Part 7

Bertelsköld kuunteli kärsivällisesti tuota pitkää puhetta loppuun saakka. Senjälkeen esitti hän vastaukseksi _omat_ vaatimuksensa, jotka eivät nekään olleet aivan niukat. Liettualaisten tulisi hajoittaa nostoväkensä, luovuttaa ruotsalaisille, paitsi muita kaupunkeja ja linnoja, myöskin Vilna, maksaa kolmetuhatta tukaattia kuussa ruotsalaisen sotajoukon ylläpitämiseksi ja vannoa, etteivät kahdeksan kuukauden kuluessa, s.o. ensi kevääseen mennessä, ryhtyisi mihinkään vihollisuuksiin ruotsalaisia vastaan. Vastapalvelukseksi sitoutui Bertelsköld pitämään väkensä kovassa kurissa, olemaan ottamatta pakkoveroa, suojelemaan henkeä ja omaisuutta sekä hänen ruotsalaiselta majesteetiltaan hankkimaan hyvät rauhanehdot.

On helpompi ajatella kuin kuvata liettualaisten hämmästystä ja raivoa heidän näitä vaatimuksia kuullessaan. Vaivoin saivat he vihansa hillityksi siksi, kunnes tulkki oli sanonut sanottavansa. Kiivaimmat tarttuivat jo aseihinsa ja aikoivat keskeyttää koko keskustelun; papit saivat heidät kuitenkin hillityksi, luultavasti arvaten, että Bertelsköld oli tehnyt nämä vaatimukset vain näön vuoksi ja pysyttääksensä maineensa seuralaistensa silmissä.

Liettualaisten kiivaan luonnon lauhduttaminen ei kuitenkaan kuulunut kenraalin tarkoituksiin. Kun papit olivat vaivoin saaneet toverinsa jäämään, vuodatti tuo ylpeä päällikkö tervaa tuleen, tehden uuden vaatimuksen, vielä nöyryyttävämmän kuin edelliset, nimittäin että liettualaisten tulisi antaa kaksitoista arvokkainta miestään panttivangiksi sopimuksen täsmällisestä noudattamisesta.

Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. Tuskin olivat ylimykset tulkin suusta kuulleet nuo häpäisevät ehdot, kun he uudelleen tarttuivat aseihinsa ja lopulta, yhä enemmän raivostuneina Bertelsköldin uhkamielisestä tyyneydestä, vetivät miekat tupesta siinä paikassa hakatakseen kuoliaiksi nuo hävyttömät muukalaiset.

Sitäpä juuri oli Bertelsköld odottanutkin. Tuskin oli ensimmäinen miekka tupestaan lentänyt, kun kenraali otti vyöstään pienen pillin ja vihelsi sillä yhden kerran pitkään ja kimakasti. Silmänräpäyksen jälkeen kuului kova paukaus ja kohta paikalla rytinä. Silta teltan alla horjui ja näytti aikovan upota; puun pirstaleita ja kiven muruja satoi teltan päälle, tunkien paikotellen vaatteen läpi sisäänkin ja satuttaen joitakuita läsnä oleviakin, kuitenkaan ketään vahingoittamatta.

Ensi hämmästyksessään laskivat liettualaiset paljastetut aseensa alas. Tuo taikauskoinen pelko Bertelsköldin yliluonnollisesta voimasta lamautti heidän rohkeutensa. Ainoastaan yksi heistä kiiruhti ulos, mutta pysähtyi kuin kivettyneenä teltan ovelle. Liettualaisten rannan puolella oleva sillan kaari oli ammuttu ilmaan taitavasti kätketyn ruutimiinan avulla; tuskin kuusi kyynärää teltasta ammotti syyssateista tulvehtinut joki, niin että pako oli mahdoton. Suurin osa liettualaisten sillan päähän asetetusta vartioväestä oli räjähtänyt ilmaan.

Bertelsköld ei vitkastellut käyttämästä hyväkseen vihollisen hämmennystä. -- Vangitkaa nuo petturit, jotka ovat välirauhan rikkoneet ja tarttuneet aseihin neuvottelujen aikana! -- huusi hän. Käsky pantiin toimeen melkein ilman vastustusta. Ennen pitkää oli liettualaiset vangittu, sidottu ja viety ruotsalaisten leiriin.

Mutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa, kreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat suuttumusta. -- Kenraali, -- sanoi hän, -- pyydän heti paikalla eroni, ja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen jalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää pakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän olisikin isäni!

Bertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua, sillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: -- Minä ymmärrän sinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata häiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.

Mutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan, heitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien tukehduttamalla äänellä: -- Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne, isäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun; tämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja jokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja Bertelsköld on syönyt vannomansa sanan!

Kenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: -- Viekää arestiin tuo poika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.

Käsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui vastustelematta pois vietäväksi.

-- Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia! -- mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli täytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. -- Kaikki miehet paikoilleen! -- lisäsi hän kuuluvalla äänellä. -- Tykistö esiin! Laukaiskaa!

Vihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu. Yht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja viidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten hätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät _sillä_ rannalla piankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen, ruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi veneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten kimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja vankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle tuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut tuottanut vieläkin suurempaa.

Bertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi hämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen kiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa vihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut onneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle selkänsä.

Kun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se kumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla. Neljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen päivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli suomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö seurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle. Kenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet hajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen kiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas tuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän, joka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia väijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa miestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä, se joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen mieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui kiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.

Bertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja kiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki oli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa teki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin, joka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi vihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa onneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää auttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi uuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki sulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan räjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen saarroksessa.

Asema oli epätoivoinen. Ruotsalaisten lähimpään varustukseen oli viisitoista penikulmaa; mitä hyödytti murtautua läpi, kun muutamien tuntien kuluttua tulisi olemaan samanlaisessa tai vielä tukalammassa asemassa?

Kenraali tarkasti urhoollista, harventunutta miehistöään. Ei mitään nurinaa, ei mitään valitusta kuulunut uupuneiden sotamiesten huulilta, mutta mieli oli synkkä, rinta toivoton. Bertelsköld koetti heitä rohkaista. -- Pelkäisimmekö noita kurjia talonpoikaislaumoja, joita niin usein olemme sirottaneet kuin akanoita tuuleen? -- huudahti hän koettaen herättää luottamusta muinaisia aikoja muistelemalla.

-- Ei, kenraali, -- vastasi muuan harmaantunut sotavanhus Kustaa Aadolfin ajoilta; -- me emme pelkää vihollista, mutta me pelkäämme Jumalaa. Me yksinkertaiset sotamiehet emme ymmärrä ihmisten viisautta. Me olemme aina kuulleet sanottavan, että _väärä vala ottaa pois onnen_.

Bertelsköld hymähti kummallisesti. -- Olet oikeassa, -- sanoi hän sukkelasti. -- Vihollinen vannoi pitävänsä välirauhan, ja kuitenkin vetivät ne roistot miekkansa meitä vastaan. Siitä on meidän ymmärtäminen, että Jumala on antanut heidät haltuumme, vaikka he nyt ylpeilköötkin luullusta tappiostamme.

Samalla hetkellä saapui tieto, että vihollinen oli murtanut yhden ulkovarustuksista ja että tuon pienen sotajoukon oikea sivusta oli vaarassa. Bertelsköld heittihe hevosensa selkään ja kiiruhti sinne. Tuskin oli hän saanut hyökkäyksen torjutuksi, kun samanlainen tieto tuotiin vasemmalta sivustalta. Sinnekin riensi kenraali. Taas lennätettiin uusia sanomia. Pääjoukkoa ahdistettiin sekä edestä että takaa. Vaara oli uhkaava. Vihollinen toimi nähtävästi tarkkaan mietityn suunnitelman mukaan ja siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että se ahdistaisi yht'aikaa joka taholta ja siten kerrassaan musertaisi ruotsalaiset.

Leirin keskipaikkeilla oli pieni kukkula, jolle Bertelsköld oli edellisenä yönä antanut pystyttää seitsemän hirsipuuta niin, että ne selvään näkyivät vihollistenkin puolelle. -- Hän oli säästänyt tämän hurjan keinon viimeisen hädän hetkeen, ja nyt oli se hetki tullut. Yhä ankarammin ahdisti vihollinen, yhä harvemmiksi kävivät puolustajain rivit.

Nuo kuusi vangittua liettualaista ja heidän tulkkinsa tuotiin kukkulalle puettuina kauas näkyviin, komeihin pukuihinsa, jotka heillä oli ollut neuvottelussa yllään. Torvensoittaja lähetettiin viemään viholliselle se uhkaus, että elleivät he lakkaisi ahdistamasta ja suostuisi neuvottelemaan kohtuullisista ehdoista, heidän ylhäiset kansalaisensa heti paikalla hirtettäisiin heidän silmiensä edessä.

Liekö nyt käynyt niin, ettei torvensoittajan puhetta ymmärretty, tai että vihollinen raivoissaan ei enää tahtonut mistään sovitteluista tietääkään -- mutta mitään helpotusta ei näkynyt. Yhä kauheammin hyökkäsivät viholliset vain eteenpäin ja ennen pitkää oli kolme Bertelsköldin vallitusta heidän hallussaan... Tulkki vedettiin hirteen, ja liettualaiset hyökkäsivät eteenpäin kahta raivokkaammin. Suurin osa suomalaisista, jotka tavallisuuden mukaan olivat saaneet vaarallisimmat paikat puolustettavikseen, oli kaatunut; osa liiviläisistä heitti aseensa ja alkoi ryöstää omaa leiriä.

Nyt käski Bertelsköld tuoda esille etevimmät vangit; nuoransilmukka pantiin heidän kaulaansa, mutta hirtettävät, jotka hyvin voivat nähdä kansalaistensa olevan voitolla, pyysivät uhkamielisinä ruotsalaisia vain liikkumaan nopeasti, että sitä pikemmin itse joutuisivat samaan hirteen. Verikosto ei kuitenkaan päässyt toteutumaan. Peläten tulevansa armotta tapetuiksi, jos vangit hirtettäisiin, liittoutuivat muutamat liiviläiset ja saksalaiset upseerit sotamiesten kanssa ilmi kapinaan, hyökkäsivät kukkulalle, päästivät vangit vapauteen ja pyysivät heitä myötävaikuttamaan anteeksiantoon. Koko Bertelsköldin leiri oli hajoamistilassa; osa väestöstä antautui, toiset hakattiin maahan, toiset koettivat paeta metsiin, mutta saavutettiin, ja saivat he kostuttaa kenttiä ja kukkuloita urhoollisella, turhaan vuodatetulla verellään.

Kenraali itse oli yksi niitä harvoja, jotka pelastuivat tästä suuresta häviöstä. Tuo kamala ja selittämätön onni, joka tuotti hätää ja onnettomuutta hänen ympäristöönsä, samalla kun kuitenkin suojeli häntä itseään, oli tälläkin kertaa ikäänkuin ihmeen kautta antanut hänen säästyä keskellä sitä täydellistä häviötä, joka hänen väkeään kohtasi. Ainoatakaan haavaa saamatta oli hän välttynyt kuolemasta, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Hänen sotajoukkonsa oli hävitetty, hänen poikansa vangittu; unelma Liettuan suuriruhtinaallisesta kruunusta oli haihtunut pois kuin usmapilvi hänen silmissään; mitä vastaisi hän kuninkaalleen, kun tämä kerran kysyisi: -- Kenraali, minne ovat urhoollisimpani joutuneet?

Mutta se sikseen. -- Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman suuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä Puolaan ja ruotsalaisten alueille.

9. TOINEN RAKKAUS.

Riittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja verisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten tulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan menneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät katsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla julmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä, mutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme tiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.

Erään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella -- joen, jonka puolalaista nimeä ei kenenkään kieli käänny lausumaan, -- näkyy vielä tänäkin päivänä Radzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki myöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja jossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän kertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan siellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä tarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä ja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden, ylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata -- kuvastaen siinä kohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli tuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden puolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen alapuolella mitään kansaa.

Oltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt vapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin sodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja polkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin hänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit suljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin erikoisiin varokeinoihin?

Syynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien majojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli peloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi kuin ne, ja se vihollinen oli -- rutto.

Mutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti vihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut tuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset kuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden ja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen illan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska, kahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld, kahdeksantoistavuotias.

Ruhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki kaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli nuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä tähtitaivaalla ... miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä molemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan lempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se kuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli lehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa etelämaisen auringon häikäisevä hehku.

Nuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä kosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään lehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin tietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.

-- Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! -- sanoi ruhtinatar, kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen välkkyvän tummia suortuviaan.

Ja Bernhard lauloi:

"Mun surun' syvä, oi neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi, ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin."

Ja laulaessaan katsahti hän syvälle Lodoiskan silmiin, katsahti vain kerran, sillä pian hän taas tuijotti eteensä maahan, ikäänkuin olisi etsinyt pyhää neitsyttä, mutta löytänytkin vain ihanimman maallisen hengettären. Ruhtinatar huomasi sen kyllä ja hymyili niinkuin hymyilee kokenut nainen rakastettunsa ujoutta. -- Varo itseäsi, Bernhard, -- sanoi hän. -- Sinä laulat pyhästä neitsyestä niin lämpimästi kuin ainoastaan tosikatolilainen laulaa voi. Jos kansalaisesi sen kuulisivat, niin he polttaisivat sinut leimuavalla roviolla.

Bernhard vaikeni. -- Ja entä jos nyt olisinkin katolilainen? -- virkkoi hän yht'äkkiä ja kitara putosi maahan hänen kädestään.

-- Haaveilija! -- soperteli ruhtinatar. -- Usein olet sanonut minulle, että äitisi kuolemaansa saakka pysyi tulisella innolla katoliselle uskolle uskollisena. Mutta sinä -- sinä olet hänen opistaan omistanut ainoastaan neitsyen kuvan.

-- Lodoiska! -- keskeytti hänet Bernhard vielä kerran, -- puhukaamme ennemmin sinusta. Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan sinulle! Sinähän isäsi kanssa kävit Vilnan vankiloissa ja pyysit saada hoitaa tuota haavoitettua vankiraukkaa juuri silloin, kun hän oli kuolemastaan varma... Sinähän kuljetit hänet linnaasi, sinä paransit hänen haavansa, annoit hänelle sydämesi ja uskalsit hänen tähtensä antautua alttiiksi isäsi ankaruudellekin... Miksi teit sen, Lodoiska? Miksi et antanut minun kuolla?

-- Miksikö, sinä veitikka? Siksi, että näin sinut vankilan portailla, kun ajoin siitä ohitse isäni vaunuissa, siksi, että rakastin sinua heti sinut nähtyäni ja siksi, etten senjälkeen voinut elää ilman sinua. Ja sinä kysyt, miksi en antanut sinun kuolla?

-- Mutta et ole enää vapaa, Lodoiska. Olet ruhtinas Radzivilille luvattu; jos hän näkisi minut luonasi, tappaisi hän sinut.

-- Bernhard -- minä rakastan sinua!

-- Minä olen maasi vihollinen, koko sinun kansasi vihaa minun kansaani, ja sen miehen nimi, joka on kaiken Liettuan kauhu, on Bertelsköld. Rakastaa Bertelsköldiä on sama kuin kirota miljoonia puolalaisia.

-- Bernhard -- etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän minä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta isästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä, että sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat kuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla suurempi kuin hänen oikeutensa -- jos sillä vain olisi siihen uskallusta.

-- Ota henkeni -- se on sinun!

-- Henkesi -- niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun tähtesi uhraan kaikki -- puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan sinulle -- kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän pyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan päällä mitään, jota voisin sinulta kieltää -- ei mitään, paitsi sinut itsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän yhden suuren ja kallisarvoisen palkan: -- pyydän elämäsi!

-- Olenhan sanonut, että se on sinun.

-- Hetken lupauksia vain -- tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut? Olethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan olemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, -- oi, sinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset kilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon sinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä vaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava, tulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä rakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi musta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta. Sinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut valepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti luotasi -- turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni kaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain ympäröimälle otsallesi -- noin! noin! -- ja vaikkakin isket tikarin rintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä -- tulen luoksesi rinta verisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat huuleni sinun huulillesi -- noin! -- ja sanon sinulle niinkuin nyt, ikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä rakastan sinua!

Taas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin kaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi hän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan polvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:

-- Mitä pyydät minulta?

-- Vanno, että aina rakastat minua.

-- Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani. Sitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea, kun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä se ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä kirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin vallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee kuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne, jotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole, että sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua rakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema -- minä tahdon rakastaa sinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi onnesta... Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se, joka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? --

Ruhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. -- Oo, te pohjolan miehet, -- sanoi hän ylpeästi, -- kuinka vähän te ymmärrätte, mitä ikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin luulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan, haaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä palaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta hehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja puhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki saada -- menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja kylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain sydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä, ettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta, joka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika pikkumainen minulle -- te olette pelkuri!

Bernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. -- Ruhtinatar! -- huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän silmäyksen, -- punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle! On sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen, joka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette nainen -- ja nainen, jota minä rakastan.