Part 31

-- Kas tässä, -- sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan kalliin sormuksen, -- kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar antoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle kuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun saada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima kasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen, keskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen omistajan voima -- ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee kuningas...

-- Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit valtaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin luulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa pitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa, mikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä vallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette pysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin sen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se vielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että kunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte -- oi, tottapa se on paha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!

-- Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman etuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta varten -- kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden ja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston näitä molempia välittävän aseman avulla -- ja _siihen_ me tarvitsemme valtaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla kuninkaan sormus?

Kreetan silmät täyttyivät kyynelillä. -- Olen köyhä ja oppimaton nainen, -- sanoi hän, -- enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja. Sen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta ja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se on syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa sydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on yksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä päivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi Bernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne ymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä ... vaimoksenne?

-- Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö, kieltäydyit...

-- Minä sanoin teille: -- Bernhard on unhottava minut, ja minä olen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta kesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna Kristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin kaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos Bernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä kuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata, ratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?

-- Luulen niitä olleen seitsemäntoista... Oi, Lodoiska, näin sinusta unta viime yönä!

-- Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana povasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?

-- Hän povasi kovin vähän. En ole ollut sinun arvoisesi.

-- Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko siitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että Jaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä sanat: "Kuparisormus on oleva sinun."

-- Mutta sormus oli silloin isäni oma.

-- Ja nyt on se teidän, kreivi Bernhard. Lupaus on pyhä. Siispä on sormus minun, sillä te olette menettänyt veikan.

-- Pyydä, mitä tahdot ... älä vain sormusta.

-- Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään muuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen omistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on...

Ja Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan käteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin. -- En tahdo, -- sanoi hän, -- paljain käsin koskea tuohon onnettomuuden esineesen, joka jo on saanut niin paljon pahaa aikaan. Niin, tässä on nyt noitakalu, joka on ollut kateissa lähes neljäkymmentä vuotta -- tässä on se taikakalu, josta sanotte sukunne onnen riippuvan -- tässä vallan ja onnen paha henki, joka nostaa ihmisten mielet kopeaan kapinaan Jumalaa vastaan, tekee heidät itsekkäiksi ja julmiksi muita ihmisiä kohtaan -- ja nyt se on minun hallussani, nyt se on minun omani, ja tahdotteko tietää, mitä nyt sillä teen...?

-- Minä rukoilen sinua, Kreeta, -- huudahti kreivi niin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut vuoteeltaankaan kohota.

-- Tahdon sanoa teille, mitä nyt teen tälle pahalle hengelle, -- jatkoi reipas nainen hänelle tavattomalla innostuksella. -- Tuossa ikkunan alla kohisevat linnanlahden aallot ... minä hautaan iäksi päiväksi kuninkaan sormuksen sen syvyyteen, ja te ja lapsenne tulevat siunaamaan minua teostani.

Ja samassa särki hän ruudun, astahti takaperin ja valmistautui nakkaamaan sormusta niin tarkasti ja niin kauas kuin hänelle oli mahdollista. Juuri samassa silmänräpäyksessä lennähti musta lumipilvi auringon eteen, ja huone kävi miltei pilkkopimeäksi.

-- Hetkinen vielä! Lyhyt hetkinen vain! -- rukoili Bertelsköld, saaden tuskin sanaa suustaan.

Kreivin muuten heleä ääni oli nyt niin tavattoman kaiuton, että Kreeta epäili. -- Mitä vielä tahdotte? -- kysyi hän, vasten tahtoaan vapisten.

-- Pyydän vain ... viiden minuutin aikaa. Paina sormus sormeeni... Jos viisi minuuttia kuluu ... eikä kohtaloni sillä ajalla muutu ... niin että sormus osoittaa voimaansa ... niin se on sinun ... muuten ... se on minun!

-- Synnillinen, surullinen taikausko! -- sanoi Kreeta. -- Ja sillä ehdolla siis annatte minulle sormuksen vapaaehtoisesti?

-- Annan.

-- Ja jos ne viisi minuuttia kuluvat ilman suuria muutoksia, lupaatteko sitten kääntää mielenne tästä maailmasta eikä koskaan enää uskoa tuon onnettoman sormuksen voimaan?

-- Lupaan.

-- Olkoon sitten, anna minulle anteeksi, rakas Jumala, jos teen syntiä hänen pyyntöönsä suostumalla ja kiusaan sinua ihmiskeinoihin turvaamalla! Tässä on sormus!

Ja hän painoi sen kreivin sormeen. Sitten peitti hän särjetyn ikkunan, suojellakseen sairasta kylmältä. Noin minuutin aika kului hiljaisuudessa. Hetkisen perästä vilahti aurinko näkyviin. Tämä aivan tavallinen tapaus sai kumminkin sekä kreivin että papinvaimon vapisemaan. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Aurinko katosi taas pilviin.

Olipa melkein niinkuin olisi kuullut kahden sydämen sykkivän.

-- Aika on kulunut, -- sanoi viimein Kreeta. Nyt näette, kuinka mielettömiä uskoitte. Antakaa minulle kiusaaja takaisin, ja se on iäksi päiväksi vajoava aaltojen syvyyteen.

-- Vielä on minuutti jäljellä! -- kuiskasi Bertelsköld, jonka silmät muuanne kääntymättä seurasivat suuren, oven pielessä riippuvan seinäkellon viisarin hidasta kulkua.

Kreeta pudisti päätään. -- Maallisten toiveiden viimeinen oljenkorsi! -- sanoi hän säälien. -- Vielä kerran liikauttaa aika siipeään, ja sitten on kaikki lopussa.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan tartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt, kuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.

Maaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa osoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Hän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella äänellä: -- Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka äskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut Suomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen kuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän huhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka jälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva kuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha vainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän lieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava Ruotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala, että hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.

Bertelsköld nyökäytti päätänsä heltynein mielin.

-- Sen jälkeen, -- jatkoi maaherra, -- on minulla iloisempia tietoja teille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt valtansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta kertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä vastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta pantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta käytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen hukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin ilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on tapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian kuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan jäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.

Huoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta, joka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot käsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen. Sen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä itseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja kuiskasi: Tämä sormus ... Torstenille ... sanokaa hänelle ... kuningas ... ja kansa ... aateliston avulla...

Kenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin haaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa ilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon ylemmä, jatkoi parooni Creutz: -- Kun mainitsitte poikanne Torstenin, niin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin. Olen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne kirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat, rohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin nuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut paikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa vuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota. Mitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla parane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla teille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin nähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen linnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne saatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin kuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne Kustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin jälkeläisenne. -- Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni, mitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, -- hyvä merkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä metsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni metsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä kevätpäiväksi... Ah, nyt pilkistää aurinko esiin... Mutta...

Niinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon otsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan linnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön kasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman uneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen ihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien ympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon, hienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui niinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.

Aurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä kuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen seitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut. Kun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä mahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen idässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden seasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet vapaina liikkuivat -- ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa, ja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat aallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden avaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.

Pysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina muistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen tulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta. Vanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!

Ja näin päättyy kertomus keväisenä iltana. Jumala tietää, milloin vaaraimet metsässä kypsyvät.

VIITESELITYKSET:

[1] Onko ihminen järjetön luontokappale? Tietysti on, koska syöpi vertaisiaan.

[2] Kanaseni.

[3] Onko ihminen jumala? Varmaankin, sillä jumala ei mitään kaipaa. Mutta en minäkään mitään kaipaa (s.o. runsaan aterian jälkeen). Siis olen jumala. Joka oli todistettava.

[4] Välskärin aikana ei vielä ollut laadittu lakia, joka rauhoittaa hirven meillä kokonaan.

[5] V. 1854 ampuivat englantilaiset ja ranskalaiset raunioiksi tämän linnan.

[6] Tässä katsoi välskäri sopivaksi kehua oikein tarmonsa takaa sitä onnellista aikaa, jolloin tiedekunnista ei mitään tiedetty ja välskäri oli ainakin nykyaikaisen arkiaatterin arvoinen.

[7] Nämä vesikoetukset samoin kuin niitä vastaavat tulikoetukset, joita tehtäessä syytetyn täytyi tarttua tuliseen rautaan, olivat jo kauan tätä ennen käytännössä ja tavataan usein keskiajan kronikoissa mainittuina. Kummallista kyllä, oletettiin, että ainoastaan perkele voi pelastaa syyllisen, jotavastoin n.k. jumalantuomiot sisälsivät sen, että Jumala ihmeen kautta pelastaa syyttömän.

[8] Gezelii den äldres minne, kirj. J. J. Tengström, siv. 106.

[9] Vrt. samaa teosta, siv. 142 ja seur. Piispa syytti Alanuksen leskeä siitä, että tämä muka olisi käyttänyt erästä mynämäkeläistä naista noituuteen, hankittanut itselleen takaisin erään koristeen ja muutamia palasia sianlihaa, kiduttanut Dn. Enevaldia noidannuolilla ja tahtonut taikajuomalla tuhota itsensä piispan puolison tämän sairaana ollessa. Juttu kesti liki viisi vuotta ja vedottiin siinä lopulta Tukholman neuvostoon, joka tuomitsi piispan maksamaan leskelle 400 talaria hopeaa.

[10] Vrt. Åbo Tidn. 1795. N:o 8.

[11] Vrt. Åbo Tidn. 1792. N:o 19.

[12] Suullisten kertomusten mukaan.

[13] Jota lukija verratkoon edelliseen kertomukseen samasta retkestä.

[14] Seitsemän vuotta sen jälkeen aateloituna nimellä Wallenstierna.

[15] Anna Sofia katseli ihastunein silmin vanhaa isoäitiä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hänestähän oli välskäri saanut tuon kauniin vanhuksen ihanteen. Vanhus ymmärsi tytön ajatukset ja nyökäytti kiittäen, melkein liikutettuna hänelle päätään. Mutta välskäri ei ollut huomaavinaan sanojensa vaikutusta, vaan jatkoi kertomustaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

[16] Susanna tarkoittaa varmaankin tuota pfaltzkreivin arvonimeä, jonka keisari Fredrik III antoi piispa Maunu III Särkilahdelle ja hänen jälkeläisilleen, ei piispoille, vaan Turun tuomiorovasteille.

[17] Sparre suomeksi orsi, vuolihirsi. Suoment. muist.

[18] Tavataan Kantelettaressa I: 233, siv. 91.

[19] Würzburgin luona, jossa suvun päämies ennen muita tunki linnan nostosillan yli.

[20] Kustaa Bertelsköld, kreivi, kuoli tammik. 29 p. 1658. Lannistumattomana voittajana kuninkaansa puolesta lepää hän aallon alla.

[21] Keihäät tehtiin tämmöisiin tilaisuuksiin hauraasta puulajista että ne vahinkoa tuottamatta taittuisivat, jos sysäys tulisi olemaan liian ankara.

[22] Historiallista.

[23] Juhana Gyllenstjerna.

[24] Sitä ennen oli ainoastaan 6 kreiviä ja 14 vapaaherraa.

[25] Saanemme tuonnempana tarkastaa sekä näitä että muita reduktsionin yksityiskohtia.

[26] Kreivi Bertelsköldin oli tapana, aina kun oli vihoissaan, puhua ranskankieltä, jonka tähden hän silloin myöskin puolisoaan teititteli. Olemme kuitenkin katsoneet parhaaksi suomentaa hänen sanansa.

[27] Luodut vartavasten ottamaan, sanoivat hänen vihollisensa.

[28] Gyllenborg aateloitiin 1680, tehtiin vapaaherraksi 1689, kreiviksi 1695. Siihen aikaan kohottiin nopeasti.

[29] Kuolinvuoteellaan sanotaan Kaarle XI:n vierittäneen tämän edesvastuun Gyllenborgin hartioille.

[30] Ruotsinkielisen. Suom. muist.

[31] Kaikkialla _vanhaa_ lukua.

[32] Köyhälistöä, tämän sanan nykyisessä merkityksessä, ei oikeastaan siihen aikaan ollut olemassa. Päiväläiset, palvelijat, loiset, mäkitupalaiset katsoivat, tavallisten olosuhteiden vallitessa, kuuluvansa isännän perheeseen tai maahan.

[33] Fryxellin mukaan. Ei liene aivan sanan mukaan ymmärrettävä. Kirkot voivat tulla lukituiksi senkin johdosta, että papit olivat kuolleet tahi hädän ja puutteen tähden tulleet pakotetuiksi siirtymään pois.

[34] Toisten tietojen mukaan mikkelistä 1696 juhannuksen aikaan 1697.

[35] Saatavilla olleet tiedot on koottu valtioneuvos Pippingin kirjaan "Historiska underrättelser om boktryckeriet i Finland" (S. T:de S:n Toim. 1846.)

[36] Välskärin aikaan.

[37] Isokyrön pitäjä on suomalainen, jonka vuoksi kaikki kävi suomenkielellä, mutta Larssonit puhuivat ruotsiakin, Bertelsköld, samoin kuin kaikki _sen ajan_ Suomen aateliset, ymmärsi ja _puhui suomenkieltä täydellisesti_.

[38] Elää ja antaa muidenkin elää. Suom. muist.

[39] Välskäri teki tässä virheen ajanlaskussa, sillä hän luki sanat 1734 vuoden lain mukaan.

End of Project Gutenberg's Välskärin kertomuksia 2, by Zacharias Topelius