunsa -- jos saa uskoa oppinutta Taneli Jusleniusta -- siitä, että moskovalaiset juuri tuolle paikalle olivat asettaneet leirinsä, kun v. 1318 hävittivät kaupungin. Tämän nuoren joukon miesluku lienee noussut vähän yli kahdensadan, vaikka sen rivit eivät suinkaan olleet niin suorat ja niin hyvin järjestetyt, että niistä olisi käynyt heidän lukumääräänsä yhtä tarkalleen arvaaminen kuin sen voi arvata säännöllistä sotajoukkoa lukiessaan. Puuttui myöskin tuo yhdenmukainen ulkonainen käytös, jota etenkin nykyaikana on totuttu näkemään yhteisessä univormussa ja säntillisissä liikkeissä; sillä enin osa näistä tuota pikaa haalituista sotureista oli aivan ujostelematta puettu samaan harmaaseen tai siniseen sarkatakkiin, minkä pitäjän räätäli kotiseudulla oli heille valmistanut, ja ainoastaan harvat heistä olivat keltaisilla hihansuilla ja samanvärisillä nahkavöillä koettaneet hiukan mukailla maailmanmainiota ja kuuluisaa karoliinilaista univormua. Ryhtiä vastaan olisi niin ikään varsinaisella soturilla ollut paljonkin muistuttamista, sillä monen niska oli ennen aikaansa köyristynyt latinan kieliopin raskaan painon alla; mutta sitävastoin nähtiin rotevia ja jänteviä vartaloita ja voimakkaita jäseniä, jommoisia tuskin missään nuorukaisjoukossa tähän aikaan nähtäneen. Moni leuka oli siihen aikaan parroittunut jo ennen kouluun tuloa, ja joskaan neljän- ja viidentoista vuoden vanhat ylioppilaat silloin -- ja niinhän nytkin on asianlaita -- eivät olleet niin aivan harvinaisia Suomen yliopistossa, niin oli kuitenkin enin osa heistä ehtinyt kolmen- ja neljänkymmenen vuoden vakavaan ikään, kun nyt hankkiutuivat vaihtamaan kirjaa miekkaan. Kun vielä ottaa huomioon, että noita kaikkein nuorimpia, joita vanhemmat toverit pitivät ankarassa kurissa eivätkä kohdelleet paljon paremmin kuin juoksupoikia, ei katsottu kelvollisiksi ottamaan osaa sotaharjoituksiin, niin voi arvata, ettei ankarinkaan tarkastaja olisi löytänyt montakaan poistettavaa tästä joukosta, joka nyt samosi pitkin Turun katuja.

Ylioppilaat lauloivat -- ja milloin eivät ylioppilaat laula riemujaan ja ihastustaan! Taidokkaasti harjoitettua ei heidän laulunsa tosin ollut eikä kyennyt vetämään vertoja nykyajan neliääniselle laululle, mutta voimakas ja uskollinen henki kaikui kuitenkin näistä sävelistä. Laulettiin Dahlstjernan tunnettua laulua herra Pietarista, joka tavoitteli pyytääkseen Narvan uljasta ja ihanaa impeä, ja Kaarle-kuninkaasta, joka piti hänestä huolta.

"Nyt parku kuului etähältä metsist' itämaan: Voi meitä, tuli miesten tuhonpäivät! Ken käy nyt aurankurkeen, ken käyttää karhiaan? Ja herrammekin kaikki vangiks' jäivät! Sen kuulleet ootte kai, että Kaarle piti Narvasta huolen..."

Eräs tavattoman pitkä ja harteva merimiespukuinen mies oli vast'ikään astunut maalle pommerilaisesta kaljaasista ja kääntyi nyt lähimmän miehen, erään nokisen sepän puoleen kysyen, mitä tämä sotainen meteli merkitsi ja oliko vihollinen jo maassa, koska yksin ylioppilaatkin näkyivät tarttuvan aseihin sotaan lähteäkseen.

-- Mitäkö merkitsee? -- vastasi seppä. -- Sitäpä tietenkin, että neljä viikkoa umpeensa olen nyt yötä ja päivää takonut kiväärinputkia ja miekkoja, puhumattakaan jalustimista, hevosenkengistä ja muista semmoisista, joiden tähden ei olisi ollut aikaa korjata ainoatakaan lukkoa, vaikka itse rikas herra Wargelin olisi tullut sitä raha-arkkuunsa teettämään. Ylioppilaatko? Saakeli soikoon, he ovat nyt jo kahdeksan vuotta miekkoja heilutelleet ja äkseeranneet kuin sotamiehet, vaikka täällä on ollutkin rauhallista välimmiten. Mutta nyt on venäläinen Viipurin edustalla, ja pääsiäisyönä tuli käsky maaherra Palmenbergilta, että kaikkien ylioppilaiden pitää käydä pyssyyn käsiksi ja marssia nostoväen kanssa. Tuhannen tulikekäle! Se tarttui kuin tuli tappuroihin. Professorit kinaavat vastaan minkä voivat, sillä kreikka ja latina ovat joutuneet huonoon huutoon Turussa, ja kirjain ääreen jääpi vain köyryselkiä ja rampoja. Mutta sotaan ylioppilaat tahtovat, niin että savu suitsee. Niissä peijakkaan pojissa on ruutia. Tappelin heidän kanssansa seitsemän vuotta, parina kolmena iltana viikossa, siihen aikaan, kun olin kisällinä, ja monella voi-mahalla on vielä nytkin kuhmuja päässään minun moukarini jäljeltä; mutta mestariksi tultuani pidän aina heidän puoltansa. Katsokaapa vain noita kirkkaita musketteja; ne ovat kaikki minun pajastani -- suoria ja kirkkaita kuin auringon säteet! Ja puolet niistä ovat he saaneet velaksi.

-- Kuka on tuo, tuolla kadunkulmassa seisova kunnianarvoisa, pitkään kauhtanaan ja tuuheaan tekotukkaan puettu mies, joka näyttää niin karsain silmin katselevan ylioppilaiden marssia?

-- Se on professori Tammelin, yliopiston rehtori. Se arvon mies on pahemmassa pinteessä kuin kolmituumainen naula kaksileiviskäisen moukarin alla. Piispa on Tukholmassa, ja koko kaupunki on sekaisin. Pääsiäisyönä ammuttiin kolme luotia asessori Gyllenkrokin kamariin hänen saunassa ollessaan. Tiesi lempo, ovatko ylioppilaat olleet semmoisissa vehkeissä osallisina, mutta sen kyllä tiedän, että heidän putkassaan on parin viikon kuluessa ollut enemmän väkeä kuin luentosaleissa ja että kaksi uutta munalukkoa on minun täytynyt tehdä sen oveen. Älkää tehkö niistä kovin lujia, Vasara-Jaakko, sanoivat ylioppilaat; ymmärrättehän hyvinkin, että ennemmin tappelemme Kaarle-kuninkaan puolesta kuin pyydystelemme hämähäkkejä putkassa. En tiedä muusta kuin virastani, vastasin minä; mutta jos teillä olisi Kaarle-kuninkaan kourat, kyllä lukkojen kanssa toimeen tulisitte. Uskokaa minua, ne hiiden veitikat tekivät työtä käskettyä ja eräänä aamuna he olivat murtaneet uudet lukkoni rikki. Mutta sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konspiratoriumi...

-- Konsistoriumi, -- oikaisi merimies.

-- Olkoon menneeksi! Sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konsistoriumi vankan rautateljen oven eteen, ja siitä päivin istuvat linnut siivosti häkissään. Mutta nuo toiset kiljuvat sitä pahemmin ja kokoontuvat joka päivä Ryssänmäelle äkseeraamaan. Kuulkaapa vain! Nyt he seisattuvat neuvottelemaan joistakin uusista vehkeistä. Panenpa alasimeni veikkaan kaatunutta savutorvea vastaan, etteivät he nyt puno viisaita päitään tuumiakseen tutkintoasioita. Saas nähdä -- kuulkaapa vain! Nyt saa kopin vartija, vanha Tuuli tekemistä.

Laulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle. Heidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä äänekkäämpiä huutoja: -- karsserille! karsserille! -- Ja kohta oli koko joukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn puutteessa seurasi heitä.

Turun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä satakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä korkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä tuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston välillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli olla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne ylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet paikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi uskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi, yliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että suurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. -- Vangit ulos! -- huusivat he. -- Karsseri auki! Peldanus ulos! Miltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta!

Vahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut sotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut tottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä aukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä, portin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja kysyi äreällä äänellä, "mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?" Pari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto "vangit ulos!" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen nimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan ryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa kunnossa.

Ylioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat, että heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin tunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja viisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään isosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta vapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä mieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä, mistä muuten voisi olla pahat seuraukset.

Ennenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa äkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa läheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat piispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven ajan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa kurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan uhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut horjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja hyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla silmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan avata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen rajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta polvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia kohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori huomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut, ja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä päällysmiehellä oli heille sanomista.

Rehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen ulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja se itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli jumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison keskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja puhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä oppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä asioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei ympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville yliopiston sisällisistä riidoista. -- Mitä tämä melunne tarkoittaa? -- sanoi hän. -- Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä siihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa ja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille osoittamaan?

Gabriel Peldan,[14] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa istui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa edessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla latinankielellä kuin oppinut professorikin. -- Teidän jaloutenne, -- sanoi hän, -- tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän ja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman päällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on kuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava vihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki tulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla halulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme kuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt ovat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat, joiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä, asettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman halumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin sotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän tarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu karsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden olemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne käskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan vangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin mahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen majesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,

-- Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, -- vastasi rehtori, -- ei sovi oikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä juuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen rauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti, jos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä, kun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden avulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua maaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella sitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston sääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi: _Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint conditionis_[15]

-- Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat sanat: _nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur_[16] vastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen akateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista kieltä.

Hieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut, mutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn. -- Konsistoriumi, -- jatkoi hän, -- on tarkoin punninnut sen suuren vaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka on kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta huolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten pitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden ovat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä sotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on ehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta, ja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka malttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita toimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja tietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain kaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta opin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut pysykööt rauhallisesti alallaan _in literis et artibus_.[17] Nuoret miehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia huomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa teidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi toverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te noudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette joukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut, ja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.

Näin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon neuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma, että vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan edestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa mahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He olivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään -- ei koreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he tunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen aikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan. Sentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro heidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa, että heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista vastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin oli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen kanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan, piispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan suomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului heti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen vangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin käskyihin.

-- Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin jokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä edessä, -- sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia aavistaen.

-- Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan -- ja minä -- ja minä -- ja minä, -- huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä haavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden kahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja jumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut "opin harjoituksiin vähemmin halullinen" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin sopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi viimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti kohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan ääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat arpalippunsa jalkoihinsa.

Kun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken puhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.

-- Simon Bång olkoon korpraalimme! -- huusivat useimmat äänet, ja Simon Bång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta rauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon hartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän ilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla, että joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.

-- Joutavia! -- sanoivat muutamat. -- Joka yksinään on ajanut yksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään hajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.

-- En peruuta sanojani, -- vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu voimastaan kuin itsepäisyydestään.

-- Bång on oikeassa, -- sanoi Peldan. -- Mutta kenenkä valitsemme? Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.

-- Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin, joka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi rupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan, -- kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat kääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen vaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin pommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän jättiläisen olkapäiden tasalle.

Kysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.

-- Köyhä karoliini, niinkuin jo olen sanonut, ja nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld.

-- Oletteko kreivi Bertelsköld, henkivartijarakuunoita -- kuninkaan seuralaisia -- hän, joka on taistellut niin urhoollisesti kaikissa kuninkaan voitoissa -- hän, joka haavoittui Pultavan luona ja joutui Dnieperin luona vangiksi? -- kysyivät useat äänet yhtä haavaa, ihmetellen ja kunnioittavasti, mistä voi nähdä, että urhoollisen kreivin sankariteot tunnettiin hänen isänmaassaankin.

-- Sama mies olen ja minulla on ollut kunnia olla läsnä kuninkaallisen majesteetin voitoissa, vaikka miekkani niissä ei ole toimittanut sen enempää kuin halvimman sotamiehenkään, -- vastasi Bertelsköld. -- Elämäni vaiheet sen jälkeen on pian kerrottu. Olin kahdeksan kuukautta vankina, karkasin sitten Puolaan ja Saksaan, ja minun onnistui viimein Pommerin kautta päästä tänne Turkuun, tarjoamaan jälleen vähäistä apuani isänmaalleni.

-- Hurraa! Hurraa! Bertelsköld olkoon kapteenimme! Eläköön kuningas! Eläköön Bertelsköld! -- riemuitsivat ylioppilaat.

-- Nyt se käy niinkuin tanssi! Me ajamme moskovalaiset kotiinsa suureen Novgorodiin! -- huudettiin.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Bertelsköld, ja hänen kaunis miehekäs äänensä kuulosti hiukan surunvoittoiselta, -- oli aika, jolloin minäkin ryntäsin eteenpäin yhtä voitonvarmana kuin kaikki muutkin. Monet tuhannet miehistämme ovat kuolleet tai vankina -- voitonseppelemme on lakastunut, vaikka väkemme vertaista ei ole ollut toista -- kaikesta tästä olen sittemmin oppinut sen, ettei saa halveksia vihollista, joka on oppinut sotataidon meiltä itseltämme ja joka aina voi asettaa tuhansien voiman yksityisen urhoutta vastaan. Nähdessäni vast'ikään sen iloisen rohkeuden, jolla kaikki ylioppilaat kilvan pyrkivät kuninkaan ja maan puolesta sotimaan, sanoin itsekseni: Vielä saatamme toivoa, saatammepa totta tosiaan vielä voittaakin, sillä tuommoisia olemme kaikki! Emme tiedä, mitä pelko on. Mutta me tarvitsemme viisautta voittaaksemme. Ei mitään ylimielisyyttä, hyvät herrat. Meillä on edessämme vihollinen, josta voi tulla vaarallinen, jos arvaisimme hänet halvemmaksi kuin mitä hän on. Minä otan tarjouksenne vastaan, minä rupean kapteeniksenne ja johdan teitä niin kauan kuin muilta toimiltani saatan, ja niinkuin minä vannon nyt teille rehellisen, viimeiseen veripisaraani asti kestävän toveruuden valan, niin tulee teidänkin vannoa minulle sotilaan kuuliaisuus.

-- Sen vannomme! Ole vain johtajamme! Vie meidät paikalla vihollista vastaan!

-- Jos se on mahdollista, lähdemme jo huomispäivänä. Jumala suokoon meille onnea, hyvät herrat, että jotakin saisimme aikaan köyhän maamme hyväksi. Ainakin tiedämme sen puolesta taistella ja sen puolesta kuolla. Eläköön Kaarle-kuningas!

-- Eläköön Kaarle-kuningas! Aseihin! Aseihin!

2. ISONVIHAN KLINGSPOR.

Jo kauan oli itäinen taivas ollut synkässä pilvessä, ja myrskyilma uhkasi. Niinkuin purjehtija kaukaisella ulapalla vähitellen näkee veden mustenevan ukonpilven noustessa taivaanrannalta, ja levottomana kääntää silmänsä ja korvansa sinnepäin, ollakseen varuillaan vaaraa vastaan, samoin oli Suomi jo kymmenen vuotta silmin tähystellyt, korvin kuunnellut pitääkseen itäisistä ajanmerkeistä vaarin. Salamoita välähteli alinomaa noista synkistä pilvistä; mutta ne olivat vielä loitolla, ja niiden jyrähdyksiä heikensi niiden etäisyys. Vielä toivottiin rajuilman ohitse kohahtavan, kun äkisti Pultavan nimi hirvittävän ukkosen pamauksen tavoin vieri idästä länteen, ennustaen uhkaa ja vaaraa. Siitä hetkestä alkaen oli turvallisuus kadonnut tältä puolen Pohjanlahden. Joka illalla meni levolle, kysyi Jumalalta, mikä aurinko mahtanee huomenna paistaa, ja kuunteli yön pimeydessä jokaista outoa ääntä metsänrannasta tai järven selältä. Joka meni töihinsä kedolle, teroitti kotiin jääviä lapsia rientämään sanaa tuomaan, jos jotakin kummallista kuuluisi naapuristosta, ja joka lähti matkalle, puhutteli ennen lähtöään naapureita, että nämä tarkoin katsoisivat hänen taloaan, jos jotakin tapahtuisi. Vanha metsästäjä koetteli joka ilta pyssynsä hanaa; äiti kiitti joka aamu Jumalaa, että hänen pienoisensa vielä olivat tallella; poikalapset olivat sotasilla; tytärten rukinpyörät herkesivät surisemasta, kun joku vieras näkyi ovessa, ja talon koira alkoi ulvoa kuultuaan pyssynlaukauksen läheisestä metsästä. Kun joku matkustaja tuli, sateli hänelle kysymyksiä, ja jo hänen katsannostaan koetettiin arvata, oliko vihollinen jo käynyt rajan yli. Ihmiset, jotka pitivät huolta huomisesta, kylvivät naurismaita erämaihin hätäajan varalle. Toiset muurauttivat salaisia kellareita omaisuuttaan tallettaakseen, ja moni lähetti jo aikaisin hopeansa Ruotsiin. Kaupungit harjoittivat jäljellä olevia nuorukaisiaan aseita käyttämään ja asettivat vartijoita teiden varsiin, saadakseen aikanaan tiedon, jos jotakin outoa kuuluisi. Kansaa kokoontui joka sunnuntai lukuisammin kuin koskaan ennen kirkolle, saadakseen tietoja sodasta, ja kesken sotarukouksen tapahtui monesti, että kaikki syöksähtivät ulos, kun jokin huuto kuului tieltä tahi aisakellon ääni häiritsevästi kaikui tuolta puolen järven. Näinä aikoina oli kivääri suurempiarvoinen kuin hopeinen taskukello, ruostunut miekka oli parempi kuin paras aura, ja lähinnä Jumalaa oli Kaarle-kuningas ensimmäinen ja viimeinen sana, ensimmäinen ja viimeinen toivo, jonka luultiin voivan torjua uhkaavan vaaran.

Seitsemäntenätoista sadantena ja kymmenentenä Kristuksen syntymän jälkeisenä vuotena puhkesi myrsky pauhaamaan. Aluksi se pyyhkäisi pois vain Suomen itäiset linnat, heikkeni sitten vähäksi aikaa, mutta puhkesi ennen pitkää uudelleen tuhotakseen maan eteläisen osan ja sitten, vastustamatonna kuin sallimus, temmatakseen mukaansa koko sisemmän ja pohjoisen osan tätä avaraa maata. Luonto ja ihmiset näyttivät liittoutuneen yhteen sen etenemistä auttamaan, ja kun se viimeinkin asettui, olivat sen aallot iäksi päiväksi huuhtoneet pois kaakkoisen osan Suomen nientä.

Tuskin oli pikaviesti tuonut tsaari Pietarille tiedon Maunu Stenbockin, Helsingborgin luona saavuttamasta voitosta, kun tsaari jo aavisti, että Stenbock voisi uudistaa Kaarle X:n ja Kaarle XII:n vaarallisen yrityksen, menemällä salmen yli Seelantiin pakottamaan Tanskaa rauhantekoon. Tämän hän tahtoi estää ja päätti tavallisella tarmollaan antaa Ruotsille muuta ajattelemista. Hänellä oli ilmankin vanha velka-asia vuodelta 1706 Viipurin kanssa selvittämättä, ja hän antoi sentähden heti kohta Retusaarelle kerättyjen sotajoukkojensa marssia jäätä myöten Suomeen. Helmikuun 22. päivänä 1710 tulivat nämä joukot Vehkalahden kautta Viipurin tienoille, mutta jatkoivat marssiaan ja asettivat leirinsä Hietalaan ja Airontaipaleeseen, kolmen penikulman päähän kaupungista, vallituksen avulla katkaistakseen viipurilaisilta kaiken yhteyden sisämaan kanssa. Venäläisten voima oli noin 18,000 miestä ja 15 kanuunaa, ja heitä johtivat Apraksin, Bruce ja Birckholz; sotamiehet asuivat lumesta luoduissa kojuissa ja kärsivät paljon kovan pakkasen kourissa. Kenraali Lybecker oli neuvoskunnan käskystä peräytynyt Viipurista. Häntä lähinnä korkein päällikkö oli eversti Sakarias Aminoff, iäkäs sotavanhus, joka tuskin voi vuoteeltaan nousta, jonka tähden urhoollinen eversti Maunu Stjernstråle valittiin linnan päälliköksi. Hän oli oikea urho Kaarle XII:n tapaan, kyvykäs ja tarmokas, ja kun hänellä oli linnassa 4,000 urhoollista miestä ja hyvät varastot, ei kukaan epäillyt hänen voivan vastustaa vihollista ainakin niin kauan, kunnes Lybecker ehtisi apuun.

Koko Suomen, koko Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden silmät olivat nyt Viipuriin ja Lybeckeriin luodut. Ruotsi oli jo sitä ennen menettänyt Pähkinälinnan, Narvan ja Nevanlinnan; Viipuri oli nyt valtakunnan itäisen rajan ja Suomen viimeinen vankka avain. Etupäässä Lybeckeristä riippui pelastus. Saamme pian nähdä, kuinka hän käsitti tämän asemansa tärkeyden.

Pommitus alkoi, linnantornin huippu ammuttiin alas ja kaupunki syttyi kolme kertaa tuleen, mutta joka kerta sammutti linnanväki liekit. Huhtikuussa, kun meri oli jäistä puhdistunut, asettui vahva venäläinen laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla Viipurin ulkopuolelle, tukki sataman suun upottimilla ja toi lukuisia lisäjoukkoja piirittäjien avuksi. Tsaari itse tuli kohta sen jälkeen järeän tykistön kanssa, ja Venäjän yhdistetyn armeijan miesluku nousi nyt 23,000:een; sitäpaitsi sillä oli 80 kanuunaa ja 26 mörssäriä. Yötä ja päivää satoi pommeja ja tulisia kuulia onnettomaan kaupunkiin. Stjernstråle vastasi tervehdyksiin parhaan kykynsä mukaan. Hietalan luona, toisella puolen Kivisiltaa, on kivi, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Kasakankiveksi. Tälle kivelle kerrotaan tsaarin nousseen kaupunkia tarkastelemaan ja ryntäyssuunnitelmiaan tekemään. Linnanväki havaitsi sen eräänä päivänä ja tähtäsi kanuunan kiveä kohti. Mutta lähellä oleva kasakka huomasi vaaran, sai vaivoin tsaarin astumaan alas ja kävi itse hänen sijaansa. Tuskin oli se tapahtunut, kun kuula jo tulla suhahti linnasta ja vei kasakalta pään. Mutta tsaari ei viipynyt kauan täällä, vaan palasi Pietariin, annettuaan ankaran käskyn valloittaa Viipuri, maksoi mitä maksoi.

Puolustajat vuosivat verta, varat vähenivät. Lybecker oli kohta ahdistetun kaupungin ainoa toivo. Hänen joukkonsa varassa, jonka apuna oli nostoväkeä koko maasta, oli nyt Suomen avain.

Ja kuka oli tämä Lybecker, jota kaikkien silmät vartioitsivat? Hän oli yksi niitä, jotka, jos olisivat pysyneet syrjäisemmässä asemassa, eivät olisi parempia eivätkä pahempia kuin useimmat muutkaan kuolevaiset, mutta joiden huono maine historian lehdillä on kallis korvaus siitä ylhäisestä sijasta, jolle sallimus heidät asetti heidän omaksi turmiokseen ja kansojen onnettomuudeksi.

Kenraaliluutnantti parooni Yrjö Lybecker oli urhoollisena ja onnen auttamana sissipäällikkönä saavuttanut kuninkaansa suosion, mutta oli korkeampaan päällikkyyteen perin kykenemätön. Vielä vähemmän hän kykeni näin vaarallisena aikana pitämään vaipuvaa Suomea pystyssä ja yhdistämään sen viimeisiä urhoollisia voimia viisaaksi, pontevaksi puolustukseksi. Ihmisenä hän pilasi maineensa sillä kurjalla ahneudella, joka aina harrastaa omia pieniä mielitekoja silloinkin, kun ajan vaarat enemmän kuin milloinkaan ovat suurten aatteiden tarpeessa. Sotapäällikkönä hän oli osoittanut perinpohjaisen kykenemättömyytensä kuuluisalla, v. 1708 Inkerinmaahan tehdyllä retkellä. Tällä retkellä hän olisi näet 14,000:n miehen avulla voinut muuttaa pohjoismaiden kohtalot hävittämällä Pietarin uuden kaupungin, mutta hän antoi Apraksinin säikäyttää itsensä kavalalla kirjeellä, joka keinoteltiin hänen käsiinsä ja jossa uhattiin 40,000:n venäläisen avulla estää hänet merenrantaan palaamasta. Ei ikinä ole loistavampaa sotatekoa kurjemmin pilattu, ei koskaan ole häpeällisempää pakoretkeä tehty. Niin päätön oli hänen paluunsa luulotellun ja näkymättömän vihollisen tieltä, että, paitsi muiden sotatarpeiden tuhoa, 6,000 hevosta ammuttiin tai vuojustettiin jotta Lybecker sitä pikemmin pääsisi yhtymään Ruotsin laivastoon, jota Anckarstjerna komensi.

Ei ole siis ihme, että hänen nimensä jo 1710 oli Suomessa huonossa maineessa. Hänen myöhempi, onneton elämänuransa teki tämän nimen vielä vihattavammaksi. Totta kyllä on, että hänen sotavoimansa olivat riittämättömät ja varastot huonot, mutta eipä vihollinenkaan, ensi kertaa maahan hyökätessään, ollut paremmin varustettu. Lybecker löi laimin tilaisuuden käydä heti maaliskuussa taudeista ja vilusta heikontuneen venäläisen sotajoukon kimppuun ja vetäytyi sen sijaan takaisin, saman mielettömän pelon valtaamana, mikä ajoi hänet pois Inkerinmaasta, ja vihollinen sai siten aikaa vahvistaa voimiaan, kunnes taistelun toiveet päivä päivältä kävivät yhä epätasaisemmiksi ja Viipurin kukistuminen joka hetki yhä välttämättömämmäksi.

Eräänä kauniina iltapäivänä kesäkuun alussa istui kenraali pääkortteerissaan Keltissä, tarkastellen sotarahaston tilejä, jotka, niinkuin tavallista oli, osoittivat paljon enemmän maksamattomia laskuja ja palkkoja kuin rahavaroja. Helle vähin haittasi urhoollista kenraalia; hän oli siirtänyt tekotukkansa syrjään, nuuskarasia oli vankalla tammipöydällä hänen vieressään, ja tuon tuostakin hän siemaisi uusia voimia kirnupiimäastiasta, jonka sisällys oli siellä täällä jättänyt selvästi näkyviä jälkiä pöydälle levitettyihin tilikirjoihin. Siitä hyväntahtoisesta hymystä päättäen, joka silloin tällöin väreili tämän korkeata luottamusta nauttivan miehen ohuilla huulilla, hän näytti tässä työssä olevan oikealla alallaan -- ollen siinäkin kohden kuuluisan sotamarsalkka Klingsporin esikuva, hänen, jonka Suomen kova onni sata vuotta myöhemmin asetti samalla menestyksellä samaa menettelytapaa uudistamaan -- kaksi Fabiusta, jotka kumpikin _cunctando restituit rem_ -- vihollisen erinomaiseksi mielihyväksi.

-- Mitäs nyt, Rydholm, sanoi hän sotakamreerille, joka tarpeellisen välimatkan päässä odotti tarkastuksen tulosta; -- 134 talaria saappaisiin uusmaalaisille? Ja talari joka parista? Ne pieksusuutarit olisi hirtettävä...

-- Miehistö on useita viikkoja käynyt avojaloin, teidän ylhäisyytenne...

-- Ja yhtä hyvin he pyrkivät vihollista vastaan marssimaan! Kylläpä kruunua nyljetään! Sarkaa hämäläisille? Jos heidän vaimonsa ja tyttärensä ovat niin tuiki laiskoja, etteivät voi kutoa vaatteita miesväelleen, niin menkööt miehet tuhannen kattilaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, he ovat jo kauan käyneet ryysyissä.

-- Ja yhtä hyvin tahtovat tapella! Selkäänsä pitäisi heidän saada... Mitä tämä on? Sata tynnyriä rukiita Hämeenlinnaan hankittava? Oletteko hullu?

-- Pohjanmaan nostoväki on tulossa, eikä ole leivänpalaakaan heitä varten varalla.

-- Jos neuvoskunta on lähettänyt roistoväkeä niskoillemme, niin pitäköön itse huolen heidän ravinnostaan. Pyyhkikää pois, se ei koske minua... Herra, te olette vastoin suoraa käskyäni antanut maksuja suorittaessanne tukaatin käydä 14 talarista.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- änkytti sotakamreeri...

-- Ei vähemmästä kuin 15 talarista, mies! 15 talarista ja 1 äyristä, ei hituistakaan sen alle. Piru teidät perii, herra, jos annatte käydä 15 talaria vähemmästä; saatte itse maksaa eron.

Sotakamreeri aikoi sanoa jotakin. -- Teidän ylhäisyytenne ei kenties tiedä, mitä häjyt kielet sanovat rahanvaihetuksista...

-- Vai niin? Mukistaanko? Puhukaa suunne puhtaaksi, herra; mitä ne sanovat? Kai ne ovat taas olleet kieltään pieksämässä, nuo kielikellot, joilla ei ole enemmän ymmärrystä eikä häpyä kuin vanhalla hevoskaakilla! Mitä ne roistot sanovat rahanvaihetuksista?

-- He sanovat ... pyydän, ettei teidän ylhäisyytenne pahastuisi...

-- No? Otan kai lahjoja venäläisiltä?

-- Sitä eivät julkea edes pahimmatkaan panettelijat sanoa teidän ylhäisyydestänne.

-- No? Puhukaa suunne puhtaaksi tai suorikaa tiehenne!

-- Sanotaan teidän ylhäisyytenne ottavan kruunun tukaatteja vastaan 13 talarista, mutta maksunsuorituksissa käyttävän niitä 15:sta.

-- Loruja, puhukoot mitä tahtovat. Minä, perhana vieköön, opetan heitä jaarittelemaan, jahka kuningas tulee!

-- Sentähden ajattelin, että jos annettaisiin tukaatin käydä 14:sta; niin parjaajain suut tukkeutuisivat.

-- Viidestätoista, sanon minä, viidestätoista talarista ja 2 äyristä, sillä kultaraha katoaa yhä enemmän liikkeestä. Jos kuningas saa elää muutamia vuosia vielä, Rydholm, niin tukaattia ei saada kahdellakymmenelläkään talarilla. Leimaus! Ja minunko pitäisi tulla kerjäläiseksi teidän vaihetustenne tähden. Siinä olisi kiitos siitä, että kulutan saappaitani tässä rämeisessä syrjämaassa -- siitä, että komennan renkejä ja lurjuksia, jotka eivät muuta ymmärrä kuin juoda palkkansa oluena ja paloviinana. Minun pitäisi mukamas ulottua joka paikkaan. Muutamilla sadoilla talareilla, jotka hätäisesti on minua varten kokoon haalittu, pitää minun ruokkia kaikkia noita juoppolalleja rieskaleivällä ja makkaralla, laittaa makasiinit sinne, missä ei ole mitään niihin panemista, ommella univormut kaikille housuttomille pirttikarhuille ja karkoittaa venäläiset pivollisella rekryyttejä, jotka ovat tyhmiä kuin härät -- jotka, kohdatessaan minut, tekevät kunniaa neljänneksen tunnin päästä siitä kuin olen heidät sivuuttanut.

Vahdissa oleva aliupseeri ilmoitti nyt, että eräs upseeri, joka sanoi olevansa kreivi Bertelsköld, anoi päästä hänen ylhäisyytensä puheille.

-- Antaa hänen odottaa. Minä sanon teille, Rydholm, viisitoista talaria ja kolme äyriä pitää teidän tukaatista ottaa. Minusta tulee keppikerjäläinen, saan lopuksi panna saapasteni kannukset ja miekkani tupen panttiin. Tuhat tulimmaista, he luulevat täällä kasvavan kultaa kuin variksenmarjoja. Mitä olette maksanut voista ja sianlihasta? 68 talaria muutamista viheliäisistä tynnyreistä! Oletteko kokonaan järjiltänne? Saadaanpa nähdä, että vielä kuormastopojatkin paistavat läskiä voissa!

-- Saan alamaisimmasti muistuttaa, että läski ja voi ovat teidän ylhäisyytenne omaa pöytää varten. Miehistö ja useat upseerit ovat monesti saaneet tyytyä puoliin ruoka-annoksiin, ja sentähden valittavat talonpojat, että heidän navettansa ja kanahuoneensa kohta on putipuhtaiksi ryöstetty.

-- Vai niin, että talonpojat valittavat? En tiedä mitään, näettekö, Rydholm, siitä en mitään tiedä. Nuo lihavat moukat venyvät kiuastensa takana ja ajavat puuroa maaruihinsa, sill'aikaa, kun maan puolustajat elävät vedellä ja leivällä. Menkööt hiiteen! Antaapa venäläisen tulla; jumaliste! Hän kyllä opettaa heille, mistä Taavetti olutta osti. Heinäin hintaa saatte tinkiä, sanon minä. Nuo hevoskaakit syövät sekä minut että kruunun suuhunsa.

-- Ratsuväen hevoset laahaavat kinttujaan rehun puutteessa, ja puolet kuormaston hevosista on kaatunut.

-- Niin hakekoot ruokansa omin päinsä. Pitääkö meidän itsemme syödä heiniä, hankkiaksemme hevosille kauroja?

-- Laitumet ovat vielä huonot, teidän ylhäisyytenne, ja kaikki ladot ovat tyhjät. Talonpojat valittavat, että ratsuväkemme tallaa viljan heidän pelloillaan.

-- Minä hirtätän ne lurjukset ja komisarjukset päällisiksi! Pitääkö minusta heidän ahneutensa tähden tulla kerjäläinen. Teidän pitää tinkiä heinäin hintaa, Rydholm. Sanokaa heille, etteivät he saa arastella kukkaroitaan, koska ei armeijakaan arastele nahkaansa maata puolustaessaan. Soisinpa, että he saisivat moskovalaiset niskoillensa.

-- Heille ehkä kävisi antaminen rahannostolippuja, jotka rauhan tultua maksettaisiin...

-- Rauhan? Te puhutte asiasta, jota ette ymmärrä. Jollei piru vie kuningasta, ei rauhaa ole odotettavissakaan.

-- Teidän ylhäisyytenne! -- kuului yht'äkkiä outo ääni huoneen ovelta, ja pitkä henkirakuunain univormuun puettu upseeri seisoi siinä kunniaa tehden.

Kenraali punastui, työnsi kirnupiimänsä syrjään ja mittaili äsken tullutta närkästynein ja nolostunein silmin. -- Kuka te olette, joka hiipien tulette sisään ja häiritsette minua toimituksissani, antamatta ilmoittaa itseänne? -- oli sotapäällikön tuima kysymys.

-- Nimeni on Bertelsköld, majuri ja kuninkaallisen majesteetin henkivartijoita. Hiipiminen ei ole koskaan tapani ollut, ja teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi, että ilmoitutin itseni hetkisen aikaa sitten, mutta että en jouda odottamaan, sillä asiani ei suvaitse viivytystä.

-- Vai niin. Bertelsköld? Ja teillä on jokin käsky hänen majesteetiltaan. Olkaa tervetullut, herra majuri. Rydholm saa poistua ja mennä tililaskuja tarkastamaan. Muistakaa käskyni!

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne, tahdon tinkiä heinäin hintaa, -- vastasi sotakamreeri pilkallisesti kumartaen poistuessaan.

-- Minulla ei ole kunnia tuoda mitään käskyjä kuninkaalliselta majesteetilta, -- jatkoi Bertelsköld, jonka melkein kävi sääliksi hämillään olevaa kenraalia. -- Jouduin vangiksi Dnieperin luona, olen karannut vankeudesta, ja tulen nyt vapaaehtoisen joukon johtajana tarjoutumaan teidän ylhäisyytenne ja maan palvelukseen.

-- Te olette tervetullut, hyvä majuri, -- toisti Lybecker. -- Mutta en voi ymmärtää, kuinka tuo teidän tarjouksenne, joka tietysti otetaan vastaan, oli niin kiireellistä laatua.

-- En olekaan sentähden anonut päästä teidän ylhäisyytenne puheille, -- vastasi majuri kylmästi. -- Minun on tänne marssiessani onnistunut saada luotettavat tiedot siitä, että sen laivaston, jonka hallitus on lähettänyt Tukholmasta Viipuria auttamaan, on täytynyt tyhjin toimin palata, syystä että moskovalainen on tukkinut kulkuväylät ja ennättänyt varustaa ne pattereilla.

-- Sepä on paha, herra majuri, oikein paha. Stjernstrålen täytyy antautua.

-- Vielä olen saanut tiedon, että Pohjanmaan nostoväki on ollut matkalla Viipuria auttamaan. Kokkolan pohjoispuolella olevat 14 pitäjää ovat tarttuneet aseihin pohjoista rajaa suojellakseen, ja saman kaupungin eteläpuolella olevat 14 pitäjää ovat lähteneet liikkeelle kapteeni Faberin johdolla. Joka paikassa on innostus suuri, ja kansaa on elähyttänyt vilpitön halu uhrata henkensä isänmaan puolustukseksi.

-- Ilahuttavaa, varsin ilahuttavaa. Mutta, herra majuri, te, joka olette kokenut sotilas, sanokaa minulle vilpittömästi, mitä pitää minun tekemän kaikella tuolla Pohjanmaan roistoväellä. Ilman aseita, ilman kuormastoa, ilman harjoitusta, ilman kuria, tekeväthän semmoiset irtonaiset talonpoikaisjoukot sulaa häiriötä ja hämmennystä säännöllisten sotajoukkojen seurassa, eikä heistä muutenkaan ole muuta hyötyä kuin että rosvoavat maata ja kuolevat kuin kärpäset sairaaloissa. Mitä pirua pitää minun tekemän kaikella tuolla roskaväellä, jota Tukholman hallitus näkee hyväksi lähettää niskoilleni?

-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, nostoväkeä on vaikea harjoittaa ja pitää ruuassa, mutta luulisin kuitenkin sen olevan mahdollista kelvollisten päälliköiden ja viisaiden toimien avulla. Mutta teidän ylhäisyytenne on väärässä, kun sanoo näitä rehellisiä talonpoikia roisto- ja roskaväeksi. He ovat todellakin maan mehu ja ydin, ja heidän rehellinen ja miehuullinen aikomuksensa käydä vihollista vastaan ansaitsee paremman nimityksen ja parempaa kohtelua. Valitettavasti lienee nyt kuitenkin koko väennosto mennyt myttyyn.

-- Millä tavoin?

-- Suokaa anteeksi, että sanon sen -- syynä siihen on uskomaton ja ylenmäärin moitittava huolimattomuus. Eräs Pohjanmaalta äsken tullut ylioppilas kertoi minulle, että oli pidetty katselmusta Ilmajoella, ja sittenkun yksi mies kustakin talosta oli saanut luvan palata kotiinsa ja yksi tai kaksi semmoisiin taloihin, jotka jo olivat antaneet kolme tai neljä miestä kruunulle, oli siellä kuitenkin ollut tähteenä nimismiestensä ja pitäjänkirjuriensa sekä arvokkaimpien talonpoikain johtamana 4,200 miestä, kaikki hyvää ja kelvollista väkeä. Tämä joukko oli lähtenyt liikkeelle, mutta ei oltu heidän kuormastostaan eikä ravinnostaan pidetty pienintäkään huolta. Heidän kulkunsa kävi sentähden kohta mahdottomaksi. Ensin karkasivat nimismiehet ja pitäjänkirjurit, sitten enin osa miehistöä, niin että tästä joukosta, joka olisi voinut pelastaa Viipurin, tuskin on muutamia satoja miehiä ja nekin kurjassa tilassa saapunut Kelttiin.

-- No, mitäs minä sanoin majurille? Pelkkää kokoon haalittua roistoväkeä, joka ei sotakurista mitään tiedä. Jumalan kiitos, että heistä pääsimme.

-- Teidän ylhäisyytenne -- te voitte yhtä hyvin sanoa: Jumalan kiitos, että pääsemme Viipurista ja kohta koko Suomenmaasta!

-- Mitä minä sille mahdan? Stjernstråle saa antautua. Minulla on tarpeeksi tekemistä itsestänikin.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Stjernstråle ei saa antautua. Meidän täytyy pelastaa Viipuri, vaikka se maksaisi kaiken armeijamme ja vielä oikean kätemme.

-- Meidän! Meidänkö? Vaikka herra majuri onkin hänen majesteettinsa henkivartija, niin hänen majesteettinsa on kuitenkin suvainnut uskoa minulle Suomen päällikkyyden. Minä pyydän, ettei majuri sitä unohtaisi, kun puhuu siitä, mitä _meidän_ täytyy tehdä.

-- Teidän ylhäisyytenne, minä vannotan teitä kuninkaan ja oman kunnianne nimessä, maan pelastuksen ja jälkimaailman nimessä, joka kerran on tuomitseva tekojamme -- pelastakaa Viipuri! Jos se kukistuu, niin on kenties piankin koko Suomi mennyttä kalua. Älkäämme laiminlyökö hetkistäkään, vaan lähtekäämme liikkeelle ja käykäämme rohkeasti vihollisen kimppuun, missä hyvänsä hänet tapaamme! Minä ymmärrän teidän ylhäisyytenne epäilykset; minä tiedän, että me olemme vihollista sekä mieslukuun että varustuksiin nähden paljon heikommat, mutta meillä on sitävastoin kuninkaamme esimerkki ja lannistumaton rohkeutemme; me puolustamme maatamme, me voimme ainakin kuolla sen edestä. Peräytyminen ja paikoillaan pysyminen lamauttaa mielet koko armeijassamme. Niin kauan kuin seisomme toimettomina täällä, vaikka melkein kuulemme tykinjyskeen Viipurista ja vaikka joka päivä jokin osa sen muureista kaatuu, jokin osa sen harvoista puolustajista vuotaa verta -- niin kauan on jokainen käsi hervoton ja jokainen sotilas joukossamme kuin raajarikko. Mutta käskekää meidän käydä kohti ja karata vihollisen kimppuun, niin jumal'auta, meidän käsivartemme tulevat lujiksi kuin teräs, ja heikoinkin meistä on vetävä vertoja kymmenelle. Minä tunnen tämän kansan; teidän ylhäisyytenne pitäisi myöskin tuntea se. Se ei kelpaa leirielämään, se tahtoo veressä työtä tehdä, kun ei saa auran ja äkeen ääressä työskennellä. Jos kuninkaamme olisi täällä keskellämme, niin -- minä vannon kunnon miekkani nimessä -- hän ei viipyisi nyt leirissä, hän olisi kuin jehu vihollisten kimpussa ja ajaisi heidät kuin sudet pois heidän varmalta saaliiltaan. Lähtekäämme siis liikkeelle, jo tänä päivänä, nyt heti kohta! Minulla on johdossani vähäinen, viisikymmenmiehinen joukko ylioppilaita ja teinejä. Suokaa minulle se kunnia, että saan olla ensimmäisenä etujoukossa ja raivata tiemme puhtaaksi. Minä vannon teidän ylhäisyydellenne, että ellei Viipuri ole vapaa ennen tulevan kuun syntyä, on juhannuksen aurinko paistava sen muurien vierellä minun ja minun kumppanieni haudalle.

-- Herra majuri, milloin olette oppinut noin kauniita puheita pitämään? Ne olisivat totta tosiaan oivallisia maljan ääressä, mutta vanhana soturina ja _teidän päällikkönänne_, herraseni, tulee minun ilmoittaa teille, etten ole neuvojanne pyytänyt enkä myöskään aio ottaa niitä ohjeekseni. Mitä teen, siitä vastaan minä yksistään hänen kuninkaalliselle majesteetilleen, joka on antanut minulle selvät käskyt, ja niitä totellakseni en katso itseäni oikeutetuksi ryhtymään tyhmänrohkeihin yrityksiin riittämättömillä voimilla. Ellei Stjernstråle voi auttaa itseään, niin en ainakaan minä pane kuninkaan väkeä hänen tähtensä alttiiksi, seuratkoon sitten siitä mitä hyvänsä.

-- Seuraus tulee olemaan se, että teidän ylhäisyytenne Viipurin kukistuttua saa koko Venäjän voiman niskaansa.

-- Se on oleva minun asiani. Jääkää hyvästi, herra majuri! Suonette anteeksi, että tähdelliset tehtävät...

-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa kumminkin, että minä vähäisen joukkoni kanssa menen partioretkille, pyytelemään vihollisen sanansaattajia ja kuormastoja...

-- Kuinka sanoittekaan? Ylioppilaita ja teinejä? Ei, herra majuri, minä en voi vastata siitä, että te menetätte heidät uhkayrityksissänne. Te jäätte tänne joukkonne kanssa, kunnes saan sopivamman tilaisuuden käyttää teitä.

-- Veri vuotaa juuri lähellämme, kanuunat jyskävät, Suomen esimuuri kaatuu, ja te kiellätte minua taistelemasta!

-- Minä käsken teitä pysymään paikoillanne, ja te tottelette minun komentoani. Hyvästi!

-- Teidän ylhäisyytenne... Nyt näen jo edeltäpäin Suomen kohtalon! Mistä syystä täytyy kansan, joka niin mielellään tahtoisi sotia, olla onnettomuudekseen kytkettynä kelvottomaan päällikköön!

Nämä viimeiset sanat mutisi urhoollinen henkivartija partaansa ja poistui kenraalin huoneesta sydän täynnä surua ja mielikarvautta.

3. RUTTO VUONNA 1710.

Urhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan heitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä kesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä olevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140 kanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita. Vielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan 231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen antautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen suuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa enemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli Ruotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia harjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja, hirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää ja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt ilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja, tahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että Venäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös maata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään käsitystä Isonvihan kauhistuksista.

Mutta niinkuin tuomion enkelit olisivat tyhjentäneet kaikki vihansa maljat tänä onnettomana aikana, tuli vielä kolmas murhanenkeli etsimään, mitä nälkä ja sota olivat tähän hävitettyyn maahan tähteeksi jättäneet. Ajan synkästä kohdusta syntyi uusi maanvaiva, hävittävä rutto, joka verkalleen levisi pohjoiseen ja läntiseen osaan Euroopan mannerta. Vaikka olikin kotoisin itämailta, näytti se saaneen alkunsa Puolan ja Galizian tappotanterilta nousevista myrkyllisistä höyryistä keskellä Kaarle XII:n voittoretkiä vuonna 1707, ja tapasi leviämiselleen yleensä otolliset olot niissä puutteissa ja suruissa, jotka sotia seurasivat. Tutkimaton, luonnon salaisissa työpajoissa puhjennut hämmennys näytti nyt, samoin kuin suurina nälkävuosina, irroittelevan terveyden ja elämän liitoksia. Hirmuiset kylmät talvet susilaumoineen, tukalan kuumat kesät, maanjäristykset ja katovuodet olivat kulkutaudin edelläkävijöitä. Nälkään ja kurjuuteen nääntymäisillään olevat, Virosta ja Liivinmaalta lähteneet pakolaiset levittivät hävitystä Suomen ja Ruotsin rannikoille. Syyskuun 9. päivänä rutto tuli kahden liiviläisen naisen tuomana Helsinkiin. Saastuneet huoneet suljettiin heti kohta, ja kaikki meren puolelta tulevat pakolaiset vietiin kaukaiseen, saaristossa olevaan luotoon (Suureen Mjölöhön?). Mutta kulkutauti yltyi yhtäkaikki ja tappoi kolmessa kuukaudessa 1,185 henkeä tästä silloin vielä pienestä kaupungista. Sitten se ilmaantui Porvooseen ja tappoi 652 henkeä, jonka perästä se levisi edelleen pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. Suurinta osaa Suomea, vieläpä Ouluakin, kuritti tämä hirmuinen vieras. Muutamin paikoin, niinkuin Janakkalassa ja Mäntyharjussa, se hävitti enemmän kuin puolet väestöä, ja kokonaiset kylät jäivät autioiksi. Toiset seudut pääsivät paljon helpommalla; muutamat näyttävät kokonaan säästyneen.

Kertomuksemme vie meidät Turkuun. Ollaan saman onnettoman vuoden lokakuun keskivaiheilla.

Niiden harvojen matkustajain joukossa, jotka siihen aikaan tärkeimpiä asioitaan toimitellen kävivät Turussa, oli myöskin hyvä tuttavamme, Bertelsköldin vapaajoukon korpraali Simon Bång. Hänen tulonsa sinne ei ollut loistava; se tapahtui jalkaisin siten, että hän ohjista talutti vanhaa rakuunahevosta, joka tähän asti oli häntä kuljettanut, mutta nyt nälän ja monien vaivojen masentamana oli kaatumaisillaan. Kunnon Bång tuskin enää tunsikaan syntymäseutuaan -- niin oli Turku muutamissa kuukausissa muuttunut. Sumuinen ja raskas etelätuuli puhalteli hiljaa kaupungin yli, savu painui alas, ja sameaksi käyneen Aurajoen rannat olivat paksun vihreän liman peitossa. Nuo ennen väkeä vilisevät rantasillat olivat autiot, yliopiston salit tyhjillään, kadut autiot, torit kellastuneiden syyslehtien peitossa. Siellä täällä hiipi joku inhimillinen olento hätäisesti ja kiireesti apteekkiin päin. Suljetut huoneet olivat kuin äsken umpeenmuurattuja hautoja, ja useimmat ikkunat oli valkeilla liinoilla verhottu. Tuon tuostakin jyrisivät raskaat kärryt kaduilla. Niitä ajoi synkkänä ja verkalleen mies, joka päästä jalkoihin asti oli verhottu mustasta vahakankaasta tehtyyn mekkoon ja naamariin, joka teki hänen ulkomuotonsa kahta kamalammaksi. Näiden kärryjen perässä juoksi toisinaan kiljuvia lapsia, muutamat itkien, toiset pienillä nyrkeillään uhaten lyödä tuota julmaa miestä, joka ei tahtonut antaa heille takaisin heidän isäänsä tai äitiänsä, joita hän kärryissään kuljetti. Simon Bång ei ollut mikään itkunherkkä mies, mutta tätä nähdessään hän käänsi silmänsä pois, ja pari suurta kyyneltä vierähti hänen mustalle, takkuiselle parralleen.

Hän läheni nyt kaupungin keskustaa, arvokasta tuomiokirkkoa. Sen ovet olivat auki, vaikka oli arkipäivä, ja urut siellä sisällä hymisivät hautausvirttä. Kirkkomaalla sen ulkopuolella oli metelöivää kansaa. Seppä, jonka jo tunnemme, Vasara-Jaakko, oli yöllä haudannut sinne ruttoon kuolleen vaimonsa, ja tämä oli kovasti kielletty, sillä kaikki ruttoon kuolleet oli vietävä kaupungin ulkopuolelle uuteen hautausmaahan. Niin pian kuin rikos tuli tunnetuksi, otatti siis maaherra Palmenberg, joka oli ankara herra, kuolleen ylös ja panetti sepän vankeuteen. Mutta Vasara-Jaakko ei luopunutkaan niin helposti siitä, minkä hän katsoi inhimilliseksi oikeudekseen. Hurjistuneena hän hutki nokisilla nyrkeillään ympärilleen kuin vimmattu ja paiskasi vartiomiehen toisensa perästä selälleen maahan. Väkijoukko kävi hänen puolelleen, vartijat ajettiin tiehensä, ja kuollut pantiin jälleen hautaan. Täydellinen laittomuus näytti jo päässeen vallalle. Yhteiskuntajärjestyksen siteet olivat katkeamaisillaan, ja vallattomuutta lisäämään sekaantui ryhmään joukko juopuneita kisällejä ja merimiehiä, jotka edellisenä yönä olivat tyhjentäneet äskettäin kuolleen kauppiaan viinivaraston.

Eräs vanha akka, silmät päässä hurjasti tuijottaen ja hiukset hajallaan, kiipesi eräälle hautakummulle ja rupesi ennustamaan. Yksi kiljuja toisensa perästä vaikeni hänen ympärillään ja vähitellen syntyi äänetön hiljaisuus kirkkomaalla. Kaikki tunsivat Tyrvään Inkerin; hän oli, samoin kuin Mainiemen noita-akka, jo kauan kulkenut ihmisten kauhuna ja ollut tuomioistuinten tutkittavana. Puolella todistuksella näytettynä noituuteen syylliseksi hän oli istunut tunnustuksilla vankeudessa -- ollen yksi sen kauhistavan noitavainon viimeisiä uhreja, josta on kerrottu Välskärin viidennessä kertomuksessa. Eipä toki sentään oltu enää ihan niin varmoja kuin ennen semmoisten rikosten mahdollisuudesta; tuomarit miettivät jo kauemman aikaa ennen kuin uskalsivat tuomita ketään roviolla poltettavaksi. Eikä Inkeri ollutkaan entisten aikain noitia. Häiriytyneessä mielikuvituksessaan hän pikemmin piti itseään pyhimyksenä, nais-profeettana kuin paholaisen palvelijana, ja hänen tapansa olikin manauksiinsa sekoittaa mitä ankarimpia parannussaarnoja. Hänen hulluutensa olisi ollut varsin viatonta laatua, jos hänen olisi annettu olla rauhassa, mutta nyt hän saattoi ymmälle tuomarinsa, jotka eivät tienneet, hyväkö vai paha henki hänessä puhui. Näin istui vanha Inkeri vuosikausia lukkojen ja telkien takana tuomiotaan odottaen, kunnes hän nyt, tiesi kuinka, oli ruttotaudin häiriöiden aikana päässyt irti.

-- Voi, voi sinua Turku! -- huusi akka vimmoissaan. -- Voi, voi sinua, kirottu kaupunki, joka, niinkuin Israel, olet polttanut profeettasi ja vetänyt tietäjäsi tuomioistuinten eteen ja heittänyt heidät virtaan ihmisten pilkaksi! Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta ja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi, ja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi. Voi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan pyhiä ja Jumalan vihittyjä! Minä sanon sinulle, kirkko, että näitä sinun porttejasi ei suljeta ennenkuin hävityksen kauhistus seisoo sinun pyhimmässä paikassasi, ja hevosten kaviot polkevat kuolleittesi kammioita. Voi sinua, virta, joka olet niellyt Valpuri Kynin, minun äitini äidin, ja muut hänen kaltaisensa, joilla on ollut profeettain lahja! Minä sanon sinulle Aurajoki, että sinun aaltosi tulevat punaisiksi verestä ja harmaiksi tuhkasta, ja tulen liekit kuivaavat sinun urasi, ja vihollisen alukset tungeksivat sinun päälläsi niin tiheässä kuin jääkappaleet suuressa kevättulvassa. Voi sinua, hietamäki, joka olet lainannut maasi noita-akkain roviopaikaksi! Minä sanon sinulle, että sinut peitetään kuolleiden hautaamattomilla luilla ja kastetaan verellä ja sinä tulet olemaan kotkain ja sutten pesäpaikkana. Voi sinua, metsä, joka olet lainannut puitasi rovioita varten! Minä sanon sinulle, että sinä olet kaatuva vihamiehen kirveen ja väkivallan liekkien edessä ja maan päältä hävitettävä, eikä ole maasi enää ruohoa kasvava. Voi sinua, kansa...

-- No, mutta saattakaa nyt toki tuo hullu akka vaikenemaan! -- kuului samassa maaherran voimakas ääni, kun hän hevosella ratsastaen oli tullut paikalle järjestystä palauttamaan.

Ei kukaan tohtinut koskea ämmään. Koko lukuisassa joukossa ei yksikään kohottanut kättänsä, eikä kukaan muu edes aukaissut suutansa, käskeäkseen häntä vaikenemaan.

-- Voi sinua, Turun kansa, -- jatkoi hän, -- sinä, joka pesit kätesi marttyyrien veressä ja ilkkuen nauroit heidän valitushuudoilleen! Minä sanon sinulle, että sinä olet höystävä pellot ja kirkkomaat ruumiillasi ja sinut hajoitetaan ympäri niinkuin akanat myrskyssä. Voi sinua, koko suuren Suomen kansa, jonka synnit huutavat taivaaseen ja vaativat kostoa! Minä sanon sinulle, että sinun vihamiehesi käyvät sinun kimppuusi, ja katso, hän seisoo jo tupasi kynnyksellä, ja hän on tuleva sisään ja hävittävä sinut ja sinun lapsesi, niin ettei yhtään harmaata hiusta eikä yhtään imevää lasta sinusta säästetä, ja seitsemän vuotta hän on sinua rautaisella valtikalla hallitseva ja hosuva sinut kuoliaaksi ja tallaava sinut niinkuin rikkaruohon maan päältä. Voi sinua kuningas...

-- Hakatkaa maahan tuo kirottu noita, hän herjaa kuningasta! -- huusi maaherra vihan vimmassa. Mutta kauhistus oli herpaissut jokaisen käden -- ei kukaan liikahtanut paikaltaan.

-- Voi sinua, kuningas! -- puhkesi akka sanomattomassa raivossa huutamaan, -- voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas, joka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin uskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella! Minä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole koskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja veressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat sinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun henkesi salaisesti yöllä...

Nyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja kaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni ottamaan.

-- Älkää koskeko minuun, -- huusi hän, -- minussa on rutto!

Miesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin satuttavan sanan vaikutuksesta.

Mutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän aikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen huulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan: -- Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt ja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan häntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen...

Näin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin ylös. Hän oli kuollut.

Väkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena. Uhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon mielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade. Seppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään virkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva vaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.

-- Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! -- komensi taas maaherran ääni... -- Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään saanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen. Huomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen kuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen -- sillä ylipäällikköä ei käy käskeminen -- että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon toimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan teille ja tovereillenne onnea!

* * * * *

Kaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa -- myrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta -- alinomaa raskas ja pilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata. Ja tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen hävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla. Vasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman varjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli, ja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa, näkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla virkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt pettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna se lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se kolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi hengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei tiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000 henkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä heitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet ruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia säilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta yli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan Nordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen kaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa, alukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin useita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään venettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes pahin taudin aika oli mennyt ohi.

4. PORVOON PÄÄMAJA.

Vuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä joukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto ilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta turkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona voittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta ikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden tässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se epäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen nostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen piiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen takaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.

Nieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas määräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden, että neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan. Benderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja rauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. "Kaarle XII on hullu", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari oli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt kaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta valloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.

Ensimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee Henrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin sanoin:

"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän merilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin, miltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen yli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[18] tästä hämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan olivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään kaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa miehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä kaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa muutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia taloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän pakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän väkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä kaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että jäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä välin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa Vanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan jouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat haltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen kaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin Porvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin suuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan 1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi turvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt vähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois lähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli rakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat eivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin lauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin rakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat sijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja pilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka hämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset tonttipaikkansa."

Helsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois sinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen Lybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä paljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä ja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa Turunkin -- "vihollista vahingoittaaksensa." Se kyllä saatiin estetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta Lewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta myöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin tuleen.

Urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen kenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen, ja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.

Porvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt kaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708 tapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen retkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin asettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi sen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana aamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain järjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä läheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen ruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen asukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha jyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän vakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja noita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.

Kaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa oleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan Linnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas majailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla ei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle, vastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun taivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta ja ryöstetyiltä naurismailta.

Suomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat sekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli säännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että oli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan luona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan. Jo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen peräytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja ensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat sotalaulut Suomen koivujen alla.

Kun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa katselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä kaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä katselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa vihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia kolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.

Nämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli onnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että lännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa Porvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli alustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina Helsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen; niiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa avulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä saanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä sotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet ylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean talonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä alipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja että lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse ylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi luottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.

Ylipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta käskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan sekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät olleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän näki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä. Juromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan nolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän tomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.

-- En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat silmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä laukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, -- vastasi urhoollinen Armfelt vähän närkästyen. -- Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille tilaisuutta siihen.

-- Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, -- jatkoi Lybecker. -- Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma heti, kun kuulivat koiran haukunnan.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että pelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet kohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät nytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät, viljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka saattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä leirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia marsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä hävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta liikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän täytyy taistella.

-- Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.

-- Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa vihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme ehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties kaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi, ja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!

-- Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa viholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin mahdollista.

-- Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla ... kun maa vuotaa verta ... kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien mielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella tuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt tohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin puolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on kasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole valitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!

-- Herra kenraalimajuri, te tiedätte minun ajatukseni ja hänen majesteettinsa selvän käskyn. Tahtoni on, että keskeytämme tämän puheen, ja te tekisitte paremmin, kun harjoittaisitte väkeänne edes kaikkein yksinkertaisimpiin käsitemppuihin. Lempo vieköön, nuo miehet tekevät kunniaa kuin rupikonnat!

-- Suvaitkaa minun vielä tehdä yksi kysymys! Aikooko teidän ylhäisyytenne odottaa vihollista tänne?

-- Minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat.

-- Mutta jos se käy kimppuumme, niin toivon, että pidämme paikkamme. Asemamme on edullinen...

-- Minä olen sanonut herra kenraalimajurille, että minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat ja minä olen käyttävä teidän miekkaanne, jos sitä tarvitsemme. Haluatteko olla päivällisellä luonani?

Armfelt nosti, keveästi kumartaen, kätensä hattunsa reunaan. S

-- Auf Wiedersehen!

Ja molemmat päälliköt erosivat -- Lybecker tyytyväisenä, että oli päässyt kuulemasta muistutuksia mieheltä, jota hän sekä pelkäsi että vihasi ja jonka rinnalla hän sotilaana tietystikin tunsi itsensä tuhatta kertaa huonommaksi -- Armfelt sitävastoin harmissaan ja punoen päässään keinoa, miten hän, niinkuin muinoin Themistokles, pakottaisi ylipäällikön taistelemaan. Tuskin hän oli asuntoonsa palannut, kun jo istui kirjoittamaan seuraavaa kirjettä vaimolleen Loviisalle, syntyisin Aminoff, Isnäsin kartanoon:

Rakas Loviisani!

Tämä vain pikimmältään, antaakseni sinulle edeltäkäsin tiedon mahdollisesta käynnistäni siellä, jos tulisimme voitetuiksi ja pakotetuiksi Ruotsiin pakenemaan. Tilanne täällä on toivoton, armeija kapinassa, ruokavarat lopussa ja ampumavarat viimeisistä sateista perin pilaantuneet. Toivon, ettei vihollinen toki hätyytä meitä tänäpäivänä eikä huomennakaan tässä kovin epäedullisessa asemassa, sillä jos niin onnettomasti kävisi, niin aavistan edeltäkäsin, että tappiomme on oleva täydellinen ja välttämätön. Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A.

Porvoossa, 4. p:nä elok. 1713.

Kenraali sinetöi kirjeen ja helisti kelloa. -- François! -- sanoi hän uskolliselle kamaripalvelijalleen, joka oli seurannut häntä Ranskanmaalta ja oli kyllin harjaantunut siihen aikaan ylen tärkeään toimeensa, ymmärtääkseen puolesta sanasta isäntänsä tahdon, -- haluatko ansaita kaksikymmentä tukaattia?

Ranskalainen naurahteli. -- Teidän armollanne on erinomainen taito kiihoittaa intoani, muistuttaen minua siten entisistä iloisemmista päivistä -- Valenciennes'ssä esimerkiksi...

-- Vaiti, veitikka. Ei nyt ole kysymys nuoruuden hullutuksista. Hanki itsellesi niin pian kuin suinkin talonpoikaispuku ja ompele tämä kirje takkisi vuorin ja päällystän väliin, mutta, älä ompele sitä kovin taitavasti ... ymmärrätkö?

-- Eikö kovin taitavasti? Hyvä.

-- Lähde sitten kuljettamaan tyhjiä pyttyjä ja mitä muuta rojua satut saamaan vihollisen etuvartijain ohitse. He ovat tuskin kahden penikulman päässä täältä, Sipoossa. He ottavat sinut vangiksi, ymmärrätkö?

-- Hyvä. He ottavat minut vangiksi.

-- Ja sitten sinut lunastetaan takaisin, ellei sinua sitä ennen hirtetä.

Kamaripalvelija veti ilveillen suunsa irviin.

-- Toivon, että tämä kirje tulee olemaan sinun pelastuksesi. Sinua tutkitaan -- sinä puhut itsesi pussiin -- sinua ahdistetaan, tarkastetaan, ja kirje, joka sinun piti viedä Isnäsiin, löydetään. Välttääksesi hirsipuuta sinä valehtelet minkä osaat meidän huonosta asemastamme ja annat viimein, paljon tingittyäsi, houkutella itsesi rupeamaan vihollisten oppaaksi, johtaaksesi heidät huomenna varhain äkkiarvaamatta päällemme. On hyvin mahdollista, että Lybecker vuorostaan hirtättää sinut palattuasi, mutta olethan siihen silloin jo tottunut. Maltahan -- nyt muistuu mieleeni, että voisimme paeta Mäntsälän puolelle. Sinun tulee jollakin sukkelalla tavalla huomauttaa siitä vihollisille ja toimittaa niin, että he lähettävät sotaväkeä meidän selkämme taa ja jos mahdollista joka taholta kiertävät meidät. Joka taholta, kuuletko, oo, se olisi suurenmoista se! Kun ovat ottaneet sinut hirrestä alas, niin teen sinut hovimestarikseni ja korotan palkkasi kahta vertaa suuremmaksi.

-- Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain alamaisimmasti anoa...

-- Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia lisää?

-- _Fi donc_, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella? Minä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut _liian myöhään_ alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä tapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää uskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja täyttäessään.

-- Hyvä, hyvä, -- nauroi Armfelt, -- anomuksesi on kohtuullinen ja se täytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että peräydymme huomenna.

-- Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! -- huudahti kenraali kamaripalvelijan mentyä. -- Olet kutsunut minut päivällisille tänään; suokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle huomenaamuna.[19] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä heille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät meidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi tuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!

Päivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella. Vaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin ylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von Ascheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun Kunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. -- Czarniecki oli narri, -- puuttui Armfelt puheeseen; -- miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja paennut laivastoon!

Lybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan peräytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee herättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön tullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä vihollisen liikkeitä.

Armfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen vakuutetuksi -- ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan -- siitä, että kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot olivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän salaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua täysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että oli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi Lybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut vahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja kolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli liikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei suinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut _varovainen_, antoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota pohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai käskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt tuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.

Armfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta hän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä näennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät tavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet hyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka kasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä laajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.

Kun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi Pälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi tuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla oli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. -- Miksi emme saa tapella! -- huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä kirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä järjestykseen ja sotakuriin. -- Miksi emme saa tapella! -- toisti nostoväki närkästyksissään. -- Senkö vuoksi olemme niin monta penikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja ja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin, laukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie meiltä maat ja mannut!

-- Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen meitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat joka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme ajaisivat meidät luudan varrella takaisin!

-- Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän suvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme ja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle, joka säikäyttää kenraalin pakosalle!

-- Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä, pistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä, ei kenraalia...

-- Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.

-- Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.

-- Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! -- ärjäisi Armfelt, joka juuri ratsasti ohitse. -- Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta päällikköä vastaan?

-- Hurraa! Hurraa Armfeltille! -- oli sotamiesten vastaus.

-- Eläköön kuningas! -- vastasi Armfelt. -- Malttakaa mielenne pojat! Ei kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala auttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä, niin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen kenraalin luokse.

Armfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen lähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori talonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia päälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät ylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja roistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla syömään armeijan muonavarat suuhunsa.

Talonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. -- Me emme kärsi mitään herjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä sanottaneen! -- puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. -- Me emme ole roistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia, jotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja kuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden suurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme ole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta Kaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot, joilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali, koska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette nyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa meidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme teille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata Jumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan kanssa menetellyt.

-- Vangitse tuo petturi! -- huusi kenraali vartijasotamiehelle.

Mutta Armfelt astui väliin. -- Antakaa heidän mennä, herra kenraali, -- sanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta jälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. -- Antakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on hiuskarvan varassa!

Lybecker kalpeni. -- Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, -- sanoi hän, annettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. -- Kauan olen jo tiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän rohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni antaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.

-- Hävetkää! -- sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken. -- Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta tällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja nurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja sekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan nyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette sitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.

-- Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse teidän neuvojanne.

-- Suomi on hukassa -- ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra kenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien silmissä!

-- Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?

-- On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian käskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen menettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!

Ja Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan. Kenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli lopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli ratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja suuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja tämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman taistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja alakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja seurasivat.

5. SISSIT.

Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka