Part 6

-- Onko se laitaa? -- huudahti hän. -- Ei koskaan sano isäni minulle luottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja totella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia nöyryytyksiä -- se on _minun_ kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää enemmän isäni salaisuuksista kuin minä.

-- Kenraali on onnen suosikki, -- virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan. -- Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.

-- Hänkö onnellinen! -- huudahti nuorukainen miltei katkerasti. -- Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa, kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen loiston siunaus...

-- Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen silmästään lempeää Meriä muistellessaan.

-- Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!

-- Se on isoäitinne isän kirous! -- virkkoi Pekka surullisesti päätään pudistaen.

Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan, missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen, vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.

Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla. Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.

Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.

Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa. Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.

Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa varoittaakseen jäljestä tulevia.

Toisen kerran komensi kenraali pysähtymään ja tuomaan luoksensa vapisevan oppaan. -- Roisto, -- karjaisi Bertelsköld, -- sinä olet pettänyt meidät. Valitse toinen tai toinen! -- Ja toisessa kädessään kilisteli hän tukaateilla täytettyä kukkaroa, toisella osoitti hän hirttonuoraa.

Opas itki ja rukoili armoa. Turhaan. Kreivi pysyi järkähtämätönnä. Nuora kiinnitettiin korkean lehmuksen oksaan ja ansa pantiin onnettoman kaulaan, samalla kuin täyttä kukkaroa kilistettiin hänen korvissaan. Myrsky kiihtyi.

Sotajoukon asema oli todella hyvin vaarallinen. Petettynä ja eksyneenä tuntemattomaan erämaahan ja vihollisten ympäröimänä oli se alttiina hyökkäyksille takaapäin, voimatta soiden ja pimeän tähden muodostaa säännöllistä rintamaa. Eikä sateen vuoksi voitu edes ampuma-aseitakaan käyttää. Mutta luottamus johtajan onneen oli niin suuri, ettei kukaan vielä ollut kadottanut toivoa pelastuksesta -- ja juuri tämä luottamus oli epäilemättä sotajoukon pelastus, sillä ilman sitä olisi kaikki ollut hukassa.

Kreivi Bertelsköld osoitti, että hän oli tämän luottamuksen ansainnut. Ei hetkeksikään kadottanut hänen äänensä käskevää rauhaansa; kaikki hänen antamansa käskyt osoittivat selväjärkistä mielenmalttia ja järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Ainoastaan kaksi keinoa näkyi olevan jäljellä. Joko oli peräydyttävä samaa tietä kuin oli tultukin, ja sitten sijoituttava johonkin varustettuun paikkaan, jossa ainakin selkä olisi turvattu; taikka oli jäätävä yöksi siihen, varustus tehtävä ympärille ja niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista aamun valkenemista odotettava. Molemmat ehdotukset näyttivät yhtä vaarallisilta ja yhtä mahdottomilta toteuttaa, mutta mitään muuta keinoa ei näyttänyt olevan jäljellä.

Mutta kenraali tuumi kolmatta ja vielä rohkeampaa keinoa. Kun eivät uhkaukset eivätkä houkutukset näkyneet auttavan, antoi hän irroittaa hirttonuoran oppaan kaulasta, vei hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kahden kesken, kenenkään kuulematta. Muutamat ovat olleet tietävinään, että kreivi oli kohottanut rahatarjouksensa kahdenkertaiseksi ja uhannut kiduttaa kavaltajaa tulisten hiilten päällä. Toiset taas luulevat varmuudella tietävänsä, että juutalainen oli saanut kreivin lupaamaan hänen uskonveljilleen suuria vapautuksia, ja että hän oli valalla vannonut hankkivansa heille vapaan pääsyn kaikkiin Ruotsin alusmaihin, joka heiltä tähän saakka oli ollut lain kautta kielletty.

Tämän keskustelun seuraus oli joka tapauksessa aivan odottamaton. Kenraali antoi sytyttää tulia ja kuljettaa kanuunat, hevoset ja kuormaston niille tien kohdille, missä maa oli kovempaa, jättäen näiden vartijoiksi noin 300 miestä, jonka jälkeen hän piti miehilleen kehoittavan puheen, luvaten voittoa, saalista ja lepoa, kunhan vain nyt täsmälleen hänen käskyjään tottelisivat. Mutta itse hän koko muun väkensä kanssa vetäytyi vain keveillä aseilla varustettuna muutamia satoja askelia jäljelle päin, sammutti soihdut, antoi uuden tunnussanan ja poikkesi sen tehtyään oppaan kanssa kaitaiselle syrjäpolulle, joka vei oikealle kädelle metsän sisään. Sotamiehet, jotka olivat tottuneet häntä sokeasti tottelemaan, seurasivat häntä sanaakaan sanomatta kolmimiehisinä riveinä.

Kulku oli ylen vaivalloista. Joka askelella kompastuivat miehet tuulen kaatamiin puihin tai vaipuivat vyötäisiään myöten suohon; puheleminen oli ankarasti kielletty, yö oli sysimusta, ainoastaan silloin tällöin leimahti jokin salama ja vettä valui virtanaan. Moni uupui ja jäi jälkeen, moni eksyi, mutta kaikki muut astuivat uupumatta vaikeaa tietä. Noin tunnin kuluttua päästiin ulos metsästä. Oli kierretty vihollisen ympäri ja vaikka olikin pimeä, voitiin erottaa suuri kenttä, ja kaukaa kuului ihmisääniä.

Kreivi Bertelsköld tarkasteli nyt väkeään niin hyvin kuin pimeässä taisi, antoi miesten hiukan hengähtää ja vahvistaa voimiaan viinillä. Sen jälkeen uudisti hän lupauksensa voitosta ja saaliista. -- Tuolla, pojat, -- ja hän osoitti vasemmalle, mistä äänet kuuluivat, -- tuolla on vihollisemme. Hän väijyy meitä murroksensa takana niinkuin susi saalistaan; hän on niin varma voitostaan, ettei edes huoli tulla sitä ottamaan. Me säästämme hänen jalkavaivojaan ja tervehdimme häntä tavalla, jota hän kaikista vähimmin odottaa. Älkää luulko, että nuo roistot ovat tulleet tyhjin käsin. Aateli on täällä lähtenyt sotaan talonpoikien kanssa; niillä on sekä ruokaa että viiniä, joka tulee meille mainiosti maistumaan. Ja tässä on meillä edessämme lakeus täynnä rikkaita aateliskartanolta; päivän koittaessa ovat ne meidän ja minä sallin teidän niitä ryöstää. Jos voitamme, tulee teistä jokaisesta rikas mies, mutta jos häikäilemme, ei kukaan meistä pääse täältä hengissä.

Suostumuksen hyminä kuului miesten riveistä. Vaara, kosto ja saaliin himo, kaikki vaikutti heidän mieliään rohkaisevasti. Nyt lähdettiin taas liikkeelle mitä suurimmalla varovaisuudella. Puro tuli eteen; sen poikki kahlattiin; puoleksi korjattu viljapelto tallattiin. Niin viisaasti ja varovasti liikkui väki, etteivät liettualaiset tienneet vaarasta ennenkuin se jo oli liika myöhäistä. Kiinnittäen kaiken huomionsa metsään ja murrokseen, odottivat he joka hetki ruotsalaisia siltä taholta, ja huvittelivat itseään myrskyn aikana viinillä ja ruualla, jota olivat tuoneet mukanaan aateliskartanoista.

Kiväärien sijasta, jotka eivät sateessa mihinkään kelvanneet, oli Bertelsköld varustanut väkensä osaksi keihäillä osaksi miekoilla. Tultuaan aivan vihollisen selän taa, karkasivat suomalaiset ja liiviläiset hurraata huutaen liettualaisten leiriin. Ennemmin olisivat nämä luulleet taivaan voivan maahan pudota. Syntyi mitä kauhein sekasorto. Vaikka vihollinen olikin kahtakymmentä kertaa voimakkaampi, joutui se, ollen osaksi aseitakin vailla, niin hämmästyksiinsä, että hajaantui heti paikalla kaikille haaroille. Kauheasti, lakkaamatta ja säälittä tekivät suomalaisten keihäät ja miekat tuhoaan; se ei ollut enää taistelua, se oli teurastusta, raakaa, säälimätöntä murhaamista; kolmatta tuhatta henkeä kaatui voimatta puolustautuakaan, loput pakenivat minne pääsivät; verinen, kuolleiden ja haavoitettujen peittämä leiri, joka sitäpaitsi oli täynnä aseita, ruokavaroja ja kaikenlaista muuta saalista, oli vajaan tunnin kuluttua ruotsalaisten hallussa.

Voitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä kaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä tointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään rintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla alkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä matkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet sotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan voimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla, väsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä hetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa suuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui hänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut tilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu päivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt vain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai haavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui sotajoukko valloitettuun leiriin.

8. VÄÄRÄ VALA OTTAA POIS ONNEN.

Se verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli vain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat tuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli odotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa ruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta raivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on uskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken sen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin Kustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa, päästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla ympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden tarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä pari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja eteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan laskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen tarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä liettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron alaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä nöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki ruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman väen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti kauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin tältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien lempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.

Bertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä suurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen yliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi unohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri oli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas ainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja lausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti käyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin sattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli tahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo aikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta lattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista kruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka sitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas nähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja tekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa alettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja. Kaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta. Tarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset levittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan voinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen mukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan jouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen sieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?

Vaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat ruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen 3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu mitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa tarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut määräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin valtioviisaasta päästä.

Ensiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin hallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten heille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa vielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa linnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin turvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin kaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin hallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan Liettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi Liettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin parhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän olisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi tarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.

Liettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset valtiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua pitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Bertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja pidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta vähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta paholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla taikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin vaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja tämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet alkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi vihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan verestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta jos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla pitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi, kunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.

Bertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla Vilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta paikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan kaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja kiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen kenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä sovintoehtojen tekemistä varten.

Oli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun loppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka keskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat puolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla sitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja antamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi sijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista samanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten leiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet telttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua, ruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.

Eräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa, oli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja liiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän päällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä viholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki, muuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi. Kenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti muutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille aikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat hengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä. Kiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan paljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki petturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet huusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko tuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun pakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen, jalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard Bertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat hänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi. -- Toverit! -- huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin vielä hento; -- onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin taistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?

-- On, on, -- vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin vielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat taistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.

-- Missä on sitten teidän joukossanne se, -- jatkoi nuorukainen vihan ja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, -- missä on se, joka uskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän kertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä saisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette päällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua kuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka on vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin halvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?

Nuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään tuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan velvollisuuksia ja kunniaa. -- Ajat ovat kehnot, -- mutisivat jotkut; -- eihän enää voi tietää ketä uskoo.

-- Isäni on kunnian mies, -- huudahti kreivi Bernhard uudelleen tulistuen. -- Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut vihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä ankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut, ja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään, sen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani aseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies ... sodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette; eikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään puolustamaan?

Sotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja kukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää halveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi Bernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. -- Olen antanut kunniani takuuseen edestänne -- sanoi hän yksikantaan, luoden isäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.

-- Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini, -- virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin... -- Haaveilija! -- lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, -- aina pysyt sinä vain äitisi poikana!

-- Mitä aiotte tehdä, isäni?

-- Seurata saamiani käskyjä, -- vastasi kreivi Kustaa Bertelsköld.

Keskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista päivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa suurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa, heidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa kimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla aseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin samettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä koukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä, joiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.

Kun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat nuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti puetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo kuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten kaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin sovittu oli.

Bertelsköld näkyi tahallaan antavan odottaa itseään, jottei hän näyttäisi hätiköivältä. Kovin kauan ei hän kuitenkaan uskaltanut viipyä, ettei ennen aikojaan suututtaisi kuumaverisiä vihollisiaan. Neljänneksen yli kaksitoista saapui hänkin, poikansa ja neljän upseerin seuraamana, jotka kaikki, samoinkuin hänkin, olivat puetut tavallista komeampiin sotapukuihin, ettei vihollinen saisi kovin huonoa käsitystä ruotsalaisten köyhyydestä; ja luultavaa on, että se kulta ja ne kalliit kivet, jotka nyt koristivat köyhäin sotilaiden pukuja, aivan äskettäin oli ryöstetty jostakin liettualaisesta aateliskartanosta. Kun Bertelsköldilläkin oli tulkki mukanaan, oli nyt saapuvilla seitsemän miestä molemmin puolin.

Tervehdittiin toisiaan kylmästi ja virallisesti; sen jälkeen panivat molemmat puolueet pois miekkansa teltan ovelle merkiksi siitä, että välirauha tällä hetkellä vallitsi. Keskustelu alkoi.

Liettualaiset esittivät ensiksi vaatimuksensa, joissa kyllä oli tinkimisen varaa. Ruotsalaisten tulisi riisua aseensa, antaa takaisin saaliinsa ja vankinsa, lähteä maasta, jättää takaisin linnoitukset sekä vannoa, etteivät enää tässä sodassa taistelisi hänen puolalaista majesteettiaan vastaan, mistä kaikesta heille luvattiin korvaukseksi vapaa kulku ja suojelu rajalle saakka. Nämä olivat pääpykälät ja esitettiin ne liettualaisten puolelta pikemmin armona kuin molemminpuolisena, tasapuolisena sopimuksena.