Part 30

Tähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan jalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin ankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan onnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt peruuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään, jota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla takavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että hän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin sanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin varovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja selitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta välttääkseen.

Niilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä: kun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain saataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen syylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä niin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat hänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan, lähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran ikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan linnaan.

Mutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana monessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja päätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli muutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen aikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä kolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä. Vähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin kartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin päävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin osaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin ikkunoihin.

Vasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet ja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät Rikoskaaresta:[39] "Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa tottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan puolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina nousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu ja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan, rangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista menettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon kukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja leipä-vankeudella;" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran kehoitettiin antautumaan.

Kun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta portin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo kolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen siten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima puutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja rikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin, ikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät tehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin voimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan, ja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen tiehensä.

Koko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa linnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt. -- Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille! Janoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat, kääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko korvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin nakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu, nälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti Mainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!

Turhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä kohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka jätti työnsä keskeneräiseksi. -- Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä? -- kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt erään vanhan tammen taa. -- Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita, jos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria toisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka...

Sotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa koppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui. Laukaus sattui Lammin Mattia olkaan.

-- Haavoittuiko kukaan? -- huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut luodin vinkuvan.

-- Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. -- Niilo Janssen lähetti herneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.

-- Henkesi uhalla -- ei lyijyä pyssyyn! -- komensi kreivi.

-- Lyijyä! -- vastasi mies tuskissaan irvistellen. -- Teidän armonne on ollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! -- Kreivi olikin antanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien ja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies, että oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia kivääriinsä.

-- No, säikäytä häntä, jos niin tahdot.

-- Se tehdään, teidän armonne! -- pyssy pamahti, ja laukauksesta kellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa silmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.

-- Onneton, mitä olet tehnyt? -- huusi Bertelsköld.

-- Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen. Mitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on mustaa, pitää hän itseään varten, -- ja sen sanottuaan nilkutti mies pois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista otatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti tiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että sotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole monta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta silmiinsä.

Janssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen, että sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois linnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.

Seuraavan päivän aamuna tuli maaherra, parooni Creutz paikalle ja piti tarkan tutkinnon. Sotamies eli vielä. Bertelsköld antoi heti kohta avata linnan portit. -- Parooni, -- sanoi hän ranskan kielellä, -- te olette rehellinen aatelimies; pelkäämättä uskon asiani teidän huostaanne. Tutkinto on kyllä näyttävä, että sotamiehet ampuivat ensimmäisen laukauksen.

-- Surkuttelen teitä vilpittömästi, kreiviseni, -- vastasi parooni Creutz samalla kielellä. -- Ei mitään, mitä laki suinkin sallii, ole laiminlyötävä, mutta -- tässä alensi sotavanhus äänensä -- te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että yksinvaltias kuningas ei koskaan _voi_ olla väärässä. Niin arassa asiassa kuin reduktsioni on, pelkään, että se, joka on rohjennut ruveta toimeenpaneville virkamiehille vastarintaa tekemään, on joutuva tappiolle. Tässä ei ole enää kysymys teistä eikä muista, ei ole kysymys maan laistakaan, vaan siitä periaatteesta, jonka mukaan hallitaan -- ja teitä on syytetty kapinasta, herra kreivi! Olen pakoitettu vangitsemaan teidät ja palkollisenne.

-- Minä seuraan teitä, -- vastasi Bertelsköld. -- Tässä on miekkani. Tahrattomana jätän sen, ja jätän miehen käteen, jota jalompaa en näissä oloissa ole voinut toivoakaan kohtaavani.

On helposti ymmärrettävä, mikä hämminki nyt Mainiemessä syntyi. Linna jätettiin Niilo Janssenin haltuun, sittenkun kumminkin muutamat huoneet, kreivin pyynnöstä, oli maaherran sinetillä suljettu. Bertelsköld sai luvan ottaa mukaansa mitä halusi. Kaikki miespuoliset palkolliset, jotka olivat linnan puolustukseen osaa ottaneet, niiden joukossa mestari Pietarikin, keräytyivät Turun linnaan vietäviksi, kuitenkin ilman köysiä ja kahleita.

Kaiken tämän tapahtuessa läheni Janssen entistä herraansa, kumartaen hänen edessään teeskennellyn nöyrästi, mikä semmoisella hetkellä oli mitä katkerinta ivaa. -- Teidän armonne, -- kuiskasi hän, -- te näette, että teidän nöyrä palvelijanne on sanansa pitävä mies. Olen tehnyt teidät kerjäläiseksi; nyt häpäisen teitä ja vien teidät, armollinen kreivi, niin likelle mestauslavaa kuin on mahdollista niin korkeasukuiselle ja ylhäiselle herralle kuin te olette. Olkaa huoleti, etuanne olen valvonut ja olen valvova perheennekin etua. Muistatteko tuota yötä, jolloin niin kohteliaasti vaaditte minulta noita velkasitoumuksia, jotka armollinen kreivittärenne kirjoitti "lakeijalle". Voittonne ei ollutkaan niin täydellinen kuin luulitte, teidän armonne! Olipa vielä jäljellä eräs vähäpätöinen, aivan vähäpätöinen paperilippu, jonka avulla käy vallan hyvin paljastaminen eräitä perhesuhteita ja joka voi panna jotakin enempääkin aavistamaan -- tuosta "saastaisesta sydämestä". Kas tässä, lukekaa itse -- onhan se kreivittärenne omaa käsialaa, eikö niin?

Ja Janssen kohotti Bertelsköldin silmäin eteen vähäisen paperilipun, johon oli kirjoitettu:

"Janssenilla on saamista 400 talaria hopeassa. Kuitataan. Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."

-- Konna! Mitä aiot tehdä? kysyi kreivi.

-- Vaatia kreivittäreltä saamiseni oikeuden kautta. Sitten tulee lastenne vuoro!... Oi äitini, kolmanteen ja neljänteen polveen olet kostettava! -- lisäsi mies äänellä niin synkällä ja tuimalla, että ehdoton kauhistus karmi kreivin selkäpiitä.

-- Ja tuolla konnalla on kuninkaan sormus! -- huudahti onneton kreivi, joka hänkin oli aikansa taikauskon kahleihin kietoutunut.

-- Siis tiedätte sen? -- sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä -- tiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä ihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa -- onnen kohtalo tahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen putoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään jyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne oli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää: sillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot ... minä söin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini vaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka hänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten herrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin iskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon, vapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi -- silloin lensi jotakin syliini. Minä tapailin sitä kädelläni ... se oli verinen, poikki hakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita; minä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä haettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä tallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta kauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen ilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen voimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin verinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo tietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin -- ja onnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa -- ja Janssen näytti sormusta -- tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta sukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä olevaa elämäänne... Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette syytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle, herra kreivi!

15. KUNINKAAN SORMUS.

Lähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697. Kreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka parooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä ritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen kunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä vain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän hyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen mielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä, kun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä postinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin nyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa kuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli tukossa.

Kreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä hovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät asianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi ammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat luodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos. Vastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän ja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia venyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset linnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu irti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei ollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli onnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.

Levottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin tautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan linnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja toivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot hovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat ylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä ennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena raskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito voinut häntä irtauttaa.

-- Sukuni tähti on laskenut, -- huokasi hän: -- en sure itseäni, suren vain nimeäni ja lapsiani.

-- Älkää surko, -- sanoi lempeä naisen ääni:

"Ken uskoo Jumalaan, on Hänen turvassaan kaikkina päivinänsä."

Kreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin muisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi Kreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen tapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä ystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin syyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista nyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa herahti. -- Älkää surko! -- toisti hän. -- Jumala kaikkivaltias kääntää surun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen milloinkaan olleet.

Bertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut kuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät hänet tulevaisuuttaan näkemästä. -- Kreetako se on? -- sanoi hän raukeasti. -- Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki hyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene kotiisi -- äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta rakkaimman poikasi.

Kreeta koetti hymyillä niinkuin oli aina ennenkin hymyillyt, jolloin hänen ilonsa valaisi kuin aurinko kaikkea, mitä kohtasi. -- Nyt on kreivi aivan väärässä, -- sanoi hän. On niin monta, jotka pitivät kreivistä, sekä tässä maassa että toisella puolen merta. Ja jos ei muuta olisikaan, niin muistaahan kreivi, mitä musta Jaana ennen muinoin povasi meille mökissään: minä olisin oleva viimeinen, joka pysyisin teille uskollisena, sanoi hän. Jaana hupatti toisinaan, sitä ei tarvitse muistella.

-- Ensimmäinen ja viimeinen! vastasi kreivi mietteissään. -- Hän povasi totta: muistatko, hän sanoi minulle senkin, että kerta olin kukistuva omasta syystäni. Nyt olen kukistunut ... Mainiemi on kukistunut ... sukuni on niin ikään kukistuva!

-- Te olette sairas; silloin tulee niin surullisia ajatuksia. Tulin tänne katsomaan poika raukkaani, mutta poika on reipas ja hyvällä mielellä, hänellä ei ole hätää. Muut lapseni siellä kotona ovat niin ikään terveet. Luvatkaa sentähden, että saan hoitaa teitä, kunnes olette saanut terveytenne jälleen.

-- Hyvä, uskollinen ystävä! Jää tänne, jos tahdot, kauan se ei tule kestämään. Äitini kuoli sydäntautiin; olen saanut sen häneltä perinnöksi, nykyajan lääkärit eivät voi sitä parantaa. Kenties joskus toiste onnistutaan sekin tauti parantamaan.

-- Ette saa sitä alinomaa ajatella. Minulla on teille uutinen, joka ei kyllä ole iloinen, mutta joka ehkä voi saada teidät muuta ajattelemaan. Tietänettekö, että Niilo Janssen on kuollut?

-- Janssen kuollut! -- huudahti kreivi kiivaasti.

-- Hiljaa, muuten en kerro mitään. Niin, se tapahtui eilen. Hän elämöi kuin mikä tyranni Mainiemessä, ja kun suuri menestys aina synnyttää kopeutta ja ylimielisyyttä, niin alkoi mies juoda enemmän kuin oli tarpeellista; ennen hän ei koskaan ollut liiaksi juonut. Nyt tapahtui toissapäivänä, joka oli sunnuntai, että hän tuli juovuksissa pappilaan ja tarjoutui päivälliselle, kun ei tuossa viheliäisessä linnassa muka ollut rotallekaan ruokaa, sanoi hän. Isän ja minun täytyi olla niinkuin emme olisi olleet millämmekään. Mutta pöydässä kehui Janssen suurta onneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun hänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten otti hän esiin sormuksen, jota näytti meille.

-- Sormuksen! Sormuksen! toisteli Bertelsköld.

-- Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee Jumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan. Pelkäämättä tuon mahtavan miehen vihaisia silmäyksiä alkoi Johannes ankarasti nuhdella häntä noituudesta ja liitosta perkeleen kanssa, ja kun meille keräytyi paljon köyhiä, niinkuin tavallisesti, saamaan ruokaa ja almuja sunnuntaina, niin tupa vähitellen tuli täyteen ihmisiä, jotka kummastellen kuuntelivat isän nuhdesaarnaa. Liekö Janssen nyt väkeä hävennyt, en tiedä, mutta yht'äkkiä hän muutti käytöksensä ja alkoi nauraa ja vannoi, että kaikki, mitä hän oli sormuksesta kertonut, oli sulaa ilvettä, ja ettei siinä ollut sanaakaan totta, sillä sormuksessa ei ollut muka enempää voimaa kuin muussakaan kuparipalasessa, ja että me olimme oikein narrimaisia, kun pidimme hänen sanansa täytenä totena.

-- Valapatto! Sanoiko hän niin, Kreeta? Silloin oli hukka hänet perivä, sillä samalla tavalla kävi ... minun isälleni, aikoi kreivi sanoa, mutta pojan kunnioitus isän muistoa kohtaan keskeytti hänen sanansa.

-- En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, -- vastasi Kreeta levollisesti, -- mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja hänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan -- tiedättehän. Jääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta, mutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja...

-- Ja kaikki...?

-- Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös. Kuudes oli Janssen.

-- Jumalan olkoon kiitos! -- huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen huokaus kevensi hänen rintaansa.

Kreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. -- Jumalaa kiitetään ihmisen kuoltua, -- sanoi hän, -- mutta se tehdään siksi, että sielu on pelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei kiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa, on kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi kreivi, -- se oli synnillinen kiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni vuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät kaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että rakkaimpiani uhkasi varma häviö.

-- Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, -- sanoi Kreeta nuhdellen. -- Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi herpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen ihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin ritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!

-- En ole ihmisiä pelännyt, -- sanoi kreivi kiivaasti; -- satoja kertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta tuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla. Onhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa edesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta onnesta. Sen on isäni tehnyt -- tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta -- mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti... Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt. Sano minulle -- ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen -- minne on kuninkaan sormus joutunut?

Kreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. -- Ellei kreivi pane kauniisti vuoteelle lepäämään, -- sanoi hän, -- niin menen tieheni. Sopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä on kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.

-- Sormus! Sormus! -- jatkoi Bertelsköld. -- Minun täytyy tietää, minne kuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin, niin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.

-- Sanokaa minulle, -- sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, -- eikö ole epäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla kätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö itsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden, sotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän, joka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean sallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on laupeuttakaan?

-- Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka mielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni! Mutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin tiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno, joka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi sen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on kuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa voimansa, kun niihin ei enää uskota -- mutta me olemme aikamme lapsia; minä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja sentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi. Minä tahdon tietää, missä sormus, on.

Kreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä vaarallisesta aineesta. -- Olenko minä velvollinen pitämään teidän sormuksistanne huolta! -- sanoi hän, ollen närkästyvinään. -- Pitäisi riittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta, nimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja kreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen takaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi, että enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä, Jumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.

-- Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, -- vastasi kreivi, kiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti muutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. -- Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle nyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus joutunut?

-- Se on minulla, -- vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan, ettei voinut muutenkaan päästä asiasta.

-- Sinullako? Onko se täällä?

-- Se on minulla täällä.

-- Niin anna se tänne -- pian! En jouda odottamaan.

-- Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi tapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut kihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta kuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja tilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.